sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Risto Isomäki: Miten Salpausselät syntyivät

On monia tieteenaloja, joiden tutkimusta harrastajien havainnot vievät oikeasti eteenpäin - esimerkiksi tähtitiede tai lintutiede. On kuitenkin harvinaista, että harrastelija pystyisi kumoamaan kokonaan ammattitutkijoiden vakiintuneet teoriat. Todennäköisyydet eivät ole hänen puolellaan. Monipuolisena scifi- ja tietokirjailijana tunnettu Risto Isomäki on silti päättänyt yrittää. Uusimmassa kirjassaan hän kyseenalaistaa vallitsevan käsityksen Salpausselkien synnystä ja tarjoaa tilalle omaa teoriaansa, jolla hän näkee olevan merkitystä myös nykyajan ja lähitulevaisuuden kannalta.

Koulukirjojen mukaan Etelä-Suomen halki kulkevat poikkiharjut, Salpausselät, syntyivät viimeisimmän jääkauden sulamisvaiheen seisahtuessa pariin otteeseen. Kun jäätikönreuna jämähti paikalleen ilmaston väliaikaisesti kylmetessä, sulamisvedet kasasivat tuohon kohtaan suuren määrän irtainta ainesta. Isomäen mielestä asia on päinvastoin: hänen mukaansa Salpausselät syntyivät kiihkeimmän sulamisvaiheen aikana ja ilmaston kylmeneminen oli seurausta mannerjäätikön oletettua nopeammasta ja dramaattisemmasta sulamisesta. En rupea referoimaan Isomäen teoriaa tämän tarkemmin vaan jätän vähän jännitystä mahdolliselle lukijalle.

Koulukirjoissa on toki paljonkin väärää tai vanhentunutta tietoa aiheesta riippumatta, mutta se vähä, mitä ammattigeologit ovat suostuneet Isomäen teoriaa kommentoimaan, on ollut sangen kriittistä. Tiedeyhteisö on paremmin ajan tasalla kuin koulukirjat, joten näiden rinnastus on vähän hassu. Kuten kirjailija itsekin toteaa, teos ei tietenkään ole mikään tieteellinen julkaisu vaan lähinnä keskustelunavaus.

Itse olen tietenkin yhtä harrastelija kuin Isomäkikin, eikä ymmärrykseni geologiasta tai jäätikkötutkimuksesta riitä siihen, että voisin tehdä oikeasti kriittisiä huomioita sen enempää hänen kirjastaan kuin tieteen vallitsevasta käsityksestäkään. Yritetään silti. Vaikka Isomäki kuvaa kirjassaan kiinnostavia havaintoja, hänen "ajatuskokeensa" eivät aivan riitä vakuuttamaan minua. Yksi syy on Isomäen kirjoitustyyli: hän esittelee ensin kokoelman havaintoja ja tarjoaa vasta sen jälkeen niille selityksen. Välillä oli vaikea pysyä kärryillä. Olisin myös kaivannut teokseen jonkinlaisia lähdeviitteitä. Onko Isomäellä esittää oikeasti mitään todisteita sen lisäksi, että hänen mielestään jotkut paikat näyttävät samankaltaisilta tai että kotipihan kalliosta löytyy jälkiä, jotka sopisivat teoriaan? Varsinkin kun geologian tuntemukseni on puutteellista, en saanut selvää, mitkä kirjan väitteistä perustuivat Isomäen omiin havaintoihin ja päätelmiin ja mitkä taas kirjallisuusluettelossa mainittuihin tutkimuksiin tai yleisesti tiedossa oleviin tosiasioihin. Hiukan mielikuvituksellisilta jotkut selitykset tuntuvat.

Välillä Isomäki ilmoittaa myös ikään kuin tosiasioina sellaisia asioita, joista minunkin tietämykseni perusteella voi sanoa, ettei se nyt aivan noin mene. Retkeilyn harrastajan silmään tökkäsi erityisesti väite, että jäätiköiden sulamisjokien vesi olisi "kuin virtaavaa kristallia" eikä siis kuljeta merkittävää määriä sedimenttiä. Ei ole kristallia - ainakin Kölivuoristossa se on maitomaisen sameaa, jopa astiassa. Varsinaisten mannerjäätiköiden vesistä minulla ei tietysti ole kokemusta.

Sulamisvettä jäätiköltä, kuva kirjoittajan.

En tosin tiedä, onko tälläkään asialla kovin suurta merkitystä, lähinnä yritän tässä takertua asioihin, joista voin väittää tajuavani jotakin. Toinen sellainen ristiriitaisuus liittyy tutkimukseen, jonka mukaan jäätikön suuri massa vetää painovoimallaan ympäröivää merivettä puoleensa, jolloin jään sulaminen saattaa jopa laskea merenpintaa jäätikön lähellä. Tämä esitetään uutena ja mullistavana tutkimustuloksena, mutta itsekin ihan harrastelijana olen lukenut asiasta jo vuosia sitten jäätiköitymisiä käsittelevistä yleistajuisista tietokirjoista. Jään massan vaikutukset merenpintaan lienevät siis myös tutkijoiden tiedossa. Jätän lukijan oman arvion varaan, onko esimerkiksi näillä asioilla mitään vaikutusta teorioiden uskottavuuteen. Kirjan lukemisen jälkeenkään en ole itse siitä aivan varma.

Vaikka suhtaudun toistaiseksi varsin skeptisesti Isomäen selityksiin, arvostan kuitenkin hänen intoaan ja kiinnostustaan mitä erilaisempia asioita kohtaan. Villejä teorioita esittäville pellepelottomille täytyy olla tilaa. Toivottavasti edes joku tiedeyhteisöstä lähtee keskustelemaan tämän kirjan väitteiden kanssa. Tiedän myös, että Isomäen kirjoitukset innostavat monia suojelemaan maapalloa muun muassa kohtalokkaalta ilmastonmuutokselta, joka nousee toki esiin tässäkin teoksessa. Järkeily menee nimittäin jokseenkin niin, että jos mannerjäätikkö on voinut romahtaa dramaattisesti menneisyydessä, niin voi käydä tulevaisuudessakin ja siinä saattaa käydä huonosti. Sitten riennetäänkin jo vauhdilla pohtimaan tulevaisuuden maatalouden näkymiä ja ilmastonmuokkauksen mahdollisuuksia. Voi toki olla, että näidenkin sinänsä erittäin ajankohtaisten ja aiheellisten ajatusten julkituomiseen olisi parempi tapa. Isomäen teksti osoittaa parhaimmillaan hurjaa hengen lentoa, huonoimmillaan taas faktat eivät vaikuttaisi olevan edes sinnepäin. Jonkinmoisesta sekavuudestaan huolimatta tämä oli kuitenkin mielestäni hauska kirja lukea näin joululomalla. Ehkä seuraavaksi saataisiin myös ammattitutkijoiden kirjoittama yleistajuinen teos aiheesta?


Risto Isomäki: Miten Salpausselät syntyivät (Into 2015)

perjantai 25. joulukuuta 2015

Jouluhömppää x2

Joulumaa

Jouluna on tunnetusti aikaa lukea - vaikkapa fiksuja maailmankirjallisuuden klassikoita, joita on minunkin kirjapinossani muutamia. Sen sijaan olen lukenut hömppää sekä omasta että perheenjäsenten pinoista.

Joulun ensimmäinen hömppäkirja sai luvan olla Raija Orasen muutaman vuoden takainen historiallinen romaani Fanny, joka kertoo näyttelijätär Fanny Grahnin, sittemmin kauppaneuvoksetar Fanny Sinebrychoffin tarinan. Romaani perustuu todellisten henkilöiden elämään, kirjailijan mielikuvituksella väritettynä toki. Romaanissa Fannyn elämässä on kaksi miestä. Aviomiehen lisäksi hänen sydämensä on sykkinyt myöhemmälle langolle, lääkäri Ferdinand Wahlbergille. Romaanin juoni kuvaa 1800-luvun loppupuolen ruotsinkielisen sivistyneistön kulttuuririentoja. Päähenkilöt yhteen tuotava teatteri on tärkeää, mutta myöhemmin myös eurooppalaisen arvotaiteen keräily.

Maailmanhistoria ei kuitenkaan ohita romaanin sivistyneitä ja hyväntahtoisia päähenkilöitä, vaan poliittiset ristiriidat repivät heidän lähipiiriäänkin. Millainen suunta nuoren kansakunnan pitäisi ottaa, vai onko se kansakunta ollenkaan? Kansallisen itsetunnon noustessa ja Venäjän otteen samanaikaisesti kiristyessä Sinebrychoffeista tulee kansallismielisiä. Wahlberg puolestaan pysyy lojaalina Venäjän keisarille ja esivallalle, jota hän pitää laillisena. Kirjailija antaa Wahlbergin perustella pohdintojaan varsin laajasti, mikä onkin mielenkiintoista, koska edes romaanikirjallisuudessa pääsee harvoin eläytymään autonomia loppuajan venäläismielisten myöntyväisyysmiesten ajatuksiin. Historiankirjoituksessa heidät esitetään mielestäni tarinan konnina - jälkiviisaista historiallisista romaaneista puhumattakaan.

Wahlberg on muutenkin kiinnostava hahmo. Nuorena hän on romanttisen (kyllä, tarkoitan sitä 1800-luvulla mellastanutta kulttuuriliikettä) sankarin perikuva, omista tunteistaan huumautunut nuori haihattelija. Ei hän silti valistuksen perintöäkään ole unohtanut vaan pyrkii työskentelemään kansan tervehdyttämiseksi ja sivistämiseksi. Kansa vain ei osoita arvostavansa näitä pyrkimyksiä Wahlbergin toivomalla tavalla. Korkeita ihanteita vaaliva tohtori on heidän silmissään sekä ryssä että vihattava kapitalisti. Viimeistään vuoden 1918 tapahtumat horjuttavat tohtorin idealismia, kun kaikilla tuntuu olevan oma totuutensa, jota ollaan valmiit puolustamaan vaikka ase kädessä.

Fannyn elämän ristiriidat ovat perinteisiä naisten kohtaamia valintatilanteita. Asettaako ura vai perhe etusijalle? Vanhenevan näyttelijättären kohtaloa ei huvita koettaa, rikkaisiin naimisiin siis. Mutta ei aviomiehen kanssakaan aina helppoa ole, ei etenkään pitkinä päivinä, kun rikkaan rouvan ainoaa askaretta on posliiniesineiden järjestely. Minun makuuni kirjassakin on hiukan liikaa tunteissa kieriskelyä. Uskon kyllä, että tarinalla on myös ystävänsä. Minusta romaani on kuitenkin viihdekirjaksi hiukan pitkäpiimäinen.

Entäs joulun toinen hömppäkirja sitten? No, se oli Cathy Kellyn  esikoisromaani Naiselta naiselle. En muista, olenko lukenutkaan sitä aikaisemmin, mutta sillä ei liene väliä. Kaikkihan tällaiset kirjat ovat niin ennalta arvattavia, että kun on lukenut yhden, tietää kaikkien muidenkin juonen. Alussa nainen pääsee onnekkaasti eroon kelvottomaksi osoittautuneesta aviomiehestä/miesystävästä. Sitten hänestä tulee itsevarma, kaunis, seksikäs ja ennen kaikkea hoikka, ellei hän ole jo valmiiksi. Sitten kuvaan astuu Täydellinen Mies, joka on menestyvä, komea, hoikka, huomaavainen ja vastuuntuntoinen. Tapahtuu muutamia vastoinkäymisiä, koska eihän nainen voi heti ymmärtää omaa parastaan. Tarinan loppu on toki onnellinen: hyvikset saavat toisensa ja pahikset nenilleen. Ennen sitä kuvaillaan toki yksityiskohtaisesti jokaisen henkilön yllä olevat vaatteet. En ymmärrä puoliakaan käytetystä sanastosta enkä paljon muistakaan naistenromaanien naistenjutuista.

Romaani ei kuulu aivan Kellyn parhaimpiin, mutta muutenkin suosittelen genreä ainoastaan riittävän todellisuudentajuisille ihmisille. Muutoin on vaarana, että lukija tulee vain onnettomaksi odottaessaan onnellista loppua ja sitä täydellistä miestä, joka pystyy yksinään täyttämään naisen kaikki tarpeet (ks. Helsingin Sanomien maino kolumni).


Raija Oranen: Fanny (Teos 2008)

Cathy Kelly: Naiselta naiselle (Gummerus 1999)
Alkuteos: Woman to Woman, suom. Leena Vallisaari

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Kertokaa minulle, miksi 1920-luvulle sijoittuvia rikosromaaneja kirjoitetaan sellaista tahtia, että eihän tässä meinaa perässä pysyä. Kun romaanin kirjoittaminen joka tapauksessa ottaa aikansa, ei voi olla kyse pelkästään toisen kirjailijan menestyskonseptin matkimisesta. Ajassamme täytyy olla jotakin, mikä saa tähyämään kohti lähes sadan vuoden takaista, varsin heikosti tunnettua aikakautta kohti, maamme itsenäisyyden alkuaikaan.

En osaa vastata kysymykseeni, mutta jokainen aiheelle antautunut kirjailija on pystynyt tuomaan siihen omaa näkökulmaansa. Historiallisessa dekkarigenressä on vielä tilaa. Virpi Hämeen-Anttilan klassinen herrasmiessalapoliisi Björk (Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä) on hurmaava hienostelija, joka eksyy varjoisille kujille vain valepuvussa rikollisia jäljittäessään ja kenties omien heikkouksiensa eksyttämänä. Nina Hurman teosten (Hatuntekijän kuolema) päähenkilöille Pitkänsillan toinen puoli taas on kotiseutua, jonne herrojen kujeet eivät ulotu. Uudessa romaanissaan, joka aloittaa maailmansotien väliseen Viipuriin sijoittuvan sarjan, Mikko Porvali kuvaa aikakautta poliisin näkökulmasta. Hän on itsekin poliisi, minkä lisäksi hän on perehtynyt erittäin vakuuttavalla tavalla aikakauden oloihin ja poliittiseen historiaan.

Sinisen kuoleman kuvan päähenkilöinä seikkailevat komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert. He ystävystyvät Helsingissä valmistautuessaan poliisikurssin pääsykokeisiin. Yhteistä ammattia lukuun ottamatta he eivät voisi olla erilaisempia. Kähönen on keskisuomalainen papinpoika, joka perheensä pettymykseksi vaihtaa lakiopinnot poliisin ammattiin. Hän uskoo, että laki ja oikeus ovat sama asia. Hän onnistuu heti uransa alussa astumaan naiiviuttaan liian suurille varpaille paljastaessaan kollegansa kansallissodan aikaisia rikoksia. Tämän seurauksena hänet erotetaan Helsingin poliisista ja hän päätyy ystävänsä Eckertin kotikaupunkiin Viipuriin.

Eckertin tausta on aivan erilainen kuin kirkasotsaisen Kähösen. Hän on viettänyt varhaislapsuutensa kadulla ja sittemmin kovettunut kansalaissodassa. Hänellä on omat käsityksensä oikeudenmukaisuudesta. Ne eivät useinkaan mene yksiin lain kanssa, ja myös Kähösen moraalikäsitykset ovat koetuksella.

Mutta eipä oikeusvaltiokaan näytä vielä parhaita puoliaan. Poliisi pyrkii parhaansa mukaan valvomaan kieltolakia ja selvittämään kaupungissa tapahtuneita vakavia rikoksia, mutta käy ilmi, että sekä vallanpitäjissä että viranomaisissa on tahoja, joille niin alkoholin salakauppa kuin Venäjällä riehuvan sisällissodan osapuolten laiton kulkeminen rajan yli sopii paremmin kuin hyvin. Poliisi on voimaton, kun rikollisten ystävät ovat mahtavampia.

Ehkä yksi syy 1920-luvun suosioon rikosromaanin näyttämönä onkin siinä, että tuolloin yhteiskunta oli levoton ja poliisinkin työ erittäin vaarallista. Kirjan kansiteksteissä paljastetaan, että kirjan lukuisat poliisimurhat perustuvat todellisiin tapauksiin. Sen enempää pirtutrokarit kuin sisällissodan osapuoletkaan eivät epäröi ampua poliisia kohti. Myös tavallisen kansan alkoholinkäyttö on holtitonta ja johtaa väkivaltaan. Vasta päättynyt kansalaissotakin lienee taustalla heikentämässä yleistä luottamusta laillisuuteen. Yhteiskunta on myös kauhistuttavan eriarvoinen. Tärkeä rooli tarinassa on katulapsilla, jotka elävät hirveissä olosuhteissa ja joiden auttaminen on täysin yksittäisten ihmisten armeliaisuuden varassa. Valtiota, kaupunkia tai seurakuntia heidän asiansa ei tunnu kiinnostavan. Poliisitkin hyväksyvät katulasten kohtalon asiana, jolle he eivät oikeastaan voi mitään. Emmehän halua tällaisen  yhteiskunnan palaavan?

Romaanissa kuvataan suorastaan alleviivaten, kuinka kieltolaki johti järjestäytyneen rikollisuuden syntyyn. Taistelu sitä vastaan oli hävitty jo alussa, kun vielä tavalliset kansalaisetkin pikemminkin ihailivat kuin vastustivat viinatrokareita. Vakavaraisilla kansalaisille ei rikollisten kanssa veljeilystä koitunut juuri haittaakaan, mutta kurjempi oli rikollisille velkaantuneiden huono-osaisten kohtalo. Se sitoi nämä entistä tiukemmin rikollisjärjestöihin. Ei tarvita kovin paljon mielikuvitusta, jotta tässä näkee yhtäläisyyden nykypäivän huumerikollisuuteen.

Romaani kuvaa sekä aikansa yhteiskuntaa että poliisintyötä aika masentavasti. Se on myös kaikessa karuudessaan uskottava ja jännittävä tarina, joka nousee yllättäen vuoden puhuttelevimpien kirjojen joukkoon. Jään myös odottamaan, mitä seuraavassa osassa mahtaa tapahtua. Joko poliisi pääsee niskan päälle rikollisista ja epäluotettavista poliitikoista? Kuinka päähenkilöt kestävät rankkaa ja epäoikeudenmukaista työtään?


Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (Atena, 2015)

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi

Joskus sitä lukee sellaisia tietokirjoja, että itsekin ihmettelee. Esimerkiksi psykologi Hannele Törrösen uuden kirjan äitiyden vaietuista tunteista. Omia lapsiahan minulla ei ole. Luin kuitenkin kirjoittajan haastattelun Helsingin Sanomista ja kiinnostuin.

Edellisten sukupolvien karuja kokemuksia ei kirjassa kuitenkaan juuri käsitellä. Se lienee tarkoitettu selviytymisoppaaksi niille pienten lasten vanhemmille, joiden on vaikea löytää iloa arjestaan. Sanotaan, että kielteiset tunteet kuuluvat vanhemmuuteen. Hannele Törrönen on eri mieltä. Hänen mukaansa kielteisiä tunteita normalisoiva puhe ohittaa vanhempien todellisen hädän ja ahdistuksen. Sen asemesta pitäisi selvittää, mistä nämä tunteet johtuvat. Vanhemmilla on oikeus pyytää ja saada apua ahdistuksiinsa, ennen kuin arki käy liian raskaaksi.

Lapsen saamisen pitäisi olla iloinen asia. Törrösen mukaan se on kuitenkin myös hallitsematon ja alkuvoimainen tapahtuma, joka saattaa suistaa vanhempien suunnitelmat raiteiltaan. Monille synnytys aiheuttaa traumoja. Vauva voi tuntua ahdistavalta hirviöltä. Suhteet puolisoon ja muihin ihmisiin ovat koetuksella. Jotkut vanhemmat kohtelevat lasta epäoikeudenmukaisesti ja suorastaan julmasti. Törrönen selittää ongelmia vanhempien aiemmilla kokemuksilla. Jos on itsekin joutunut kärsimään huonoa kohtelua, on vaikea luoda suhdetta omaan lapseen. Tässä kohtaa aiempien sukupolvien kokemukset astuvat kehään.

Kirjan tähän puoleen en tietysti täysin toisen alan edustajana osaa ottaa kantaa. Kirjassa on kuitenkin muutakin, muun muassa keskustelua sukupuolesta ja yhteiskunnasta. Joidenkin kannanottojen perusteella kirjoittajalla vaikuttaa olevan traumoja 80-luvun radikaalifemismistä. Oman sukupolveni naiselle osa hänen kritisoimastaan keskustelusta tuntuu täysin vieraalta. Nykyfeminismissä ei esimerkiksi vastusteta miehiä vaan sukupuolijärjestelmän piirteitä, jotka sortavat sekä naisia että miehiä. Onhan miesfeministejäkin olemassa. Kirjassa esitetyssä tasa-arvoajattelun kritiikissä on kuitenkin myös erittäin kiinnostavia ajatuksia. Lienemme samaa mieltä siitä, että isien aktiivinen vanhemmuus on vain hyvä asia, mutta Törrönen näkee samalla äitien keskinäisten verkostojen heikentyneen. Hänen mukaansa tarvitaan myös sellaisia yhteisöjä, joissa samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat jakaa kokemuksiaan. Miten mahtaa olla? Eihän yhteinen biologinen sukupuolikaan välttämättä takaa sitä, että toisen kokemuksen voisi ymmärtää. Toisaalta yhteisön typistyminen ydinperheeseen on omiaan luomaan kohtuuttomia vaatimuksia puolisoa kohtaan.

Törrönen moittii suomalaista kulttuuria muutenkin siitä, että odottava ja synnyttänyt äiti jätetään kovin yksin. Ihanteena on nopea paluu takaisin yhteiskuntaan ja ikään kuin entiseen elämään. Äitiyttä ei arvosteta yhtä paljon kuin työelämässä menestymistä. Itsenäisyyden toinen puoli on yksinäisyys. Etenkin ahdistuksissa elävien vanhempien pitäisi saada jakaa ajatuksiaan muiden ihmisten kanssa. Väsynyt äiti tarvitsee hoivaa ja kuuntelijaa. Hyvänä esimerkkinä oikeanlaisesta yhteisöllisyydestä Törrönen mainitsee sosiaalisen median hätäkahviverkoston.

Suomalaisen yhteiskunnan yksinäisyyden vastakohtana Törrönen kuvaa "primitiivisten kansojen viisautta". En tiedä, onko tämä enemmän koomista vai karmeaa - etenkin kun hän ilmeisesti laskee primitiivisiin kansoihin myös länsimaiden ulkopuolelta tulleet maahanmuuttajat. Hän esittää naiiveja yleistyksiä tyyliin "Afrikassa naisen keho on pyhä - länsimaissa taas kurinpidon kohde". Kyllä kehollisuus on kontrolloitua kaikissa kulttuureissa, vaikkakin eri tavoilla. On tietysti hienoa, että kirjoittaja pyrkii näkemään toiseudessa etupäässä hyviä puolia, mutta tällainen lähestymistapa palvelee kuitenkin lähinnä länsimaisen elämäntavan kriitikon eksotiikannälkää ja jättää huomiotta näihin vieraisiin tapoihin sisältyvät valtarakenteet. Minua on muutenkin aina ärsyttänyt, kun lastenkasvatuksessa vedotaan esimerkiksi metsästäjä-keräilijäkansojan "luonnollisiin" tapoihin - unohtaen, että perinteisesti näissä yhteisöissä vain puolet lapsista on selvinnyt aikuiseksi ja pikkulapsia jopa surmataan, jos yhteisö ei pysty huolehtimaan heistä. Toki voidaan ajatella, että vieraista kulttuureista (tai pikemminkin oletuksesta, millaisia nämä kulttuurit ovat) omaksuttaisiin vain hyvät käytännöt. Toiseuden ihailu voi kuitenkin olla myös sen vähättelyä, typistämistä omien kuvitelmien välikappaleeksi. (Ehkä tämä kohtuuton ärsyyntyminen johtuu siitä, että tunnistan ajatuksista itseni nuorena opiskelijana.) Kirjassa on muitakin väitteitä, joihin kriittinen lukija kaipaisi lähdeviitettä. Onko kyse tutkimustuloksista vai Törrösen omista kokemuksista psykologin työssä? Ja mistä ovat peräisin kursivoidut kertomukset esimerkkiperheistä? Ovatko ne kirjoittajan sepittämiä vai todellisten ihmisten tarinoita?

Nämä ovat tietenkin sivuseikkoja itse aiheen kannalta. Pikkulapsiperheiden kohtaamia ongelmia ja kielteisiä tunteita käsitellään kirjassa monipuolisesti ja käytännönläheisesti. Pääpaino on siinä, miten ongelmat voidaan tunnistaa ja ratkaista. Kirjan perusviesti on optimistinen: vaikeista tilanteista selviytyy. En tosin tiedä, jaksaako lopenuupunut ihminen lukea tällaista kirjaa, mutta ainakin se tarjoaa ajattelemisen aihetta meille muille. Miten voisimme olla vaikeuksiin joutuneiden tukena - vähättelemättä heidän kokemuksiaan?


Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi. Selviytymisen ja ilon kirja (Kirjapaja, 2015)

perjantai 11. joulukuuta 2015

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Pahan kirjan ensimmäisen luvun miljöö tuntuu kovin tutulta. Ollaan yliopistolla, luentosalissa. Määrärahat ovat vähentyvät vuosi toisensa jälkeen. On ylirasittuneita opettajia. On kyllästyneitä opiskelijoita, mielenterveysongelmista kärsiviä opiskelijoita, elämänsä suunnan hukanneita opiskelijoita. Opiskelijoita, jotka eivät palauta tehtäviään ajoissa. Opiskelijoita, jotka kampanjoivat kahviautomaatin puolesta mutta joiden mielestä yliopistolaitoksen alasajoa vastustetaan parhaitenn liittymällä Facebook-ryhmään. Edellisen laman satoa mielestäni. (Toki on niitäkin, joilla kaikki asiat on kunnossa.)

Ensimmäisessä luvussa lehtori Mickel Backmanin modernistista kirjallisuutta käsittelevä luento saa karmivan käänteen. Yksi lahjakas opiskelija ilmoittaa haluavansa tutkia kirjaa, jonka olemassaolosta useimmat eivät edes tiedä ja jonka Backman itsekin haluaisi mieluummin unohtaa. 1920-luvulla kirjoitettu, suomenruotsalaista modernismia edustava runokokoelma vaikuttaa tuhonneen kaikki runoihin perehtyneet ihmiset. Ja nyt  opiskelija on saanut tietoonsa sen olemassaolon - Backman ei voi ymmärtää miten. Hän ei ainakaan aio edistää kirjan tutkimista millään tavalla. Tarinassa liikutaan sekä Backmanin muistoissa että nykyajassa lehtorin ja parin opiskelijan kokemusten kautta.

Veikkaisin, että Korkea-ahon on H.P. Lovecraftinsa lukenut. Yliopiston tutkija huomaa tutkimuksissaan universumin olemuksesta jotain sellaista, mitä sekä hänen että suuren yleisön olisi parempi olla tietämättä. Pahassa kirjassa Miskatonic-yliopiston tilalla on kuitenkin Åbo Akademin kirjallisuuden oppiaine. Korkea-aho ei sorru selittämään asioista, joita ei voi sanoin kuvailla. Itse asiassa hän onnistuu sanallistamaan kuvaamaansa kauhun tunnetta varsin etevästi. Kirja on monitahoisempi kuin Lovecraftin tarinat. Se kertoo paitsi yliopistomaailmasta, myös suomenruotsalaisista kulttuuripiireistä, keski-ikäisten avioliittovaikeuksista ja suomalaisen miehen alemmuudentunnosta, joka on toki tuttu aihe myös lukuisista muista romaaneista. Naiset puolestaan ovat romaanissa vain sivuosassa. Suomenruotsalaisuutta Korkea-aho ei kuvaa suurena onnellisena perheenä vaan ahtaana ja riitojen raastamana yhteisönä. Kirjassa on huumoria, ironiaa ja osuvia havaintoja, mutta kokonaisuutena se on erittäin ahdistava.

Paha kirja on hyvä kirja, syksyn uutuusromaanien parhaimmistoa. Sitä on luettu ahkerasti myös muissa kirjablogeissa: esimerkkeinä Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Rakkaudesta kirjoihin, Morren maailma.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava 2015)
Alkuteos: Onda boken, suom. Laura Beck

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Taivaslaulu teatterissa

Kuva: Jussi Tuokkola / Oulun kaupunginteatteri
Kävin katsomassa kohutun Taivaslaulun Oulun kaupunginteatterissa. Nenäliina unohtui takintaskuun, vaikka sitä olisi tarvittu. Itkin näytelmän loppupuolen koko ajan. Sitten ostin romaanin itselleni ja luin sen - yhteen laskettuna jo kolmannen kerran.

Pauliina Rauhalan romaanin päähenkilö on lestadiolaisen perheen äiti Vilja. Näytelmän päähenkilö puolestaan on pikemminkin hänen aviomiehensä Aleksi. Näytelmän alkuosa käsittelee melkeinpä pelkästään hänen lapsuudenkokemuksiaan, ja Vilja jää taka-alalle. Tässä vaiheessa mietin, mitähän tästäkin tulee. Vähitellen näytelmässäkin päästiin asiaan, ja kävi ilmi, että se noudatteli varsin uskollisesti romaania. Joitakin pikku yksityiskohtia oli toki muutettu romaaniin nähden, mutta onhan teatteriesityskin toki aivan eri taiteenlaji kuin romaani. Lukiessani romaania huomasin, että jotkut repliikit ovat kuitenkin suoraan peräisin romaanitekstistä. Näytelmässä taitavien näyttelijöiden esittäminä niihin piiloutuva huumori pääsi paremmin oikeuksiinsa kuin romaanissa.

Huumoria näytelmässä nimittäin riittää, jopa kaikkein traagisimpien tapahtumien keskellä. Muuten tarinasta olisi varmasti tullutkin sietämättömän ahdistava. Viljaa näyttelevän Merja Pietilän tulkinta uupuneen ihmisen epätoivosta on niin koskettava, että katsoja melkein unohtaa olevansa teatterissa. Alun valoisa ja eteerinen naishahmo katoaa vähitellen uupumuksen syövereihin, mistä vankka ja luotettava aviomies hänet nostaa. Näytelmän Vilja vastaa sitä, millaisena Aleksi häntä romaanissakin kuvaa. Sen sijaan Aleksi on mielestäni näytelmässä erilainen. Romaanissa hän on syrjään vetäytyvä älykkö, näytelmässä taas varsinainen sählä, suorastaan humoristinen hahmo. Erityisen kehun ansaitsevat suloiset lapsinäyttelijät.

Pohjois-Suomessa kaikilla ihmisillä on jonkinlainen suhde lestadiolaisuuteen, ja heidän kulttuuristaan tiedetään vähintään jotakin. Näytelmässä viittauksia lestadiolaisten tapoihin ei paljon selitellä. Oletettavasti pohjoissuomalaiset katsojat tunnistavat ainakin joitakin asioita. Olisi mielenkiintoista kuulla, poikkeaako Tampereen Työväenteatterin tulkinta lestadiolaiskulttuurista oululaisesta. Mielestäni yksi näytelmän nerokkaimmista kohdista on seurapuhe, jossa saarnamies suuntaa ensin sanansa veljille - ja sisarille myös - mutta ryhtyy sitten puhuttelemaan kuulijoiden joukkoon mahdollisesti pujahtaneita uteliaita ulkopuolisia, teatteriyleisöä. Kaikillahan on niitä koulu- tai työtovereina, ehkä etäisissä sukulaisissakin, mutta millaista elämää ne oikeasti elävät. Epäilemättä tässä piilee yksi romaanin ja näytelmän suosion saloistakin. Puheen jälkeen yleisö pääsee väliajalle miettimään kuulemaansa.

Näytelmässä musiikilla on tärkeä osa. Näyttelijät paljastuvat uskomattoman taitaviksi laulajiksi, jotka pysähtyvät välillä veisaamaan Siionin lauluja yleisöä kohti kääntyneinä. Laulut tuovat kaivattua lepoa koskettavien tapahtumien keskelle. Samalla tavalla ne luultavasti lohduttavat myös väsyneitä uskovia. Jotkut seuralaiseni tosin moittivat lauluja surullisiksi. Minusta ne ovat kuitenkin ennen kaikkea kauniita ja lohdullisia. Hengellinen kansanmusiikki on uskomattoman kaunista.

Jumalan rauhaa rinnassansa veisattiin myös näytelmässä. Valitettavasti tämä äänitys katkeaa kesken, mutta parempaakaan en Youtubesta löytänyt.

Taivaslaulua esitetään samanaikaisesti sekä Oulun kaupunginteatterissa että Tampereen työväenteatterissa. Kirsin kirjanurkassa on arvioitu Tampereen versiota.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

T. Jefferson Parker: California Girl

Ystäväni kuvaama kalifornialainen maisema

Tämä on se Orange County, josta OC:n täydelliset naiset ei kerro mitään. Eletään 60-lukua, ja appelsiiniviljelmät ovat vasta väistymässä asutuksen tieltä. On hippejä, huumeita, kapinoivia nuoria, kommunismia pelkääviä republikaaneja, salaliittoteorioita, rikollisia ja omavaltaisia viranomaisia. Kirja ei anna kovin mairittelevaa kuvaa sen enempää poliisista, oikeuslaitoksesta, lehdistöstä kuin uskonnostakaan - tai ainakin kaikkien näiden toimintatavat ja ihanteet ovat kaukana siitä, mihin meillä täällä on nykyään totuttu.

Pikkukaupungissa asuu keskiluokkainen Beckerin perhe, jolla on neljä poikaa, ja vähäosainen Vonnin perhe, johon kuuluu kolmen pojan lisäksi kaksi tytärtä. Kirjan alussa perheiden pojat ottavat yhteen nyrkkitappelussa. Jo silloin osa Beckereistä epäilee, ettei kaikki ole kunnossa. Kun kovaonnisten Vonnien kärsimykset vain jatkuvat, Beckerit yrittävät auttaa perhettä papiksi opiskelleen Davidin johdolla.

Davidista on siis tullut pappi. Hän eroaa presbyteerikirkon palveluksesta ja perustaa itsenäisen drive-in-kirkon, joka toimii liikeyrityksen tavoin. David vaikuttaa varsin vilpittömältä, mutta moinen uskonnon kaupallistaminen kummastuttaa valtionkirkkoon tottunutta. Andystä ryhtyy toimittajaksi, jota yksityisyyden suoja tai muut moraaliset seikat eivät tunnu hidastavan. Clay kaatuu Vietnamissa. Nickistä tulee poliisi, ja kun nuori ja kaunis Janelle Vonn murhataan, hän johtaa tutkimuksia. Murhatutkimuksesta kehkeytyy pitkä, hankala ja vaarallinen. Liian monet tahot tuntuvat sotkeutuneen asiaan, ja yhdellä jos toisellakin sekä perhepiirissä että alueen silmäätekevissä on asioita, joiden vuoksi he ovat valmiita valehtelemaan. Kunnon ihmisellä ei ole mitään salattavaa? Ehkä, mutta erehtyminen on inhimillistä ja sitä tarvitaan maineen menettämiseen kovin vähän.

36 vuotta myöhemmin paljastuu lisää salaisuuksia, jotka laittavat monen ihmiset elämän uusiksi.

Minusta California Girl on jotenkin ikävä kirja. Se on melkeinpä enemmän tylsä kuin jännittävä tai viihdyttävä. En tiedä, onko kirjailija tarkoittanut sitä yhteiskuntakritiiiksi, mutta aika epämiellyttävän kuvan kalifornialaisesta yhteiskunnasta se antaa. Yhteiskunta puuttuu joskus liikaakin ihmisten yksityisasioihin, mutta ei ole paikalla, kun sitä tarvittaisiin, esimerkiksi Vonnin perheen onnettomuuksissa. Toisaalta kirjassa pohditaan syyllisyyttä ja syyttömyyttä tavalla, joka haastaa lukijan. Kuka syyllinen oikeastaan olikaan ja miksi?

Hiukan samanlaisia teemoja pohditaan myös Ylen uudessa poliisin ja huumerikollisten monimutkaisia suhteita käsittelevässä Koukussa-sarjassa, jonka kaikki jaksot on jo katsottavana Areenassa. Katsoin ne yhtäkyytiä ja tykkäsin kovasti - uskottavanoloista draamaa, josta moralisismi ja sentimentaalisuus puuttuu. Sarjassa ollaan koukussa pikemminkin ihmisiin kuin huumeisiin. Yhteiskunta näyttäytyy sarjassa toimivampana kuin Parkerin kirjassa - ehkä siksi, että tällaiseen yhteiskuntaan olemme täällä tottuneet. Ja ihmiset ovat kovin ihmillisiä, samaistumiskelpoisia.


T. Jefferson Parker: California Girl (Karisto 2006)
Alkuteos: California Girl (2004), suom. Risto Raitio

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Valokuvaus ja luontosuhde


Marjatta aloitti niin kiinnostavan keskustelun valokuvista, että vastoin tapojani pohdin blogissani aihetta, joka ei suoranaisesti liity kirjallisuuteen. Minulla on nimittäin omat vähäpätöiset kokemukseni ja näkemykseni etenkin luontokuvauksesta. Keskustelu osuu vieläpä ajankohtaiseen saumaan, koska vietin juuri viikonlopun lapsuudenkodissani kahden päivän kuvankatselumaratonin merkeissä. Katselimme sekä isäni diakuvia lähinnä 70-luvulta että isäni ja minun digikuvia parilta viime vuodelta. Isäni on erittäin taitava ja taiteellisesti kunnianhimoinen valokuvaaja - ette kuitenkaan ole hänestä kuulleet, koska hän on aina kuvannut omaksi ja lähipiirin iloksi.

Kuinka luontokuvia siis otetaan? Luontokuvaaja suunnittelee kuvia vuosikausia ja tekee kaikenlaisia moraalin rajamaillakin horjuvia valmisteluita, jotta sommittelu ja valotus olisivat täydelliset? Vai meneekö hän vain luontoon ja ryhtyy räpsimään? Minä suosin jälkimmäistä filosofiaa: otetaan vastaan, mitä luonto sillä hetkellä tarjoaa. Yhtymäkohta löytyy perinteisestä suomalaisesta metsästyskulttuurista. Riistaa pyydetään - otetaan vastaan se, mitä metsä tahtoo antaa. Mitään ei vaadita tai oteta väkisin. Luontoon tulee mennä nöyränä ja kunnioittaen, kuin kirkkoon. Minulle on täysin vieras ajatus, että hyvän luontokuvan vuoksi kaadettaisiin puita tai muuten ryhdyttäisiin mestaroimaan luontoa. Haaskakuvaustakaan en täysin ymmärrä. Ihminen ei ole luonnon herra vaan sen vieras. Yhtä lailla pyrin liikkumaan luonnossa kävellen tai hiihtäen niin, ettei käynnistäni jää jälkeä. Esimerkiksi Pallaksen uudet, ilmeisesti polkupyöräilijöiden vuoksi rakennetut murskepolut herättävät vain surua. Pysykööt poissa sellaiset kulkijat, joiden vuoksi maaperään pitää kajota!

Yllä oleva kuukkelikuva on viimeiseltä Pallaksen-retkeltäni. Se on otettu kännykkäkameralla lainkaan suunnittelematta. Sillä ei voitettaisi palkintoja luontokuvakilpailuissa. Tietenkin kuva on aina valokuvaajan valintojen tulos eikä esitä luontoa sellaisena, kuin se silmälle näyttäytyy. Enemmänkin se kertoo siitä, kuinka kuvaaja ymmärtää näkemänsä. En siis väitä, että mikään näistä satunnaisista räpsäisyistä kuvaisi kohdettaan yhtään todenmukaisemmin kuin rankastikaan käsitelty tai lavastettu luontokuva.

Eräässä maisemakäsitystä pohtineessa tieteellisessä teoksessa väitettiin, että kansallisromanttiset taiteilijat liioittelivat maalauksissaan, koska maalausten maisemat ovat mahtipontisempia kuin samoista paikoista otetut valokuvat. Mielestäni romanttiset maalaukset kuitenkin vastaavat kokemusta paremmin kuin valokuvat. Kamerahan ei koskaan tallenna maisemaa sellaisena kuin silmä sen näkee. Etenkin tunturin valokuvaaminen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Lisään tuohon oikealle vielä yhden pokkariräpsäisyn. Paikka on Vuontisjärvi. Parhaat kuvat otetaan kameralla, jota jaksaa kantaa mukana. Tykkään kulkea pitkiä matkoja, mutten ole järin innostunut kantamaan paljon tavaraa. Digijärjestelmäkameraa en tästäkään syystä pidä juuri koskaan mukana. Viikonlopun ansiosta harkitsen vakavasti, siirtyisinkö takaisin filmiaikaan. Vanhoissa diakuvissa tilantuntu ja luonnon illuusio on huikea latteisiin digikuviin verrattuna. Oikea filmikamera on myös kevyempi ja käytännöllisempi kuljettaa mukana.

maanantai 16. marraskuuta 2015

John Simon: Koneen ruhtinas

Etsin jotain aivan muuta elämänkertaa, mutta Koneen ruhtinas sattui silmiin kirjaston hyllyssä. Ensimmäisen kerran luin kirjan heti sen ilmestyttyä vuonna 2009. Varmaan muistatte - sehän oli silloin syksyn kohukirja ja sikainfluenssan lisäksi lööppilehtien keskeinen kiinnostuksenkohde. Pekka Herlinin poika, toimittaja Niklas Herlin julkaisi kirjan ilmestymisen alla kirjoituksen, jossa hän nimitteli isäänsä kusipääksi ja ihmishirviöksi.

Menestyneen miehen henkilökuvana kirja onkin aivan poikkeuksellinen ja ansaitsee kaiken huomion. Se ei vähättele Pekka Herlinin ansioita liikemiehenä, mutta myös asian toinen puoli tuodaan esiin. Kirjan mukaan Herlin oli toisaalta tarmokas ja lahjakas yritysjohtaja ja henkilönä sivistynyt, kohtelias ja hurmaava. Toisaalta häntä kuvataan persoonallisuushäiriöisenä alkoholistina, joka ei osannut asettua edes perheenjäsentensä asemaan, vaikka rakastikin näitä kai aivan vilpittömästi. Viimeisenä tekonaan hän pilasi lastensa keskinäiset välit lahjoittamalla salassa perheyrityksen päätösvallan vanhimmalle pojalleen Antille.

Omaisuus ei todellakaan tuo onnea. Pekka Herlin oli lapsuudestaan asti tuomittu seuraamaan isäänsä Koneen johtajana. Hän oli perheen ainoa poika, jolta odotettiin paljon, liikaa. Hänen suhteensa omiin vanhempiinsakaan ei ollut järin lämmin. Koulussa hän ei menestynyt, lähipiirin mukaan lukemis- ja keskittymisvaikeuksien vuoksi. Hänen vastuullaan oli perheyrityksen lisäksi myös suvun suuri maatila. Työelämän vaatimuksista hän selvisi, mutta hinnan tästä kaikesta maksoivat ennen kaikkea hänen omat lapsensa.

Vaikka Pekka Herlin kärsi ilmeisesti lukivaikeudesta, hän luki paljon, pikemmin oppiakseen kuin viihtyäkseen. Yksi hänen lempikirjoistaan oli Machiavellin Ruhtinas, johon elämänkerran nimikin viittaa. Se vastasi myös hänen käsityksiään johtamisesta. Herlin näki elämän nollasummapelinä, jossa joku aina häviää, kun toinen voittaa. Hän johti yritystään ja perhettään häikäilemättömästi ja näki salaliittoja kaikkialla. Herlinin kohtalo kuitenkin osoittaa, mihin näin kyyninen maailmankuva voi johtaa: pelon ja ahdistuksen täyttämään elämään, josta pystyy pakenemaan vain viinan voimalla.

Kirjan kirjoittaja John Simon on ollut pitkään Koneen palveluksessa. Siihenkin nähden on hämmentävää, kuinka suorasukainen ja kaunistelematon paljastuskirja elämänkerrasta on päätetty tehdä. Lisäksi ei voi kuin ihailla yhdysvaltalaisen Simonin sattuvia huomioita suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksista. Hän kuvaa niin pääkaupungin kieliryhmien välisiä kiistoja kuin maan avautumista toisen maailmansodan jälkeisestä säännöstelystä markkinatalousmaaksi.


John Simon: Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä (Otava 2009)

maanantai 9. marraskuuta 2015

Noin sata kirjaa, jotka kannattaa lukea

Sonja ideoi yön pimeinä tunteina sadan kirjan suosituslistan, ja pian myös Satu tarttui ajatukseen. Koska olen itsekin laatinut vastaavia listoja jo ennen blogin perustamista, en tietenkään voinut vastustaa kiusausta vaan päivitin oman listani. Tällä kertaa mukana on vain kirjoja, jotka olen oikeasti lukenut ja joista olen oikeasti pitänyt ainakin jossain vaiheessa elämää. Tarkoitus ei ole siis pohtia esimerkiksi kirjallisuutta, joka sivistyneen ihmisen olisi pitänyt lukea - tai jotain muuta korkealentoista. 

En ruvennut täyttämään listaan väkisin, joten en saanut aivan satasta täyteen, mutta toisaalta mukana on myös sarjoja, joten suositeltuja kirjoja on yli sata. Olen pyrkinyt esittelmään blogissani suosikkikirjojani, joten myös tässä bloggauksessa on linkit aiempiin kirjoituksiin. Osa kirjoista on turvallisia klassikoita, jotkut taas unohdettuja ja merkityksellisiä minulle hyvin henkilökohtaisista syistä. Jonkun olen saanut joululahjaksi, toiset olen löytänyt itse suurella vaivalla kirjastosta tai antikvariaatista. Jotkut kirjat kuuluvat niin selvästi johonkin elämänvaiheeseen, että tuskinpa enää niihin tartun ainakaan kirjoittaakseni niistä. Olen myös pudottanut listalta kirjoja, jotka olivat joskus tärkeitä, mutta tuskinpa enää niistä pitäisin. Esimerkiksi Hermann Hessen kirjoja en ole yli 25-vuotiaana juuri uskaltanut lukea, vaikka nuorena pidin niistä paljon. Luullakseni kokemus on yleinen. 


Toisaalta paljon hyviä ja rakkaita kirjoja on vuosien varrella unohtunut. Esimerkiksi meillä kotona oli kirjahyllyssä isän jäljiltä paljon klassisia poikakirjoja, joita luin paljon, mutta enpä enää muista niiden nimiä. Joskus pitäisi käydä lapsuudenkotini suuret kirjahyllyt ajatuksen kanssa läpi, heräteltävä henkiin muistot vaikuttavista lukukokemuksista. Myös dekkareita ahmin yläasteikäisenä, mutta niidenkään nimet eivät enää palaa mieleen.


Tietokirjoja listalla on paljon. Olen aina lukenut niitä lähes yhtä mielelläni kuin kaunokirjallisuutta. Olen pyrkinyt kokoamaan listalle kirjoja, jotka ovat jollain tavalla muuttaneet omaa ajatteluani tai joiden pariin olen palannut useamman kerran. Listasta huomaa, että olen kiinnostunut sellaisista asioista kuin historia, politiikka ja uskonto.


Toivottavasti listasta on iloa lukijalle. Uusia vinkkejä, tunnistamisen kokemuksia? Onko listalla tuttuja? Osa varmasti on lähes kaikille, mutta onko joku lukenut esimerkiksi suomentamattomia norjalaisia romaaneja, joita on on listalla muutama? Osa suomennetuistakin on harvinaisuuksia, joita ei löydä enää kuin hyvällä tuurilla antikvariaatista - tai vanhempien/isovanhempien kirjahyllystä, jos nämä ovat sattuneet harrastamaan kirjallisuutta.



Lasten- ja nuortenkirjoja 


1. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

2. Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio
3. Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär
4. Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
5. Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu
6. Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja
7. Nan Inger: Piglet-trilogia
8. Lisbeth Pahnke: Britta-sarja
9. Anthony Buckeridge: Jennings-sarja
10. Astrid Lindgren: Kalle Blomkvist-trilogia
11. Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
12. Edgar Rice Burroughs: Intiaanipäällikkö
13. Karl May: Hopeajärven aarre
14. Kaisa Ikola: Ylämaan sudet
15. Leif Hamre: Lentokone kadoksissa 
16. Jostein Gaarder: Sofian maailma

Runoja 


17. Eino Leino: Elämän laulu

18. Edith Södergren: Landet som icke är
19. Psalmien kirja (Vanha Testamentti)
20. J.L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat
21. Horatius: Oodit
22. Yrjö Jylhä: Kiirastuli
23. Eila Kivikk'aho: Kootut runot

Dekkareita 


24. Donald E. Westlake: Kuuma kivi

25. Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
26. Rex Stout: Liian monta kuolemaa
27. John Dickson Carr: Itsemurhien salaisuus
28. Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
29. Matti Laine: Ammattilainen
30. Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka
31. Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset

Klassikkoja 


32. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1-3

33. E.T.A. Hoffmann: Paholaisen eliksiirit
34. George Orwell: Vuonna 1984
35. Thomas Mann: Tohtori Faustus
36. Thomas Mann: Buddenbrookit
37. Alexandre Dumas: Monte Christon kreivi
38. Z. Topelius: Maamme kirja
39. Albert Camus: Sivullinen
40. Herman Hesse: Arosusi
41. Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
42. Novalis: Fragmentteja
43. Jaroslav Hasek: Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
44. Giovanni Boccaccio: Decamerone
45. Thomas De Quincey: Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset 
46. Väinö Linna: Tuntematon sotilas
47. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Muuta kaunokirjallisuutta 


48. Ulla-Lena Lundberg: Jää

49. H.P. Lovecraft: Varjo Innsmouthin yllä
50. Marek Hlasko: Vihasi ruoska
51. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
52. Miika Nousiainen: Maaninkavaara
53. James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
54. J. Pekka Mäkelä: Nedut
55. Jeffrey Eugenides: Middlesex
56. Guareschi Giovanni: Isä Camillon kylä
57. Riitta Vartti: Nuoruuden yliopistot
58. Arvi Järventaus: Satu-Ruijan maa
59. Johannes Mario Simmel: Ei aina kaviaaria
60. Hans Nicklisch: Isäpappa on yliveto
61. Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
62. Jan Guillou: Pahuus
63. Jan Guillou: Varkaiden markkinat
64. Mika Waltari: Johannes Angelos
65. David Lodge: Mukava homma
66. Mary Elgin: Ylämaan laulu
67. Eeva Tenhunen: Rakas perhe
68. Don Winslow: Kuolleiden päivät
69. Arne Nevanlinna: Isän maa
70. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
71. Saarnaajan kirja (Vanha Testamentti)
72. Kerstin Ekman: Sudentalja-trilogia
73. Anne Karin Elstad: Julie-sarja
74. Nærum, Botterli & Udnæs: Madonna-gåten
75. Aino Kontula: Rexi on homo ja opettajat hullui!
76. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
77. Umberto Eco: Foucault'n heiluri

Tietokirjoja ja muistelmia


78. Pasi Toiviainen: Ilmastonmuutos. Nyt.

79. Gunnar Sönsteby: Vastarintamies no 24
80. Veikko Litzen: Tie Nikeaan
81. Heikki Räisänen: Mihin varhaiset kristityt uskoivat
82. Elaine Pagels: Gnostilaiset evankeliumit
83. Sir Edmund Hillary: Kohti Everestin huippua
84. Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika
85. Osmo Soininvaara: Vihreä politiikka
86. Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan
87. Barbara Ehrenreich: Petetty keskiluokka
88. Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta
89. Harri Kalha: Tom of Finland
90. Pohjonen & Silvennoinen: Tuntematon Lauri Törni
91. Järvinen & Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen
92. Gary Valentine Lachman: Tajunnan alkemistit
93. Marko Nenonen: Noitavainot Euroopassa 1-2
94. Johanna Ilmikunnas: Kartanot, kapiot, rykmentit
95. Michel Foucault: Tarkkailla ja rangaista
96. Heinrich Harrer: Seitsemän vuotta Tiibetissä
97. Kari Kosmos: Bob Marley
98. Mötley Crüe: Törkytehdas

Lisäys 11.12.2015

99. Conan A. Ronan: Tähtienharrastajan käsikirja

(Miten saatoin unohtaa tämän? Pitihän minusta alun perin tulla isona tähtitieteilijä.)

PS Pahoittelen fontin muutoksia. En osaa korjata asiaa bloggerissa ilman, että kaikki linkit katoaisivat saman tien.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset

No nyt sitten luin Hyvän tytön hautajaiset, josta kirjoitin jo edellisessä päivityksessä. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska luen kirjan kuitenkin noin kerran vuodessa ja olen aikonut esitelläkin sen yhtenä kaikkien aikojen suosikeistani. Kirja on dekkari, mutta kuten Eeva Tenhusen kirjat muutenkin, se on myös paljon muuta. Joka lukukerralla voi nauttia tarinan lisäksi muun muassa intertekstuaalisista viittauksista, jotka paljastavat, että dekkarikirjailijakin voi pitää lukijaa sivistyneenä ihmisenä.

Päähenkilö, lehtori ja kirjailija Liisa Halla saa kesän korvalla samassa postissa kolme kirjettä pienestä kirkonkylästä, jossa hän on muutama vuosi aikaisemmin työskennellyt äidinkielen opettajan sijaisena. Kirjeissä pyydetään apua hänen mieheltään Martilta, joka on poliisi. Kirkonkylän lukion tähtioppilas Erica Kanerva on kuollut luokkaretkellä, eivätkä tytön äiti, ystävätär ja opettaja usko poliisin tulkintaan, itsemurhaan. Tarina avautuu vähitellen takautumien kautta, joissa sitä kertovat Liisan ja Martin lisäksi Erican paras ystävä ja ottosisar Caro (jonka ponnisteluja Intia-aiheisen aineen kirjoittamiseksi pääsimme seuraamaan edellisessä tekstissä). Martti puolisoineen osallistuu Erican hautajaisiin eräänlaisena kaksoisagenttina, joka esittää hautajaisvierasta esittävää rikospoliisia, jotta omaiset rauhoittuisivat. Jotain selviääkin, mutta samalla tulee lisää vainajia.

Hyvän tytön hautajaiset on erinomainen kirja, mutta tarinassa on inhottavatkin puolensa, jotka ovat vaivanneet minua siitä lähtien, kun luin kirjan ensimmäisen kerran hyvin nuorena. Kirja on aivan kauhean kyyninen. Siinä on aivan liikaa epäoikeudenmukaisuutta ja sattumanvaraisuutta, jotta oikeus tuntuisi voittavan. Yksi jos toinenkin henkilö joutuu kantamaan syyllisyyttä teoistaan ja laiminlyönneistään. Loppuun asti on epäselvää, kuka on syyllinen ja vastuussa mistäkin. Periaatteessa hyvät ihmiset tekevät pahoja asioita ihan vain inhimillisyyttään. Pahoille ei käy oikein mitenkään - paitsi että päähenkilöiden vastenmielisyys tekopyhyyttä ja pahantahtoisuutta kohtaan ei jää arvailujen varaan. Nimensä mukaisesti kirja kuvaa kilttien tyttöjen ja naisten kohtaloa aika masentavana.

Tiedättehän - ensin tyttöjen odotetaan olevan kilttejä ja menestyvän koulussa. Sitten heitä syyllistetään, koska he hyvien arvosanojensa vuoksi vievät pojille kuuluvat opiskelupaikat. Kun opinnot on suoritettu mallikkaasti, kiltit tytöt (ja pojat) saavat huomata, että olisi mieluummin kannattanut käyttää aika ainejärjestöbileissä ryypiskelyyn, koska niissä hankituilla kontakteilla todelliset asemat jaetaan.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat vieläpä 1970-luvulle ja pieneen vanhoilliseen kirkonkylään. Miljöö tuntuu jo lähtökohtaisesti aivan vieraalta, kun olen itse ehtinyt syntymään vasta 80-luvun puolella paljon vapaamielisemmässä yhteiskunnassa. Yhteisön paine ahdistaa kilttejä tyttöjä ja naisia, jotka kuitenkin myös kapinoivat ja jouduttavat siten omaa tuhoaan. Yksi kilteistä on 17-vuotias Erica, joka on lahjakas ja viehättävä mutta myös äitinsä kunnianhimon välikappale, joka suhteessa täydellinen tytär. Caro on kuin hänen vastakohtansa. Kun hän ei kiltteydellä pysty voittamaan ylivoimaista Ericaa, hän yrittää päinvastaista. Ericallakin on kuitenkin salainen puolensa ja hänen kapinansa on tuhoisampaa kuin Caron riekkuminen. Muistan vielä erinomaisesti sen ahtaan karsinan, johon minut kilttinä tyttönä tungettiin siitä riippumatta, halusinko tai mahduinko sinne mitenkään. Onneksi pelastauduin yliopistoon vieraalle paikkakunnalle ja oman tilan ja tahdon etsimisen seuraukset jäivät suht harmittomiksi. Tiedän omasta tuttavapiiristäni toisenlaisiakin kohtaloita.

Toinen tuhoon tuomittu kiltti tyttö on äidinkielen opettaja Aune, papintytär, johon on juurrutettu syyttävä omatunto. Häntä kuvataan pohjimmiltaan hyvänä ihmisenä, joka ei aidosti halua pahoittaa lähimmäistensä mieltä edes silloin, kun nämä ovat täysin kohtuuttomia häntä kohtaan. Hän on jäänyt naimattomaksi, mikä ei häntä itseään haittaa, mutta vanhapiikalehtorin asema kyläyhteisössä on onneton - ei ole väliä, kuinka hyväsydäminen, tyylikäs tai sivistynyt tämä on. Lopulta Aune päättää ottaa omansa takaisin ja saakin uudella määrätietoisuudellaan osakseen enemmän arvostusta kuin koskaan ennen. Mutta kaikella on hintansa, joka näyttää olevan entisille kilteille paljon kovempi kun alusta asti röyhkeille.

Kirjan sanoma on ehkä synkähkö, mutta siinä on myös huumoria. Jo teininä osasin arvostaa sitä, että romaanin päähenkilö voi olla arkipäiväinen, pulleahko naisihminen, joka joutuu hautajaisissa ahtautumaan pieneksi käyneeseen mustaan pukuun. Kellepä ei olisi joskus sattunut sellaista. Tarinassa sivuhenkilönä vilahtaa myös eräs lähisukulaiseni, nimettömänä mutta täysin tunnistettavasti.


Eeva Tenhunen: Hyvän hautajaiset (WSOY 1978)

maanantai 2. marraskuuta 2015

Louis Bromfield: Sateet tulivat

"Maa joka minua kiinnostaa" Caro riipusti paperin yläreunaan unohtaen taas kerran laskea Aunen määräämät viisi ruutua marginaaliksi. Hän veti tarmokkaan viivan otsikon alle. Viivottimella se olisi tietysti pitänyt vetää, mutta kun viivotin oli jäänyt matikanluokkaan. 
"Viime aikoina eksoottinen Intia on yhä enemmän alkanut kiinnostaa meitä kylmän Pohjolan asukkaita", Caro kirjoitti nopeasti ja pysähtyi sitten vetämään henkeä. ("Lattea alku" Aune olisi merkinnyt liian kapeaksi jääneeseen marginaaliin - jolleivät seitsemännen been kevään viimeiset aineet olosuhteiden pakosta olisi jääneet korjaamatta.) 
"Minäkin olen usein miettinyt mielessäni miltä tuntuisi osallistua jonkun Rahmaburan maharadjan järjestämään jännittävään tiikerinmetsästyssafariin..." 
Vai tehtiinkö safareja vain Afrikassa? Ehkä oli parempi sanoa sitä pelkästään metsästykseksi.  
Ainakin Caro tällä kertaa tiesi mistä puhui. Viimeksi hän oli lainannut kirjastosta Sateet tulivat -romaanin, lukenut ensimmäisen osan melkein loppuun - ja pitänyt siitä. 
Kellon soittoon mennessä hän oli onnistunut tukahduttamaan terveen järjen äänen - joka itsepintaisesti intti että kelvatakseen ylioppilastutkintolautakunnalle (ja Aunelle) aineen olisi temppelitanssijattarien ja kuunvalaisemien marmoripalatsien sijasta pitänyt keskittyä liikaväestöongelmiin ja Intian ja Kiinan suhteisiin - ja suorastaan nautti kirjoittamisesta.
Tämä pitkähkö katkelma lukiolaistytön pohdinnoista äidinkielen aineen äärellä on peräisin Eeva Tenhusen dekkarista Hyvän tytön hautajaiset (1978). Se oli myös ainoa, mitä tiesin Sateet tulivat -romaanista ennen kuin se sattumalta osui silmiin kirjaston hyllyssä. Tämä ei ole ainut kirja, jonka olen Eeva Tenhusen dekkarien innottamana lukenut - muita ovat muun muassa Bunyanin Kristityn vaellus ja koko joukko Fredmanin epistoloita. Dekkarillakin voi olla monta funktiota. Joka tapauksessa oli vaihteeksi hauskaa lukea kirjaa, josta ei ollut mitään ennakkokäsitystä, kun kirjaston kappaleessa ei takakansitekstiäkään ollut.

Raotan salaperäisyyden verhoa. Sateet tulivat on sekoitus viihderomaania, häpeilemätöntä orientalismia ja poliittista agendaa. Orientalismilla tarkoitan ajattelutapaa, jonka mukaan itämaiden asukkaat ovat perustavalla tavalla erilaisia kuin länsimaalaiset. Kirjassa Intiaa sekä ihannoidaan että halveksitaan suhteessa siirtomaaisäntien ajatteluun.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1936 ja (kuvitteelliseen?) Rantsipurin maakuntaan, jota hallitsevat vanha maharadza ja hänen puolisonsa maharani. Eletään siirtomaavallan iltaruskoa. On selvää, että vanhan ja turmeltuneen Euroopan on väistyttävä Intiasta, jonka odotetaan nousevan uuteen ylpeyden aikaan. Romaanin päähenkilöitä on ryhmä uudistusmielisiä eurooppalaisia, amerikkalaisia ja intialaisia, jotka pyrkivät edistyksellisen hallitsijaparin johdolla karsimaan maakunnasta köyhyyden, eriarvoisuuden ja taikauskon. Toisenlaisiakin henkilöitä pitkässä ja monipolvisessa tarinassa on: vanhaa järjestelmää kannattavia intialaisia typeryksiä, tekopyhiä lähetyssaarnaajia ja turmeltuneita siirtomaavallan edustajia, jotka eivät ole "kiinnostuneita Intiasta" vaan omasta edustaan.

Kirjan poliittinen julistus suuntautuu yhteiskunnallista eriarvoisuutta vastaan. Sitä ovat niin Intian kastijärjestelmä kuin Englannin luokkayhteiskuntakin. Tarinan hyvikset kritisoivat myös sukupuolten epätasa-arvoa ja rotuennakkoluuloja. Toisaalta päähenkilöidensä suulla kirjailija esittää varsin mustavalkoisia mielipiteitä siitä, millaisia eri etnisiin ryhmiin kuuluvat ihmiset ovat. Vaikka kaikki hyvikset ovat Intian asialla, intialaisia, erityisesti hinduja, kuvataan lapsenomaisiksi, alituisen taikauskoisen kauhun vallassa eläviksi olennoiksi, jotka eivät surkeimmillaan juuri apinoista eroa. Heidänkin alapuolellaan ovat vuoriston alkuasukkaat, villit ryöstelijät. He ovat melkein yhtä kauheita kuin intiaanit, joita vastaan joidenkin päähenkilöiden esi-isät ovat Amerikassa taistelleet. Erityisen kurja käsitys hyviksillä on vanhoillisista hinduista. Myös kristittyjen ahdasmielisyys ja tekopyhyys saa kyytiä, kun taas "muhamettilaisuutta" kuvataan maanläheisenä ja edistyksellisenä  uskonnon muotona. Kirjassa kuvataan myös luonnon ja teknologian taistelua, ja pitkään on epäselvää, kumpi pääsee voitolle. Kauan odotetut sateet nimittäin alkavat. Toisaalta ne tekevät maasta taas hedelmällisen, toisaalta ne saavat aikaan tulvia ja muita vitsauksia, jotka asettavat päähenkilöt koetukselle. Ei liene suurta ylitulkintaa väittää, että samalla taistelua käydään intialaisen tunteellisuuden ja järkiperäisen eurooppalaisuuden välillä.

Poliittinen paatos ei lisää tämänkään romaanin taiteellisia ansioita vaan päinvastoin tuskastuttaa lukijan. Vaikka kirja ei olekaan mielestäni mikään kaunokirjallinen mestariteos, siinä on onneksi myös ansioita, jotka peittävät alleen epäonnistumaan tuomitun poliittisen julistuksen. Orientalismista huolimatta kirjan kuvaus Intian väreistä, äänistä, tuoksuista ja kielten ja kansojen sekamelskasta sekä päähenkilöiden mielissä myllertävistä kielletyistä tunteista on lumoava. Eniten pidän muutamasta eurooppalaisesta päähenkilöstä, joilla on sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Intialaiset kuvataan kirjassa liian karikatyyrimaisesti, jotta hahmot olisivat oikein uskottavia tai samaistumiskelpoisia. Luettuani kirjaa lähes kuukauden jäin kaipaamaan henkilöitä, jotka olivat jo tulleet tutuiksi ja joiden elämän uusia käänteitä olin monen viikon ajan tottunut jännittämään.

Viihderomaanina kirja siis onnistuu. Se on myös jännittävää ajankuvaa - kertoohan se omasta kirjoittamisajastaan 1930-luvulla (ensimmäinen suomennettu painoskin jo vuodelta 1940). Eurooppalaisilla on taustallaan maailmansodan kauhut ja illuusioiden menettäminen. He tuntevat itsensä väsyneiksi ja kyllästyneiksi. Koko maanosa joutuu heidän odotustensa mukaan ennen pitkää väistymään nousevien kansakuntien tieltä. Tavallaanhan niin on käynytkin, kun Intia noin kymmenen vuotta kirjan tapahtumien jälkeen todella itsenäistyi ja on nykyään yksi maailmantalouden mahdeista. Eurooppa puolestaan joutui uuteen maailmansotaan, josta ei vuonna 1936 vielä mitään aavistetu.

Ehdottomasti Sateet tulivat kannatti lukea. Pitäisi etsiä kirjastosta enemmänkin kirjoja, joista ei tiedä ennalta mitään.


Louis Bromfield: Sateet tulivat (Suuri suomalainen kirjakerho 1970)
Alkuteos: The Rains Came (1937), suom. Helvi Vasara

maanantai 26. lokakuuta 2015

Liebster Award

Sain haasteen Kaikkea kirjasta -blogista. Tästä on kyse: 

Haasteen säännöt: 

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa 
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat 

Lisää palkinnon säännöt postaukseen. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse. 


Haaste on kiertänyt kirjablogeja jo niin kauan, että kaikki seuraamani, mahdollisesti asiasta kiinnostuneet kirjablogit on varmaankin haastettu jo useampaan kertaan. En siis haasta enää ketään, mutta vastaan kuitenkin saamiini kysymyksiin. Kiitos niistä!


1. Pidätkö erityisesti jonkun suomentajan tekstistä/tyylistä?

Minulla on paha tapa ottaa käännös itsestäänselvyytenä, enkä kiinnitä suomentajien tyyliin läheskään niin paljon huomiota kuin he ansaitsisivat.

2. Runoja vai aforismeja?

Runoja luen paljon enemmän, mutta esimerkiksi Novaliksen Fragmentteja-nimellä suomennettu aforismikokoelma oli minulle hyvin tärkeä etenkin nuorempana.

3. Käyttäisitkö  lukuvalmentajan palveluja? 

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen lukuvalmentajien olemassaolosta, enkä tiedä, onko heitä täällä maakunnissa. Ehdottomasti voisin käyttää heidän palveluitaan, jos sellaisia täällä olisi! Kirjastojen uumenissa on paljon aarteita, joita ei välttämättä omin avuin löydä.

4. Oletko nähnyt kirjastopyörän?

En ainakaan tietoisesti. Onko näitäkään muualla kuin Helsingissä?

5. Unelmiesi kirjamessupaikkakunta?

Varmaankin Oulu, koska se on lähin suurempi kaupunki. Tosin luultavasti sielläkin on ollut joskus jonkinlaiset kirjamessut, joilla en ole kuitenkaan käynyt. En yleensä viihdy messuilla, joten en yleensä unelmoi niistä.

6. Paras kirjallisuusaiheinen elokuva (saa olla myös valintana kirjaan perustuva :) )?

Onko Kuolleiden runoilijoiden seura kirjallisuusaiheinen elokuva? Siitä ainakin tykkäsin kovasti sen jokseenkin ylitsevuotavaisesta sentimentaalisuudesta huolimatta. Kirjaan perustuvista elokuvista suosikkejani ovat Leijat Helsingin yllä ja Trainspotting, joista jälkimmäinen toimii elokuvana paljon paremmin kuin kirjana.

7. Erikoisin paikka missä olet päivittänyt blogiasi?

Oulun yliopiston kirjasto...? Taidan olla tylsimys. :)

8. Kuinka monta kirja/kirjallisuus/kirjastoaiheista kassia sinulla on?

Ei yhtään. Akateemisen Kirjakaupan muovipusseja ei varmaankaan lasketa?

9. Suosikkikustantajasi?

Teokselta tulee jatkuvasti mielenkiintoisia uutuuksia sekä kauno- että tietokirjapuolella.

10. Luetko enemmän kaunokirjallisuutta vai tietokirjallisuutta?

Jos työssä lukemani kirjat lasketaan, luen enemmän tietokirjallisuutta. Vapaa-ajalla luen luultavasti suurin piirtein saman verran kumpaakin. Lukukokemuksena ne eivät eroa kovin paljon toisistaan. Mielestäni hyvässä tietokirjassa on myös tarinankerronnallisia elementtejä ja hyvä romaani tai runo herättää ajattelemaan todellista maailmaa samalla tavalla kuin hyvä tietokirja.

11. Onko kodissasi kirjoja yhdessä vai useammassa huoneessa?

On niitä varastoa lukuun ottamatta kaikissa huoneissa. Olohuoneessa ja työhuoneessa on nätisti hyllyissä olevia kirjoja, keittiössä ja makuuhuoneessa puolestaan siellä täällä kasoissa lojuvia.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Tuija Lehtinen: Välivuosi

Tämä kirja on niin hömppää, ettei siihen luultavasti edes kannattaisi yrittää suhtautua vakavasti. Siinä on kuitenkin muutamia asioita, joihin tekee mieli tarttua kriittisemminkin.

Välivuosi kuvaa yhden kouluvuoden tapahtumia kahden hyvin erilaisen  nuoren näkökulmasta. Simo on varsinkin kirjan alussa varsinainen reppana, jonka elämän pääsisältöä on tietokoneella pelaaminen. Hän ei ole päässyt peruskoulun jälkeen mihinkään vaan käy kympppiluokkaa. Häntä kuvataan värittömänä ja ulkomuodoltaan epäedullisena. Simon boheemi äiti ilmoittaa yllättäen, että perhe muuttaa äidin uuden miesystävän, Kauniaisissa asuvan professorin asuntoon. Simo saa isäpuolen lisäksi kaksi uutta sisarpuolta.

Toinen päähenkilö on vanhempi näistä uusista siskoista. Hänen nimensä on Lise-Marie - Lise Meitnerin ja Marie Curien mukaan - mutta häntä kutsutaan Limeksi. Hän on erittäin lahjakas matematiikassa ja nauttii yli kaiken haastavien tehtävien ratkaisemisesta ja tieteellisistä keskusteluista. Muille asioille hänellä ei mielenkiintoa riitäkään - esimerkiksi kanssaihmisten tunteille. Hän käyttää muita ihmisiä hyväkseen jokseenkin häikäilemättömästi. Samanlainen tunnekylmä hahmo on professori-isä, joka halveksii avoimesti poikapuolensa ratkaisuja. Ainakin Lime on aktiivinen naishahmo, jollaisia nuortenkirjat toki kaipaavat, mutta kovin uskottava tämä romaanihenkilö ei todellakaan ole. Mielessäni kuitenkin hurrasin, kun Lime rökitti ahdistelijaansa.

Tuija Lehtinen huvittelee kirjassaan myytillä, jonka mukaan älykkyys ei jätä tilaa muille inhimillisille ominaisuuksille, kuten tunteille tai moraalille. Lieneekö hänen mielessään ollut kenties Richard Feynman, joka oli kiistatta eräs maailmanhistorian merkittävimmistä tutkijoista mutta jonka suhtautuminen muihin ihmisiin jätti toivomisen varaa. Yleisesti ottaen ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että poikkeuksellisen lahjakkaat ihmiset olisivat luonteeltaan kylmiä tai moraalittomia - pikemminkin päinvastoin. Todellisessa maailmassa he ovat yleensä mitä herttaisimpia ihmisiä. Autismikirjo toki aiheuttaa vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä, mutta ei tässä ole kyse siitäkään.

Mutta hömppäähän tämä on - mitä väliä? Minua vain häiritsee, että matemaattisesti lahjakas nuori nainen esitetään kirjassa friikkinä, johon tuskin kukaan pystyy samaistumaan. Tälläkö kannustetaan tyttöjä matemaatiikan ja luonnontieteiden pariin? Simohan kehittyy hahmona vastaavasti myönteisempään suuntaan tarinan edetessä ja löytää oman ammatillisen kutsumuksensa, jota kuvataan huomattavasti sympaattisempana kuin Limen päätöstä omistautua tieteelle.

Olen luultavasti yliherkkä kaikelle, jonka voi tulkita tieteeseen tai "kympin tyttöihin" kohdistuvaksi vähättelyksi, koska kumpaakin on ollut viime vuosina liikaa ilmassa ja kumpikin koskettaa suoraan myös minua. Tällaisia ajatuksia kirjaa lukiessa kuitenkin putkahti mieleen. Muutoin kirja on perusvarma nuorten hömppäkirja, joka viihdyttää ja ehkä herättää ajatuksiakin ihmisten välisistä suhteista.

Mitehän lähikirjaston virkailijat tuumivat, kun viime aikoina olen lainannut sieltä pelkästään nuortenkirjoja?


Tuija Lehtinen: Välivuosi (Otava 2015)