Kjell Westö: Rennot suosikit

Olenpas nyt rämpinyt monen kirjan verran miehenä elämisen rankkuudessa. Syksyn teema? Joka tapauksessa kirjastosta tarttui mukaan reilun kymmenen vuoden takainen kokoelma Kjell Westön novelleja, joiden parissa vierähti ilta jos toinenkin, sillä aivan keveimmästä päästä ne eivät olleet. Kabana (1989) jäi lopulta kokonaan kesken, kun en vain saanut sitä mistään päästä kiinni. Samoin kävi Erotuomarille (1997/2004), joka alkoi toistaa jo liian tutuksi tulleita teemoja.

Kuten Westön romaanitkin, nämä novellit kuvaavat suomenruotsalaisten miesten epäonnistumista, alemmuudentunnetta, ulkopuolisuutta ja riittämättömyyttä verrattuna muihin miehiin tai vanhempien odotuksiin. Novellien tyypillinen päähenkilö on keski-ikään ehtinyt mies, jonka elämä tuntuu valuvan sormien läpi. Opiskelut ovat jääneet muiden puuhien vuoksi, mutta eipä niissäkään ole suurta menestystä tullut. Muut porskuttavat ohi oikealta ja vasemmalta. Päähenkilöt ovat herkkiä ja epävarmoja, eivätkä he pärjää nykyajan kovassa maailmassa menestyville hahmoille, joista tyypillinen esimerkki on Merkitty-novellin uraohjus Jevgeni Hjort. He ovat eräänlaisia väliinputoajia, jotka eivät mahdu menestyvän suomenruotsalaisen stereotypiaan mutta ovat myös suomenkielisten joukossa koko ajan vaarassa saada turpiinsa väärän äidinkielen vuoksi. Ehkä kieliryhmään kohdistetut odotukset pärjäämisestä tekevät epäonnistumisesta vieläkin katkerampaa? Joka tapauksessa vastaavat ongelmat eivät vaivaa novellien naisia, jotka ovatkin enimmäkseen sivuhenkilöitä miesten ja poikien maailmassa.

Westö on kaikessa tuotannossaan asettunut syrjittyjen ja epäonnistuneiden puolelle. Epätäydellisyys tekee ihmisistä todellisia, kuten Kolmion yksi päähenkilöistä lopulta ymmärtää.

Jokainen "tahraton" ihminen unohti sisaren tai veljen likaan, pakotti toisen ihmisen vetämään keuhkot täyteen oman elämänsä paskaista ilmaa. 

Yhtäkkiä Hannes rakasti Ikaa ja Rikkiä; he olivat ihmisiä eivätkä mitään kylmiä pyhimyksiä.

Totta kai he olivat naurettavia, kaikki kolme.

Mutta he eivät kieltäneet itseään.   

Ylevää. Tarpeeksi monen tarinan jälkeen päähenkilöiden toistuva surkeudessa rypeminen alkoi kuitenkin ärsyttää melkeinpä epäoikeudenmukaisesti. Olisi tehnyt mieli tarttua kiinni ja vähän ravistella. Ei se noin vaikeaa voi olla.

Suosikkini kokoelmasta ovat edellä siteerattu Kolmio, jossa kolmen ihmisen elämä putoaa jengoiltaan yhden harkitsemattoman teon vuoksi, sekä lähiöpoikien väkivaltakulttuurista kertova Melba, Mallinen ja minä. Ne kertovat hyvin arkisista ihmisistä, mutta tarinoissa on imua.

Myös Suketus näkyy kirjoittaneen kokoelmasta.


Kjell Westö: Rennot suosikit - Kertomuksia 1989-2004 (Otava 2004)
Suom. Jaana Koistinen ja Katriina Savolainen

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Robin on lastenpsykologi, nimestään huolimatta nainen. Hänellä itselläänkin on ollut vaikea menneisyys. Vanhemmat ovat eronneet, veli on kuollut huumeisiin ja isäpuoli onnettomuudessa - tai tappanut itsensä. Robin syyttää tapahtuneesta salaperäistä naapuria, joka on kadonnut ulkomaille talousrikosepäilyjen vuoksi. Yhteydenpito äitiin on jäänyt vähäiseksi. Nyt hän kuitenkin päättää vierailla vuosien jälkeen äitinsä luona Helsingin ja Sipoon rajalla sijaitsevalla kalliilla asuinalueella. Käy ilmi, että muut alueen asukkaat karttavat hänen äitiään. Paikassa on muutenkin jotain outoa. Lapset leikkivät kummallisia leikkejä. Ihmiset vaikuttavat pelkäävän jotakin. Lähistöllä on pahaenteinen suo, ja mereltä nousee läpitunkematonta sumua.

Kirjassa on paljon perinteisen kauhukirjallisuuden elementtejä sumuineen ja muine vihamielisine luonnonilmiöineen. Pahuus on tarinassa kuitenkin inhimillistä, ei yliluonnollista. Jo alussa käy ilmi, että lasten kaltoinkohtelun seurauksia työssään kohdannut Robin suhtautuu varsin kyynisesti ihmisluontoon. Ainakin osa ihmisistä on perimmäiseltä olemukseltaan pahoja, ja siitä ei pitäisi syyttää yhteiskuntaa tai jotain muuta ulkopuolista tahoa. Mutta ovatko asiat sittenkään niin yksinkertaisia? Mikä motivoi ihmisiä tekemään pahoja asioita? Mikä lopulta on ihmisyyden arvo?

Robin löytää äitinsä kotoa uhkauksia. Tapahtuu muutenkin kummallisia asioita. Välillä hän epäilee veljensä kummittelevan. Välillä muut menneisyyden ihmiset tuntuvat vainoavan perhettä. Alueella asuvat pienten lasten vanhemmat pyytävät Robinia jututtamaan oireilevia lapsiaan, jotka kertovatkin psykologille huolestuttavia asioita pelottavista leikeistä, joita heidän on pakko leikkiä. Robin alkaa epäillä, että pelottavilla tapahtumilla on yhteys hänen perheensä tragediaan. Hän alkaa tutkia tapahtumia tutun poliisin avulla, välillä oman henkensä kaupalla. Hän samaistaa itsensä Veljeni Leijonamielen Korppuun, jonka isoveli on myös mennyt edeltä ja velvoittanut nuoremman sisaruksen toimimaan urheasti tämänpuoleisessa.

Robin kohtaa seudulla myös entisen poikaystävänsä Johanneksen, josta yhteisön muut jäsenet eivät oikein pidä. Tämä kun ei ole yhtä hienoa väkeä kuin he itse ovat olevinaan. Eristäytyneessä yhteisössä kaikki tuntuu toimivan vähän eri säännöillä kuin muualla maailmassa, etenkin kun osa sen jäsenistä katsoo menestyksen tekevän heistä arvokkaampia ihmisiä kuin muista. Eristyksissä muusta maailmasta myös paha pystyy versomaan.

Yritän olla paljastamatta liikaa kirjan juonesta. Siksi siitä on vaikea kirjoittaa kovinkaan paljon. En ole aivan varma, pidinkö kirjasta. Tuntuu epäreilulta, että kirjailija panee Robinin löytämään vastauksia kysymyksiinsä mutta paljastaa ne lukijalle vasta paljon myöhemmin. Myös totuus menneisyydestä paljastuu vasta aivan kirjan lopussa. Loppuratkaisu toimii yllättävän hyvin, vaikkei sitä ehkä ole järin realistiseksi koskaan tarkoitettukaan.

Minulle tuli koko ajan kirjan nimestä mieleen Lapin äidin kehtolaulu, ja mietinkin, mitä tekemistä sillä on juonen kannalta. Oliko Robinin oleskelu Rovaniemellä sittenkin vähintäänkin suomentajan mielestä merkityksellisempää kuin näyttäisi? No, olin väärässä. Ilmeisesti on olemassa toinenkin tuutulaulu, johon on suomennoksessa päätynyt sama pätkä. Vähän irralliseksi suomenkielisen käännöksen nimi kuitenkin jää. Olisiko alkuperäinen Hush Baby toiminut jopa paremmin?

Kirjaa on saanut vähintäänkin varovaisen kiittäviä arvioita blogeissa: Kirsin kirjanurkka (joka esitteli kirjan minulle), Ullan Luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Eniten minua kiinnostaa tie.


Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (Otava 2015)
Alkuteos: Hush Baby, suom. Tuula Kojo

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Pahan kirjan ensimmäisen luvun miljöö tuntuu kovin tutulta. Ollaan yliopistolla, luentosalissa. Määrärahat ovat vähentyvät vuosi toisensa jälkeen. On ylirasittuneita opettajia. On kyllästyneitä opiskelijoita, mielenterveysongelmista kärsiviä opiskelijoita, elämänsä suunnan hukanneita opiskelijoita. Opiskelijoita, jotka eivät palauta tehtäviään ajoissa. Opiskelijoita, jotka kampanjoivat kahviautomaatin puolesta mutta joiden mielestä yliopistolaitoksen alasajoa vastustetaan parhaitenn liittymällä Facebook-ryhmään. Edellisen laman satoa mielestäni. (Toki on niitäkin, joilla kaikki asiat on kunnossa.)

Ensimmäisessä luvussa lehtori Mickel Backmanin modernistista kirjallisuutta käsittelevä luento saa karmivan käänteen. Yksi lahjakas opiskelija ilmoittaa haluavansa tutkia kirjaa, jonka olemassaolosta useimmat eivät edes tiedä ja jonka Backman itsekin haluaisi mieluummin unohtaa. 1920-luvulla kirjoitettu, suomenruotsalaista modernismia edustava runokokoelma vaikuttaa tuhonneen kaikki runoihin perehtyneet ihmiset. Ja nyt  opiskelija on saanut tietoonsa sen olemassaolon - Backman ei voi ymmärtää miten. Hän ei ainakaan aio edistää kirjan tutkimista millään tavalla. Tarinassa liikutaan sekä Backmanin muistoissa että nykyajassa lehtorin ja parin opiskelijan kokemusten kautta.

Veikkaisin, että Korkea-ahon on H.P. Lovecraftinsa lukenut. Yliopiston tutkija huomaa tutkimuksissaan universumin olemuksesta jotain sellaista, mitä sekä hänen että suuren yleisön olisi parempi olla tietämättä. Pahassa kirjassa Miskatonic-yliopiston tilalla on kuitenkin Åbo Akademin kirjallisuuden oppiaine. Korkea-aho ei sorru selittämään asioista, joita ei voi sanoin kuvailla. Itse asiassa hän onnistuu sanallistamaan kuvaamaansa kauhun tunnetta varsin etevästi. Kirja on monitahoisempi kuin Lovecraftin tarinat. Se kertoo paitsi yliopistomaailmasta, myös suomenruotsalaisista kulttuuripiireistä, keski-ikäisten avioliittovaikeuksista ja suomalaisen miehen alemmuudentunnosta, joka on toki tuttu aihe myös lukuisista muista romaaneista. Naiset puolestaan ovat romaanissa vain sivuosassa. Suomenruotsalaisuutta Korkea-aho ei kuvaa suurena onnellisena perheenä vaan ahtaana ja riitojen raastamana yhteisönä. Kirjassa on huumoria, ironiaa ja osuvia havaintoja, mutta kokonaisuutena se on erittäin ahdistava.

Paha kirja on hyvä kirja, syksyn uutuusromaanien parhaimmistoa. Sitä on luettu ahkerasti myös muissa kirjablogeissa: esimerkkeinä Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Rakkaudesta kirjoihin, Morren maailma.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava 2015)
Alkuteos: Onda boken, suom. Laura Beck

Me muut - Kirjoituksia yhteiskuntaluokista

Blogin kirjoittaminen on hiljaisuutta vaativaa
työskentelyä.

Joskus Suomessa haluttiin uskoa, ettei täällä ole yhteiskuntaluokkia. 2000-luvulla luokkakeskustelusta on tullut taas suorastaan muodikasta, mutta onneksi näkökulmia on nykyään enemmän kuin vain perinteinen marxilaisuus. Me muut on kokoelma omaelämänkerrallisia esseemäisiä pohdintoja yhteiskuntaluokista ja niihin kuulumisesta - tai ulkopuolisuudesta, kuten on laita useimmissa kirjoituksissa. Luulisin, että kirjan nimi juontaa juurensa nimenomaan monien kirjoittajien kokemukseen, etteivät he kuulu johonkin, mihin ehkä jotkut muut kuuluvat. Kirjoittajat eivät ole aivan tavallisia pulliaisia vaan toimittajia ja kirjailijoita, jotka saattavat suhtautua asiaan herkemmin ja tietoisemmin kuin muut. Todennäköisesti useimpien suhde luokkaan kuulumiseen ei ole yhtä pulmallinen. Kirjoitukset kuitenkin osoittavat, että yhteiskuntaluokka on harvoin yksiselitteinen käsite ainakaan Suomen kaltaisessa melko tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Ei ole sanottua, perustuuko luokkaan kuuluminen pohjimmiltaan pääoman omistamiseen, sukulaisuuteen, kulttuuriin vai mahdollisesti äidinkieleen.

Kirja alkaa dramaattisesti: teollisuuspatruuna ammutaan vuonna 1918 työhuoneeseensa asemansa vuoksi. Eesseessään toimittaja Maria Björnberg-Enckell pohtii ruotsinkieliseen yläluokkaan kuulumista, ja lähes ainoana kirjoittajana hän tuntuu olevan täysin sinut oman luokkansa kanssa. Tosin ulkopuolisuutta on tuottanut eläminen itäsuomalaisella pikkupaikkakunnalla, jossa muita samanlaisia ei ole ollut. Myöhemmin hän muutti Helsinkiin, missä suomenruotsalaisuus ja yläluokkaisuus pääsivät näyttämään parhaat puolensa: kansainvälisyyden, lämpimän yhteenkuuluvuuden perheen ja suvun jäsenten kesken, hyvät käytöstavat ja sosiaalisen taitavuuden. Mikään näistäkään ominaisuuksista ei silti periydy, Björnberg-Enckell muistuttaa, vaan ne opetetaan lapsille työllä ja vaivalla.

Tässä kummallakin kotimaisella ilmestyneessä teoksessa äidinkieli saakin paljon huomiota. Suomalaiset hellivät mielellään käsitystä, että ruotsinkieliset suomalaiset ovat kaikin tavoin varakkaampia, onnellisempia ja sosiaalisesti lahjakkaampia kuin suomenkieliset. Björnberg-Enckellin maailmassa näin onkin, mutta käy ilmi, että luokkakysymys jakaa myös ruotsinkielisiä toisiaan kyräileviin ryhmiin - ehkä jopa voimakkaammin kuin suomenkielisiä. Henrika Ringbom pohtii niiden kavereittensa asemaa, joiden elämää on varjostanut kouluaikojen kokemus alemmuudesta suosittuihin ja mukaviin yläluokan nuoriin nähden. Toisaalta ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla luokkaan kuulumisella ei ole ollut yhtä suurta merkitystä. Varallisuutta on sielläkin toki arvostettu, mutta pohjimmiltaan kaikkia ihmisiä on pidetty samanlaisina.

Jos yläluokkaan kuulumattomilla ruotsinkielisillä nuorilla on ollut vaikeaa, aivan ongelmatonta ei ole myöskään varakkaan suomenkielisen eliitin jäsenten elämä, kuten Niklas Herlin pohtii. Heillähän ei ole varakkaita talonpoikia lukuun ottamatta samanlaisia perinteitä kuin vanhalla ruotsinkielisellä omistavalla luokalla. Herlinin mukaan tämä on ilmennyt suomenkielisten rikkaiden öykkäröintinä, josta hän mainitsee esimerkkeinä isänsä ja itsensä. Onneksi uudemmat suomenkieliset miljonäärit ovat osoittautuneet yhteiskuntakelpoisimmiksi - mieleen tulee muun muassa Supercellin perustajat, jotka haluavat muun muassa maksaa veronsa edelleen täysimääräisinä Suomeen.

Vaikka teoksessa käsitellään 19 kirjoittajan voimin kiitettävän monesta näkökulmasta, se vahvistaa käsitystä, että yhteiskuntaluokka on sittenkin ennen kaikkea helsinkiläinen ilmiö. Pienemmillä paikkakunnilla sosiaalisilla eroilla ei ehkä sittenkään ole yhtä suurta merkitystä. Monilla on samanlainen tausta kuin minullakin: historian hämäriin pienviljelijöitä ja pari viimeisintä sukupolvea opettajia ja muita koulutettuja ammattilaisia. Ei sellainen tuota mitään selvää asemaa yhteiskunnassa. Meillä oli kyllä niin sanottua kulttuurista pääomaa, monilla duunariperheillä taas enemmän rahaa. Eniten omaa elämääni koskettaa Minna Lindgrenin kirjoitus, jossa hän pohtii niin sanotun sivistyneistön - tutkijoiden ja taiteilijoiden - sosiaalista alamäkeä. Ennen he olivat yhteiskunnan huipulla rakentamassa tuoretta kansakuntaa, nyt taas pätkätöitä tekevää prekariaattia, jonka arvostuskin on vähän niin ja näin.

Vaikka koulutus tuppaa periytymään, se kuitenkin edelleen mahdollistaa myös yhteiskunnallisen liikkuvuuden, joka jo itsessään tekee yhteiskuntaluokan käsitteestä kyseenalaisen. Jos kaikki ovat liikkeessä, onko mitään luokkaa edes? Koululaitoksen mahdollisuuksia tarjoavasta vaikutuksesta kertoo erityisen liikuttavasti ja suorasukaisesti kirjailija Merja Virolainen, joka kokee, että koulu opetti hänelle paljon enemmän kuin koti ja vanhemmat koskaan. Koulun mahdollisuuksia kasvattaa monesti muuten epäillään, ja hiukan epäilleen suhtaudun niihin itsekin.

Ei tämä kirja tuo selkeyttä luokkakysymykseen, ja viis koko luokkakeskustelusta - ihaninta ovat terävien kirjoittajien intiimit pienoiselämänkerrat, joiden vuoksi kirja kannattaa lukea, vaikkei sen teoreettinen puoli innostaisi yhtään.


Silja Hiidenheimo, Fredrik Lång, Tapani Ritamäki ja Anna Rotkirch (toim.): Me muut - Kirjoituksia yhteiskuntaluokasta (Teos / Söderströms 2009)

Agneta Rahikainen: Edith

Kirjoitin keväällä Edith Södergranin runoista sen suuremmin aiheeseen perehtymättä, pelkkien runojen herättämien mielikuvien perusteella. Nyt puoli vuotta myöhemmin tartuin runoilijan elämästä ja hänen teostensa vastaanotosta kertovaan perusteelliseen kirjaan ja opin, ettei keväinen ennakkoluulottomuuteni ollut välttämättä lainkaan huono vaihtoehto. Tutkija Agneta Rahikainen nimittäin moittii aiempia Södergran-tulkintoja ankarasti, koska niissä on keskitytty kirjailijan todellisiin ja kuviteltuihin elämänvaiheisiin ja niiden oletettuihin heijastuksiin runoissa.

Rahikaisen teos käsittelee sekä runoilija Södegranin elämää että myyttejä, joita hänestä on pyritty rakentamaan hänen varhaisen kuolemansa jälkeen. Teoksen alkuperäinen ruotsinkielinen nimi Kampen om Edith kertoo suomenkielistä paremmin, mistä kirjassa on kyse. Södergranin kuoltua hänen lähipiirinsä ja tutkijat kamppailivat ankarasti siitä, kuka saa ja pystyy tulkitsemaan runoilijan tuotantoa. Runoilijan henkisen perinnön omivat ennen kaikkea hänen ystävänsä Hagar Olsson ja Elmer Diktonius, jotka antoivat ymmärtää, ettei Södergranin runoja pysty tulkitsemaan, ellei ole tuntenut tätä henkilökohtaisesti. Runot samaistettiin suoraan runoilijaan itseensä, ja henkilökohtaisen ystävyyden vaatimus antoi avaimet Södergran-tulkintaan niille harvoille, jotka saattoivat kehuskella tunteneensa hänet edes jollakin tasolla. Myöhemmin myös tutkijat omaksuivat etenkin Olssonin näkemykset ja niitä ryhdyttiin toistamaan jokseenkin kritiikittä varhaisissa tutkimuksissa ja elämänkerroissa.

Erityisen vaikusvaltaisena Rahikainen pitää ruotsalaisen tutkijan Gunnar Tideströmin Södergran-elämänkertaa, jossa Tideström tulkitsi Södergranin runoja elämänkerrallisesta ja psykologisoivasta näkökulmasta. Hän etsi niistä todisteita muun muassa runoilijan mielenterveysongelmista ja miessuhteista. Hänen runoihin ja runoilijan etäisesti tunteneiden henkilöiden muisteloihin perustuvat päätelmänsä ovat toinen toistaan hurjempia eivätkä anna järin mairittelevaa kuvaa 1940-luvun kirjallisuudentutkimuksen menetelmien tieteellisyydestä. Tideström muun muassa pyysi rotuteoreetikkoa arvioimaan valokuvista, mahtaako runoilijalla olla itäistä verenperintöä, mikä selittäisi hänen erikoisia ajatuksiaan. Etenkin nuoruuden runojen tulkinnoista on menty aivan salvästi metsään. Huh huh, jos joku rupeaisi arvioimaan minunkin mielenterveyttäni teini-iän ylidramaattisten runopiiperrysten perusteella...! Pelottaa ajatuskin.

Nuorena kuollut Södergran oli myytinrakentajille otollinen kohde hiukan samoista syistä kuin Lauri Törni, josta kirjoitin blogin alkutaipaleella. Hän ei jättänyt jälkeensä muistelmia tai päiväkirjoja vaan päinvastoin tuhosi papereitaan, joten lähteiden puutteessa tie oli auki villeille teorioille hänen elämästään. Södergranin hahmo oli tärkeä hänen ystävilleen, jotka kenties pyrkivät korostamaan omaa merkitystään hänen tulkkeinansa, mutta myös modernistirunoilijoille ylipäätään. Lisäksi hänestä tehtiin osa itsenäisyyden ajan suomenruotsalaisen vähemmistöidentiteetin rakentamista. Rahikaisen kirja paljastaa hauskasti, miten huonosti todellinen Södergran sopi siihen kuvaan, jollaisena hänet haluttiin nähdä.

Södergran-myytti esitti runoilijan impulsiivisena luonnonlapsena, jonka elämää sairaus ja kuoleman läheisyys verhosi. Myytin mukaan hän kärsi myös köyhyydestä ja nälästä ja eli eristyksissä muusta maailmasta kaukana Raivolan kylässä Karjalankannaksella. Runoilijaa pidettiin modernismin väärinymmärrettynä ja pilkattuna esitaistelijana, joka loi ihmeellisellä tavalla aivan uudenlaisen runokielen vailla mitään vaikutteita muilta modernistirunoilijoilta.

Rahikaisen mukaan oikeastaan mikään osa myytistä ei pidä täysin paikkaansa. Tieto siitä, että runoilija kuoli keuhkotautiin, hallitsee myöhempiä tulkintoja hänen elämästään. Runoilija eli kuitenkin pitkiä aikoja varsin terveenä, ja kurjuudestakin hän kärsi vasta aiemmin varsin varakkaan perheen menetettyä omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa. Useimpiin ajan naiskirjailijoihin verrattuna Södergranilla oli hyvät edellytykset keskittyä runoilijanuraansa. Myytinrakentajat unohtivat aktiivisesti sen, että Södergran oli asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Pietarissa ja saanut siellä monipuolisen koulusivistyksen saksankielisisessä tyttökoulussa. Hän osasi myös useimpia eurooppalaisia sivistyskieliä ja oli matkustellut Euroopassa. Hänelle ei ollut mitenkään itsestään selvää ryhtyä runoilemaan nimenomaan ruotsiksi. Ensimmäiset runonsa hän kirjoitti koulukielellään saksaksi. Södergranin liiallinen kosmopoliittisuus tuntuu olevan ongelma sekä luonnonlapsimyytin että suomenruotsalaisen identiteetin rakentajille. Myös Karjalankannas oli varsin vilkasta ja kultturellia seutua, jollaisena sitä kuvailivat myös varsin läheltä runoilijan kotiseutua kotoisin olevat sukulaiseni. Södergran ei elänyt varsinaisesti syrjäseudulla kaukana sivistyksestä ja vaikutteista.

Sinänsä minusta kirjan kuvaus autonomian loppuvaiheen monikielisestä ja monikulttuurisesta suomalaisuudesta on melkeinpä kirjan kiinnostavimpia ja ajatuksia herättävimpiä osuuksia, kuten myös Rahikaisen pohdinnat naisen roolista kirjallisuudentutkimuksen kohteena. Södergran oli epäilemättä omintakainen ja epäsovinnainen persoona, ja osa hänen runoistaan oli uskalletun eroottisia. Koska hän ei sopinut miestutkijoiden käsityksiin siitä, miten suomalaisen naisen on syytä käyttäytyä, hänet pyrittiin leimaamaan mielisairaaksi tai ainakin vierasveriseksi. Tässä yhteydessä feministinen tulkinta tuntuu erinomaisen uskottavalta.

Kirjassa on ansiokasta nimenomaan myyttien purkaminen. Toisaalta Rahikainen esittää myyttikritiikkiään jo elämänkertaosuuden yhteydessä, minkä vuoksi kirjassa on jonkin verran toistoa ja jankutusta. Uskoisimme vähemmälläkin. Södergranin runoja teoksessa pohditaan ja analysoidaan varsin vähän. Etenkin oma suosikkini Landet som icke är sivutetaan muutamalla maininnalla, mikä on hiukan sääli.


Agneta Rahikainen: Edith - runoilijan elämä ja myytti (Schildts & Söderströms 2014)
Alkuteos: Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran, suom. Jaana Nikula

Ihminen joka järkkyi & Loppuunkäsitelty

Olen lukenut tunnustuskirjoja, mutta en kuitenkaan kovasti pinnalla ollutta Karl Ove Knausgårdia. Tunnustuskirjahan on kirjallisuudenlaji, jossa kirjailija kertoo kaunokirjallisuuden keinoin omasta elämästään, monesti sellaisista asioista, jotka on tapana jättää kertomatta. Vasemmistolainen kirjailija Christer Kilhlman tahtoo tunnustaa alkoholisminsa, homoseksuaaliset suhteensa ja - kenties edellisten jälkeen ei kovin yllättäen - ongelmat avioliitossaan. Näyttelijä ja kirjailija Anna-Leena Härkönen puolestaan kirjoittaa sisarensa itsemurhasta.

Kirjansa johdannossa Kihlman perustelee aihevalintaansa sillä, ettei hän arvosta porvarillisia käsityksiä siitä, mikä kuuluu yksityisyyden piiriin. Hänen mielestään häpeälliset salaisuudet aiheuttavat ihmisessä pelkoa ja ahdistusta, joka saa voimansa siitä, että ihminen luulee olevansa yksin ongelmiensa kanssa. Pelko poistuu, kun ongelmista kärsivä ihminen saa tietää muillakin olevan samanlaisia murheita. Samalla yksilöä sortavat ahdasmieliset moraalikäsitykset menettävät voimansa. Alkoholismi, homoseksuaalisuus ja riitaisa avioliitto eivät ole vain Kihlmanin yksilöllisiä ongelmia, eikä hän pyrikään kuvaamaan itseään erityisen ainutlaatuisena. Hän ei esitä itseään ensisijaisesti yksilönä vaan esimerkkinä laajemmasta kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, mitä hänen marxilainen taustansa epäilemättä edesauttaa.

Kihlmanin kirjaan olisin tuskin edes tarttunut, ellei sitä olisi mainittu moneen kertaan mainiossa Homo-Suomen historia -dokumenttisarjassa, jonka kaikki osat löytyvät nyt Youtubesta. Sen perusteella Kihlman onnistui pyrkimyksissään. Kirjasta syntyneen kohun ansiosta nuoret homomiehet saivat tietää, että yhteiskunnassa on muitakin, jotka tuntevat samoin kuin he. Kirja teki homoseksuaalisuudesta näkyvän ilmiön yhteiskunnassa ja edisti seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuskamppailua, jonka myötä homoseksuaalisuus on pitkälti normalisoitunut Suomessa.

Kihlman ei kuitenkaan itse pidä homoseksuaalisuutta normaalin seksuaalisuuden muotona vaan vääränlaisen kasvatuksen tai olosuhteiden aiheuttamana vääristymänä miehen seksuaalisuudessa. Homoihin pitäisi kuitenkin suhtautua myötätuntoisesti - ja pyrkiä korjaamaan porvarillisen kasvatuksen aikaansaamat vääristymät kasvatuksessa. Kihlmanin analyysi vaikuttaa aikansa eläneeltä paitsi homoseksuaalisuuden syitä ruotiessaan myös tosikkomaisessa oikeaoppisessa marxilaisuudessaan. On totta, että rakenteet vaikuttavat yksilöiden elämään ja että yksilöt kuvastavat laajempia kokonaisuuksia, mutta kaikkia ihmisten ongelmia ei kuitenkaan voi panna porvarillisen kasvatuksen syyksi. Ennen kaikkea luokkakantainen analyysi vähentää huomattavasti lukukokemuksen esteettistä nautinnollisuutta.

Mielestäni Ihminen joka järkkyi kertoo ennen kaikkea ulkopuolisuudesta, huonosta itseluottamuksesta ja sosiaalisesta kömpelyydestä. Kihlman ei tunne kuuluvansa suomenruotsalaiseen akateemiseen porvaristoon, jonka parissa hän kasvanut. Hän ei pysty täyttäämään sen odotuksia. Hän kärsii oppimisvaikeuksista ja epäilee aivoissaan olevan jotain vialla. Luultavasti nykyään tuolla kokemuksella saisikin jonkin diagnoosin. Vaikka ruotsinkielinen porvaristo tuntuu vieraalta, kirjailija ei jo syntyperänsä vuoksi voi kuulua suomenkieliseen työväenluokkaankaan, vaikka se tuntuu suhtautuvan häneen myönteisemmin kuin kotiympäristö. Näin hän itse kirjoittaa:

Porvariksi syntyneenä minusta tuli sosialisti, akateemisesti predestinoituna minusta tuli boheemi. Minä hylkäsin suomenruotsalaisuuden suomalaisuuden hyväksi, se ei ollut vain uhmaa ja protestia: suomalaisessa lämmössä minä olen aina tuntenut itseni tervetulleemmaksi kuin suomenruotsalaisessa pakkasessa.

Historiallisesta merkittävyydestään huolimatta Ihminen joka järkkyi on mielestäni tässä ajassa luettuna lähinnä tuskastuttavan tylsä kirja. Mainittu Knausgård, jolta olen tosin lukenut vain Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan, kuvaa juopottelua ja hankalia perhesuhteita paljon lennokkaammin.

Sen sijaan Härkösen Loppuunkäsitelty on rankasta aiheestaan huolimatta viihdyttävä kirja alusta loppuun. Härkönen ei avaa kirjan kirjoittamisen motiiveja, mutta henkilökohtaisen surutyön lisäksi epäilen niissä olleen jotain samanlaista kuin Kihlmanillakin: tabuna pidestystä aiheesta kirjoittaminen voi auttaa samassa tilanteessa olevia.

Härkösen nuorempi sisar Kirsti eli Killi oli kärsinyt vuosia masennuksesta. Eräänä päivänä joulun alla hän hyppäsi talonsa katolta ja kuoli. Loppuunkäsitelty kuvaa kirjailijasisaren tuntemuksia noin vuoden ajalta itsemurhan jälkeen. Aluksi uutista on mahdotonta edes uskoa, mutta kuolemaan liittyvät käytännön järjestelyt pitävät surun kurissa. Sitten se iskee toden teolla. Vuoden kuluessa se ei katoa, mutta ei enää peitä alleen muita, iloisempia asioita. Härkösen tekstissä vuorottelee rakkaus sisarta kohtaan, viha ja syyllisyys. Olisiko teon voinut estää? Miksei Killi luottanut perheeseensä niin paljon, että olisi kertonut epätoivostaan?

Vaikka aihe on kauhea, Härkösen kirjaa leimaa musta huumori. Sen uskon auttaneen Härkösen ja muut omaiset pahimman yli.

Kihlmania on lukenut Kirjainten virrassa -blogin Hanna. Härköstä on luettu muun muassa Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjakaapin kummituksessa ja Oota, mä luen tän ensin loppuun -blogissa.


Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi (Tammi 1971), alkuteos Människan som skalv, suom. Pentti Saaritsa

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty (Otava 2005)

Philip Teir: Talvisota

Philip Teir siteeraa esikoisromaaninsa alussa August Strindbergiä: Eivät nämä elämän pikkuasiat ole kuitenkaan merkityksettömiä, sillä elämä koostuu pikkuasioista. Sitaatti kuvaa, mistä Talvisodassa on kyse. Kirja kertoo pikkuasioista, jotka johtavat yhden avioliiton murenemiseen ja toisaalla uuden avioliiton solmimiseen.

Romaani kertoo Helsingissä asuvasta suomenruotsalaisesta Paulin perheestä. Isä Max Paul on kuusikymppinen sosiologian professori. Hän aloitti opintonsa 70-luvulla, jolloin Marx oli vielä muodissa ja sosiologia kovaa tiedettä. Hän opettaa edelleen peruskursseja ja kirjoittaa kirjaa Edvard Westermarckista, mutta romaanissa annetaan ymmärtää, että vanhan koulun sosiologina hän on ajautunut hieman syrjään alan uusista tuulahduksista. Omaa paikkaansa hän etsii evoluutiopsykologiasta, mitä kaikki kollegat eivät katso hyvällä. Taakkana on myös aikanaan kohua herättänyt seksitutkimus, jonka vuoksi häntä pidetään edelleen vain seksiprofessorina. Maxin vaimo Katriina työskentelee HUS:ssa pikkupomona. Häntä kuvataan ärsyttävän suorasukaisena ja suorastaan sosiaalisesti kömpelönä. Hän on myös taustaltaan suomenkielinen, mutta syntyperäinen helsinkiläinen - toisin kuin Max, joka vaikuttaa edelleen häpeävän pohjalaisia maalaisjuuriaan. Katriinan hahmo jää kirjassa ohuemmaksi kuin muiden perheenjäsenten.

Maxin lisäksi tarinan keskushenkilöitä ovat perheen aikuiset tyttäret Helen ja Eva. Helen työskentelee äidinkielen opettajana. Hän on naimisissa ja kahden lapsen äiti. Aviomies Christian on tylsyyteen asti kunnollisen ja hyvin kasvatetun suomenruotsalaisen miehen perikuva. Elämä on lähinnä arkea, ja välillä pitää pysähtyä miettimään, onko tämä nyt ihan oikeasti oma elämä. Sitä muutkin henkilöt kyllä miettivät. Kirjan henkilöistä Helen on kuitenkin tasapainoisin. Sen sijaan pikkusisko Eva ei ole löytänyt omaa oksaansa. Hän on opiskellut taidehistoriaa, mutta teoreettiset opinnot eivät jaksa kiinnostaa. Hetken mielijohteesta hän hakee opiskelemaan taidetta Lontooseen, missä hän tutustuu taidemaailmaan ja kapitalismikriittiseen Occupy-liikkeeseen. Eva on kaikessa juurettomuudessaan myös erittäin samaistumiskelpoinen hahmo.

Lisäksi kirjassa seikkailee Laura, nuori toimittaja, johon Max ihastuu. Laurasta ei lukija ota selvää. Miksi hän oikeastaan toimii niin kuin toimii? Katkeruudesta suuria ikäluokkia kohtaan - hän kun itse kuuluu prekariaattiin?

Jotain kirjalla ja ehkä laajemminkin suomalaisella (suomenruotsalaisella?) kirjallisuudella tuntuu olevan keski-ikäisiä ihmisiä, etenkin miehiä, vastaan. Tulee ihan mieleen Kjell Westön monet kirjat miehenä epäonnistumisesta. Voiko keski-ikäinen mies olla kirjallisuudessa jotain muuta kuin oman elämänsä ulkopuolinen, se joka ei oikein kuulu joukkoon? Toisin kuin monet Westön päähenkilöt, Max ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen miellyttävä tai myötätuntoa herättävä vaan pikemminkin jokseenkin vastuuton.

Talvisota on todella sympaattinen pikkukirja, joka ilahdutti tänä outona kesänä, kun intoa ei ole muuten riittänyt kuin työntekoon ja nukkumiseen. Pidän uskottavasta arki-ihmisyyden kuvauksesta. Kirjassa on arkisuudessaan hervottoman hauskoja pikkukuvauksia muun muassa lapsiperheen matkasta ruotsinlaivalla. Samoin akateemista mieltäni kutkuttivat pohdinnat taiteen ja sosiologian nykytilasta. Sosiologian professorin elämä vain vaikuttaa turhankin leppoisalta ollakseen uskottavaa. Oikeat professorit ovat satojen palkattomien ylityötuntien lannistamia zombeja. Maxilla taas riittää aikaa haahuiluun.

Kirjan ensimmäinen lause on siteeraamisen arvoinen: Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta.

Ilman lukuisia blogikirjoituksia olisin tuskin kirjaan tarttunut. Sen nimi tai kansikuva eivät ole erityisen kiinnostavia eivätkä oikeastaan kuvaa romaania ollenkaan. Tässä muutamia merkintöjä muista blogeista: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi.


Philip Teir: Talvisota. Avioliittoromaani (Otava 2013)
Alkuteos: Vinterkriget. En äktenskaproman. Suom. Jaana Nikula

Muistelmia yläluokan elämästä - Alice Rosenlew ja Karin Ehrnrooth

Siniveristen naisten elämään kuuluu vallihaudan ympäröimiä linnoja ja kansainvälinen ystäväpiiri, mutta myös kiellettyjä tunteita ja vaikeita kokemuksia.

Kevään teema tässä blogissa on ilmeisesti ruotsinkielinen kirjallisuus. Nytkin kirjastosta tarttui sattumalta mukaan kaksi kirjaa, joille yhteistä on ruotsinkieliseen yläluokkaan kuuluva nainen muistelemassa elämäänsä. Alice Rosenlewista kertova kirja Alice on perinteisempi muistelmateos, Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö puolestaan kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva romaani, jossa menneisyyden tapahtumia ilmeisesti käsitellään vapaammin.

Alice Rosenlew on varmasti useimmille, minullekin, ennestään tuntematon henkilö. Miksi muistelmat on julkaistu? Jotta nuoremmat polvet saisivat tietää, millaista elämä oli ennen, kirjassa perustellaan. Rosenlew oli kosmopoliitti, joka ehti nähdä ja kokea henkilökohtaisesti suuren osan 1900-luvun alkupuolen mullistuksista ja "eilispäivän maailmasta" (vrt. Zweig, johon luultavasti vielä palaan blogissa). Hän liikkui sujuvasti taiteilijapiireissä ja näki muun muassa natsien valtaannousun. Kirjaa ahmii kuin parastakin jännäriä.

Myös taiteilija Karin Ehrnrooth lienee suurelle yleisölle tuntamaton, mutta hänen isänsä tietävät kaikki. Kenraali Adolf Ehrnroothista tuli sodanjälkeisinä vuosikymmeninä suomalaisen isänmaallisuuden symboli. Isä omistautui isänmaalle ja sotatovereille perheensä kustannuksella. Muutenkaan ei ollut helppoa olla kuuluisan isän tytär, koska pieninkin hölmöily tulkittiin koko perheen häpäisemiseksi.

Kumpikin kirja kertoo siis yläluokan elämästä yhden naisen ja hänen perheensä kokemusten kautta. Maailma ympärillä muuttuu. Aikakausikin on eri. Alice Rosenlewin muistelmat alkavat hänen lapsuutensa keväisestä Pietarista ajalta ennen vallankumousta. Vaikka Rosenlew eli vanhaksi, toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kirjassa ei pahemmin käsitellä. Myöhemmistäkin vuosista olisi ollut kiintoisaa lukea - kuinka vanheneva kosmopoliitti koki nopeasti muuttuvan yhteiskunnan sodanjälkeisessä Suomessa? Karin Ehrnrooth puolestaan on syntynytkin sodan jälkeen. Hänen tarinansa alkaa siitä, mihin Rosenlewin muistelmat päättyvät.

Alice Graf syntyy Pietarissa suomalaisen aatelisnaisen ja balttiansaksalainen insinöörin lapseksi. Vaikka häntä myöhemmin pidetään suomenruotsalaisena, hänen todellinen äidinkielensä on saksa, jonka lisäksi hän puhuu venäjää. Ruotsia tai suomea hän ei koskaan opi täydellisesti. Vallankumouksen jälkeen hän asuu Saksassa ja Englannissa. Ensimmäisen avioliittonsa päätyttyä hän tutustuu suomenruotsalaisen teollisuussuvun jäseneen Nils Rosenlewiin, jonka kanssa hän muuttaa ensin Poriin, sitten Tukholmaan ja lopulta takaisin Saksaan. Tarinasta tulee mieleen virsi 365: Maailmassa vieraassa he ovat muukalaiset. Ei kaupunkia pysyvää vaan vaivaa, koti-ikävää on heillä matkallansa. Kaupunkia pysyvää ei tosiaan Alicelle suotu, mutta hän ei valita. Hieno nainen osaa luopua tyylikkäästi ja sopeutua uusiin olosuhteisiin.

Vinoon varttuneessa tytössä yläluokkaisuus näyttäytyy sangen kielteisessä valossa. Karin saa vanhempiensa mielestä hyvän kasvatuksen, mutta lapsen näkökulmasta se tarkoittaa sitä, että hänen on piilotettava tunteensa ja tarpeensa. Yläluokan tytön pitää olla hillitty, hallittu ja tukahdutettu. Hän janoaa hellyyttä vanhemmiltaan, mutta sen sijaan hän saa moitteita. Tyttö kokee, että hänet suljetaan perheyhteisön ulkopuolelle. Hän alkaa tuntea olevansa aivan vääränlainen, mihin kirjan ruotsinkielinen nimi Flickan som blev fel viittaa. Suomenkielisen nimen perusteella arvelin, että Karin olisi lesbo, mutta siitä ei ole kyse. Hänen kasvatuksensa ei vain anna järin hyviä eväitä nykymaailmassa pärjäämiseen.

Kirjassa keskeistä on Karinin hankalta äitisuhde. Äiti on tanskalainen kreivitär, joka on palvellut Tanskan kuningattaren hovinaisena. Hän on tunnekylmä ja itsekäs ihminen eikä pysty osoittamaan rakkautta lapsilleen. Äitikin on kuitenkin oman kasvatuksensa uhri. Hänen itsekontrollinsa onnistuu vain ulkoisesti paremmin kuin Karinin, joka syöksyy itsetuhoiseen anoreksiaan pyrkiessään pitämään itsensä kurissa. Äiti on viettänyt lapsuutensa oikeassa linnassa, jota ympäröi vallihauta, mutta sukupuolensa vuoksi hän ei voi periä rakasta linnaansa, vaan lopulta suku menettää sen. Ennen sitä pohditaan muun muassa, voisiko Karinin perhe luopua pikkuveljestä, jotta linna saisi miespuolisen perijän. Kuulostaa aivan kauhealta. Onneksi aika harvalla perheellä on tällaisia linnaongelmia. Isää Karin rakastaa ja palvoo. Lopulta hän saakin rakennettua isänsä kanssa uudenlaisen suhteen ennen tämä kuolemaa.

Alice Rosenlew puolestaan kertoo perheestään lämpimämpään sävyyn. Ehkä tuolloin ei ollut tapanakaan tehdä kielletyistä tunteista selkoa julkisesti. Joka tapauksessa hän muun muassa laittaa lapsensa Steiner-kouluun, koska kokee sen tukevan lapsen tasapainoista kasvua paremmin kuin tavallisen koulun. Yläluokkaisuus ei siis velvoita tunnekylmään kasvatukseen. (Tosin lastenkin näkökulma asiaan olisi ollut mielenkiintoinen - matkusteleehan Alice pitkiä aikoja pitkin Eurooppaa ilman lapsiaan, jotka on jätetty hoitajien huolehdittavaksi.)

Kumpikin kirja kertoo perheestä, jonka arjessa puhutaan vähintään neljää kieltä. Kaikilla on sukulaisia ja ystäviä kotimaan ulkopuolella ja monesti on epäselvää, mikä on kotimaa. Kertomukset herättävät miettimään, mitä suomalaisuus tai kansalaisuus ylipäätään tarkoittaa. Tämä on erityisen mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, millainen on kenraali Ehrnroothin asema suomalaisen isänmaallisuuden symbolina. Hänen isänmaallisuutensa ei sulkenut pois kansainvälisyyttä. Monelle niin eilispäivän kuin nykypäivänkin maailmassa jokin aivan muu ryhmä on tärkeämpi samaistumisen kohde kuin suhteellisen sattumanvarainen kansa. Olen itsekin pohtinut monesti, kuinka omalle suvulleni olisi käynyt, jos Ruotsi ei olisi menettänyt Suomea 1809 rauhassa. Silloinhan suurin osa Karjalasta kuului Venäjälle. Jos tätä niin sanottua Vanhaa Suomea ei olisi liitetty suurruhtinaskuntaan, se olisi irtautunut muun Suomen kohtaloista ja kansallinen herätys olisi luultavasti tuottanut siellä esimerkiksi karjalaisen identiteetin, ei suomalaista.

Vinoon varttunut tyttö näkyy pikaisen googlailun perusteella herättäneen huomiota blogistaniassa ilmestymisensä aikoihin. Hienoja kirjoituksia siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari ja Jokke.


Johan Standertskjöld: Alice - Alice Rosenlews memoarer (Söderströms 1976)

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö (Gummerus 2011), alunp. Flickan som blev fel, suom. Riie Heikkilä ja Karin Ehrnrooth

Edith Södergranin runoja

Monta vuotta sitten ruotsalainen nettituttuni väitti, että suomalaisen kulttuurin parhaita tuotteita ovat Timo Jutilan rannelaukaus ja Edith Södergranin runot. Kertooko tämä siitä, että Södergran on tunnetumpi runoilijana Suomen ulkopuolella ja kotimaassa hänet tunnetaan lähinnä siitä, että hän kuoli nuorena keuhkotautiin, kuten kunnon runoilijan kuuluu? Hän toki kirjoitti äidinkielellään ruotsiksi, mutta hänen runonsa olivat myös aikaansa nähden uudenlaisia ja erikoisia. Hän oli modernistien tavoin hylännyt runomitan ja loppusoinnut. Samalta ajalta suomenkielisistä runoilijoista minulle tulee ensimmäisenä mieleen kansan ikisuosikit Eino Leino ja Yrjö Jylhä, jotka kirjoittivat varsin eri tyylillä.

Myös Södergranin runojen aiheet ovat hiukan erikoisia varsinkin hänen varhaisemmassa tuotannossaan. Niissä seikkailee kaikenlaisia fantasiahahmoja, mutta joukkoon mahtuu myös herkkiä luonnonkuvauksia: Den gamla granen står vaken och tänker på det vita molnet, han i drömmen kysst. Monet runot ovat uhmakkaita, ja niistä on luettavissa muun muassa uskonnon kritiikkiä.

Kun eräänä päivänä sattumalta innostuin lueskelemaan Södergranin runoja, huomasin pitäväni eniten hänen viimeiseksi jääneistä töistään, jotka on postuumisti julkaistu Landet som icke är -nimisenä kokoelmana. Runoilijan näkemys on kypsynyt. Hän on tietoinen lähestyvästä kuolemastaan. Tuoko se kirjoittamiseen uutta syvyyttä? Ainakin runojen teemoihin on helpompi samaistua. Erityisesti minua puhuttelivat runot Farliga drömmar, Ett liv ja Om hösten.

Pohtikaamme siis niitä tarkemmin. Nyt kun elämme nettiaikaa, runoja ei tarvitse edes lähteä etsimään kirjastosta, vaan ne löytyvät netistä hiukan googlaamalla. Vaikka kieltä osaisikin, saattaa toivoa rinnalle käännöstä. Suomennoksia löytyykin täältä.

Farliga drömmar 

Gå icke alltför nära dina drömmar:
de äro en rök och de kunna förskingras -
de äro farliga och kunna bestå. 

Har du skådat dina drömmar i ögonen:
de äro sjuka och förstå ingenting -
de hava endast sina egna tankar. 

Gå icke alltför nära dina drömmar:
de äro en osanning, de borde gå -
de äro ett vansinne, de vilja stanna. 

(Suomennos)

Miksi unet - tai unelmat - ovat vaarallisia? Varoittaako Södergran liiallisesta eskapismista? Haaveiluunhan on helppo jäädä koukkuun ja vieraantua samalla arkitodellisuudesta. Haaveilija pettyy, kun haaveet eivät täytykään. Vai onko ihmismielen pohjalla sittenkin jotain vieläkin vaarallisempaa ja pimeämpää, mikä ilmaisee itsensä omapäisinä unina? Unet ovat sairaita ja voivat ajaa myös uneksijan mielisairauteen. Ajatus ei ole aivan vieras varsinkaan romantiikassa.

Paatuneena unennäkijänä ja uneksijana tunnistan myös keskimmäisen säkeistön ajatukset. Unelmilla tuntuu joskus olevan aivan omat ajatuksensa, joihin unelmoitsija ei voi vaikuttaa, vaikka hänen luulisi olevan jumala omassa mielikuvituksessaan. Ainakin minut omat haavekuvani ovat tehneet monet kerrat onnettomaksi, kun ne eivät ole suostuneetkaan käyttäytymään haluamallani tavalla.

Pettävistä toiveista kertoo myös runo Ett liv.

Ett liv 

Stjärnorna äro obevekliga -
det veta vi alla -
men jag vill söka lyckan på alla vågor blå
och under alla gråa stenar.
Om lyckan aldrig kommer? Vad är ett liv?
En liten näckros vissnar bort i sanden.
Och om dess aning sviker? en dyning dör vid stranden
när sol går ned.
Vad hade flugan att söka i spindelns nät,
och vad har sländan gjort av sin enda dag?
Det gives intet svar än två livlösa vingar
över ett hopsjunket bröst.
Svart blir aldrig vitt -
dock kampens sötma finnes kvar för alla
och alla dagar komma färska blommor ur helvetet.
Men det kommer en dag då helvetet är tomt och himlen stänges
och allt står stilla -
intet finnes då kvar än en sländas kropp i vecket av ett blad.
Men ingen vet det mer. 

(Suomennos) 

Runo tiivistyy kysymykseen, mitä sitten, jos onni ei koskaan tulekaan. Millainen elämä se sellainen on? Olen miettinyt tällaisia kysymyksiä paljonkin sen jälkeen, kun elämä otti yllättäen uuden suunnan muutama vuosi sitten. Lapsenahan sitä ajattelee, että elämä etenee varsin suoraviivaisesti kohti päämäärää. Asiat tapahtuvat kiltisti ajallaan, eikä ihminen joudu vaikeiden päätösten eteen. Näin hyvin aikuisuuden puolella on joutunut miettimään sitäkin vaihtoehtoa, että elämä jää pysyvästi keskeneräiseksi. Koulutuksesta huolimatta ei ole pysyvää työpaikkaa, ja perhekin on jäänyt toistaiseksi perustamatta. Onko koko elämä tätä välitilaa? Voiko odottaa vielä jotain muuta?

Södergranin runoja pidetään usein surullisina. Ovathan ne tavallaan ihanan itkettäviä. Ne kertovat surullisista asioista, kaipuusta ja menetyksistä. Silti ne eivät ole toivottomia. Hyvä esimerkki on runo Om hösten.

Om hösten  

Nu är det höst och de gyllene fåglarna
flyga alla hem över djupblå vatten;
på stranden sitter jag och stirrar i det granna glittret
och avskedet susar genom grenarna.
Avskedet är stort, skilsmässan förestående,
men återseendet är visst.
Därför blir sömnen lätt när jag somnar med armen under huvudet.
Jag känner en moders andedräkt på mina ögon
och en moders mun mot mitt hjärta:
sov och slumra mitt barn, ty solen är borta. -

(Suomennos)

Syksyn kuvaus on täynnä pakahduttavaa kaipuuta. Runossa on tunnetta miltei enemmän kuin ihminen voi kestää. Kesä on mennyt, ja muuttolinnut lähtevät pois. Talvi tulee - kenties luonnon kuolema symboloi myös ihmisen kuolemaa. Silti uusi kevät tulee varmasti, ja silloin aurinkokin palaa takaisin. Siksi murheen voi kestää ja siitä huolimatta nukkua rauhallisesti. Siellä missä on surua, on myös lohtua.

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Olen pitänyt Kjell Westötä Jan Guilloun suomalaisena vastinparina. Kumpikin käsittelee romaaneissaan hyvän ja pahan taistelua ihmisyydessä. He ovat kuitenkin aika erilaisia kirjailijoita. Siinä missä Jan Guilloun romaanien henkilöt voidaan jakaa hyviksiin ja pahiksiin ja hyvikset voittavat lopussa, Kjell Westö näkee ihmismielessä enemmän harmaan sävyjä. Hänen päähenkilönsä, erityisesti miehet, ovat periaatteessa hyviä ihmisiä, jotka eivät silti oikein onnistu. Monen romaanin teema on miehenä ja isänä epäonnistuminen. Guillou on optimisti, Westö epäilemättä parempi kirjailija.

Ensimmäisen kerran luin romaanin lukiolaisena. Muistan vieläkin, miten istua kyyhötin välitunneilla lukion käytävillä sitä lukien. Nykyään sitä lukiotakaan ei enää ole. Kuvassa näkyvän pokkarin ostin muutama vuosi sitten Tuska-festareiden kirjakojusta. Vaikka olen lukenut tämänkin suosikkikirjani useampaan kertaan eikä edellisestä kerrasta ole edes kovin kauan, kirjassa oli paljon juonenkäänteitä, joita en muistanut ollenkaan. Romaani yllättää aina uudestaan.

Romaanista on tehty samanniminen elokuva, joka on myös mielestäni huippuhyvä. Se on kuitenkin aivan eri taideteos kuin kirja. Jotta monipolvisen tarinan ydin on saatu säilytettyä, elokuvaa varten tapahtumia on pitänyt karsia ja muutella. Juoni on siis aivan erilainen, mutta perusidea on sama. Esimerkiksi elokuvan Henrik on alun perin suomenkielinen ja siksi erilainen kuin vaimonsa vanhaa rahaa omistava suku. Kirjan Henrik taas on kotoisin  kalastajakylästä ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Romaanissa hän on kaikin tavoin vahvempi hahmo kuin elokuvassa.

Henrik on yksi romaanin miehistä. Hän kuuluu heti sotien jälkeen nuoruuttaan eläneeseen sukupolveen. Hän on kotoisin köyhistä oloista ja menettänyt isänsä varhain mutta pystyy kohoamaan yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylempään keskiluokkaan lukupäänsä ja ahkeruutensa vuoksi. Hänellä ei ole perittyä kulttuurista pääomaa eikä sen myötä kykyä toimia luontevasti erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Työ on hänen supervoimansa, ja perheen varallisuus karttuukin tasaista tahtia. Mutta onko kohta mitään perhettä, kun isä on aina töissä? Isän ikävä periytyy sukupolvelta toiselle.

Päähenkilö on kuitenkin Henrikin nuorin poika Rikhard eli Riku, joka ryhtyy eräänä kesäisenä yönä pohtimaan siihenastista elämäänsä. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu paljon muistoja, joiden kautta romaani kertoo yhden helsinkiläisen suomenruotsalaisperheen tarinan. Samalla se kuvaa yhteiskunnan muutosta 1960-luvulta kirjoittamishetkeensä, 90-luvun puoliväliin. Toinen muistelija on isosisko Marina eli Marsu. Kirjassa kuullaan myös kaikkitietävää kertojanääntä.

Marinan muisteluosuudet ovat mielestäni kirjan antoisinta osuutta. Westön naiset eivät ole samanlaisia epäonnistujia kuin hänen miehensä. Riku on aivan raivostuttava hahmo, varsinainen tahdoton ajopuu. Ihailen Henrikiä, koska hänellä on sentään työintonsa, korkea moraali ja ammattitaito. Myös vanhemmalla veljellä Danilla on itsekunnioitusta, vaikka hänen kapinointinsa aiheuttaa kärsimystä sekä hänelle itselleen että hänen läheisilleen. Dani pysyy kuitenkin uskollisena omille ihanteilleen, kun taas Riku horjuu elämässään minne sattuu. Hänen kaverinsa rikastuvat 80-luvun kasinotaloudella, jota vanhan koulun liikemies Henrik ei pidä järkevänä ja ikihippi Dani paheksuu omista lähtökohdistaan. Rikulla ei ole moraalisia estoja tai ymmärrystä talouden toiminnasta, joten sattuma pelastaa hänet bisneksien romahdukseltakin. Uusrikkaiden kauhealla käytöksellä on romaanissa tosin vähäisempi osa kuin elokuvassa.

Leijat Helsingin yllä on mielestäni Westön paras romaani, se josta hänen olisi pitänyt saada Finlandia-palkinto. Romaanissa pohdiskellaan, kuinka vaikea periaatteessa hyväntahtoisten ihmisten on tulla toimeen niiden kanssa, joita he rakastavat eniten. Kaikilla on kuitenkin unelmia, joita leijat symboloivat. Tai huolia, ylipäätään sitä osaa ihmisyydestä, joka ei näy ulospäin. Toinen selitys romaanin oudolle nimelle on, että kirjailija viittaa unohdettuun suomenruotsalaiseen kauhuromaaniin (jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista; jos joku muistaa, täydennän).

Tämä ei ole mikään helppo kirja. Nytkin sitä lukiessa tuli varsin ahdistunut olo. Silti kirja on yksi ehdottomista suosikeistani.


Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Otava, 1996)
Alkuteos Drakarna över Helsingfors, suom. Arja Tuomari

Peter Nyman: Ankkalammikko

Minun olisi pitänyt syntyä suomenruotsalaiseksi. Vilkkaus ja sosiaalisuus on ainoa asia, joka on Karjalan perinnöstäni jäljellä. Pohjoispohjalaiset tuntuvat iloiseen sukuuni verrattuna kovin hitailta ja happamilta. Peter Nymanin mukaan karjalaisten lisäksi myös suomenruotsalaiset osaavat nauraa, laulaa ja höpöttää. Erään kyselyn mukaan suomenruotsalainen on sellainen henkilö, joka puhuu ruotsia ja suomea ja osaa snapsilauluja. On hauskempaa juoda ja laulaa kuin juoda ja tapella.

Todellisuudessa minulla ei ole juuri mitään suhdetta suomenruotsalaisuuteen. Pohjois-Suomessa heitä ei juuri ole, joten törmäsin tähän eksoottiseen kulttuuriin ensimmäisen kerran ollessani työssä Itä-Uudellamaalla. Tutustuin kaksikielisiin työpalavereihin, joissa kukin puhui omaa äidinkieltään, ja ihmisiin, joiden esi-isät olivat asuneet seudulla vähintään keskiajalta alkaen eikä heillä siis ollut mitään tarvetta matkustaa Helsinkiä kauemmas. Luulen, että suomenruotsalaiset pitivät pohjoissuomalaisuuttani yhtä mielenkiintoisena ja eksoottisena kuin minä heidän suomenruotsalaisuuttaan.

Peter Nymanin perhetausta on kaksikielinen, ja hänellä on juuria kaikissa kansankerroksissa. Siksi hän omasta mielestään näkee suomenruotsalaisen kulttuurin sekä sisältä että ulkoa päin. Tuloksena on napakka "ankkalammikon" opaskirja. Se antaa varsin positiivisen ja kritiikittömän kuvan Suomen ruotsinkielisestä vähemmistöstä. En tosin tiedä, miksi sitä pitäisi erityisesti kritisoida, mutta on vaikea uskoa, ettei kielivähemmistössä olisi enemmän ristiriitoja ja säröjä kuin kirja antaa ymmärtää. Suurin osa tiedoista on varsin tuttuja kouluruotsin oppitunneilta. Jotain uuttakin ajattelemisen aihetta kirja silti antoi: Suomenruotsalaisuus olisi paljon marginaalisempi ilmiö ilman Ruotsia naapurissa. Ruotsin läheisyys rikastuttaa Suomenkin ruotsinkielistä kulttuuria. Ruotsinkielinen alue on myös laajempi kuin ajattelisi, sillä se on aikanaan ulottunut niin Viipurin seudulle (!) kuin Viron rannikoillekin. Itämeren rannikot ovat olleet ruotsinkielisiä vähintään varhaiselta keskiajalta lähtien.

Kirja vahvistaa joitakin ennakkoluuloja (snapsilaulut, purjehdus), mutta se pyrkii myös torjumaan toisia. Kaikki suomenruotsalaiset eivät esimerkiksi ole rikkaita, vaan Nymanin mukaan pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta heidän varallisuutensa on samaa tasoa kuin saman alueen suomenkielisillä. Etelä-Suomi ja rannikot nyt vain ovat muutenkin vauraampaa aluetta kuin sisämaa. Minulle tuli yllätyksenä myös sosiaalidemokraattien vahva kannatus ruotsinkielisten parissa. SDP:tä äänestävät ne ruotsinkieliset, joille RKP on liian porvarillinen. Muut puolueet sen sijaan saavat vain murusia ruotsinkielisistä äänistä.

Ruotsin kielen asema on taas viime aikoina puhuttanut. Nyman ottaa asiaan kantaa varsin maltillisesti: ruotsin kieli on säilytettävä, mutta ei sen ehkä tarvitse olla pakollista kaikissa kouluissa. Itse en ole koskaan ymmärtänyt pakkoruotsikeskustelua. Mitä useampaa kieltä osaa, sen helpompaa on oppia seuraava, ja ruotsi on sitä paitsi maailman helpoin kieli. Jokaisen olisi hyvä osata edes vähän sitä kieltä, jolla tämä maa on alun perin keksitty. Onhan Suomi ollut osa Ruotsia kauemmin kun esimerkiksi Skoone, kuten Nyman toteaa. Hän harmittelee kirjassaan muutamaan otteeseen ruotsinkielisten "ghettoutumista". Se on silti ymmärrettävää, sillä jos kieli katoaa, katoaa myös kieleen perustuva kulttuuri. Tällaiset pohdinnat ovat kirjan parasta antia. Muuten se on varsin kevyt ja pinnallinen, lukemisen arvoinen silti.


Peter Nyman: Ankkalammikko (WSOY 2007)