Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie

Olen aikaisemmin lukenut metropoliitta Panteleimonin kaunokirjallisesta tuotannosta pari dekkaria. Pojan tie on vakavampi romaani - takakansi antaa ymmärtää, että kirjan tapahtumat ovat osin omaelämänkerrallisia. Romaanin päähenkilö - metropoliitan alter ego? - on Timo Metsärinne, joka elää nuoruuttaan 1960-luvulla. Timo on perheen kuopus. Vanhemmat ovat Laatokan Karjalasta Pohjois-Savoon päätyneitä evakkoja ja pientilallisia. Arki on raskasta, mutta ruumiillinen työ tuo myös tyydytystä. Vanhemmat toivovat kuitenkin lapsilleen helpompaa tulevaisuutta "herroina".

Etenkin isä joutuu pettymään, koska Timo on kokenut keskikoulun viimeisen vuoden aikana uskonnollisen heräämisen ja päättänyt hakea ortodoksiseen pappisseminaariin. Sodan jälkeen ortodokseja on kummeksuttu, mikä on kenties osasyy siihen, ettei isä-Kriko pidä pappia sellaisena "herrana", jollaiseksi hän olisi halunnut poikansa kasvattaa. On hänellä taustalla myös sota-aikaisia kokemuksia, joista hän ei suostu pukahtamaan kenellekään. Joka tapauksessa nuori Timo pitää päänsä ja lähtee omille teilleen, ensin kesätöihin Turkuun, sitten pappisseminaarin oppilaaksi. Vanhemmat välttelevät puhumista pojasta, joka on tuottanut heille pettymyksen.

Vastahankainen isä ei ole kuitenkaan ainoa kompastuskivi Timon tiellä. Metropoliitta kuvailee lempeän ironisesti nuorta miestä, joka on kovin kerkeä tuomitsemaan muita sekä Turussa että seminaarissa. Sillä on tietenkin seurauksensa. Timo joutuu taas tienhaaraan pohtimaan valintojaan. Hirvittää ajatella, että isojen päätösten aikaan hän on vasta noin 16-vuotias. Eipä ihme, että maailma on joskus kova paikka etenkin ilman vanhempien tukea. Lopussa kaikki tietenkin asettuu kohdalleen, ja Timokin kypsyy ihmisenä, aika ällistyttävän nopeasti itse asiassa. Viimeisten sivujen tapahtumat ovat aidosti liikuttavia.

Romaanina Pojan tie on hellyttävän kömpelö. Kaunokirjallisten ansioiden asemesta lukijan huomio kiinnittyy lempeään menneen maailman kuvaukseen. Ortodoksinen uskonto ja kulttuuri on ollut minulle aina aika vierasta lukuun ottamatta radion ortodoksista liturgiaa, jota silloin tällöin kuuntelen. Pojan tie onkin kurkistus myös tähän yllättävän vieraaseen maailmaan, josta kenties kumpuaa romaanin sangen hyväntahtoinen ihmiskäsityskin.

Kuva ei liity mitenkään romaaniin vaan syksyn odotukseen. Lämpimät syksyt eivät ole minua varten. Odotan jo kylmiä, raikkaita päiviä ja jalkojen alla narskahtelevaa kuuraa.


Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie (WSOY 2004)

Pamela Mandart: Vaarallinen elämä

Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten ennen Vaarallisen elämän lukemista ollut kuullutkaan Pamela Mandartista, vaan nappasin kirjan mukaan kirjaston uutuushyllystä lähinnä kannen perusteella. No, enpä ole koskaan elokuva-alaa järin tiiviisti seurannutkaan. Joka tapauksessa lukeminen lisää tietoa, ja kirjan kirjoittaja paljastui monipuoliseksi kulttuurialan ammattilaiseksi, joka on työskennellyt näyttelijänä, kirjailijana ja tuottajana.

Ihmisten elämäntarinat ovat aina kiinnostavia. Mandartinkin elämään on mahtunut sekä onnenaiheita että suruja. Hän kasvoi kahden kielen ja kulttuurin välissä suomalaisen äidin ja tanskalaisen isän perheessä. Varhaiset vuotensa hän vietti isän kotimaassa Tanskassa. Kun hän oli 8-vuotias, äiti kuitenkin kyllästyi isän syrjähyppyihin ja muutti tyttärineen Suomeen. Yhteys isään lähes katkesi, ja tytöt joutuivat sopeutumaan outoon maahan, jonka kieltä he eivät olleet koskaan oppineet. Mandart kuvaa taidokkaasti vieraassa kielessä elämistä ja sitä, kuinka puutteet kielitaidossa kaventavat ajattelua ja kaikkea olemista. Vieraskielinen on aina vähän ulkopuolinen, vaikka kielitaito olisi hyväkin. Itsekin ulkomailla eläneenä tunnistan kokemuksen. Kaikesta huolimatta Pamela Mandart kirjoitti koko tuotantonsa suomen kielellä.

Mandartin lapsuuden onnelliset hetket ajoittuvat varhaiseen lapsuuteen Tanskassa ja kesälomiin maaseudulla. Arjessa hän joutui tasapainottelemaan epävakaiden ja viinaan menevien vanhempien - erityisesti äidin - oikkujen ja kohtuuttomilta tuntuneiden vaatimusten keskellä. Mikään ei ikinä kelvannut. Surullistä kyllä Mandart joutui etsimään ymmärrystä jopa ennustajan vastaanotolta.

Mandart löysi kuitenkin hyvin nuorena kutsumuksensa. Koulu jäi kesken, samoin lupaava ura mainostoimistossa. Nuori nainen tahtoi taiteilijaksi, vaikka oli tiedossa, ettei alalla koskaan rikastu. Kun lahjoja oli moneen, oli tehtävä valintoja. Ensimmäinen intohimo oli teatteri, jonka parissa Pamela löysi myös pitkäaikaisen kumppaninsa, ohjaaja Pekka Mandartin. Pekka Mandart esiintyy tekstissä välillä Pekkana, välillä puolisona, välillä ohjaaja Pekka Mandartina. Aivan kuin kirjailija välillä tahtoisi häivyttää näkyvistä parisuhteen, välillä taas ammatillisen yhteistyön.

Teatteriuran jälkeen Pamela Mandart debytoi menestyksellisesti novellikirjailijana. Kenties tärkein panos suomalaisessa kulttuurielämässä oli silti työskentely elokuvien tuottajana. Kirjasta käy ilmi, että lahjakkuuden lisäksi taiteilijana menestyminen vaatii hirveän määrän ankaraa työtä. Mutta onpa kirjan lopussa oleva ansioluettelokin ihan komeaa luettavaa.

Mahtaako syy olla lapsuudessa, mutta kirjaa lukiessa syntyy vähän väliä vaikutelma, että kirjailija pyrkii hakemaan hyväksyntää myös lukijalta. Onnistuneista tuotannoista huolimatta Mandartin elämä näyttäytyy myös sarjana kaltoinkohtelua ja ymmärtämättömyyttä. Teatterikoulun pääsykokeissa häntä ei ymmärretty oikein, vanhoilliset kriitikot eivät suostuneet nostamaan häntä maamme kirjallisuuden eturiviin. Ylellä ei ymmärretty hänen elokuviensa ideoiden loistokkuutta, ja lopulta hänet tuomittiin täysin viattomana vankilaan petoksesta ja velallisen epärehellisyydestä. Toisaalta Mandart kritisoi kovin sanoin sekä Ylen kaltaisia instituutioita että yksittäisiä henkilöitä nimeltä mainiten. Sapiskaa saavat myös poliitikot, jotka eivät ymmärrä vaatia tarpeeksi resursseja kulttuurialalle.

En väitä, etteikö syytöksissä voisi olla perää. Epäilemättä Ylessä on päättävissä asemissa henkilöitä, jotka eivät arvosta tarpeeksi pieniä tuotantoyhtiöitä. Toisaalta Mandart luettelee pienten yhtiöiden tuottamina Ylen menestysohjelmina muun muassa Vain elämää ja Tanssii tähtien kanssa, jotka on oikeasti esitetty kaupallisilla kanavilla. Meniköhän kritiikki muissakaan asioissa aivan oikeaan osoitteeseen? Aivan varmasti myös pienyrittäjän oikeusturva on liian heikko, kuten Mandart väittää, ja talousrikossyytteeseen voi joutua ilman pahaa tarkoitusta. Kirjaa lukiessa tuntui silti usemman kerran, että toinenkin näkemys olisi ollut mukava kuulla vastapainoksi. Talousriksesta tuomittu voi olla harhaan johdettu tai tietämätön, mutta tuskin kuitenkaan fasismin uhri tai mielipidevanki, jollaisia rinnastuksia Mandart tekee.

Vankilaan joutuminen on yksilölle karu kokemus, mutta lukijana ahmin uteliaana vankilaelämän kuvauksia. Sekin on sellainen maailma, johon useimmat tutustuvat korkeintaan fiktiossa. Samoin elokuvien tekeminen on mielikuvitusta kiehtova, mutta ainakin minulle todella vieras maailma. Vaikka Vaarallinen elämä jätti paikoin hämmentyneen olon, olen kiitollinen, että tällainenkin kirja on kirjoitettu. Niin paljon se avasi uusia maailmoja uteliaalle lukijalle.


Pamela Mandart: Vaarallinen elämä (Nemo, 2016)

Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä

Ennen Oulun yliopiston kirjaston remonttia kirjaston kolmannessa kerroksessa oli pieni hylly sotamuistelmia varten. Hipelöin siellä joskus kaunista 20-luvun fraktuuralla painettua kirjaa. Lukija arvannee jo, että se oli Ernst Jüngerin In Stahlgewittern, yksi ensimmäisen maailmansodan ehdottomista klassikoista, joka oli osaltaan pohjana myös Ylen esittämälle eurooppalaisten yleisradioyhtiöiden upealle yhteistuotannolle Suursodan päiväkirjat. Tuota sarjaa olin seurannut, kun ensimmäisen maailmansodan alkamisesta tuli kuluneeksi sata vuotta, ja jos sitä vielä esitetään, suosittelen sitä lämpimästä kaikille.

Kirjaa sivellessäni en luottanut käytön puutteessa rapistuneeseen saksan kielen taitooni kylliksi, jotta olisin lainannut sen, ja remontissa se siirrettiinkin varastoon. Mutta onhan tämä klassikkokirja toki suomennettukin, tosin yllättävän myöhään. Liekö havaittavissa vastarintaa kirjan sisältöä kohtaan?

Jälkimaailma muistaa 102-vuotiaaksi eläneen Ernst Jüngerin paitsi ensimmäisen maailmansodan sankarina, myös kirjailijana ja filosofina, joka ihannoi sotaa ja vastusti modernin maailman hömpötyksiä, kuten liberalismia, kapitalismia ja demokratiaa. Tätä taustaa vasten Teräsmyrskyssä yllätti maltillisuudellaan. Sotaa ei mielestäni ihannoida enempää kuin esimerkiksi Kansa taisteli -lehdissä. Googlailemmalla tosin paljastui, että teoksesta on olemassa useita versioita ja radikaaleimmat poliittiset ajatuksensa Jünger esitti esipuheissa, jollaista suomennetussa versiossa ei ole lainkaan. Sen sijaan siinä on Jüngeristä väitelleen professori Marjatta Hietalan kiinnostava essee kirjailijan ajatusmaailmasta. Tiivistettynä tämän edustama uusi nationalismi kasvoi samoista aineksista kuin kansallissosialismi ja kenties tasoitti sille tietä, mutta Jüngerin elitismi oli laadultaan henkistä eikä rodullista - sikäli kuin tämä tieto on tämän kirjan yhteydessä edes oleellista.

Tarinan alussa vapaaehtoiseksi ilmoittautunut 19-vuotias Jünger saapuu länsirintamalle. Hän on täynnä intoa, mutta arki sodassa onkin raskasta työtä, ikävystymistä ja aikamoista juopottelua. Ensimmäisessä taistelussaan nuori mies kuitenkin oivaltaa, että sota voi olla jotain paljon tavallista seikkailua suurempaa. Sota jumittuu kuitenkin taisteluhautoihin, ja tarinakin etenee varsin vitkaan. Taistelukohtauksissa Jünger tihentää tunnelmaa tehokkaasti, mutta osin tarinaa on suorastaan raskas lukea. Osansa asiassa on monimutkaisilla virkerakenteilla, jotka tosin ovat varsin yleisiä saksan kielestä käännetyssä kirjallisuudessa.

Vaikka Jünger myöhemmin julkaisi laajan filosofisen tuotannon, jossa sodan jalostavalla vaikutuksella oli suuri merkitys, päiväkirjoihin perustuvassa tarinassa filosofiset pohdinnat vain vilahtavat ja pääpaino on tapahtumien kuvauksessa. Jo tässä teoksessaan Jünger antaa ymmärtää, että sota on eräänlainen kiirastuli, joka polttaa ihmisistä kaiken epäoleellisen ja jättää jäljelle vain jaloimmat ominaisuudet. Raadollisempiakin sotakuvauksia tiedän olevan olemassa.

Teräsmyrskyn nuori luutnantti Jünger ei pohdi sodan oikeutusta - se on ilmeisesti itsestään selvä asia. Häntä ei kuitenkaan vaikuta motivoivan verenhimo tai käsitys saksalaisten paremmuudesta muihin kansoihin verrattuna, sillä hän suree kaatuneita ja ihailee myös vihollisen urheutta taistelussa.

Edustalla makasi ampumani englantilainen, aivan nuori poikanen, jonka ohimon läpi luoti oli vinosti kulkenut. Hän makasi kasvot veltostuneina. Pakottauduin katselemaan häntä, tuijottamaan silmästä silmään. Nyt laki ei enää kuulunut: "Sinä tai minä." Olen usein muistellut häntä, vuosien vieriessä yhä useammin. Valtio, joka vapauttaa meidät vastuusta, ei voi vapauttaa meitä surusta; meidän on se kannettava. Suru yltää syvälle uniin.

Mielestäni katkelma ei ole mitenkään ristiriidassa muun teoksen kanssa, mutta "vuosien vieriessä" voisi ehkä viitata siihen, ettei tämäkään ole peräisin vuoden 1920 laitoksesta, jonka kirjoittaja oli vielä hyvin nuori mies. Tunteet ja ajatukset kuuluvat sotilaalle, eivät ihmisyksilölle. Sitäkin hätkähdyttävämpää on, kun ilman runollista esipuhetta pintaan pulpahtaa romantikko, joka päättää viettää leudon yön ulkona haaveillen.

Sitten sytytin piippuni niin hyvin piiloutuneena kuin mahdollista ja heittäydyin kuvitelmien huomaan.

Mistä nuori mies mahtoi haaveilla? Sitä hän ei paljasta. Kauan tätäkään ihanuutta ei kestä.

Kauneimpien pilvilinnojen keskellä säikähdin kovasti merkillistä kahinaa, joka kuului metsiköstä ja niityltä. Vihollisen edessä aistit ovat aina valppaina, ja merkillistä on, että tuollaisina hetkinä voi aivan tavanomaisista äänistä oitis tietää: Nyt on jotain hullusti! 

Hietalan esseen mukaan Teräsmyrskyssä oli Saksassa 1920-luvun toiseksi myydyin kirja (myydyin oli Buddenbrookit, eli tuolloin saksalaiset ostivat hyvää kirjallisuutta). Vaikka ensimmäisen maailmansodan ihannointi tuntuu nykyään vähän kahjolta, kirjan on täytynyt puhutella suursodan kokeneita ihmisiä. Helsingin Sanomien taannoisen artikkelin mukaan yksi sodan tabuista on edelleen se, että se tarjoaa osalle sotilaista elämän tarkoituksen, tunteen omasta merkityksellisyydestä yhteisössä. Tällaisia tunteita myös Jünger kirjassaan kuvaa. Sotatoverit ovat kuin perhe, uskollisia ja luotettavia, mahdottomistakin paikoista selviäviä.

Toisaalta Teräsmyrskyssä on kaikessa suorasukaisuudessaan reipasta seikkailukirjallisuutta. Se tuo mieleen Karl Mayn, jonka Jünger itse asiassa myös mainitsee - ehkä jopa esikuvanaan! Luultavasti olisin pitänyt kirjasta enemmän 10-vuotiaana, kun olin henkisesti eräänlainen pikkupoika ja ahmin muun muassa Mayn teoksia.

Löysin niin hyvän kirjaa käsittelevän esseen, että jää pohdittavaksi, kannattaako näitä vähäisiä subjektiivisia havaintojani edes julkaista.


Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä (Ajatus Kirjat 2008)
Alkuteos In Stahlgewittern (1920), suom. Markus Lång (vuoden 1978 laitoksesta)

Harri Nykänen: Likainen Harri

Yksi Suomen tunnetuimmista rikostoimittajista, dekkarikirjailijanakin kunnostautunut Harri Nykänen paljastaa muistelmissaan juttujensa taustat - myös niiden, jotka jäivät julkaisematta. Kirjoittamisesta innostunut raksamies päätyi Helsingin Sanomiin lähinnä sattumalta. Ala valitsi hänet, ei hän alaa. Toimittajan työstä tuli kuitenkin Nykäselle kutsumus, jota toteuttaessaan hän ei miettinyt työaikoja eikä pelännyt riitautua ylempiensä kanssa. Ura maamme päälehdessä päättyi, kun hän tuli talloneeksi liian suurille varpaille Matti Ahteen ahdistelujutusta kirjoittaessaan. Kirjassaan Nykänen kertoo suorasanaisesti oman versionsa tapahtuneesta ja esimiestensä toiminnasta siinä. Ajankohtaisena asiana lukijaa kiinnostanee myös Nykäsen käsitys meneillään olevasta Jari Aarnion oikeudenkäynnistä.

Kirjan perusteella rikollisia on kahdenlaisia. Omaisuus-, huume- ja väkivaltarikolliset eivät juuri menesty valitsemallaan uralla, mutta eivätpä he toisaalta uhkaile ja painosta rikostapauksista kirjoittavaa toimittajaakaan. Nykäsen mukaan monilla rikollisilla on sympaattinenkin puolensa eikä vankiloissa istu psykopaatteja ainakaan enempää kuin yritysten johdossa.

Toisenlaiset hämärämiehet ovat median kannalta hankalampia. He nimittäin tuntevat kaikki merkittävät päätoimittajat eivätkä epäröi käyttää valtaansa rikostoimittajia vastaan. Nykänen korostaa, että asemaansa väärin käyttäneiden poliitikkojen, yritysjohtajien ja korkeiden virkamiesten paljastamisen pitäisi olla median tärkeä tehtävä, jotta mätä ei pääsisi leviämään laajemmalla yhteiskunnassa. Esimiehet ovat kuitenkin liian varovaisia. Nykänen kuvaa sellaista Suomea, jossa sen enempää oikeuslaitos kuin mediakaan eivät kohtele kaikki rikollisia samalla tavalla vaan tarpeeksi mahtavat eivät joudu vastuuseen teoistaan. Korruptiolta halutaan sulkea silmät.

Kirjan perusteella Nykänen onkin varsinainen idealisti. Hän pohtii paljon lehdistönvapautta ja toimittajien tehtävää yhteiskunnassa. Hänen mielestään toimittajan pitäisi olla aina vastuussa lukijalle eikä esimiehille. Toimittajan tehtävä on totuuden kertominen silloinkin, kun se ei ole mukavaa tai oman ideologian mukaista. Minusta toimittajan urasta haaveilevien kannattaisi lukea tämä kirja. Olen itsekin puuhastellut hiukan media-alalla, mutta idealismini karisi nopeasti mutta eri syistä kuin Nykäsellä. Monet pienemmät lehdet palvelevat ilmoittajaa, eivät lukijaa. Nykänen ehti työskennellä Helsingin Sanomissa kulta-aikana, jolloin perinteinen journalismi oli voimissaan. Oli aikaa ja rahaa tehdä työ kunnolla. Nykyään joka paikassa vähennetään väkeä, mikä näkyy toimitustyön laadussakin. Vaikka Nykänen kritisoi esimiehiään Helsingin Sanomissa, kirjan alaotsikossakin esiintyvää Aatos Erkkoa hän kuvaa varsin myönteisesti.

Kirja koostuu löyhästi teemoitelluista lyhyistä tarinoista. Yhtenäistä juonta siinä ei ole. Vuorotellen vakava ja huvittava teos etenee sujuvasti aiheesta toiseen - ammattilaisen kirjoittamaa tekstiä. Yhdyssana- ja pilkkuvirheitä kirjassa on kuitenkin liikaa. Kun Nykänen kirjassaankin kehuskelee ansioillaan myös kustannuspuolella, muistakoon myös, ettei pienkustantamossakaan huolellisempi toimitustyö olisi varsinaisesti mikään synti.


Harri Nykänen: Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä (Docendo / Crime Time 2015)

Antto Terras: Stockmann Yard

Tässäpä kirja, joka jätti jälkeensä sangen ristiriitaisen tunnelman. Kirja kertoo ammattilaisista, joiden olemassaolosta kovin moni ei liene ollut edes tietoinen, eli Stockmannin myymäläetsivistä - ja tietenkin myös monenkirjavista varkaista. Toisaalta monet kirjassa kuvat sattumukset ovat aidosti hauskoja ja kirjailija pohtii oivaltavasti Stockmannin tavarataloon liittyviä merkityksiä. Tavaratalon menestys on perustunut siihen, että asiakkaan on annettu tuntea olevansa aivan mitä hän vain haluaa.

Kirjalla on kuitenkin toinenkin puoli, mukanokkeliin sanankäänteisiin ohuesti verhottu sovinismi ja muu typeryys, joka ei ainakaan minua naurata. Kirjailija haikailee jonnekin menneisyyden myyttiseen onnellaan, jossa ei ollut feministejä ja ammattiyhdistysväkeä laittamassa lihaa syövää heteromiestä ruotuun ja rikollisiakin sai pahoinpidellä aivan rauhassa. Kirjailijan esittämä kritiikki joitakin Suomen oikeuskäytäntöjä kohtaan voi olla oikeutettuakin, mutta tuskin oikeusvaltioperiaatteista, tasa-arvosta ja työläisten oikeuksista luopuminen rikoksia vähentäisi, taitaisi päinvastoin lisätä niitä. Ainakin tällaiseen johtopäätökseen saattaisi tulla, kun miettii, kuinka paljon turvallisempi paikka Suomestakin on tullut sen jälkeen kuin ihmisoikeuksia on alettu kunnioittaa.

Joka tapauksessa osansa kirjailijan pilkasta saavat naiset, vähemmistöt, poliisit, muiden liikkeiden vartijat ja ennen kaikkea Stockmannin asiakkaat - siis enimmäkseen aivan kelpo ihmiset. Helpolla Terras ei päästä virolaisiakaan, eli sitä kansaa, jonka keskuudesta hän on itse lähtöisin. Kai tämä sitten on joissakin piireissä ihannoitua "poliittista epäkorrektiutta", jota itse sanoisin vain pilkanteoksi. On sääli, että sen vuoksi lukukokemuksesta jää jokseenkin tunkkainen jälkimaku, sillä osa tarinoista on tosiaan varsin mainioita. Oma suosikkini on rakennusmestariksi naamioitunut varas, joka pääsi kypärä päässä, huomioliivi yllään ja tärkeän näköinen kansio kädessään liikkumaan jokseenkin vapaasti rakennuksessa. Ja eihän kukaan ihmettele, kun tällainen työteliään näköinen henkilö kiskoo vaikka kokonaista kuormalavaa perässään! Samoin nauratti kaktusvaras, joka onnettomin seurauksin tunki kasvin kainaloonsa. Kirja sisältää myös toteuttamiskelpoisia ohjeita myymälävarkaan uralle pyrkiville.

Olisi ollut hyvin kiinnostavaa päästä seuraamaan keskustelua, joka tästä kirjasta on epäilemättä Stockmannilla käyty. Minullahan ei ole rahaa eikä mielenkiintoa suurisuuntaiseen shoppailuun, mutta joka tapauksessa hiukan mietityttää, haluttaako tehdä ostoksia paikassa, jossa  ilmeisesti on yleisesti hyväksyttyä esimerkiksi töllistellä arvioivaan sävyyn asiakkaiden ruumiinmuotoja. Ei sellainen välttämättä minua kovin paljon hämmästytä, mutta joitakin asioita olisi silti mukavampi olla lukematta kirjasta.


Antto Terras: Stockmann Yard - myymäläetsivän muistelmat (Like 2015)

Jim Carroll: Koripallopäiväkirjat

Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan mainos
Kuva: Wikipedia

Koripallopäiväkirjat kertoo runoilija ja muusikko Jim Carrollin teini-iästä 1960-luvulla. Irlantilaistaustainen nuori mies elää Manhattanilla, käy koulua ja omistaa elämänsä koripallon pelaamiselle, kunnes päihteet alkavat saada entistä vahvemman otteen pojan elämästä. Huumeita on kaveripiirissä helppo saada, eivätkä vanhemmat tai opettajat huomaa mitään, vaikka Jim luisuu vähitellen heroiinikoukkuun. Kaksoiselämä onnistuu pitkään, mutta sitten tutuksi tulevat hämärähommat ja nuorisovankila.

Kirjan perusteella Jimin elämä vaikuttaa ihan tavalliselta ja varsin hauskalta nuoren pojan elämältä. On koulu ärsyttävine opettajineen, on kavereita, on koripalloharrastus, on tyttöjä, joiden petiin pyrkiä. Jim ei vaikuta pakenevan ongelmiaan päihteiden tuottamaan mielihyvään. Kuitenkin elämä karkaa käsistä. Kirjassa tarina jää kutkuttavasti kesken - kirjailijan itsensä tiedämme selvinneen takaisin elämään.

Mikä nuorta Jimiä sitten riipoo? Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi tuntee elävänsä peruuttamattomasti muuttuneessa maailmassa, jota vanhemmat eivät enää ymmärrä. Vanhemmille sota oli toinen maailmansota, nuorille taas Vietnam tai ydinaseuhka. Jim kokee elävänsä Manhattanilla jättimäisen maalitaulun päällä. Atomipommin pelko tulee uniin ja saa elämään kuin viimeistä päivää, koska mikä tahansa päivä voi todella olla viimeinen. Vanhemmat ovat muutenkin aivan pihalla nuorten elämästä. Nämä kokevat todella hurjia juttuja sekä kaduilla että kouluissa - muun muassa väkivaltaa ja seksuaalista ahdistelua opettajien taholta - ja ovat lopulta huumeriippuvaisia, mutta vanhempia huolestuttavaa vain tukan pituus ja sodanvastaiset mielipiteet. Vastakulttuuri ei silti selitä nuorten halua sekoittaa päänsä. Ehkä he tekevät sen siitä syystä, että se on hauskaa, ainakin aluksi...?

Kirja välttää täydellisesti kaikenlaisen sentimentaalisuuden ja valistushengen. Siksi siihen on helppo eläytyä. Teinipojan päiväkirjaksi tätä on kuitenkin vaikea uskoa. Teksti ei ole lainkaan päiväkirjamaista, ja kertoja vaikuttaa kypsemmältä kuin yläkouluikäisen pojan voisi kuvitella olevan. Ilmeisesti kirja onkin pikemminkin päiväkirjoihin perustuva muistelmateos. Vähällä tekstillä kerrotaan paljon asioita, mutta aukkojakin tarinassa on. Mutta niitähän on aina kerrotuissa muistoissa, kuten myös ristiriitaisuuksia.

Pidin tarinasta erittäin paljon, mutta suomenkielisen laitoksen toimitustyötä on syytä moittia huolimattomuudesta. Tekstissä on muun muassa yhdyssanavirheitä, ja joistakin lauseista vaikuttaa puuttuvan sanoja, mikä tekee niiden ymmärtämisestä jokseenkin vaikeaa.

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, joka on englanniksi samanniminen mutta suomeksi New Yorkin kadut. En ole nähnyt sitä, mutta Youtube-pätkien perusteella se on dramaattisempi kuin kirja. Pääosaa näytteli Leonardo di Caprio. Tässä eräänä päivänä uimahallissa oli aivan nuoren Leon näköinen uintivalmentaja - silmäniloa meille vesijuoksijoillekin. Olkoon siis elokuvajuliste tämän tekstin kuvituksena.


Jim Carroll: Koripallopäiväkirjat (Nastamuumio 2000)
Alkuteos: Basketball Diaries (1978), suom. Asmo Koste

Muistelmia yläluokan elämästä - Alice Rosenlew ja Karin Ehrnrooth

Siniveristen naisten elämään kuuluu vallihaudan ympäröimiä linnoja ja kansainvälinen ystäväpiiri, mutta myös kiellettyjä tunteita ja vaikeita kokemuksia.

Kevään teema tässä blogissa on ilmeisesti ruotsinkielinen kirjallisuus. Nytkin kirjastosta tarttui sattumalta mukaan kaksi kirjaa, joille yhteistä on ruotsinkieliseen yläluokkaan kuuluva nainen muistelemassa elämäänsä. Alice Rosenlewista kertova kirja Alice on perinteisempi muistelmateos, Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö puolestaan kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva romaani, jossa menneisyyden tapahtumia ilmeisesti käsitellään vapaammin.

Alice Rosenlew on varmasti useimmille, minullekin, ennestään tuntematon henkilö. Miksi muistelmat on julkaistu? Jotta nuoremmat polvet saisivat tietää, millaista elämä oli ennen, kirjassa perustellaan. Rosenlew oli kosmopoliitti, joka ehti nähdä ja kokea henkilökohtaisesti suuren osan 1900-luvun alkupuolen mullistuksista ja "eilispäivän maailmasta" (vrt. Zweig, johon luultavasti vielä palaan blogissa). Hän liikkui sujuvasti taiteilijapiireissä ja näki muun muassa natsien valtaannousun. Kirjaa ahmii kuin parastakin jännäriä.

Myös taiteilija Karin Ehrnrooth lienee suurelle yleisölle tuntamaton, mutta hänen isänsä tietävät kaikki. Kenraali Adolf Ehrnroothista tuli sodanjälkeisinä vuosikymmeninä suomalaisen isänmaallisuuden symboli. Isä omistautui isänmaalle ja sotatovereille perheensä kustannuksella. Muutenkaan ei ollut helppoa olla kuuluisan isän tytär, koska pieninkin hölmöily tulkittiin koko perheen häpäisemiseksi.

Kumpikin kirja kertoo siis yläluokan elämästä yhden naisen ja hänen perheensä kokemusten kautta. Maailma ympärillä muuttuu. Aikakausikin on eri. Alice Rosenlewin muistelmat alkavat hänen lapsuutensa keväisestä Pietarista ajalta ennen vallankumousta. Vaikka Rosenlew eli vanhaksi, toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kirjassa ei pahemmin käsitellä. Myöhemmistäkin vuosista olisi ollut kiintoisaa lukea - kuinka vanheneva kosmopoliitti koki nopeasti muuttuvan yhteiskunnan sodanjälkeisessä Suomessa? Karin Ehrnrooth puolestaan on syntynytkin sodan jälkeen. Hänen tarinansa alkaa siitä, mihin Rosenlewin muistelmat päättyvät.

Alice Graf syntyy Pietarissa suomalaisen aatelisnaisen ja balttiansaksalainen insinöörin lapseksi. Vaikka häntä myöhemmin pidetään suomenruotsalaisena, hänen todellinen äidinkielensä on saksa, jonka lisäksi hän puhuu venäjää. Ruotsia tai suomea hän ei koskaan opi täydellisesti. Vallankumouksen jälkeen hän asuu Saksassa ja Englannissa. Ensimmäisen avioliittonsa päätyttyä hän tutustuu suomenruotsalaisen teollisuussuvun jäseneen Nils Rosenlewiin, jonka kanssa hän muuttaa ensin Poriin, sitten Tukholmaan ja lopulta takaisin Saksaan. Tarinasta tulee mieleen virsi 365: Maailmassa vieraassa he ovat muukalaiset. Ei kaupunkia pysyvää vaan vaivaa, koti-ikävää on heillä matkallansa. Kaupunkia pysyvää ei tosiaan Alicelle suotu, mutta hän ei valita. Hieno nainen osaa luopua tyylikkäästi ja sopeutua uusiin olosuhteisiin.

Vinoon varttuneessa tytössä yläluokkaisuus näyttäytyy sangen kielteisessä valossa. Karin saa vanhempiensa mielestä hyvän kasvatuksen, mutta lapsen näkökulmasta se tarkoittaa sitä, että hänen on piilotettava tunteensa ja tarpeensa. Yläluokan tytön pitää olla hillitty, hallittu ja tukahdutettu. Hän janoaa hellyyttä vanhemmiltaan, mutta sen sijaan hän saa moitteita. Tyttö kokee, että hänet suljetaan perheyhteisön ulkopuolelle. Hän alkaa tuntea olevansa aivan vääränlainen, mihin kirjan ruotsinkielinen nimi Flickan som blev fel viittaa. Suomenkielisen nimen perusteella arvelin, että Karin olisi lesbo, mutta siitä ei ole kyse. Hänen kasvatuksensa ei vain anna järin hyviä eväitä nykymaailmassa pärjäämiseen.

Kirjassa keskeistä on Karinin hankalta äitisuhde. Äiti on tanskalainen kreivitär, joka on palvellut Tanskan kuningattaren hovinaisena. Hän on tunnekylmä ja itsekäs ihminen eikä pysty osoittamaan rakkautta lapsilleen. Äitikin on kuitenkin oman kasvatuksensa uhri. Hänen itsekontrollinsa onnistuu vain ulkoisesti paremmin kuin Karinin, joka syöksyy itsetuhoiseen anoreksiaan pyrkiessään pitämään itsensä kurissa. Äiti on viettänyt lapsuutensa oikeassa linnassa, jota ympäröi vallihauta, mutta sukupuolensa vuoksi hän ei voi periä rakasta linnaansa, vaan lopulta suku menettää sen. Ennen sitä pohditaan muun muassa, voisiko Karinin perhe luopua pikkuveljestä, jotta linna saisi miespuolisen perijän. Kuulostaa aivan kauhealta. Onneksi aika harvalla perheellä on tällaisia linnaongelmia. Isää Karin rakastaa ja palvoo. Lopulta hän saakin rakennettua isänsä kanssa uudenlaisen suhteen ennen tämä kuolemaa.

Alice Rosenlew puolestaan kertoo perheestään lämpimämpään sävyyn. Ehkä tuolloin ei ollut tapanakaan tehdä kielletyistä tunteista selkoa julkisesti. Joka tapauksessa hän muun muassa laittaa lapsensa Steiner-kouluun, koska kokee sen tukevan lapsen tasapainoista kasvua paremmin kuin tavallisen koulun. Yläluokkaisuus ei siis velvoita tunnekylmään kasvatukseen. (Tosin lastenkin näkökulma asiaan olisi ollut mielenkiintoinen - matkusteleehan Alice pitkiä aikoja pitkin Eurooppaa ilman lapsiaan, jotka on jätetty hoitajien huolehdittavaksi.)

Kumpikin kirja kertoo perheestä, jonka arjessa puhutaan vähintään neljää kieltä. Kaikilla on sukulaisia ja ystäviä kotimaan ulkopuolella ja monesti on epäselvää, mikä on kotimaa. Kertomukset herättävät miettimään, mitä suomalaisuus tai kansalaisuus ylipäätään tarkoittaa. Tämä on erityisen mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, millainen on kenraali Ehrnroothin asema suomalaisen isänmaallisuuden symbolina. Hänen isänmaallisuutensa ei sulkenut pois kansainvälisyyttä. Monelle niin eilispäivän kuin nykypäivänkin maailmassa jokin aivan muu ryhmä on tärkeämpi samaistumisen kohde kuin suhteellisen sattumanvarainen kansa. Olen itsekin pohtinut monesti, kuinka omalle suvulleni olisi käynyt, jos Ruotsi ei olisi menettänyt Suomea 1809 rauhassa. Silloinhan suurin osa Karjalasta kuului Venäjälle. Jos tätä niin sanottua Vanhaa Suomea ei olisi liitetty suurruhtinaskuntaan, se olisi irtautunut muun Suomen kohtaloista ja kansallinen herätys olisi luultavasti tuottanut siellä esimerkiksi karjalaisen identiteetin, ei suomalaista.

Vinoon varttunut tyttö näkyy pikaisen googlailun perusteella herättäneen huomiota blogistaniassa ilmestymisensä aikoihin. Hienoja kirjoituksia siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari ja Jokke.


Johan Standertskjöld: Alice - Alice Rosenlews memoarer (Söderströms 1976)

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö (Gummerus 2011), alunp. Flickan som blev fel, suom. Riie Heikkilä ja Karin Ehrnrooth

Stephen Fry: Fryn aikakirjat

Täytyy tunnustaa, etten edes tiennyt, kuka Stephen Fry on, ennen kuin luin kehuvan arvostelun hänen edellisestä suomennetusta kirjastaan Koppavasta klopista (2012). Se olikin verrattoman hauska kirja - tai sitten olin vain pari vuotta sitten nykyistä alttiimpi kaikelle huvittavalle. Tartuin siis Fryn aikakirjoihin ainoastaan siitä syystä, että edellinen kirja oli ollut niin hilpeä - edelleen onnellisen tietämättömänä, mistä tämä Stephen Fry oikeastaan on tunnettu.

Kirja jatkaa Fryn elämäntarinaa siitä, mihin Koppava kloppi sen jätti. Fry on selvinnyt hankalista teinivuosistaan, päässyt opiskelemaan Cambridgen yliopistoon ja löytänyt kutsumuksensa opettajantyöstä sellaisissa yksityisissä sisäoppilaitoksissa, joita hän on itsekin käynyt. (Yksi kouluista sijaitsi Thirsk-nimisessä kaupungissa Yorkshiressä. Se saattaa soittaa jotain kelloja kirjain ystävän mielessä.) Yliopistossa hän päätyy aika lailla sattumalta teatteripiireihin, ja vähitellen näytteleminen muuttuu harrastuksesta ammatiksi. Se tuo myös rahaa ja Fryn salaa kaipaamaa kuuluisuutta.

Fryn elämä on siis kirjan kuvaamana ajanjaksona paljon paremmalla tolalla kuin edellisessä kirjassa, mutta Fryn tarinointi ei naurattanut yhtään samalla tavalla kuin siinä. Ehkä muistelmista saisi enemmän irti, jos tuntisi jo ennestään henkilöt ja teokset. Niihin perehtymättömälle lukijalle "aikakirjat" jäävät luetteloksi Fryn ja kumppaneiden teoista.

On kirjassa silti kiinnostaviakin asioita. Fryn elämän perustava kokemus vaikuttaisi olleen ristiriita itseinhon ja kehnon minäkuvan ja muiden näkemän itsevarmuuden ja snobismin välillä. Ahmin myös Cambridgen vuosista kertovat sivut. Keskiajalla perustetun huippuyliopiston perinteet ovat aivan erilaisia kuin täällä Suomessa, mutta aina ja kaikkialla opiskelijat ovat istuneet filosofoimassa, kunnes päivä koittaa taivahalla. Minullekin opiskeluvuodet ovat olleet elämän onnellisinta ja antoisinta aikaa. Yliopistomaailman lisäksi lukija saa piipahtaa lontoolaisilla herrakerhoilla, joita siis on ihan oikeasti edelleen olemassa!

Suosittelen kirjaa Fryn ja brittikomiikan ystäville. Muille en ehkä niinkään


Stephen Fry: Fryn aikakirjat - muistelma (Schildts & Söderströms 2014)
Alkuteos: The Fry Cronicles 2010

Arne Nevanlinna: Arne

Hyvän kirjasyksyn huono puoli: pitää lukea uutuuksia hirmuista vauhtia, koska kirjaston varausjonot ovat pitkät. Ihme kyllä joku muukin on ollut kiinnostunut myös Arne Nevanlinnan muistelmista.

Ennen varsinaisia romaanejaan Nevanlinna kirjoitti parikin omaan elämäänsä perustuvaa teosta. Meidän sota -kirjaa olen käsitellyt blogissakin. Jo tuolloin epäilin, mahtaako tarinassa olla myös puhtaasti fiktiivisiä elementtejä. Uudessa elämänkerrassaan kirjailija paljastaa, että Edu ja Roina ovat todellakin keksittyjä henkilöitä. Yllättäen päiväkirjaakaan ei ole koskaan ollut olemassa, mutta suurin osa tapahtumista on Nevanlinnan mukaan kuitenkin todellisia.

Edellisessä kirjotuksessani ehdin jo pohdiskella yleisemminkin historiallisen kuvauksen autenttisuutta. Hovimäki-syndroomaan vaivaamissa kirjoissa kaikki merkittävä tapahtuu samalle perheelle. Arne Nevanlinnan mukaan historian käänteet näyttäytyvät todellisessa elämässä vähemmän dramaattisina. Edes älykkökodissa ei 30-luvulla tai sotien aikana juuri keskusteltu maailman tilanteesta. Ei niistä välttämättä kovin paljon tiedettykään. Päällimmäisenä mielessä olivat arjen asiat. Käänteentekevistä historian vaiheista keskustelevat herrat tuovat Nevanlinnan mieleen pikemminkin aikakauden lehtiä tutkiskelevan kirjailijan kuin muistikuvat siitä, mistä vastaavissa seurueissa oikeastaan puhuttiin.

Arne Nevanlinna tuntuu suhtautuvan aika kriittisesti tiedemiessukunsa perinteisiin. Isä ja muutamat sukulaiset olivat hänen mukaansa intelligenttejä mutta eivät intellektuelleja. Todelliselle älykölle tunnusomainen kriittinen ajattelu puuttui. Etenkin nuori Arne tunsi silti perheen kolmannelle pojalle (hänen mukaansa) tyypillistä alemmuudentuntoa. Kenties kasvaminen professori-isän ja menestyneiden lääkäriveljien varjossa teki Arnesta alakynteen jääneiden puolustajan, jollaiseksi hän kuvaa itseään kirjailijana. Vaikka hän vähättelee urakalla omia kykyjään, ei ilmiselvää lahjakkuutta ja terävää päätä pysty lukijalta kätkemään.

Työurien pidentäminen on nyt pop. Arne Nevanlinnaa tulisi pitää oikein mallikansalaisena, sillä hän ryhtyi kirjailijaksi jäätyään eläkkeelle 67-vuotiaana. Sitä ennen hän työskenteli arkkitehtinä sekä Suomessa että muun muassa Keniassa. Kirjailijaksi ryhtyneen arkkitehdin muistelmat paljastavat ammattikunnan sisäisen hierarkian. Ehkä se selittää, miksi arkkitehdit ja niin sanottu tavallinen kansa näkevät rakennukset niin kovin eri tavalla?

En ole saanut luettua yhtään Arne Nevanlinnan romaania. Ehkä yritän vielä uudelleen. Sen sijaan tositapahtumiin perustuvat kirjat Isän maa ja Meidän sota ovat huvittaneet minua suuresti, kuten myös tämä helppolukuinen ja hauska muistelmateos.


Arne Nevanlinna: Arne - oman elämän kintereillä (Siltala 2014)

Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa

Kuva: Kirjapaja

Miten yhdistää Raamattu ja tutkijan kriittinen asenne? Ei se aivan ongelmattomasti suju, mikäli Uuden Testamentin eksegetiikan eli raamatunselitysopin emeritusprofessori Heikki Räisäsen elämänkertaa on uskominen. Lokaa on satanut niskaan epäreiluin perustein, ja nuoren papin henkilökohtainen uskokin joutui liian kovalle koetukselle.

Takakannen otsikko "Saako kirkossa ajatella?" kuvaa omaelämänkerran problematiikkaa hyvin. Varmaan saa enemmän kuin kirjan perusteella voisi kuvitella. Oulussa seurakunnat yrittivät tarjota jäsenilleen tilaisuuden ajatella ja järjestivät agnostikkoiltoja, joissa oli tarkoitus keskustella tunnustuksessa mahdollisesti epäilyttävistä asioista. Kantelu tuomiokapituliinhan siitä kuitenkin seurasi. Luterilaisuudessa on periaatteessa ideana, että jokainen lukee Raamattua ihan itse ja vetää siitä omat johtopäätöksensä. Seuraukset pyritään kuitenkin häivyttämään näkyvistä.

Minähän olen aina inhonnut uskontunnustuksen lukemista - miten kukaan ulkopuolinen voisi luetella, mihin minä uskon? - eikä kriittinen ajattelu uskonkaan saralla ole ollut koskaan mikään ongelma. Paitsi ehkä silloin, kun lukion uskonnonopettaja ja oppikirja olivat eri mieltä keskenään - mitä siis vastata kokeessa? Vastakkainasettelu tuntuukin aluksi hiukan vieraalta.

Ilmeisesti kuitenkin aika moni teologisen tiedekunnan ja kirkon työntekijä joutuu pohtimaan tosissaan, kuinka sovittaa ajattelu yhteen opin kanssa - etenkin kun paikoin on sangen kyseenalaista, perustuuko oppi edes Raamattuun. Tilannetta voisi ehkä verrata kovasti ajankohtaiseen ydinvoimakeskusteluun. (Kyseisen keskustelun epä-älyllisyys kiehuttaa sen verran, että pari jäähdytyssauvaa tulisi tarpeeseen.) Moni niin sanottu vihreä ja luonnonsuojelija joutuu taipumaan akrobaattitemppuihin mahduttaakseen mielipiteensä oikean opin sisään, vaikka tiede ja terve järki sanoisivat ihan jotain muuta. Toiset taas saavat kääräistyä uskon ja kriittisen järjen näppärästi samaan pakettiin menettämättä kumpaakaan.

Räisäsen esille nostamia kiistakysymyksiä käsittelin jo aiemmassa kirjoituksessani. Elämänkerta valottaa Räisäsen tutkimusten syntyä, taustaa ja vastaanottoa akateemisessa maailmassa ja kirkossa. Katkelmat kollegojen kirjeistä ovat ihastuttavia. Kunpa pääsisin vielä itsekin osalliseksi älyllisestä kirjeenvaihdosta! Valitettavasti digitalisoituminen taitaa vielä sellaiset aineistot pois ulottuviltamme. Sääliksi käy tulevaisuuden elämänkertureita. Teoksen lukijalle on eduksi, jos hän tuntee Raamattunsa ja Suomen kristillistä kulttuuria. Kirjassa ei nimittäin pahemmin selitellä, keitä viidesläiset ovat (sitä Päivi Räsäsen porukkaa) tai mikä on kunkin Raamatun kirjan keskeisin sisältö.

Taistelua ja tulkintaa on eräänlainen puolustupuheenvuoro kriitikkoja vastaan, mikä tekee siitä paikoin hiukan raskasta luettavaa. Lukija ei voi täysin välttyä mielikuvalta, että Räisänen on kaikesta leppoisuudestaan huolimatta ainakin vähän nauttinut aikaansaamastaan hälystä. Myös tutkimuksen saama ylistys on selvästi mieluista, mutta erinomaista tutkimustahan se onkin. Yliopistomaailman ulkopuoliset elämänvaiheet jäävät kirjassa taustalle.

Räisäsen muut kirjat ovat paljon jännempiä kuin tämä uutukainen. Sisällöltään varsin kuivakkaaksi opukseksi se on silti yllättävän koukuttava.


Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa - raamatuntutkijan tarina (Kirjapaja 2014)

Jenna Jameson: Erotiikan ammattilainen

Parahin googlailija, lämpimästi tervetuloa! Toivottavasti viihdyt ja vierailet blogissa uudestaankin!

Tämänkertaista kirjaa en kuitenkaan suosittele varauksetta. Erotiikan ammattilainen on taas näitä Neil Straussin toimittamia elämänkertoja, jotka ovat takakannen perusteella olevinaan kovinkin rankkoja ja sokeeraavia mutta jotka lopulta vain vahvistavat stereotypioita.

Jos olet ennen kirjan lukemista ollut sitä mieltä, että pornoteollisuus alistaa naisia ja pornotähdet ovat henkisesti rikkinäisiä ihmisiä, joita on helppo hyväksikäyttää, mielipiteesi ei muutu kirjan myötä. Niinhän se näyttää olevan, vaikka Jenna Jamesonista on saatu aikaiseksi per aspera ad astra -henkinen tarina. Olisiko Jennakin ryhtynyt toisenlaiselle uralle, jos hänen äitinsä sairastuminen ja kuolema ei olisi syössyt perhettä raiteiltaan (miten olisi valtion tarjoama sairausvakuutus?) eikä hän olisi jäänyt käytännössä ilman vanhempien hoivaa naisia esineellistävän ja halventavan alakulttuurin armoille?

Vaikka kirja on ylistyslaulu emansipoituneelle, elämässään menestyvälle naiselle, sen kunniaksi on sanottava, että siinä ei epäröidä kertoa, kuinka huonosti monelle muulle naiselle ja miehelle on alalla käynyt. Teoriassa en vastusta pornoa, kunhan sekä sen tekijät että katsojat ovat mukana vapaaehtoisesti. Jamesonin muistelmia lukiessa moralismi hiipii kuitenkin pintaan. Onko reilun kaupan pornoa olemassakaan? Ja missä olosuhteissa ihmisellä on vapaa tahto? Ratkaisuksi ongelmiin Jameson tarjoaa neuvoja, kuinka yksilö voisi itse pitää paremmin puolensa. Pitää olla kauniimpi ja älykkäämpi kuin kaikki muut, niin kuin Jenna on.

Luultavasti kirjoittajien tarkoitus on ollut, että kirjassa järkyttäisi nimenomaan avoin seksuaalisuus. Ei se enää tällä vuosituhannella järkytä ketään. Ei varsinkaan, kun tarina päättyy samoin kuin hömppäromaaneissa: rajun nuoruuden elänyt päähenkilö löytää lopulta Sen Oikean, jonka kanssa hän solmii avioliiton ja perustaa perheen. Sen sijaan työntekijöiden avoin riisto pornoteollisuudessa suututtaa.

Ehkä Jameson ja Strauss ovat ajatelleet järkyttyjäksi amerikkalaisen konservatiivikristityn, eikä heille ole tullut mieleenkään, että  hyvinvointivaltiossa kasvanutta ay-aktiivia järkyttävät aivan eri asiat.

Muistelmien suomenkielinen nimi on kieltämättä aika lattea, vaikkei alkuperäinenkään kovin hyvin vastaa kirjan sisältöä. Varsinaiset päiväkirjaosuudet ja perhesuhteiden märehtimiset kirjan keskivaiheilla ovat silkkaa kuollutta painoa. Lukijan kestää hyppiä yli parisataa sivua menettämättä yhtään mitään. Takakannen itse rummutettuun hälinään verrattuna kirja on itse asiassa keskimäärin sangen tylsä. Paikoitellen kuvaukset stripparin ja pornonäyttelijän arkipäivästä ovat kyllä kiinnostavia, samoin paljastukset pornoteollisuuden toimintatavoista.

Jenna Jameson & Neil Strauss: Erotiikan ammattilainen - seksitähden päiväkirja (Readme.fi 2006)
Alkuteos: How to Make Love Like a Porn Star - Cautionary Tale

Timo Soini: Peruspomo

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini herätti huomiota julkaisemmalla ennen eurovaaleja vaalikirjan, jossa hän haukkui puoluetovereitaan muun muassa huru-ukoiksi ja hönöiksi. En ota kantaa, miten tämä vaikutti puolueen menestykseen, mutta varmasti hän hankki kirjalle koko joukon skandaalin haistaneita lukijoita kannattajajoukkonsa ulkopuolelta. Siis esimerkiksi minut. Kirjaston varausjono oli melkoinen.

Kirjassa käydään läpi Soinin tekemisiä vuoden 2008 kuntavaaleista eteenpäin. Puolueen menestyksestä jää kovin vähän kunniaa muille. Soini ei peittele sitä, että hänen silmissään puolue on lähinnä sama asia kuin hän itse ja sen menestys on hänen henkilökohtaisten tekojensa seurausta. Perussuomalaisten ydinjoukkoa hän vertaa alkuseurakuntaan, ristiriidattomaan oikeassa olevien joukkoon, joka seuraa uskollisesti yhtä johtajaa.

Anteeksi nyt vain, mutta ei se alkuseurakunta sellainen ollut.

Ehkä joku jumalinen saattaisi muutenkin loukkaantua Soinin raamatullisesta kielenkäytöstä. Hiukan eri sarjan asioista on kuitenkin kyse. Toisaalta Soini on osoittanut olevansa tosiaan konservatiivi omaksumalla tunnustuksen, josta esi-isämme luopuivat melkein 500 vuotta sitten - toki silloin pakon edessä.

Ilkeys sikseen. Kirjassaan Soini paljastaa sekä kannattajilleen että vastustajilleen, miten tehdään menestyksekäästi populistista politiikkaa. Toripolitiikka ja henkilökohtaiset kontaktit korostuvat. Abstraktia ideologista käännytystä tärkeämpää on kohdata ja kuunnella potentiaalisia äänestäjiä ja kertoa heille yksiselitteisesti, ketä ehdokasta pitää äänestää seuraavissa vaaleissa. Myös politiikan huipulla on tärkeää, että on luottohenkilöiden verkosto. Tärkeitä asioita järjestellään tuttujen kesken.

Peruspomo ei pyri vastaamaan kysymykseen, mitä perussuomalaiset oikeastaan kannattavat. Siitä selviää kyllä, että Soini kannattaa Suomen virallista monikulttuurisuuspolitiikka, kuten suurin osa muistakin poliitikoista. Hän tykkää myös teekutsuliikkeestä. Kirja kertoo kuitenkin Timo Soinin egosta eikä siis ole mikään poliittinen pamfletti. Mikä huvittavinta, luultavasti tuo ego nauttii tästäkin kritiikistä.

Timo Soini: Peruspomo (WSOY 2014)

Nikki Sixx: Heroiinipäiväkirja

Luulin etukäteen, että inhoaisin Heroiinipäiväkirjaa. Inhosinkin aluksi, mutta sitten tapahtui jotakin. Ahmin kirjan hetkessä, ja se jäi monen kuukauden ajaksi kaivertamaan mieltä. En oikein osaa sanoa miksi. En ole koskaan ollut Nikki Sixxin tai Mötley Crüen fani enkä pitänyt tukkahevistä musiikkina. The Dirt -bändielämänkerran olin toki lukenut, ja sehän onkin epäilemättä oman genrensä paras opus.

Heroiinipäiväkirja koostuu Nikki Sixxin päiväkirjamerkinnöistä ja niihin liittyvistä kommenteista. Basisti itse muistelee ja reflektoi kirjoituksiaan merkintä merkinnältä, kuten myös bändikaverit ja muutamat muut asianosaiset. Tällainen itsereflektiivinen päiväkirjan kommentaari on jo ideana mielenkiintoinen. Tavallaan kohde itse ottaa roolin, joka yleensä kuuluu tutkijoille tai elämänkertureille.

Kuten alkuperäisestä nimestä käy ilmi, päiväkirja seuraa rokkitähden elämää vuoden ajan, joulusta 1986 seuraavan vuoden loppuun. Vuoden aikana bändi ehtii tehdä Girls, girls, girls -albumin, kiertää ympärinsä ja tietenkin sekoilla siellä täällä. Sitten Sixx meinaa kuolla heroiinin yliannostukseen. Tuttua. Mikä tässä tarinassa sitten tempaa mukaansa? Ovathan rock-kliseet kiehtovia - erityisesti se, että joku tosiaan elää niin kuin opettaa. On ristiriita päiväkirjan ja kommenttien välillä, toisaalta ulospäin loisteliaan elämän ja tähden henkilökohtaisen onnettomuuden välillä. Hän on saavuttanut kaiken, mistä on unelmoinut, mutta kartanonsa yksinäisyydessä hän on vähällä murtua huumeriippuvuuteen ja masennukseen.

Sitten kaikki muuttuu, mutta siitä ei päiväkirja enää kerro. Siirrytään muistelun puolelle. Sixx pääsee ensimmäisen kerran eroon heroiinistä, menee ensimmäisen kerran naimisiin, saa lapsia, eroaa ensimmäisen kerran, menee uudelleen naimisiin ja saa lisää jälkikasvua. Eihän kaikki tietenkään tuolla taustalla ongelmattomasti käy, mutta lopputulos on kuitenkin salonkikelpoinen perheenisä, joka postailee instagramiin kuvia kultaisesta noutajasta ja mainostaa poikansa popbändiä. Kiva juttu tietysti, mutta valveutuneen lukijan voi olla työlästä sietää kaikkea alleviivausta ja hurskastelua. Voisiko amerikkalaisessa populaarikulttuurissa käydä niinkin, että lukija saisi tehdä myös omia johtopäätöksiä?

Vaikka kirjassa piehtaroidaan narsismin (en tarkoita sitä naistenlehtien suosimaa persoonallisuushäiriötä) kyllästämässä itsereflektiossa, yksi asia esitetään ongelmattomana. Sukupuoli. Tukkahevissähän on se hauska puoli, että vaikka artistien ulkonäkö toistaa yleisesti feminiinisinä pidettyjä puolia, sanoitukset ja yleinen eetoshan ovat äärimmäisen heteromaskuliinisia. Muusikoiden ympärillä pyörii heitä palvovia naisia, jotka eivät kuitenkaan saa palveluksistaan vastineeksi kuin pilkantekoa. Onko naisfanin vain suljettava silmänsä naisten ja tyttöjen halventamiselta, esineellistämiseltä ja hyväksikäytöltä? Joissakin katsantokannoissa groupie saattaa toki olla läpensä emansipoitunut ja itsenäinen nainen, mutta onko siitä iloa, jos lopulta hänen päällensä syljetään ja siitä vielä ylpeillään parissakin kirjassa?

Huumeista kirja ei kerro mitään uutta. Eikä oikeastaan rockmusiikistakaan. Tarina noudattelee jo valmiiksi populaarikulttuuriin vakiintuneita tarinakaavoja. Tai yläasteen huumevalistustuntien kaavoja. Eron niihin tekee se, että miljonäärirocktähdellä on rahaa ja verkostoja. Toki ihminen tekee lopulliset päätökset itse, mutta ei tästä kirjasta kannata etsiä vastausta huumeongelmaan.

Suosittelen silti tätä kirjaa. En edelleenkään tiedä, miksi.


Nikki Sixx & Ian Gittins (toim.): Heroiinipäiväkirja (Like 2008)
Alkuteos:  The Heroin Diaries: A Year in the Life of a Shattered Rock Star (2007)

Kullervo Kemppinen: Laamanni muistelee

Kullervo Kemppinen: Laamanni muistelee (WSOY 2000)

Toissavuonna kuollut legendaarinen kirjailija ja lakimies Kullervo Kemppinen kirjoitti muistelmansa loukkaannuttuaan vakavasti mökkionnettomuudessa. Oli kai hyvä hetki vetää yhteen vaiheikkaan elämän eri puolia. Niitä sitten riittääkin. Tuon sukupolven ihmiset kun tuppasivat saamaan aikaiseksi hengästyttävän paljon asioita. Kullervo Kemppinenkin muun muassa keksi käytännössä Saariselän ja innoitti ainakin yhden sukupolvellisen nuorisoa lapinretkille. Yhtään Kemppisen lapinkirjaa en ole saanut luetuksi - kerrottakoon syyksi vaikka se, että meillä kotona kirjahyllyssä oleva Lumikuru on kulunut lähisukulaisten käsissä niin riekaleiksi, ettei sitä viitsi enää paljon hipelöidä.

Laamanni muistelee ei ole varsinaisesti yksi kronologinen kertomus, vaan siinä esitellään elämänvaiheita teema kerrallaan: perhe, sotamuistot, työ, musiikkiharrastus, lapinretket... Kullervo Kemppinen vietti lapsuutensa Karjalankannaksella, mutta päätyi myöhemmin Helsinkiin. Kuten monen muunkin saman sukupolven ihmisen elämässä sodat merkitsivät hänellä eräänlaista elämän vedenjakajaa. Hän päätyi lähinnä sattumalta ilmavoimiin, lentokoneen tähystäjäksi. Sotalennoilla hän ihastui Lapin tuntureihin, joista kirjoitetut tarinat tekivät hänestä myöhemmin kuuluisan. Kauhavan ilmasotakoulussa (tai mikä se silloin olikaan nimeltään) ollessaan hän tutustui myös tulevaan vaimoonsa Lailaan. Sodan jälkeen perhe jäi asumaan Kauhavalle.

Sotamuistoistaan Kemppinen kirjoitti ihan oman kirjan, FK-lentueen. Tässä kirjassa seikkailuja pommikoneen kyydissä ei kuvata yhtä yksityiskohtaisesti. Ilmeisesti hienotunteisuus esti häntä kirjoittamasta julki mehevimpiä tarinoita, mutta jotain hauskaa tästäkin kirjan luvusta silti selviää: tiesittekös, että lentäjät harrastivat vapaa-aikanaan ristipistotöitä?

Sota merkitsi käännettä nuoren miehen elämässä myös siinä mielessä, että hän päätti suorittaa loppuun kesken jääneen lukion. Hän kirjoitti sodan aikana ylioppilaaksi ja rauhan tultua jatkoi opintoja oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Ura asianajajana huipentui laamannin arvonimeen.

Työn lisäksi Kemppinen ehti toimia lukuisissa luottamustehtävissä niin politiikassa kuin kansalaisjärjestöissäkin, minkä lisäksi hän lauloi mieskuoroissa ja vaikutti muutenkin musiikkielämässä muun muassa Oopperataloa rakennettaessa. Musiikin lisäksi rakkain harrastus oli eräretkeily, josta hän kirjoitti lukuisia kirjoja. Muistelmissaan kirjailija vetää yhteen retkikirjojen taustoja, tärkeimpiä teemoja ja vastaanottoa. Onhan eräkirjallisuutta ollut ennen Kemppistäkin, nimenomaan metsästystarinoita. Kemppinen kuitenkin tavallaan kehitti Suomessa itsetarkoituksellisen lapinretkeilyn, siis tunturissa kulkemisen maisemien ja luonnon pyhyyden vuoksi. Toki tällaisella toiminnalla on vanhat juurensa muun muassa Saksassa jo romantiikan ajoista asti, ja Norjassakin "friluftsliv" oli koko kansan harrastus jo ennen sotia. Suomessa oltiin tässäkin asiassa kai vähän jälkijunassa. Melkein toivoisi, että luonnossa kulkeva nuoriso tutustuisi vieläkin Kemppisen ajatuksiin - nykyaikaisessa "vaelluksessa" kun on paljon sellaisia piirteitä, joista en tykkää yhtään.

Yhden ihmisen elämäntarina kertoo aina paljon myös ympäröivästä ajasta ja yhteiskunnasta. Kullervo Kemppisen muistelmakirja on kiinnostava kirjailijan poikkeuksellisen elämän vuoksi, mutta myös muuttuvan yhteiskunnan ja kulttuuriin kuvaajana. Muun muassa uran alkuvaiheen oikeustapaukset ovat kuin jostain aivan toisesta maailmasta.

Kullervo Kemppisen vanhimman pojan, professori Jukka Kemppisen blogi on linkitetty oikeaan sivupalkkiin. Sieltä lukija voi halutessaan etsiä lisää tarinoita kirjan aihepiireistä.

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana - muistikuvia hävittäjälentäjän taipaleelta (Pohjola-kustannus 1956)

Tunnen jostain syystä tarvetta selitellä, miksi luin tämän kirjan. Siihen johti sinänsä hupaisa tapahtumien ketju, josta ei puuttunut yhteensattumia. Isäni antoi kirjan lainaan saatesanoin, että se on sitten humoristinen. Jääkööt yksityiskohdat kuitenkin armolliseen hämärään, ja samalla suotakoon minulle, että pohdin Ilmari Juutilaisen muistelmia kirjallisuutena enkä sotahistoriana. Tuskin tarvitsee edes perustella, miksi muistelmat ovat kaunokirjallisuutta.

Miksi siis selittelyn tarve? Viime aikoina sodista on kirjoitettu erinomaisia kirjoja, joista esimerkiksi Lauri Törnin sankarikulttia käsittelevä tutkimus (Tuntematon Lauri Törni, kirjoittaneet Pohjonen & Silvennoinen) kuului joululomani ehdottomiin lukuelämyksiin - siitä ehkä lisää toisella kertaa. Viime sotamme kuuluu edelleen vahvasti jaettuun tietoisuuteen, joten sen pohtiminen ei ole turhaa, vaikka toki minulla on perin epämilitanttina naisihmisenä lukuisia muitakin kiinnostuksenkohteita.

Asiaan. Humoristinen - sitä Juutilaisen muistelmat on todella. Sota ja ilmataistelut esitetään eräänlaisena leikkinä tai pelinä. Ammuttiin alas viholliskoneita, ja hauskaa oli. Oliko? Kyllä varmaan. Valitettavasti emme voi enää kysyä, ja olisimmeko edes vastausta saaneet.

Miten tämän nyt sanoisi kuulostamatta moralistilta tai epäisänmaalliselta? Ei kai kirjaa voi lukea kuin omasta näkökulmastaan. Sen herättämät tunteet peilaavat juuri lukijan arjen todellisuutta. Kun oma elämismaailma on aivan erilainen kuin toiseen maailmansotaan osallistuneella hävittäjälentäjällä, muisteloiden humoristinen sävy tuntuu lähinnä karmaisevalta. Tavallaan kirjan viehätyskin kumpuaa sen makaaberista huumorista. Aivan sydämetöntä se ei kuitenkaan ole, vaan rivien välissä ja kirjan loppupuolella jopa suoraan sanottuna Juutilainen kertoo ilahtuneensa, kun vastustajan taitava lentäjä onnistuu pelastautumaan alas ammutusta koneesta.

Tarinana Punalentäjien kiusana ei liene kummoinen. Punaista lankaa siinä ei oikein ole, vaan kirjailija hyppelee hupaisesta ja jännittävästä tapauksesta toiseen. Jos tapahtumien taustaa ei tunne, juonen seuraaminen on jokseenkin vaikeaa. Kirjailija olettaa, että lukija on lähtökohtaisesti niin kiinnostunut aiheesta, että nimet, käsitteet ja juonenkäänteet ovat jo hallussa. Minulle jää välillä hämäräksi, kuka ihminen, mikä lentokone ja mitä oikeastaan tapahtui. (En taida aivan kuulua kohderyhmään.)

Sen sijaan Juutilaisen kieltä on nautinto lukea. Siinä on hykerryttäviä sanavalintoja ja eläviä kuvauksia. Mieleen tulee melkeinpä Miika Nousiainen, jos nyt sallitte vertauksen niin erilaiseen kirjailijaan. Kielen varassa tarina pysyy elossa anekdootista toiseen. Nykyajan näkökulmasta sanavalinnat ovat myös piristävän poliittisesti epäkorrekteja ja sellaisina autenttisen tuntuisia.

Onhan se toinenkin ilmasotakirjailija kuulemma kertonut yrittäneensä kirjoittaa lähinnä tervehenkistä seikkailukirjallisuutta pojille. Juutilaisen muistelmissa on samaa  poikakirjahenkeä, kuten myös kirjan piirroskuvituksessa. Tavallaan on sääli, että muistelmat rajoittuvat sotatapahtumiin. Kirjaan olisi tullut toisenlaista syvyyttä, jos mukaan olisi otettu myös arki sodan jälkeen. Muista lähteistähän tiedämme, ettei se kovin helppoa ollut.

Valitettavasti kirja lähti jo seuraavalle lukijalle, joten en pysty antamaan näytettä Juutilaisen kielenkäytöstä. Lukekaa itse!

Ilmari Juutilaisen syntymästä tuli muuten kuluneeksi sata vuotta vain jokunen päivä sitten.