Jan Guillou: Sokea piste

Suuri vuosisata -sarjan neljäs osa Sokea piste lojui yöpöydälläni kuukausitolkulla. Olin vastenhankainen tarttumaan siihen, koska aihe, toinen maailmansota, tuntui etukäteen ahdistavalta. Sodanuhkaa ja ihmisoikeuksien kyseenalaistamista tuntuu olevan ilmassa aivan liikaa muutenkin. Erinomaisen aloitusosan jälkeen seuranneet Keikari ja Punaisen ja mustan välissä eivät päässeet edeltäjänsä tasolle eivätkä luvanneet hyvää sarjan jatko-osille. Toisaalta tunsin kirjan lukemisen pakottavaksi moraaliseksi velvollisuudeksi. Onhan sarjan kolmesta ensimmäisestä osasta kertova kirjoitus ylivoimaisesti tämän blogin luetuin teksti.

Olin turhaan huolissani. Jan Guilloun kertojantaidot pääsevät oikeuksiinsa Sokeassa pisteessä, joka on mielestäni sarjan toistaiseksi paras osa. Lyhyesti sanottuna se on upea romaani, jonka ahmaisee hetkessä.

Aiemmissa osissa näkökulma pomppi sinne tänne. Sokean pisteen päähenkilö on yksin Lauritz, joka on muuttunut Sillanrakentajien tarunhohtoisesta sankari-insinööristä lihaa ja verta olevaksi täyteläiseksi romaanihahmoksi. Muutkin perheen jäsenet ovat kokeneet kovia, mutta Lauritzin tragedia liikuttaa erityisesti, koska hän pyrkii aina hyvään mutta kohtaa ylitsepääsemättömiä ristiriitoja. Maailmansodan aikana hän ei pidä Hitleristä, mutta toivoo Saksan voittoa. Toisaalta hän tahtoisi, että Saksan miehittämä syntymämaa Norja vapautuisi pian. Yksi hänen lapsistaan on SS-joukoissa, toinen taas Norjan vastarintaliikkeessä. Perheessä on monenlaisia käsityksiä siitä, mitä tarkoittaa velvollisuutensa täyttäminen. Myös henkilökohtaiset kiusaukset uhkaavat Jumalaan uskovan perheenisän mielenrauhaa.

Saksalaismielisen ruotsalaisen yläluokan kuvaus on todella kiinnostavaa, samoin romaanin välittämä ajankuva sodan aikaisesta Ruotsista. Suomen tilanteen tunnemme liiankin hyvin, mutta harvoin kirjoitetaan, mitä länsinaapurissa tuolloin tapahtui. Guillou tuntuu kuitenkin jopa viisastelevan, kun hän asettaa vastakkain romaanihenkilöiden ja jälkiviisaan lukijan tietämyksen. Tietenkään Dresdeniä ei pommiteta, eihän? Mikä sitten on sokea piste - tai mitä ei haluta nähdä? Esimerkiksi natsihallinnon hirmuteot - tietenkin.

Viimeisillä lehdillä tarina jää varsin jännittävään kohtaan, joten lisää kansainvälisen insinööriperheen vauhdikkaita käänteitä lienee odotettavissa.


Jan Guillou: Sokea piste (Like 2015)
Alkuteos Att inte vilja se (2014), suom. Taina Rönkkö

Kati Tervo: Sukupuu

On suomalainen perhe, on saksalainen perhe. Avioliiton kautta niiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja maiden yhteiseen historiaan. Kati Tervon romaanissa pääsee ääneen seitsemän eri-ikäistä naista, äitejä, isoäitejä, tyttäriä, sisaria. Kaikki ovat menettäneet elämässään paljon.

Kesti kauan, ennen kuin oikein innostuin Sukupuusta. Kirjan alkupuolella kieli ja kerronta tuntui aika kömpelöltä. Silmiin pistää samankaltaisuus aviomiehen tyylin kanssa: lyhyitä lauseita, paljon huomiota yksityiskohtien kuvailulle. Kovin paljon minulla ei ole kirjasta sanottavaakaan - muuta kuin se, että se kannattaa lukea loppuun, sillä vasta lopussa tarina alkaa tiivistyä ja saada syvällisempiä sävyjä.

Kirjan voi varmasti ymmärtää monella tavalla, mutta minun mielestäni vaikuttavinta siinä on se, miten kuvataan sotien ja diktatuurin vaikutusta tavallisiin ihmisiin. Adele Schumacherin isä on sivistystä arvostava opettaja, äiti taas parantolan hoitajatar, joka uskoo kasvisruoan, auringonvalon ja ulkoilun parantavaan vaikutukseen. Hänen sulhasensa ja myöhemmin aviomiehensä Johannes Hukkanen on lähtöisin työläisperheestä, mutta hänen vanhempansa haluavat puskea häntä eteenpäin yhteiskunnassa opiskelun kautta. Kummankin perheen, sekä suomalaisen että saksalaisen, jäsenet ovat aivan tavallisia ja kunnollisia peruskansalaisia, eivät erityisen pahoja tai hyviä.

Käydään kuitenkin kaksi maailmansotaa. Johannes on jääkäri ja taistelee vapaussodassa valkoisten puolella. Hän ei toivu siitä koskaan. Myös saksalaisille käy kummassakin maailmansodassa huonosti, ja natsienkin toiminnalla on surullisia seurauksia Schumacherin perheelle sekä Saksassa että ulkomailla. Suomessa asuvan Adelen jäämistöstä löytyy sekä hakaristilippu että itse maalattu Hitlerin muotokuva. Niitä Adele ei suostu heittämään pois, mutta vanhemmiten hänelle ei saa kertoa maailman tapahtumista, koska ne järkyttävät liikaa. Tavallisuudesta on niin lyhyt matka hirmutekoihin, että sitä on helpompi olla ajattelematta. Moni tuntee syyllisyyttä sekä omista että kansakuntansa tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Mielestäni romaanin kansikuva on oikein osuva. Sukupuustakin varisee lehtiä.

Kirjablogeissa tätä on näköjään luettu todella paljon: Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjainten virrassa, Kirjan pauloissa, Kannesta kanteen, Kirjan jos toisenkin, Ilselä, Donna mobilen kirjat, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakirppu, Kirja hyllyssä, Kirjan kanssa.


Kati Tervo: Sukupuu (WSOY 2014)

Jim Wight: The Real James Herriot

Alf Wightin vastaanotto, nykyisin James Herriot -museo
Kuva: Wikipedia

Kirjailija James Herriotia tuskin tarvitsee esitellä. Hänen lämminhenkiset tarinansa maalaiseläinlääkärin työstä ovat aina kuuluneet suosikkikirjoihini. Niiden innoittamana haaveilin lapsena ja teini-ikäisenä eläinlääkärin ammatista, vaikka tutut eläinlääkärit varoittivat, ettei Herriotin hahmojen kaltaisia persoonallisuuksia enää ole olemassa.

James Herriot on taiteilijanimi, koska kirjailijan kirjoittaessa kirjojaan eläinlääkärien ei sallittu mainostaa palveluitaan. Oman nimen käyttö kirjailijana olisi laskettu mainostukseksi. Elämänkerta The Real James Herriot kertoo enemmän eläinlääkäri Alfred Wightistä kuin kirjailija James Herriotista. Hänen kirjalliseen uraansa päästään vasta kirjan puolivälin jälkeen. Saihan Alf Wight ensimmmäisen romaaninsa julkaistua vasta yli 50-vuotiaana. Kirjoittaja on Alf Wightin poika, joka työskenteli isänsä ja Donald Sinclairin - kirjojen Siegfried Farnonin esikuvan - praktiikalla.

En voi olla vertaamatta James Herriotin elämänkertaa vastikään lukemaani Teemu Selänteen elämänkertaan. Se oli monella tavalla juuri sitä, mitä tämä elämänkerta ei ole. The Real James Herriot ei ole ammattimaisesti kirjoitettu, se ei ole kriittinen ja sitä paitsi se on niin laaja, että tarina eksyy sivupoluille. Kun ammattikirjoittaja Ari Mennander menee omassa kirjassan suoraan asiaan, päähenkilönsä uran huippuhetkeen, The Real James Herriot alkaa ylipitkällä nekrologilla, jonka jälkeen seuraa tuskastuttavan perusteellinen kuvaus päähenkilön lapsuudesta ja varhaisista kouluvuosista. Mielenkiintoisemmaksi tarina käy, kun päästään hänen toimintaansa eläinlääkärinä, sillä sitähän tunnemme jo hänen kirjoistaan. Kirja on yhtä päähenkilönsä erinomaisuuden ylistystä, joka lienee myös jonkinlainen anteeksipyyntö, sillä Alf Wight ei olisi halunnut mitään elämänkertaa kirjoitettavan. En minä mitään kyynisyyttä kaipaa, mutta jossain vaiheessa ylisanojen vuodatus alkaa puuduttaa.

James Herriotin kirjojen ystävänä minua kiinnosti kirjaa lukiessani tarinoiden ja todellisten tapahtumien suhde. Lapsena pidin niitä autenttisina muistelmina, mutta myöhemmin opin, että näin ei ole. Jim Wight paljastaa, että ainakin 90 prosenttia tarinoiden tapahtumista on tosiaan tapahtunut, sillä hän on kuullut kerrottavan niistä suullisesti, mutta kirjailija Herriot on tarkoituksella yhdistellyt henkilöitä ja tapahtumia ja sijoittanut niitä eri aikoihin ja paikkoihin. Kaikenkarvaisten ystävieni alussa nuori eläinlääkäri Herriot saapuu uuteen työpaikkaansa, mutta uusi työnantaja on kokonaan unohtanut tapaamisen. Elämänkerran mukaan tämä tarina on totta, mutta eläinlääkäri Wight ei ole vastavalmistunut vaan työskennellyt jo pitempään muualla. Oikeasti ei eletty sotaa edeltäviä vuosia, vaan sota oli jo käynnissä ja Wight tuli sijaistamaan palvelukseen astuvaa Donald Sinclairia. Helen, eli Joan, ei ollut maatilan tyttö vaan pesunkestävä pikkukaupunkilainen.

James Herriotin tarinoissa yhdistyvät muistelot sekä hänen ensimmäisestä työpaikastaan Sunderlandista ja yorkshirelaisesta Thirskistä, jota pidetään hänen tarinoidensa näyttämön Darrowbyn esikuvana. Thirsk kuitenkin sijaitsee eri puolella Yorkshirea kuin kuvitteellinen Darrowby. Kirjoissa tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan kummallekin puolen, mutta todellisuudessa osa niistä on tapahtunut jopa 1970-luvulla hyvin lähellä kirjojen kirjoittamishetkeä. Herriot on muun muassa vaihtanut henkilöiden sukupuolta tarinoita sepittäessään. Sen sijaan esimerkiksi mäyrää olkapäillään kanniskeleva eläinlääkärin apulainen Calum Buchanan on yllättäen ollut aivan todellinen henkilö, eri niminen toki. Myös Siegfried ja Tristan Farnonin esikuvat veljekset Donald ja Brian Sinclair on ilmeisesti kuvattu varsin uskollisesti. Minua jäi silti vaivaamaan, onko lapsensa oopperoiden henkilöiden mukaan nimennyt Wagner-fani todellinen henkilö vai ainoastaan kirjailijan mielikuvitusta.

Suosittelen elämänkertaa kirjailija James Herriotin faneille, jotka haluavat tutustua tarinoiden todellisiin taustoihin. Pelkkänä eläinlääkärin tai kirjailijan elämänkertana en usko lukijan saavan siitä kovinkaan paljon irti.


Jim Wight: The Real James Herriot - The Authorized Biography (Michael Joseph 1999, pokkariversio Penguin Books 2000)

Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja

Jan Guilloun uusi romaanisarja kertoo 1900-luvusta, siis edistysuskosta, radikaaleista moderneista arvoista, uudenlaisesta taiteesta, teknillisestä kehityksestä ja käsittämättömästä määrästä hulluutta ja väkivaltaa. Sen päähenkilöitä ovat norjalaiset veljekset, kalastajanpojat, jotka jäävät varhain orvoiksi. Hyväntekijät huomaavat heidän poikkeuksellisen matemaattisen lahjakkuutensa ja kustantavat kolmen nuorukaisen insinööriopinnot Saksassa. Toiveissa on, että veljekset maksavat takaisin Norjan kansalle suunnittelemalla rautatien Oslosta Bergeniin. Kuitenkin vain yksi pojista, vanhin veli Lauritz, palaa lumisille ylängöille kamppailemaan luonnonvoimien kanssa, edistyksen puolesta. Oscar häipyy seikkailemaan Saksan siirtomaihin Afrikkaan ja Sverre yläluokkaisen rakastajansa kanssa Englantiin. Vuosisadan alun edistysuskon romuttaa suursota, josta kaikki veljekset kärsivät omalla tavallaan. Tapahtumat etenevät väistämättä kohti toista kansakuntien ja aatteiden välistä konfliktia, jossa monikansallisen perheen jäsenten on valittava puolensa.

Kirjat yrittävät kertoa niin monesta asiasta, että niistä jää lähinnä hämmentynyt olo. Guillou ei ehkä yritäkään kuvailla 1900-luvun alkupuolen ihmisten kokemuksia sellaisina kuin he olisivat ne oikeasti kokeneet.  Kirjat on kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kaikki tietävät historian tapahtumien lopputuloksen ja kirjailijan pitää selittää, miten siihen päädyttiin. Vaikka kirjojen tapahtuvat eivät ole mitenkään poikkeuksellisen ahdistavia, ainakin minusta tuntuu kiusalliselta eläytyä henkilöiden erehdyksiin. Tarinaa vaivaa historiallisille romaaneille tyypillinen jälkiviisaus. Sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Klaus Mannin Mefistoon (1936). Siinä sentään kerrottiin, millaisia kavereita natsit olivat - ennen kuin kaikki tiesivät oikean vastauksen.

Suuri vuosisata on välillä kuin viikinkisaaga, jollaiseen henkilöt tarinaansa kirjoissakin vertaavat. Juonenkäänteet ovat välillä pikemminkin sadunomaisia kuin realistisia. On liiaksi poikkeuksellisia kykyjä, liikaa yhteensattumia. Kirjasarja on kuitenkin niin selvästi kantaa ottava, että tuskin sen tarkoituskaan on varsinaisesti kuvata 1900-luvun alkua vaan pikemminkin kommentoida tätä aikaa ja sen ilmiöitä. En todellakaan pidä sattumana sitä, että Guillou on Kjell Westön ja Virpi Hämeen-Anttilan tavoin tarttunut maailmansotien väliseen aatemaailmaan. Ei tarvitse olla humanistikirjailija ymmärtääkseen, että vähintäänkin osassa Euroopan maita historia on vaarassa toistaa itseään. Guillou valitsee puolensa - romaaneissa vastustetaan raivokkaasti rasismia, sotaintoilua ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Melkeinpä kiinnostavimpia henkilöitä ovat Lauritzin ja Oscarin vaimot Ingeborg ja Christa. He ovat kumpikin saksalaisia aatelisnaisia, jotka valitsevat perinteisten arvojen asemesta feminismin ja sosialismin. Etenkin aatteellinen kommunisti Christa on nykymittapuullakin radikaali hahmo, joka kamppailee jo 1920-luvulla työläisnaisten seksuaalioikeuksien puolesta. Sen sijaan Sverren luonnekuvaus jää valitettavan ohueksi. Hänellä ei tunnu olevan muita persoonallisia piirteitä kuin homoseksuaalisuus. Myös völkisch-aatteista ja Ernst Jüngerista innostunut nuori Harald on sangen keinotekoinen romaanihenkilö. Sinänsä tykkään Guilloun sankareista, jotka kaikesta päähän potkimisesta huolimatta taistelevat, voittavat ja pitävät kiinni idealismistaa eivätkä jää makaamaan epäonnistumiseensa, kuten esimerkiksi Kjell Westön romaanihenkilöt, joita he muuten monesti muistuttavat.

Romaanina pidin eniten Sillanrakentajista. Keikari ei ole juoneltaan ja henkilöiltään kummoinen, ja Punaisen ja mustan välissä huipentaa poliittisen paatoksen. Kuten muutkin Guilloun kirjat, nämä uutukaisetkin ovat kuitenkin jännittäviä lukuromaaneja. Kai sarjalle on odotettavissa jatkoakin? Ainakin vuosisata jää kolmessa romaanissa pahasti kesken.

Lisäys 3.3.2016: Arvio neljännestä osasta, Sokeasta pisteestä.


Jan Guillou:

Sillanrakentajat (Like 2012), alkuteos Brobyggarna 2011
Keikari (Like 2013), alkuteos Dandy 2012
Punaisen ja mustan välissä (Like 2014), alkuteos Mellan rött och svart 2013

Isänmaallisista lauluista

Kesän kunniaksi sallittakoon osittainen lipsahdus blogin varsinaisesta aiheesta. Siispä seuraavaksi lyhyt katsaus aiheisiin, joiden parissa askartelen päivittäin.

Kuuntelin taas kerran toisen maailmansodan aikaisia saksalaisia sotilasmarsseja ja ihmettelin, miten niissä sota saadaankin vaikuttamaan partiopoikien retkeltä. On iloa, auringonpaistetta ja reipasta retkimieltä aidossa Vandervögel-hengessä. Sotatapahtumia ei paljon mainita, kuten ei natsiaatteen jälkikäteen ajatellen ikäviä puoliakaan. Muistakaamme Tarmo Kunnasta - ei natsismista kiinnostuttu sen vuoksi, että natsit olisivat olleet pahoja, vaan nimenomaan siksi, että aate edusti kannattajilleen jotain hyvää ja tervettä.

Vertailun vuoksi esimerkiksi suomalaiset marssit kuulostavat lähinnä virsiltä - älkääkä ymmärtäkö tätä niin, etten arvostaisi suomalaisia marsseja tai virsiä. Puna-armeijan laulut puolestaan tukehtuvat slaavilaiseen pateettisuutensa. Kyllä minä silti niistäkin tykkään niistäkin sopivan sentimentaalisessa mielentilassa - ja miten upeasti ne onkaan laulettu tuolla äänitteellä.

Yksi suurimmista suosikeistani on jääkärilaulu Jääkärin kaiho, jonka moraalisesti velvoittavat sanat vetosivat tunteisiini jo pikkulapsena. Suomalaiset isänmaalliset laulut ovat kuitenkin hengeltään vakavia kuin sodanaikainen tanssikielto. Poikkeuksen muodostavat aseveljien lauluista tehdyt käännökset. Niiden sanoituksista on toki saatu osittain aivan käsittämättömiä tai vähintäänkin murheellisempia kuin alkuperäiset.

Esimerkiksi alppijääkärimarssi Es war ein Edelweiss kertoo, että "ein Leben voller Liebe und Glück und Sonnenschein hat uns gebracht das kleine, einsame Blümelein". Elämän täydeltä rakkautta, onnea ja auringonpaistetta on meille tuonut tuo pieni yksinäinen kukkanen. Suomentaja taas toteaa, että "meille molemmille tuo kukka kuollut on". Oi miksi?

Kivana kesälauluna juuri nyt miellyttää Wenn die Soldaten. Hilipatihippan! Tytöt katselevat ikkunasta ja tarjoavat soltuille leipää ja viiniä ja vissiin vähän muutakin, mutta kun urhot palaavat kotiin, mielitietyt ovat jo naimisissa muiden kanssa.

Ovatko isänmaalliset laulut pohjimmiltaan ideologia- vai mentaliteettikysymys?

Arne Nevanlinna: Meidän sota

Arne Nevanlinna: Meidän sota - muistiinpanoja  nuoren miehen retkistä Suomessa, Venäjänmaalla ja vähän Ruotsissakin vuosina 1943-45 (WSOY 1995)

Arne Nevanlinnan sotakirja miellyttää minua kovin. Aivan suosikkilistan kärkeen se ei nouse, mutta enpä muista lukeneeni mitään muuta sotamuistelmaa useamman kuin yhden kerran. Silti kirjasta on jotenkin kovin vaikea kirjoittaa niin, ettei tekisi sille vääryyttä.

Ensin sotiemme muistot haluttiin unohtaa. Vai haluttiinko? Suhtautuminen sotiin heti niiden jälkeisinä vuosina on aihe, josta me kaikki jaamme yleensä saman käsityksen. Mitään tutkimustietoa tämän narratiivin rinnalle ei kuitenkaan ole. Joka tapauksessa nykyään sotia muistellaan kaikkien mahdollisesti menetettyjen vuosienkin edestä. Harmi vain, että suurimmalla osalla muistelijoista ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta aiheesta. Muisteluista tulee kaavamaisia, populaarikulttuuriin perustuvia.

Sen sijaan Arne Nevanlinnalla on omia kokemuksia sodasta. Niiden perusteella hän kyseenalaistaa yksipuolisen sankaruusretoriikan - ei kansakunnan sankaruutta, mutta omansa. Samalla hän kritisoi 90-luvun alussa noussutta uusnationalismia. Helsinkiläinen arkkitehti ja kirjailija kertoo löytäneensä vanhoilla päivillään sota-aikaisen päiväkirjansa. Meidän sota on tämä päiväkirja. Se kuvailee nimensä mukaisesti nuoren Nevanlinnan ja parin toverin seikkailuja siellä ja täällä, rintamalla asemasodan aikana ja myöhemmin tiedustelussa, myös operaatio Stella Polariksen kiemuroissa.

Nevanlinnan (tämänkin) kirjan keskeinen sanoma on, että hän ei ollut mikään sankari vaan hajamielisyyteen ja nenäkkyyteen taipuvainen ressukka, joka selvisi ylipäätään hengissä lähinnä sen takia, että Helsingin yliopiston rehtorin poikana hänet siirrettiin pois eturintamasta ennen suurhyökkäyksen rytinöitä.

Kirja esitellään tosiaankin aitona sotapäiväkirjana, mutta siinä on selvästi fiktiivisiä elementtejä. Muun muassa sotatoveri Edouard Myhrborgh esiintyy myöhemmin Nevanlinnan Marie-romaanissa. Kolmas päähenkilö on nimeltään Reuna (jota Nevanlinna kutsuu ilkeyttään saksalaisittain Roinaksi), punaorpo, joka pyrkii sovittamaan isiensä teot ylenpalttisella sotapropagandan toistellulla. Myhrborgh puolestaan on kolmikon todellinen älykkö, puoliksi ranskalainen maailmanmies, joka ainoana osaa epäillä Saksan ja siis myös Suomen mahdollisuuksia. Kaverukset ovat hiukan liian ylitseampuvia hahmoja ollakseen aivan uskottavia.

Toisaalta kirjassa on niin koomisia tapauksia, että niiden täytyy olla totta. Eihän kukaan sellaista keksisi... Oma suosikkini on Nevanlinnan setä, jokseenkin arjesta irrallaan elävä lääketieteen professori, joka on kohtalon oikusta nimitetty lääkintäeverstiluutnantiksi ja saapuu kaikessa viattomuudessaan tervehtimään poikaansa ja veljenpoikaansa nuorten soturien tupaan - paraatiunivormussa, miekkoineen. Sotatoverit pelästyvät korkea-arvoista vierasta, mutta vielä enemmän muodollista vastaanottoa säikähtää setä professori, joka hämmennyksissään jopa pudottaa miekkansa lattialle.

Aikaisemminkin sota-ajan julkaistuja päiväkirjoja lukiessa on herännyt ajatus, kenelle ne on oikeastaan kirjoitettu. Omaisille todennäköisen sankarikuoleman jälkeen? Millainen kuva sotatapahtumista yritetään välittää? Nevanlinna ei ainakaan pyri ylevöittämään kokemuksiaan. Sodassakin elämä on lähinnä arkea. Mutta kuinka paljon tarinoissa on niin sanottuja todellisia tapahtumia ja kuinka paljon pitkästyneen nuorukaisen mielikuvituksen lentoa? Onko päiväkirja ollut jo kirjoittamishetkellä eräänlainen romaani?

Pidin teini-ikäisenä innokkaasti päiväkirjaa, ja nyt jälkeenpäin kirjoituksiani lukiessani en lakkaa ihmettelemästä, kuinka eri tavalla muistan monet tuon ajan tapahtumista. Ovatko muistikuvat muuttuneet, vai olenko sittenkin kirjoittanut tapahtumat muistiin värittyneesti, vaikkapa niin kuin olisin toivonut niiden tapahtuneen?

Tässäkään kirjassa ei silti ole oleellisinta, mikä on "totta" ja mikä ei. Ainahan muistot ja aikalaiskuvaukset ovat subjektiivisia. Meidän sodassa viehättää se, että subjektiivisuus on aivan erilaista kuin yleensä vastaavissa kertomuksissa. Se edustaa erilaista toiseutta ja ulkopuolisuutta tämän hetken sotadiskursseista. Ehkä siksi se tuntuu tietynasteisesta fiktiivisyydestään huolimatta erityisen aidolta.

Lisää Nevanlinnan muistelua voi lukea hänen kotisivuiltaan.


Lisäys: Lue Nevanlinnan muistelmia käsittelevästä kirjoituksesta, kuinka hyvin arvailuni osuivat oikeaan.

Pohjonen & Silvennoinen: Tuntematon Lauri Törni

Juha Pohjonen & Oula Silvennoinen: Tuntematon Lauri Törni (Otava 2013)

Jos historiantutkija joutuu kirjan julkaisemisen jälkeen kulkemaan turvamiesten kanssa, kirjan on oltava lukemisen arvoinen.

Siteeraan aivan toista teosta:

"Mut vakaana hän astui vain ja tyytyi kaikkihin
ja toivoi aikaa parempaa - niin sota syttyikin."

Julkisessa keskustelussa kyseenalaistettiin, toiko kirja mitään uutta tietoa Lauri Törnin elämästä. Toisaalta sen väitettiin kyseenalaistavan Törnin sankaruutta. Mielestäni kumpikin väite hujahtaa ohi. Kirjan kärki on jossain aivan muualla.

Törnin elämän käänteet esitetään kirjassa sellaisina kuin ne muistammekin. Hän oli varsin tavallinen nuori mies, joka ajan melskeissä ehti hyöriä SS-vapaaehtoisena, legendaarisena sissipäällikkönä, aselevon jo astuttua voimaan maanpetturina saksalaisten puolella ja viimeksi Yhdysvaltain armeijassa, jonka palveluksessa Vietnamisssa hän kohtasi matkansa pään. Urheus ja neuvokkuus jatkosodassa toivat Mannerheim-ristin, mutta Suomessa sotilasura päättyi rumasti ansaittuun maanpetostuomioon ja sotilasarvon menetykseen.

Ei kai tässä mitään uutta ollutkaan. Sen sijaan minulle oli uutta tietoa, kuinka paljon etäisesti tositapahtumiin perustuvaa fanikirjallisuutta Törnistä on kirjoitettu. Pohjonen ja Silvennoinen kohdistavatkin kritiikkinsä Törni-faneihin, jotka huoletta täyttävät tarinan aukkopaikat omilla fantasioillaan.

Törni nimittäin pysyy tutkimuksesta huolimatta varsin tuntemattomana. Hän ei kirjoittanut itse mitään ja ilmeisesti puhuikin varsin vähän. Pohjosen ja Silvennoisen kirja antaa kuvan taitavasta sotilaasta, joka nautti taisteluista ja armeijan toveripiirin homososiaalisesta yhteisöllisyydestä mutta joka ei juuri pysähtynyt analysoimaan omaa toimintaansa. Siinä mielessä myös pohdinnat Törnin mahdollisista natsisympatioista alkavat vaikuttaa jokseenkin epäoleellisilta.

Kiinnostavin kysymys onkin, mikä saa sotakirjailijat ja lukevan yleisön sepittämään kuvitteellisia tarinoita Törnistä. Alkavatko tarinat vain elää omaa elämäänsä populaarikulttuurissa? Kun juttu kerrotaan tarpeeksi monta kertaa, siitä tuleekin totuus, jota ei enää haluta kyseenalaistaa - varsinkin jos se sopivasti passaa fanipojan maailmankuvaan ja mahdollisiin poliittisiin pyrkimyksiin. Fanikultin analyysi on ehdottomasti kirjan parasta antia.

Kirja vilisee Vänrikki Stål -sitaatteja. Kirjoittajien tarkoitus on verrata Törnistä kerrottuja tarinoita Runebergin romanttisiin sankarihahmoihin. Idea on tavallaan vallan hauska. Toisaalta se haiskahtaa elitismiltä: Tätä kirjaa ei selvästikään ole tarkoitettu niille sodasta viehättyneille nuorukaisille, jotka syytävät nettiin hurmahenkisiä päättömyyksiä vailla minkäänlaista tosiasiatietoa sotahistoriasta. Jos et tunne runoutta, mene pois.

Historiantutkimusta syytetään välillä siitä, että se vie rumasti ihmisiltä sankarit. Toisaalta historiantutkimusta tarvitaan nimenomaan myyttien kyseenalaistamiseen. Jonkun on kysyttävä, ovatko asiat todella niin kuin tavataan kertoa. Törni levätköön rauhassa - fanikirjailijat sen sijaan saisivat tuntea piston sydämessään.

Ei siitäkään niin kauan ole, kun nuoret suomalaispojat nostattivat henkeä Runebergia lukemalla ennen venäläisiin virkamiehiin kohdistuneita terroritekoja.

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana - muistikuvia hävittäjälentäjän taipaleelta (Pohjola-kustannus 1956)

Tunnen jostain syystä tarvetta selitellä, miksi luin tämän kirjan. Siihen johti sinänsä hupaisa tapahtumien ketju, josta ei puuttunut yhteensattumia. Isäni antoi kirjan lainaan saatesanoin, että se on sitten humoristinen. Jääkööt yksityiskohdat kuitenkin armolliseen hämärään, ja samalla suotakoon minulle, että pohdin Ilmari Juutilaisen muistelmia kirjallisuutena enkä sotahistoriana. Tuskin tarvitsee edes perustella, miksi muistelmat ovat kaunokirjallisuutta.

Miksi siis selittelyn tarve? Viime aikoina sodista on kirjoitettu erinomaisia kirjoja, joista esimerkiksi Lauri Törnin sankarikulttia käsittelevä tutkimus (Tuntematon Lauri Törni, kirjoittaneet Pohjonen & Silvennoinen) kuului joululomani ehdottomiin lukuelämyksiin - siitä ehkä lisää toisella kertaa. Viime sotamme kuuluu edelleen vahvasti jaettuun tietoisuuteen, joten sen pohtiminen ei ole turhaa, vaikka toki minulla on perin epämilitanttina naisihmisenä lukuisia muitakin kiinnostuksenkohteita.

Asiaan. Humoristinen - sitä Juutilaisen muistelmat on todella. Sota ja ilmataistelut esitetään eräänlaisena leikkinä tai pelinä. Ammuttiin alas viholliskoneita, ja hauskaa oli. Oliko? Kyllä varmaan. Valitettavasti emme voi enää kysyä, ja olisimmeko edes vastausta saaneet.

Miten tämän nyt sanoisi kuulostamatta moralistilta tai epäisänmaalliselta? Ei kai kirjaa voi lukea kuin omasta näkökulmastaan. Sen herättämät tunteet peilaavat juuri lukijan arjen todellisuutta. Kun oma elämismaailma on aivan erilainen kuin toiseen maailmansotaan osallistuneella hävittäjälentäjällä, muisteloiden humoristinen sävy tuntuu lähinnä karmaisevalta. Tavallaan kirjan viehätyskin kumpuaa sen makaaberista huumorista. Aivan sydämetöntä se ei kuitenkaan ole, vaan rivien välissä ja kirjan loppupuolella jopa suoraan sanottuna Juutilainen kertoo ilahtuneensa, kun vastustajan taitava lentäjä onnistuu pelastautumaan alas ammutusta koneesta.

Tarinana Punalentäjien kiusana ei liene kummoinen. Punaista lankaa siinä ei oikein ole, vaan kirjailija hyppelee hupaisesta ja jännittävästä tapauksesta toiseen. Jos tapahtumien taustaa ei tunne, juonen seuraaminen on jokseenkin vaikeaa. Kirjailija olettaa, että lukija on lähtökohtaisesti niin kiinnostunut aiheesta, että nimet, käsitteet ja juonenkäänteet ovat jo hallussa. Minulle jää välillä hämäräksi, kuka ihminen, mikä lentokone ja mitä oikeastaan tapahtui. (En taida aivan kuulua kohderyhmään.)

Sen sijaan Juutilaisen kieltä on nautinto lukea. Siinä on hykerryttäviä sanavalintoja ja eläviä kuvauksia. Mieleen tulee melkeinpä Miika Nousiainen, jos nyt sallitte vertauksen niin erilaiseen kirjailijaan. Kielen varassa tarina pysyy elossa anekdootista toiseen. Nykyajan näkökulmasta sanavalinnat ovat myös piristävän poliittisesti epäkorrekteja ja sellaisina autenttisen tuntuisia.

Onhan se toinenkin ilmasotakirjailija kuulemma kertonut yrittäneensä kirjoittaa lähinnä tervehenkistä seikkailukirjallisuutta pojille. Juutilaisen muistelmissa on samaa  poikakirjahenkeä, kuten myös kirjan piirroskuvituksessa. Tavallaan on sääli, että muistelmat rajoittuvat sotatapahtumiin. Kirjaan olisi tullut toisenlaista syvyyttä, jos mukaan olisi otettu myös arki sodan jälkeen. Muista lähteistähän tiedämme, ettei se kovin helppoa ollut.

Valitettavasti kirja lähti jo seuraavalle lukijalle, joten en pysty antamaan näytettä Juutilaisen kielenkäytöstä. Lukekaa itse!

Ilmari Juutilaisen syntymästä tuli muuten kuluneeksi sata vuotta vain jokunen päivä sitten.

Marianne Fredriksson: Simon

Marianne Fredriksson: Simon (Otava 1999)
Alkuteos: Simon och ekarna (1985)

Miksi maailmaan tarvitaan vielä yksi uusi kirjallisuusblogi? Ei varmasti tarvitakaan, mutta tarvitsen paikan, mihin haudata kirja-analyysit, joista kukaan ei ole kiinnostunut. No, se puolustuspuheista.

Päätin aloittaa blogin pohtimalla Marianne Fredrikssonin romaania Simon, koska sain sen luetuksi eilen ja se oli pitkästä aikaa ensimmäinen "vakava" romaani, johon jaksoin paneutua. Fredriksson on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut koko joukon romaaneja. Joitakin niistä on suomennettukin. Olen aikaisemmin lukenut Anna, Hanna ja Johanna -romaanin, joka kertoo kolmen ruotsalaisen naisen, isoäidin, äidin ja tyttären, elämäntarinat. Pidin siitäkin kirjasta. Olin tosin lukenut Simonin jo puoleenväliin, ennen kuin tajusin, että kirjailija on sama.

Simonin päähenkilö on puoliksi juutalainen poika, joka syntyy ennen toista maailmansotaa aviottomana lapsena ja adoptoidaan ruotsalaiseen työläisperheeseen. Romaanissa seurataan hänen elämäänsä varhaisesta lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi. Kouluikää varjostaa toinen maailmansota, sodan pelko taisteluiden ulkopuolella pysyneessä Ruotsissakin ja tietysti eri tahoilta tihkuvat tiedot juutalaisten kohtaloista keskitysleireillä. Simon pidetään pitkään tietämättömänä juutalaisista juuristaan, mutta koulussa hän tutustuu osittain eksoottisen ulkonäkönsä aiheuttaman epäluulon vuoksi juutalaiseen poikaan, jonka varakas kauppiasisäkin ystävystyy Simonin perheen kanssa. Syntyy kohtalonyhteys kahden täysin eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan perheen välille. Erilaiset taustat aiheuttavat myös hankausta, myös siitä syystä, että herkkä ja lahjakas Simon on sivistyneen kauppias Lentovin mieleen, kun taas käytännöllinen Isak pärjää arjen töissä Simonin isän kanssa.

Juutalaisten kärsimys on kirjan keskeisiä teemoja. Se ravistelee jollain tavalla jokaisen päähenkilön elämää. Kuitenkin romaanissa kaikki muutkin ovat kärsineet pahuudesta ja välinpitämättömyydestä. Kurjissa oloissa vanhemmat eivät ole pystyneet rakastamaan kaikkia lapsiaan, vaan etenkin naisten on ollut pakko synnyttää maailmaan lapsia, joita he eivät ole halunneet. Tahallinen ja tahaton julmuus jättää jälkensä lapsiin, mutta traumoistaan huolimatta he pystyvät rakastamaan toisiaan ja olemaan siirtämättä kokemuksiaan seuraavalle polville. Romaani kertoo hyvien ihmisten kamppailuista pahassa maailmassa.

Kirja on erittäin liikuttava. Ihmisten kokema pahuus on kuvattu koskettavasti. Itkin monta kertaa kirjaa lukiessani, mutta tunteisiin vetoavat tapahtumat tuntuivat myös hiukan laskelmoiduilta. Aivan kuin käsikirjoitukseen olisi merkitty kohdat, joissa lukijan tulee purskahtaa itkuun. En ole aivan varma historiallisen kuvauksen uskottavuudestakaan. Osa kirjan henkilöiden kokemuksista ja mielipiteistä tuntuu hiukan liian alleviivatuilta, varsinkin yhteiskuntaluokkien välistä kitkaa kuvaavat kohdat. Toisaalta romaanin ei selvästikään ole ollut tarkoituskaan kuvata vain Ruotsin historiaa (kuten Anna, Hanna ja Johanna), vaan siinä liikutaan myös unen ja psykoottisten harhojen maailmoissa. Tarkemmin psykologiaa tuntematta veikkaisin, että Jungin teoriat ovat vaikuttaneet romaaniin aika paljon. Alitajunnassa vilisee myyttejä ja arkkityyppejä, jotka lopulta auttavat kirjan henkilöitä vapautumaan menneisyydestään.

Simon olisi aiheensa vuoksi helpointa luokitella historialliseksi romaaniksi, mutta järin realistinen se ei ole. Psykologisoivaa hömppää on toki ollut muissakin lähinnä naisille suunnatuissa kirjoissa - älkäämme unohtako esimerkiksi Cathy Kellyn ihmeellisen viisaita naisia. Irrationaaliset elementit eivät kuitenkaan haitanneet tarinaan uppoutumista, vaikka ne eivät kirjan henkilöihin suuhun istutettuina aina järin uskottavilta tuntuneetkaan. Luulenpa, että jossain välissä kotiini kerrostuu ainakin väliaikaisesti myös muita Fredrikssonin romaaneja.