maanantai 31. elokuuta 2015

Timo Kalevi Forss: Toverit herätkää

Kiinnostuin kouluikäisenä taistolaisuudesta luettuani Riitta Vartin loistavia romaaneja nuoresta Orvokki Dahlista, joka oli vähemmistökommunisti. Yritin kysellä tuon ajan kokeneelta ihmiseltä, millaista silloin oli, kun oli vielä taistolaisia. Vastaukseksi sain tiuskauksen, että ne olisi pitänyt silloin ampua maanpettureina. Jatkoin tutkimuksiani kaunokirjallisuuden parissa ja myöhemmin Youtubessa.

Kommunistit myös lauloivat, ja siitä kertoo mainio kirjauutukainen Toverit herätkää. Se esittelee työväen ja kommunistisen opiskelijanuorison musiikkia työväenliikkeen alkuajoilta poliittisen laululiikkeen hiipumiseen saakka. Joistakin lauluista on tullut klassikoita, jotkut taas ovat nykyajan näkökulmasta pelkästään koomisia. Huomiota saa myös laululiikkeen jälkivaikutus suomalaisessa populaarimusiikissa. Teos perustuu ilmeisesti mukana olleiden muusikoiden haastatteluihin. Siinä on paljon kuvia, ja tekstiä rytmittävät laululiikkeen keskeisten levyjen esittelyt ja laulunsanat. Kirja on sujuvaa luettavaa, ja ilmiöt on hyvin taustoitettu sellaisellekin lukijalle, jolla ei ole aiheesta omakohtaisia muistoja.

Kirjan kirjoittaja Timo Kalevi Forss ei itse kuulunut kommunisteihin eikä laululiikkeeseen. Kuten minäkin, hän vietti nuoruuttaan vasta sen jälkeen kuin kumpikin oli jo mennyt pois muodista. Esipuheessa kirjailija muistelee lapsena näkemäänsä vappumarssia, jonka jälkeen hän vanhempiensa harmiksi huuteli vasemmistolaisia iskulauseita porvarillisen asuinalueen leikkikentällä. Minullakin on lapsuusmuistoja kommunismista. Esimerkiksi nimittelin alle kouluikäisenä pikkusiskoa kommunistiksi. Minulla ei toki ollut aavistustakaan, mitä kommunisti tarkoittaa, mutta olin päätellyt aikuisten puheista, että sen on oltava jotain todella pahaa.

Kirjailija ei peittele ihailuaan laululiikkeen keskeisiä hahmoja kohtaan. Minua ilmiö ja sen laulut sekä kiehtovat että kauhistuttavat. Johonkin asiaan uskovat ihmiset ovat jännittäviä. Esimerkiksi Agit-Propin musiikillistä lahjakkuutta ei voida kiistää. Silti totiset nuoret ihmiset julistamassa taistelua länsimaista demokratiaa vastaan ovat hiukan karmivia. Kirjassa laululiikkeen toimintaa selitetään sillä, että haluttiin asettua heikomman puolelle ja ravistella konservatiiveja. Kumpikin näistä on aivan kannatettava periaate. Sen sijaan kirjassa käsitellään kovin hienotunteisesti sitä tosiseikkaa, että taantumukselliset piirit kuitenkin kannattivat demokratiaa ja ihmisoikeuksia, kun taas laulavat kommunistit ylistivät totalitarismia. Suurin osa maailman pahuudesta on tehty hyvän nimissä. Minusta ei ole uskottavaa, ettei esimerkiksi Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksista olisi mitään tiedetty noissakaan piireissä.

En pidä sellaisista päätelmistä, ettei fasismista tarvitsisi olla huolissaan, koska kommunistitkin olivat pahoja, mutta kieltämättä kysymykset taistelumetaforista ja maanpetturuudesta ovat olleet kovasti ajankohtaisia viime aikoinakin. Asiat ovat kuitenkin hyvin, kun tällaiseen ilmiöön voidaan jälkikäteen suhtautua asenteella, että olipas se silloin hauskaa ja kultturellia.

Suosikkini laululiikkeen biiseistä on Barrikadimarssi Kom-teatterin esittämänä. Ihana suuri taistelu, meitä veljet oottaa jo!

Toverit herätkää sai kunnian tulla esitellyksi blogin 100. kirjoituksessa.


Timo Kalevi Forss: Toverit herätkää - poliittinen laululiike Suomessa (Into 2015)

lauantai 22. elokuuta 2015

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Jumala Dionysos ystävineen
Kuva: Wikimedia Commons
Jos pitäisi valita yksi kirja, mikä tietenkin on hyvin vaikeaa, Jumalat juhlivat öisin olisi ehkä mielestäni maailman paras kirja.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Yhdysvaltoihin. Päähenkilö on kalifornialainen Richard, joka on hieman lahjakkaampi ja syvällisempi kuin kukaan kotiympäristössään. Hän vihaa kotiseutunsa banaalia ja pinnallista elämää ja tahtoo mahdollisimman kauas pois. Niinpä hän päätyykin opiskelemaan Hampden Collegeen itärannikolle, missä täysin uusi maailma avautuu hänelle. Jo luonnonolot ovat täysin erilaiset kuin kotona Kaliforniassa, mutta niin ovat ihmisetkin. Richardin perhe ei ole erityisen varakas, joten hän opiskelee stipendien turvin, kun taas suurin osa opiskelutovereista on rikkaista perheistä.

Richard on opiskellut aiemmin hieman klassisia kieliä ja tahtoisi jatkaa opintojaan collegessa. Käy kuitenkin ilmi, että Hampdenissa klassisten kielten opiskelijat muodostavat suljetun ja elitistisen ryhmän, johon ei hyväksytä ketä tahansa. Kreikan opiskelijat eivät ole tekemisissä muiden kanssa. Ryhmästä tulee Richardille pakkomielle. Lopulta hän pystyy osoittamaan kyvykkyytensä muille opiskelijoille ja hänet hyväksytään mukaan ryhmään (rakastan tätä kohtausta!). Se tarkoittaa käytännössä kaikkien siteiden katkaisemista muuhun yhteisöön.

Hurmaavan mutta häpeilemättömän elitistisen opettajansa Julianin johdolla kreikkaa ja hiukan latinaakin opiskelevat Richardin lisäksi nerokas mutta arkielämästä vieraantunut Henry, orvot kaksoset Charles ja Camilla, homoseksuaalinen Francis ja Bunny, joka on seurueessa aika outo ilmestys. Hän ei ole lahjakas eikä sivistynyt. Hänen kotitaustansa on varakas mutta rahvaanomainen. Kukaan kirjan henkilöistä ei ole erityisen miellyttävä ihminen, mutta Bunny on inhottava, ja sen hän saa maksaa hengellään. Richardin tausta on huomattavasti vaatimattomampi kuin kenenkään muun, ja hän valehteleekin häpeämättömästi menneisyydestään. Hän haluaa kuulua joukkoon hinnalla millä hyvänsä, mitä toverit käyttävätkin mielestäni varsin häikäilemättömästi hyväkseen.

Kirjan takakansitekstin kirjoittaja syyttää päähenkilöitä itsekkyydestä. Olen aina ollut eri mieltä. Takakannen tulkinta on toki helppo tehdä - ovathan henkilöt monellakin tavalla ajattelemattomia ja sitä paitsi erinomaisen etuoikeutettuja. Heitä on helppo pitää ylimielisinä. Mielestäni heidän tekemäänsä rikokseen ei kuitenkaan johda itsekkyys vaan yleisihmillinen halu päästä selville sellaisista asioista, joita ihmisen olisi ehkä parempi olla tietämättä. Asiaa edesauttaa päähenkilöiden eristäytyminen toistensa ja pari tuhatta vuotta aiemmin eläneiden kreikkalaisten seuraan.

Päähenkilöt opiskelevat pääaineenaan klassista kreikkaa, minkä lisäksi he perehtyvät muinaisen Kreikan kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Varsinkin Henry tuntee ne paremmin kuin sen yhteiskunnan, jossa hän itse elää. Kuinka ihania keskusteluja opiskelijat käyvätkään! Opintojensa myötä he tutustuvat myös jumala Dionysokseen ja tämän kunniaksi suoritettuihin riitteihin, mikä muuttaa heidän oman elämänsäkin suunnan. Mielestäni tämä teema on käsittämättömän kiehtova: Ihmisen sisällä piilevät kaaoksen voimat sekä kiehtovat että pelottavat. Kuinka päästä eroon siitä tietoisuudesta, joka kontrolloi näiden voimien mellastusta? Ainakin itse olen niin tukahdutettu ihminen, että minun on hyvin vaikea päästää irti kenties liiallisestakin omien toimieni tarkkailusta ja arvioinnista.

Sitten tapahtuu se rikos. Kirjan loppupuoli on yhtä ahdistunutta kujanjuoksua. Kirja on kiehtova muttei mitenkään kevyttä luettavaa. Rikosta seuraa aina rangaistus, vaikkei lain koura tekijöihin asti ylettyisikään.

Muistan vieläkin ensimmäisen lukukerran. Oli talvi, olin luultavasti lukion toisella luokalla tai ehkä jo abiturientti. Jumalat juhlivat öisin löytyi silloisen kotikaupunkini kirjaston tänään palautetuista. Ahmin sen ällistyneenä ja ihastuneena. Kirja vaikutti omaan elämäänikin, sillä luultavasti se oli yksi niistä tekijöistä, joiden ansiosta uskalsin valita nykyisen urani. Tuohon asti olin ajatellut, että pitää opiskella jokin järkevä ammatti - viis siitä, mikä oikeasti kiinnostaisi. Lopulta ryhdyin kuitenkin humanistiksi vastoin lähipiirin odotuksia. Kreikkaa ja latinaakin olen yliopistossa opiskellut pitkälti tämän romaanin ansiosta, tosin vain sivuaineena.


Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (WSOY 1993)
Alkuteos The Secret History (1992), suom. Eva Siikarla

perjantai 21. elokuuta 2015

Niklas Wikholm: Rikollinen mieli

Miksi ihminen ryhtyy rikolliseksi ja mitä hänen päässään liikkuu keikan aikana? Mikä saa luopumaan rikollisesta elämäntavasta? Näitä asioita valottaa "omaelämänkerrallisessa esikoisromaanissaan" entinen ammattirikollinen Niklas Wikholm, jonka rosvon ura alkoi jo hyvin nuorena. Hän syyllistyi lähinnä omaisuusrikoksiin ja erityisesti kassakaappimurtoihin. Rikollinen mieli pureutuu rikollisen pään sisään, sekä syihin että seurauksiin.

Kertojan ongelmat alkoivat jo lapsuudessa. Hän koki, etteivät ankarat vanhemmat pystyneet antamaan hänelle rakkautta. Koulussa hän joutui kiusaamisen kohteeksi. Rakkauden ja hyväksynnän puute aiheutti niin pahan olon, ettei siihen auttanut kuin huumeet ja jännittävät kokemukset rikosten maailmasta. Kertoja kuvaa olleensa etevä rikollinen, jolle kiinni jäämiset olivat lähinnä satunnaisia työtapaturmia, mutta rikoksilla hän ei juuri rikastunut. Ilman koukuttavaa jännityksen tunnetta touhussa ei juuri olisi ollut järkeä. Toisaalta Wikholm kertoo riipaisevasti, kuinka kuluttava hänen elämäntapansa oli.

Kirja kuvaa jännittävästi rikollisten maailmaa. Rikollisen kirjoittama rikosromaani on mielenkiintoinen. Yleensähän kirjailijat ovat korkeintaan poliiseja, vielä useammin ketä tahansa sivullisia. Wikholmin mukaan hyvä rikollinen on ulospäin skarppi ja asiallinen. Muita rikollisia kohtaan hän on mukava ja luotettava eikä "vasikoi" tovereitaan. Rikollisten keskinäisissä suhteissa kaikki rakentuu luottamuksen varaan. Muita ihmisiä näissä piireissä katsotaan vähän alaspäin, he kun eivät ymmärrä, miten jännittävällä tavalla voi elää. Liian huolettomat ja toisaalta liian ahneet ansaitsevat tulla ryöstetyiksi. Lukija saa myös rikosten suorittamiseen monta aivan käyttökelpoiselta vaikuttavaa neuvoa. Wikholmin mukaan poliisin resurssit ovat niin pienet, ettei se voi mitään ammattimaisesti toimiville rosvoille.

Kirja on omakustanne, mikä näkyy lähinnä sen ulkoasussa. Esimerkiksi kansikuva ei ole niin hieno kuin tuossa mainoskuvassa. Rakenne on hallittu, kerronta ja kieli sujuvaa, huomiot ihmiselämästä vähäeleisen teräviä. Kai tälle olisi kaupallinen kustantajakin löytynyt?

Tämä on viisas ja koskettava pieni kirja ihmisen ahdingosta ja onnesta. Ei voi kuin ihailla kirjailijaa, joka on ankeista lähtökohdista pystynyt nousemaan takaisin tasapainoisempaan elämään. Kirjassa puhutaan paljon pahuudesta, mutta kun miettii, mitä kaikkea maailmalla nytkin tapahtuu, aika vähäistä pahuutta omaisuusrikollisuus kuitenkin on. Suurin vahinko tapahtuu tekijöille itselleen.

Kirjan nettisivut


Niklas Wikholm: Rikollinen mieli (Omakustanne, 2014)

maanantai 17. elokuuta 2015

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

1920-luvulle sijoittuvia dekkareita ja muita romaaneja nousee kuin sieniä sateella. Mikä 20-luvussa kiinnostaa? Iloinen vuosikymmen suursodan kauhujen jälkeen, ennen maailmanlaajuista lamaa ja uutta sotaa?

Hatuntekijän kuoleman näytttämö on Helsinki, se Pitkänsillan toisesta päästä avautuva. Virpi Hämeen-Anttilan samaan aikakauteen sijoittuviin romaaneihin verrattuna Nina Hurman teoksissa liikutaan lähempänä niin sanotun tavallisen kansan arkea. Herraskaisia kujeita edustaa ystävän tyylikäs morsian. Aikakauden suuret tapahtumat eivät juuri työläiskaupunginosien asukkaita hätkäytä, mitä nyt äskettäin päättynyt sisällissota pysyy mielessä ja sekin siitä syystä, että vastapuoli siitä muistuttelee.

Helsinki on kuitenkin levoton paikka. Eletään kieltolain aikaa, mutta viina ei ole kaupungista kadonnut. Nyt se on vain hyvä tulonlähde rikollisille, mikä osaltaan lisää väkivaltaa ja rauhattomuutta kaduilla. Kansakunta on vielä nuori ja kaukana oikeusvaltiosta. Sen saa romaanin päähenkilökin kokea. Naisen ja potentiaalisen sosialismin kannattajan ei tarvitse edes tehdä mitään joutuakseen hankauksiin viranomaisten kanssa. Näillekään lain noudattaminen ei vielä ole arvo sinänsä.

Hatuntekijän kuolema on Nina Hurman toinen romaani. Vuotta aiemmmin ilmestyi samoista henkilöistä kertova Yönpunainen höyhen, jonka luin tuoreeltaan. Sarjan toista osaa lukiessani huomasin kuitenkin, etteivät sen tapahtumat juuri jääneet mieleen ja henkilötkin tuntuivat oudoilta. Kesti hetken, ennen kuin pääsin taas kärryille henkilöiden välisistä suhteista.

Romaanin päähenkilö on Saimi, joka käyttää taiteilijanimeä Rouge. Päivisin hän työskentelee vaateliikkeessä, iltaisin hän laulaa veljensä omistamassa ravintolassa. Muistikuvieni mukaan ensimmäisessä osassa viihdetaiteilijan arki oli enemmänkin läsnä. Tämä toinen kirja keskittyy enemmän rikosjuoneen. Ruumiita nimittäin kasautuu jälleen Rougen tielle. Ensin hänen työtoverinsa, hatuntekijä, saa surmansa hämärissä olosuhteissa. Jutun tutkimuksiin sekaantuu myös Rougen vanha tuttu edellisestä kirjasta, sittemmin poliisista tullin palvelukseen siirtynyt Korpela. Laulaja ja etsivä tuntevat vetoa toisiinsa, mutta onnen tiellä on esteitä.

Hurman kieli on viipyilevää ja aistikasta. Paljon rivejä käytetään yksityiskohtien kuvaukseen. Pidän myös henkilökuvauksesta. Kirjan hahmot ovat todentuntuisia. Heillä on vikansa, mutta niitä eivät sen enempää toiset henkilöt kuin kirjailijakaan ole liian herkästi tuomitsemassa. Väkivaltaa tarinassa on, mutta silläkään ei erityisesti mässäillä. Kesken ilonpidonkin tunnelma on aika ahdistava. Toiset juhlivat Helsingin yössä, toiset makaavat ruumishuoneella.

Tässäkään kirjassa henkilöiden elämään ei vielä täyttä selkoa saatu. Asetelma antaa ymmärtää, että jatkoakin olisi luvassa, mutta hieman epäilen, mahtaako näistä aineksista enää saada kovin monta kirjaa. Jotain uutta pitäisi keksiä.


Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014)

perjantai 14. elokuuta 2015

Uskomattoman kaunista musiikkia

Tämä norjalainen kansanlaulu on pakko jakaa - kuunnelkaa, niin tiedätte miksi! Tyttö laulaa onnettomasta rakkaudestaan pojalle, joka päätti valita toisen.

torstai 13. elokuuta 2015

Cathy Kelly: Kaikki alkoi Pariisissa

Cathy Kellyn pari edellistä romaania ovat olleet mielestäni niin kehnoja, ettei minulla ollut suuria odotuksia, kun löysin uutukaisen Kaikki alkoi Pariisissa lähikirjaston pikalainapöydältä. Kannatti kuitenkin antaa Kellylle vielä tilaisuus, sillä vaikka tämäkään kirja tuskin jää kirjallisuuden historiaan poikkeuksellisena mestariteoksena, se on kuitenkin aivan kelpo viihderomaani ja lisäksi ihanan pitkä sellainen. Viikko vierähti mukavasti kirjaa lukiessa.

Niin mikä alkoi Pariisissa? Toki romaani, mutta myös tapahtumaketju, joka etenee kohti Katyn ja Michaelin häitä. Kellyn tapana on kuvailla rinnakkain useiden toisiinsa liittyvien henkilöiden elämää. Tarinaa ikään kuin valotetaan eri näkökulmista. Niin tässäkin romaanissa. Nuorenparin lisäksi mukana on koko joukko heidän perheenjäseniään ja ystäviään.

Kellymäiseen tyyliin tarinan hyvikset ovat kovin silkoisia. Esimerkkeinä mainittakoon alakoulun rehtori, joka uskoo kaikkien lapsien mahdollisuuksiin, tuntee entiset oppilaansa ja vieläpä rakastaa välituntivalvontoja. Toinen päähenkilö, sokerileipuri, tekee vain täydellisiä kakunkuorrutuksia. Vanhusten hoivakodin johtajatar puolestaan vastaa henkilökohtaisesti siitä, että hoivakodissa kaikuu vain nauru ja iloinen rupattelu. Kaikki asuvat sievissä pienissä taloissa, joissa vallitsee lämmin ja kodikas tunnelma. Lisäksi päähenkilöt ovat toki kauniita, hoikkia ja tyylikkäitä tekemättä siitä kuitenkaan numeroa. Vain pahikset käyttävät loputtomasti aikaa tyylinsä ylläpitämiseen, siis nämä kylmät yläluokkaiset äidit ja ex-miehensä elämää terrorisoiva katkera entinen puoliso, joka on suruissaan lihottanut itsensä jälkiruokia syömällä. Onneksi lopulta kaikki ongelmat kuitenkin ratkeavat, ja jotkut pahikset jopa näkevät omassa käytöksessään parantamisen varaa.

Tavallaan Kellyn vankkumaton usko ihmisten hyvyyteen on herttaista ja voimaannuttavaa. Välillä olo on kuin lapsena syötyäni yhdellä kertaa aivan liian paljon marenkia.

Tällä kertaa Kelly on onneksi luopunut kelttiläisestä mystiikasta ja ihmeellisen viisaat naiset loistavat poissaolollaan. Vaikka romaanin henkilöt ovat hiukan liian ristiriidattomia ollakseen oikein uskottavia, Kellyn kunniaksi on mainittava, että romaanissaan hän kuvaa pätevästi tavallisten ihmisten tavallisia asioita ja niihin liittyviä tunteita. Ketäpä ei välillä mietityttäisi, kuinka uusperheen arjen voisi saada toimimaan tai miten päästä yli epäonnistuneesta parisuhteesta. Tarinakin rullaa letkeästi omalla painollaan kohti - jokseenkin ennalta arvattavaa - loppuratkaisua. Hyvän mielen romaani.


Cathy Kelly: Kaikki alkoi Pariisissa (Gummerus 2015)
Alkuteos: It Started With Paris (2014), suom. Satu Leveelahti

tiistai 4. elokuuta 2015

Ihminen joka järkkyi & Loppuunkäsitelty

Olen lukenut tunnustuskirjoja, mutta en kuitenkaan kovasti pinnalla ollutta Karl Ove Knausgårdia. Tunnustuskirjahan on kirjallisuudenlaji, jossa kirjailija kertoo kaunokirjallisuuden keinoin omasta elämästään, monesti sellaisista asioista, jotka on tapana jättää kertomatta. Vasemmistolainen kirjailija Christer Kilhlman tahtoo tunnustaa alkoholisminsa, homoseksuaaliset suhteensa ja - kenties edellisten jälkeen ei kovin yllättäen - ongelmat avioliitossaan. Näyttelijä ja kirjailija Anna-Leena Härkönen puolestaan kirjoittaa sisarensa itsemurhasta.

Kirjansa johdannossa Kihlman perustelee aihevalintaansa sillä, ettei hän arvosta porvarillisia käsityksiä siitä, mikä kuuluu yksityisyyden piiriin. Hänen mielestään häpeälliset salaisuudet aiheuttavat ihmisessä pelkoa ja ahdistusta, joka saa voimansa siitä, että ihminen luulee olevansa yksin ongelmiensa kanssa. Pelko poistuu, kun ongelmista kärsivä ihminen saa tietää muillakin olevan samanlaisia murheita. Samalla yksilöä sortavat ahdasmieliset moraalikäsitykset menettävät voimansa. Alkoholismi, homoseksuaalisuus ja riitaisa avioliitto eivät ole vain Kihlmanin yksilöllisiä ongelmia, eikä hän pyrikään kuvaamaan itseään erityisen ainutlaatuisena. Hän ei esitä itseään ensisijaisesti yksilönä vaan esimerkkinä laajemmasta kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, mitä hänen marxilainen taustansa epäilemättä edesauttaa.

Kihlmanin kirjaan olisin tuskin edes tarttunut, ellei sitä olisi mainittu moneen kertaan mainiossa Homo-Suomen historia -dokumenttisarjassa, jonka kaikki osat löytyvät nyt Youtubesta. Sen perusteella Kihlman onnistui pyrkimyksissään. Kirjasta syntyneen kohun ansiosta nuoret homomiehet saivat tietää, että yhteiskunnassa on muitakin, jotka tuntevat samoin kuin he. Kirja teki homoseksuaalisuudesta näkyvän ilmiön yhteiskunnassa ja edisti seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuskamppailua, jonka myötä homoseksuaalisuus on pitkälti normalisoitunut Suomessa.

Kihlman ei kuitenkaan itse pidä homoseksuaalisuutta normaalin seksuaalisuuden muotona vaan vääränlaisen kasvatuksen tai olosuhteiden aiheuttamana vääristymänä miehen seksuaalisuudessa. Homoihin pitäisi kuitenkin suhtautua myötätuntoisesti - ja pyrkiä korjaamaan porvarillisen kasvatuksen aikaansaamat vääristymät kasvatuksessa. Kihlmanin analyysi vaikuttaa aikansa eläneeltä paitsi homoseksuaalisuuden syitä ruotiessaan myös tosikkomaisessa oikeaoppisessa marxilaisuudessaan. On totta, että rakenteet vaikuttavat yksilöiden elämään ja että yksilöt kuvastavat laajempia kokonaisuuksia, mutta kaikkia ihmisten ongelmia ei kuitenkaan voi panna porvarillisen kasvatuksen syyksi. Ennen kaikkea luokkakantainen analyysi vähentää huomattavasti lukukokemuksen esteettistä nautinnollisuutta.

Mielestäni Ihminen joka järkkyi kertoo ennen kaikkea ulkopuolisuudesta, huonosta itseluottamuksesta ja sosiaalisesta kömpelyydestä. Kihlman ei tunne kuuluvansa suomenruotsalaiseen akateemiseen porvaristoon, jonka parissa hän kasvanut. Hän ei pysty täyttäämään sen odotuksia. Hän kärsii oppimisvaikeuksista ja epäilee aivoissaan olevan jotain vialla. Luultavasti nykyään tuolla kokemuksella saisikin jonkin diagnoosin. Vaikka ruotsinkielinen porvaristo tuntuu vieraalta, kirjailija ei jo syntyperänsä vuoksi voi kuulua suomenkieliseen työväenluokkaankaan, vaikka se tuntuu suhtautuvan häneen myönteisemmin kuin kotiympäristö. Näin hän itse kirjoittaa:
Porvariksi syntyneenä minusta tuli sosialisti, akateemisesti predestinoituna minusta tuli boheemi. Minä hylkäsin suomenruotsalaisuuden suomalaisuuden hyväksi, se ei ollut vain uhmaa ja protestia: suomalaisessa lämmössä minä olen aina tuntenut itseni tervetulleemmaksi kuin suomenruotsalaisessa pakkasessa.
Historiallisesta merkittävyydestään huolimatta Ihminen joka järkkyi on mielestäni tässä ajassa luettuna lähinnä tuskastuttavan tylsä kirja. Mainittu Knausgård, jolta olen tosin lukenut vain Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan, kuvaa juopottelua ja hankalia perhesuhteita paljon lennokkaammin.

Sen sijaan Härkösen Loppuunkäsitelty on rankasta aiheestaan huolimatta viihdyttävä kirja alusta loppuun. Härkönen ei avaa kirjan kirjoittamisen motiiveja, mutta henkilökohtaisen surutyön lisäksi epäilen niissä olleen jotain samanlaista kuin Kihlmanillakin: tabuna pidestystä aiheesta kirjoittaminen voi auttaa samassa tilanteessa olevia.

Härkösen nuorempi sisar Kirsti eli Killi oli kärsinyt vuosia masennuksesta. Eräänä päivänä joulun alla hän hyppäsi talonsa katolta ja kuoli. Loppuunkäsitelty kuvaa kirjailijasisaren tuntemuksia noin vuoden ajalta itsemurhan jälkeen. Aluksi uutista on mahdotonta edes uskoa, mutta kuolemaan liittyvät käytännön järjestelyt pitävät surun kurissa. Sitten se iskee toden teolla. Vuoden kuluessa se ei katoa, mutta ei enää peitä alleen muita, iloisempia asioita. Härkösen tekstissä vuorottelee rakkaus sisarta kohtaan, viha ja syyllisyys. Olisiko teon voinut estää? Miksei Killi luottanut perheeseensä niin paljon, että olisi kertonut epätoivostaan?

Vaikka aihe on kauhea, Härkösen kirjaa leimaa musta huumori. Sen uskon auttaneen Härkösen ja muut omaiset pahimman yli.

Kihlmania on lukenut Kirjainten virrassa -blogin Hanna. Härköstä on luettu muun muassa Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjakaapin kummituksessa ja Oota, mä luen tän ensin loppuun -blogissa.


Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi (Tammi 1971), alkuteos Människan som skalv, suom. Pentti Saaritsa

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty (Otava 2005)