Lucky Luke ja maailmojen kohtaaminen

Mistäpä irtoaisi enemmän huumoria kuin kulttuurieroista - etenkin toistensa tavoista ja maailmankuvasta täysin tietämättömien ihmisten yrityksistä kommunikoida? Lucky Luke -sarjakuvatkin pyrkivät naurattamaan tällaisilla tarinoilla.  Olen lueskellut kahta lapsuudesta tuttua suosikkialbumia, Arkajalkaa ja Mustia kukkuloita. Kummassakin revitellään villin lännen ja 1800-luvun europpalaisen yläluokan kulttuurien eroavaisuuksilla.

Arkajalka kertoo biisonionnettomuudessa surmansa saaneen villin lännen karjatilallisen perillisestä, joka saapuu Englannista ottamaan tilan haltuunsa. Seudulla on tapana koetella mitä erilaisimmilla tavoilla vasta saapuneita uudisasukkaita, arkajalkoja. Kiusaajille tilanne on tavallistakin herkullisempi, koska nuori Waldo Badmington nousee junasta hännystakissa ja silinterissä kävelykeppi kädessään ja on siis äärimmäisen erilainen kuin villin lännen miehet. Hän kuitenkin suhtautuu kaikkiin temppuihin kohteliaan välinpitämättömästi. Koska arkajalka ei säikähdä tai muutenkaan näytä mitään inhimillisiä tunteita, paikalliset kyllästyvät pian. Ongelmat eivät kuitenkaan lopu, vaan konflikti paikallisten kanssa kärjistyy oikeudenkäyntiin, jossa Waldo tuomitaan syyttömänä hirtettäväksi. Hän suhtautuu epäoikeudenmukaiseen tuomioonkin niin pelottomasti ja arvokkaasti, että viimeistään siinä vaiheessa hän voittaa puolelleen paikallisen väestön kunnioituksen. Lopussa Lucky Luke toki pelastaa Waldon ja oikeat konnat saavat ansaitsemansa rangaistuksen.

Mustissa kukkuloissa tuulahduksen toiseutta villiin länteen tuo tutkijanelikko, jonka oppaana Lucky Luke toimii. Tarkoituksena on selvittää Mustina kukkuloina tunnetun alueen soveltuvuutta Yhdysvaltain kolonisaatioon. Tarinassa on paljonkin ironiaa. Tutkijat esiintyvät alkuperäiskansojen ystävinä, mutta heidän toimintansa johtaa lopulta niiden asuinalueiden valtaamiseen, kuten arkkikonna itse asiassa ennustaa. Monilla tieteenaloilla on todellisuudessakin historiallinen taakkansa kannettavanaan.

Tutkijana minua viehättää suuresti kyseisen sarjakuva-albumin tiedemiehistä maalaama kuva. Yliopistolaiset esitetään ihan omana rotunaan, täysin arkitodellisuudesta vieraantuneena mutta hyväntahtoisena ja uteliaana väkenä, jonka mielenkiinnon kohteita muut eivät juuri pysty ymmärtämään. En väitä, etteivätkö ainakin jotkut yliopistolaiset olisi vielä nykyäänkin sellaisia. Wienin yliopistossa opiskellut tohtori Gustav Frankenbaum jopa vaivuttaa kalliolla vaanivan roiston uneen esitelmällään, jota kollegat pitävät tietenkin tavattoman kiintoisana. Mitkään arkielämän vastukset eivät saa yliopistomiesten hyväntahtoista mutta sangen teoreettista uteliaisuutta sammumaan. Mistään matkan vaaroista he eivät tunnu olevan tietoisia.

Arkajalan Waldon tavoin myös Mustien kukkuloiden tutkijanelikko tuo mukanaan oman tapakulttuurinsa ja arvonsa, jotka eroavat räikeästi paikallisista tottumuksista. Waldon tyyneys kuolemankin edessä tuntuu lukijasta jopa hiukan vastenmieliseltä. Voi vain kuvitella, millainen kasvatus tarvitaan äärimmäiseen itsehillintään ja tunteiden kieltämiseen. Sen sijaan tiedemiesten tavat tuntuvat vain herttaisilta. Hekin selviävät konflikteista voittajina menettämättä malttiaan. Parhaiten tämä käy ilmi kohtauksessa, jossa palkkatappaja tönäisee kapakassa tohtori Frankenbaumia tarkoituksenaan ampua tämä kaksintaisteluissa (kuva alla, pahoittelen kehnoa laatua). Mutta Frankenbaum pelaakin omilla säännöillään, jotka ovat peräisin Wienin yläluokalta. Hän ilmoittaa, että hänellä on loukattuna osapuolena oikeus valita aseet. Yllättäen kapakan asiakaskunta kääntyy hänen puolelleen - taatusti tietämättöminä wieniläisistä kaksintaistelusäännöistä. Roisto joutuu yllättävään tilanteeseen, kun revolverien sijaan kaksintaistelu käydään floreteilla. Tohtori paljastuu eteväksi miekkailijaksi ja voittaa.

Siirtomaissa erilaiset ihmisryhmät ovat kohdanneet. (Jollain antropologian kurssilla joskus opetettiin, että kulttuurit ovat abstraktioita eivätkä ne kohtaa tai tee muutenkaan mitään. Ihmiset kohtaavat, eivät kulttuurit.) Varmasti kaikenlaisia konflikteja on sattunut. Lucky Lukessa kulttuurierot esitetään varsin hyväntahtoisessa valossa. Roistot eivät niitä ymmärrä, mutta muuten eri kulttuureissa elävien, toisiinsa ymmärtäväisesti suhtautuvien ihmisten vuorovaikutus koituu kaikkien hyödyksi. Se sanoma tuntuu tuoreelta edelleen.


Morris & Goscinny: 

Mustat kukkulat, alunp. Les collines noires (1971), suom. Juhani Härmä
Arkajalka, alunp. Le pied tendre (1968), suom. Annukka Kolehmainen

Tom of Finland: Sarja kuvia

Kuva: Finlayson

Tänään homoseksuaalisuus on ollut taas otsikoissa. On toki väännetty avioliittolain uudistuksesta, mutta myös Finlayson tempaisi julkistamalla uudet Tom of Finland -lakanat ja -pyyhkeet.

Tom of Finlandista kirjoitin jo keväällä postimerkkikohun jälkimainingeissa. Tässä pari viikkoa sitten huomasin yllätyksekseni, että taiteilijan sarjakuvakokoelma, jolle on annettu nimi Sarja kuvia, oli asetettu lähikirjastossa oikein esille. Lainasin, luin ja hämmennyin. Lakanauutisen ansiosta aihe palaa nyt blogiin, vaikka ehdin jo päättää, etten kirjoittaisi kirjasta yhtään mitään.

Ainakin omassa tuttavapiirissäni päivän kaksi homouutista on liitetty kätevästi yhteen. Paha lakivaliokunta vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia, mutta onneksi Finlayson on seksuaalivähemmistöjen asialla. Kiinnostavaa kyllä nämä kaksi homoseksuaalisuuden representaatiota (jos annatte anteeksi tällaisen hienon tieteellisen käsitteen käytön) eivät voisi olla erilaisempia. Avioliittoliikkeen kuvaus homosta ei juuri eroa parisuhteessa elävästä vastuullista perheenisästä. Tom of Finlandin miehiä romanttinen rakkaus tai perhe ei taas voisi vähempää kiinnostaa. Hänen piirroksensa kuvaavat kiellettyä, epäsosiaalista irtoseksiä, jonka ainoa päämäärä on himojen tyydyttäminen. Ne ovat siis hyvin suorasukaista kovaa pornoa.

Jossakin vaiheessa homopornosta on tullut niin sanotun suvaitsevaisuuden symboli. Aika paljon suvaitsevaisuutta se vaatiikin. On vaikea kuvitella, että lähikirjastossa olisi vapaasti esillä raiskausfantasioita ja joukkoseksikohtauksia sisältävää heteropornoa. (En ole kyllä tarkistanut.) Heteropornohan on uhka nuorisolle, mutta homoporno korkeintaan hieman campia. Tom of Finlandin piirrokset ovat tosi hienoja, enkä halua vähätellä niiden historiallista merkitystä. Mutta niillä ei silti ole mitään tekemistä homojen avioliitto-oikeuden kanssa. Ne esittävät kiellettyä, pahennusta herättävää seksuaalisuutta.

Kannatan luonnollisesti avioliittolain muutosta. Ehkäpä Suomen talouskin saadaan nousuun homolakanoilla. Silti kulttuurintutkijan mielikuvitusta kutittelee etupäässä kysymys, miten söpöstelevä perheidylli on saatu yhdistettyä täysin päinvastaisiin merkitysmaailmoihin. Ehkäpä homous on vain edelleen niin toiseutta, ettei sen sisäisiä eroavaisuuksia osata eritellä. Tai sitten kukaan muu ei ole ottanut selvää, millaisia tarinoita Tom of Finland oikeasti kertoi.

Mitähän Tom itse sanoisi, jos näkisi tämän päivän?

Olkoon tämä viimeinen pornoaiheinen kirjoitus tässä blogissa.


Tom of Finland: Sarja kuvia (Like 2014)