Petri Vartiainen: Miehen ryhti

Miehen ryhti on kirja nimensä mukaisesti kirja miehistä ja pojista. Toisekseen se on kirja opettajista ja koulumaailmasta. Päähenkilö Ari työskentelee äidinkielenopettajana yläkoulussa. Tarinaa kerrotaan myös hänen appensa kokemusten kautta. Appikin on ollut opettaja, mutta nyt jo eläkkeellä. Ari yrittää uudistaa opetustaan, apen mielestä taas riittää, että opettaja noudattaa lakia ja opetussuunnitelmaa. Nuorempana appikin on kyllä ollut radikaali. Ehkä opetussuunnitelmaan kangistuminen uhkaa lopulta myös Aria? Keskusteluja käydään. Arin vaimo tuntee ilmeisesti tässä kuviossa itsensä ulkopuoliseksi, ja hän syyttää Aria koko ajan oman perheensä ja omien lastensa laiminlyönnistä. Hänen mielestään oppilaat vaikuttavat olevan tärkeämpiä kuin omat lapset. Vaimo haluaisi vielä neljännen lapsen. Aria taas tympii, kun puolisoa tuntuu kiinnostavan enemmän vauvakuume kuin parisuhde. On vähän rasittavaa olla yhtä aikaa opettaja, aviopuoliso, isä ja mies.

Myös työpaikalla koulussa miehet ja pojat ovat pääroolissa. Ari istuu opettajainhuoneessa miesten sohvalla. Siellä kerrottujen seksististen (ja rasististen) juttujen perusteella tässä koulussa tarvittaisiin tasa-arvon eteen jotain muutakin kuin virkamiesten laatimia suunnitelmia. Miesopettaja kommentoi rumasti naiskollegojen ulkonäköä ja napsii kännykkäkameralla valokuvia sijaisopettajan pyllystä. Muiden mielestä tämä on ilmeisesti ihan ok - ainakaan kukaan ei protestoi. Näin härskiä menoa on hieman vaikea uskoa todeksi. On silti mielenkiintoista lukea opettajainhuonekuvausta miehisestä näkökulmasta, sillä tämäkin kirjallisuuden ala on ollut ehkä enemmän naisten heiniä, ainakin siltä osin, kun olen itse lukenut. Ari onkin lähinnä tekemisissä toisten miesopettajien kanssa. Poikkeus on vanhemman polven englanninopettaja, sivistykseen ja substanssiosaamiseen luottava nainen, jota Ari pelkää ja ihailee.

Oppilaista nousee esiin etenkin erään luokan ongelmatapaus Juhani. Käy ilmi, että Juhanin äiti juo ja isä on vankilassa. Siinäpä selitys hänen häiriökäyttäytymiseensä. Ari vaikuttaa vastuuntuntoiselta opettajalta, joka yrittää aidosti välittää oppilaistaan. Hän saakin jonkinlaisen kontaktin hankalaan Juhaniin. Muista oppilaista huomiota saavat kaksi lahjakasta poikaa, jotka ilahduttavat Aria omaperäisillä mielipiteillään. Sen sijaan tytöistä paras on vain papukaija, joka opettelee ulkoa mitä tahansa saadakseen hyviä arvosanoja. Näinhän se ilmeisesti  menee - hyvin menestyvät pojat ovat lahjakkaita, hyvin menestyvät tytöt ainoastaan tunnollisia. Valitettavasti kuvaus opettajien sukupuolittuneista asenteista ei taida olla kovin kaukana todellisuudesta, vaikka epäilemättä poikkeuksiakin on.

Koulussa on kuitenkin muitakin ongelmia, kuten todellisuudesta vieraantuneet esimiehet ja kouluttajat, jotka uudistavat opetusta opettajien näkökulmaa kuulematta. Sen verran olen itsekin kasvatustiedettä opiskellut, että "perinteinen opetus" on ilmeisesti Suomen koulutusjärjestelmän suurin ongelma. Opettamisesta pitäisikin luopua kokonaan ja ainoastaan ohjata oppilasta, joka itse asiassa tietää jo ihan yhtä hyvin kuin opettajakin. Kuulostaa painajaismaiselta. Onneksi romaanin opettajilla tuntuu olevan myös tervettä kapinahenkeä, joka luultavasti auttaa pysymään täysjärkisenä, jos ei muuta. Peruskoulu on kuitenkin aika mukava työpaikka. Lukiossa katsotaan muita nenänvartta pitkin, ja ammattikoulussa on luovuttu täysin toivosta. Aika masentava kuva yhteiskunnasta.

Kirjan nimestä miesten rooli tulee selväksi. Mutta mikä on se ryhti? Erityisesti Arin apelle fyysinen ryhti on ollut tärkeä asia. Kun oikaisee selkärangan, happi pääsee aivoihin asti. Onko ryhti myös miehenä olemisen tapa, eräänlaista itsekunnioitusta? Ryhdikäs opettaja hoitaa asiansa kunnolla eikä vain mene sieltä, missä aita on matalin?

Minusta Miehen ryhdin parasta antia on eloisa koulumaailman kuvaus. Tahti on sekä kirjassa että koulussakin välillä hengästyttävä. Opettajat ovat kovilla. Kirjan lukemiseenkin pitää oikeasti keskittyä, vaikkei se alkujaan kovin raskaalta vaikutakaan. Sen sijaan Arin kotiongelmat ja loppuratkaisu eivät täysin vakuuta vaan jäävät hiukan pinnallisiksi. Arin vaimo on kirjassa lähinnä ärsyttävä. Itsekin henkäisee helpotuksesta, kun tarina etenee taas koulun seinien sisäpuolelle.

Miehen ryhti muissa blogeissa: 

Kirsin kirjanurkka

Mari A:n kirjablogi

Lukutoukan kulttuuriblogi

Tuijata

Petri Vartiainen: Miehen ryhti (Otava 2016)

Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie

Olen aikaisemmin lukenut metropoliitta Panteleimonin kaunokirjallisesta tuotannosta pari dekkaria. Pojan tie on vakavampi romaani - takakansi antaa ymmärtää, että kirjan tapahtumat ovat osin omaelämänkerrallisia. Romaanin päähenkilö - metropoliitan alter ego? - on Timo Metsärinne, joka elää nuoruuttaan 1960-luvulla. Timo on perheen kuopus. Vanhemmat ovat Laatokan Karjalasta Pohjois-Savoon päätyneitä evakkoja ja pientilallisia. Arki on raskasta, mutta ruumiillinen työ tuo myös tyydytystä. Vanhemmat toivovat kuitenkin lapsilleen helpompaa tulevaisuutta "herroina".

Etenkin isä joutuu pettymään, koska Timo on kokenut keskikoulun viimeisen vuoden aikana uskonnollisen heräämisen ja päättänyt hakea ortodoksiseen pappisseminaariin. Sodan jälkeen ortodokseja on kummeksuttu, mikä on kenties osasyy siihen, ettei isä-Kriko pidä pappia sellaisena "herrana", jollaiseksi hän olisi halunnut poikansa kasvattaa. On hänellä taustalla myös sota-aikaisia kokemuksia, joista hän ei suostu pukahtamaan kenellekään. Joka tapauksessa nuori Timo pitää päänsä ja lähtee omille teilleen, ensin kesätöihin Turkuun, sitten pappisseminaarin oppilaaksi. Vanhemmat välttelevät puhumista pojasta, joka on tuottanut heille pettymyksen.

Vastahankainen isä ei ole kuitenkaan ainoa kompastuskivi Timon tiellä. Metropoliitta kuvailee lempeän ironisesti nuorta miestä, joka on kovin kerkeä tuomitsemaan muita sekä Turussa että seminaarissa. Sillä on tietenkin seurauksensa. Timo joutuu taas tienhaaraan pohtimaan valintojaan. Hirvittää ajatella, että isojen päätösten aikaan hän on vasta noin 16-vuotias. Eipä ihme, että maailma on joskus kova paikka etenkin ilman vanhempien tukea. Lopussa kaikki tietenkin asettuu kohdalleen, ja Timokin kypsyy ihmisenä, aika ällistyttävän nopeasti itse asiassa. Viimeisten sivujen tapahtumat ovat aidosti liikuttavia.

Romaanina Pojan tie on hellyttävän kömpelö. Kaunokirjallisten ansioiden asemesta lukijan huomio kiinnittyy lempeään menneen maailman kuvaukseen. Ortodoksinen uskonto ja kulttuuri on ollut minulle aina aika vierasta lukuun ottamatta radion ortodoksista liturgiaa, jota silloin tällöin kuuntelen. Pojan tie onkin kurkistus myös tähän yllättävän vieraaseen maailmaan, josta kenties kumpuaa romaanin sangen hyväntahtoinen ihmiskäsityskin.

Kuva ei liity mitenkään romaaniin vaan syksyn odotukseen. Lämpimät syksyt eivät ole minua varten. Odotan jo kylmiä, raikkaita päiviä ja jalkojen alla narskahtelevaa kuuraa.


Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie (WSOY 2004)

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Olen monesti ihmetellyt, miksi homoromaanit ovat usein niin outoja, kuten vaikkapa Otto Lehtisen Wurlitzer, joka jäi keväällä kesken. Olen kaivannut tarinaa arkiuskottavista homoista. Ehkä olen aiemmin valinnut luettavani huonosti. Onneksi Jonas Gardell loistaa juuri tavallisen ihmisen kuvaajana, niiden rakkautta ja hyväksyntää janoavien nuorten miesten, jotka saapuivat Tukholmaan 1980-luvun alkupuolella ja joiden toiveikkaat ponnistelut homojen vapauttamiseksi vaihtuivat sairasvuoteisiin ja hautajaisiin, joissa nuorena kuolleista tehtiin yhteisön silmissä taas heteroita.

Gardell kuvaa riipaisevasti myös nuorten homojen suhteita vanhempiinsa. Useimpien päähenkilöiden vanhemmat ovat rakastavia ja hyvää tarkoittavia. Joskin Rasmuksen vanhemmat rakastavat ainokaistaan omistavalla ja ahdistavalla tavalla, joka tuskin suo tälle tilaa hengittää. Benjaminin vanhemmat taas ovat vakaumuksellisia Jehovan todistajia, jotka oppinsa mukaisesti hylkäävät homoksi paljastuneen poikansa kokonaan. Rakkaus ei tarkoita hyväksymistä ja on välillä tuskallista kaikille osapuolille, etenkin kun hyväksyntä olisi vielä täysin ristiriidassa ympäröivän yhteisön tuomitsevien ja vanhoillisten arvojen kanssa, ja niitähän vielä 80-luvulla riitti Ruotsissakin, jota sentään Suomesta käsin pidetään edistyksellisenä yhteiskuntana.

Trilogian päähenkilöt jättävät siis taakseen lapsuuden ja nuoruuden, joka on ollut monelle hankala. Etenkin pienemmillä paikkakunnilla on ollut työlästä olla erilainen. Poikkeus on Benjamin, joka on nauttinut lapsitähden asemastaan Jehovan todistajien yhteisössä, kunnes rakastuminen suistaa hänen elämänsä raiteiltaan. Tukholmassa nuoret miehet tutustuvat toisiinsa ja solidaariseksi osoittautuvaan homoyhteisöön, jonka keskeinen hahmo on ihastuttava Paul. Paulille homoidentiteetti ei ole lainkaan hankala asia, vaan päin vastoin hän pyrkii suorastaan liioittelemaan sitä. Miehet ovat kuin perhe. Gardell kuvaa kuitenkin jokseenkin proosallisesti myös homojen lihatiskikulttuuria, jonka keskeinen osa olivat irtosuhteet ja jossa nuoruus ja kauneus ovat kaikki kaikessa. Vaihtuvien kumppanien ja anonyymin seksin maailmassa kirjan julmin päähenkilö, hi-virus, leviää ja tuhoaa nuoren miehen toisensa jälkeen.

Ennen hi-viruksen leviämistä Pohjoismaihin homojen vapautusliike oli hyvässä nosteessa. Aluksi lähinnä homojen ja narkomaanien keskuudessa levinnyt sairaus teki heistä jälleen ennen kaikkea yhteiskunnallisen kontrollin kohteita. Yhteiskunta halusi merkitä ja eristää - kirkon mielestä sairaus oli rangaistus syntisestä elämäntavasta. Terveydenhoitojärjestelmäkään ei mielellään olisi hoitanut saastaisiksi ja syntisiksi leimattuja potilaita, vaan nämä eristettiin paljon tiukemmin kuin tieto taudin leviämisestä olisi edellyttänyt. Tähän viittaa trilogian nimikin. Gardellin mukaan jopa lääkkeitä ei olisi mielellään suotu sairastuneille sen jälkeenkään, kun niitä oli lopulta kehitetty. Lopulta hiv kuitenkin pakotti muun yhteiskunnan ottamaan homoyhteisön vakavasti. Samalla homokulttuuri kesytettiin parisuhde- ja perhekeskeisiin raameihin, minkä seurauksena toki saatiin tasa-arvoinen avioliittolaki, mutta samalla homojen vapautusliike menetti kapinallisen puolensa, joka pyrki ylipäätään kyseenalaistamaan valtavirtayhteiskunnan käsitykset seksistä ja sukupuolesta. Marginaalisuuden ja hyväksyttävyyden ongelmakenttä puhuttaa edelleen, muun muassa täällä ja täällä ja täällä. Mielestäni on hienoa, että Gardell ei vain söpöstele vaan tuo esiin myös tämän puolen vapautuskamppailusta.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on tärkeä dokumentti homojen ihmisoikeuksien kannalta käänteentekevästä aikakaudesta ja sen nuorista uhreista. Vaikka ihailen romaanien verta ja lihaa olevia henkilöitä, trilogiassa on kuitenkin paljon aineksia, jotka heikentävät sen arvoa romaanikirjallisuutena. Katsaukset aikakauden yhteiskunnalliseen keskusteluun tuovat tärkeää taustaa etenkin niille lukijoille, joille ne ovat vieraita. Monille tulee yllätyksenä, miten uusi asia homojen oikeudet oikeastaan ovat. Historiapätkät eivät kuitenkaan istu luontevaksi osaksi tarinaa. Muutenkin kirjoissa on mielestäni itsetarkoituksellista sinkoilua edestakaisin ajassa, liikaa toistoa ja tarpeetonta dramatiikkaa tyyliin "sillä hetkellä he eivät vielä tienneet, kuinka kauheaa heidän elämästään tulee". Parhaat palat olisivat mahtuneet yhdenkin romaanin kansien sisään.

Samaan aikaan Suomessa: Homo-Suomen historia



Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar)

1. Rakkaus (Kärleken), Johnny Kniga 2013, suom. Otto Lappalainen
2. Sairaus (Sjukdomen), Johnny Kniga 2014, suom. Otto Lappalainen
3. Kuolema (Döden), Johnny Kniga 2014, suom. Otto Lappalainen

Juha Siro: Idoli

Miehet ovat aina aiheuttaneet ongelmia Marialle. Kaiken pahan alku ja juuri on ollut hänen despoottimainen isänsä. Kun Maria kasvaa, hän joutuu kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, joissa miehet käyttävät hyväksi häntä. Sitten hän tapaa Tuomaksen ja luulee rakastuneensa. Tuomas on alkoholismista kuiville pyrkivä poptähti, luonteeltaan hiljaisen Marian vastakohta. Hän julistaa Marialle rakkauttaan tätä kohtaan, mutta onko hänen rakkautensa jälleen kerran vain hyväksikäyttöä? Ainakin Tuomas kokee normaalit hyvät käytöstavat ja toisen tunteiden huomioimisen kohtuuttomiksi vaatimuksiksi.

Juha Siro on kirjoittanut aiemmin runoja, mikä mielestäni näkyy Idolissakin. Teksti on pullollaan runollisia suvantokohtia, kuten "vastatuuli lennättää märkiä vaahteranlehtiä vasten kasvoja, keltaisia kuin myrskyn mukana karanneet lehtien lööpit". Jonkun mielestä kaunista, varmasti. Minun mielestäni nämä sivupoluille eksyneet kielikuvat eivät varsinaisesti vie tarinaa eteenpäin. On romaanissa muutakin kielellistä kikkailua, kuten minä-kertojan ja kaikkitietävän kertojan vaihtelu Marian elämää kuvaavissa jaksoissa. Tämä valinta tosin saa kirjan loppupuolella selityksensä, mutta aluksi se vaikuttaa lähinnä itsetarkoitukselliselta temppuilulta. Olen varmasti tylsä, mutta viime vuosina olen tykännyt ennen kaikkea sellaisista romaaneista, joissa on uskottavat henkilöt ja hyvä tarina. Siksi myrskyn mukana karanneet lööpit saivat minut alkuun varsin nihkeäksi romaania kohtaan, enkä välttämättä olisi lukenut alkua pitemmälle, ellei romaani olisi ollut ainoa kirja tylsällä junamatkalla.

Ei Idoli silti minunkaan mielestäni huono kirja ole. Kun kertoja palaa ajassa taaksepäin ja nuori Maria lähtee kokeilemaan siipiään Los Angelesin mallimaailmaan, tarina rullaa hetken omalla painollaan. Tämä on kirjan kiehtovin osuus. Sen sijaan en ymmärrä, mitä Suomeen palannut Maria näkee Tuomaksen kaltaisessa tolvanassa, vaikka sen perusteleminen on romaanin loppuun liitetyistä selityksistä päätellen ollut yksi romaanin tavoitteista. Toki aiemmin vahingoitetut ihmiset saattavat jumittua hyväksynnän kaipuussaan vahingollisiin suhteisiin, mutta riittääkö siihenkään pelkästään toisen osapuolen rakkauden vakuuttelut ilman ainuttakaan viehättävää piirrettä? Parisuhde on tosin sellainen ihmiselämän alue, että enpä niin sanotussa oikeassa elämässäkään uskalla mennä ketään neuvomaan tai arvostelemaan, kun itsekin tiedän, miten monenlaiset asiat ihmisten toimintaan vaikuttavat. Sinänsä Siro kuvaa mielestäni osuvasti ihmissuhdetta, jossa yksipuolisesta myötätunnosta tulee taakka, ja hän tavoittaa muutenkin hyvin nuoren naisen elämismaailman. Itse idoli, Tuomas, on tässä romaanissa se ohueksi ja värittömäksi jäävä osapuoli, selvästi sivuhenkilö, kuten aiemmatkin miehet. Vähemmän psykologiaa, lisää tarinnankerrontaa ja tilaa lukijan omille tulkinnoille, sanoisin.


Juha Siro: Idoli (Like 2016)

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Romaanin pokkariversion takakansi kuvaa teosta "yllätykselliseksi jännitys- ja veijariromaaniksi". Täytyy sanoa, että minulla on kovin erilainen käsitys veijariromaanista kuin takakannen tekijällä, joka jatkaa, että kirja "kuvaa pahuuden viehätysvoimaa". Romaanissa toki kuvataan, kuinka vinksahtanut yksilö lumoutuu pahan tekemisestä, mutta lukijan kannalta kirjan kuvaamassa pahuudessa ei ole mitään viehättävää. Tavallinen ihminen ei ole varautunut pahuuden kohtaamiseen ja on aika avuton, kun pahuuden tielle joutunut tekee mitä haluaa kaikista säännöistä ja sopimuksista välittämättä.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun päähenkilön isä palkataan vahtimestariksi yksityiseen St. Oswaldin poikakouluun. Hän muuttaa portinvartijan mökkiin lapsensa kanssa. Perheen äiti on muuttanut ulkomaille uuden miehensä kanssa. Lapsi elää kahdessa maailmassa eikä kunnolla kummassakaan. Vieressä yksityiskoulu edustaa maailmaa, johon hänellä ei koskaan ole pääsyä. Hän haluaisi itsekin kuuluvansa koulupukuiseen joukkoon. Todellisuudessa hän joutuu käymään julkista koulua, jossa lukemisesta kiinnostunutta nuorta kiusataan ja syrjitään. Alaluokkaan kuuluvien vanhempien jälkikasvua kiinnostavat aivan muut asiat, eivätkä koulun opettajatkaan ole tehtäviensä tasalla, pikemminkin pahimpia kiusaajia. Koulut edustavat räikeää luokkaeroa, joka saa päähenkilön tuntemaan osattomuutta ja ulkopuolisuutta. Hän oppii kulkemaan huomaamattomana St. Oswaldin käytävillä ja ystävystyy koulun oppilaan kanssa. Lukijalle vihjataan, että ystävyys päättyy onnettomasti. Murhenäytelmä saa jo ennestään itsensä kaltoin kohdelluksi tuntevan nuoren vannomaan kostoa koululle.

Vuosia myöhemmin päähenkilö on palannut St. Oswaldiin nuorena opettajana. Mutta kuka hän on? Opettajan asemasta hän ryhtyy toteuttamaan kostoaan lietsomalla eripuraa ja antamalla vinkkejä skandaaleista lehdistölle. Kouluympäristössä siihen ei tarvita paljon. Kouluissa on aina ongelmansa, ja niin täydellistä ihmistä ei olekaan, etteikö hänen sopivuuttaan opettajan ammattiin voitaisi kyseenalaistaa. Kaikissa kouluissa oppilaat kiusaavat toisiaan, mutta täydellisyyden vaatimukset tekevät myös opettajista helppoja kohteita. Lukukauden edistyessä kostajan keinot kovenevat ja kaaos lisääntyy. Hän ei kaihda murhaakaan, jos se edistää hänen päämääräänsä, koulun tuhoamista.

Kirjan toinen päähenkilö on iäkäs latinan lehtori Roy Straitley, joka kieltäytyy käyttämästä tietokoneita ja vastustaa muutenkin muutoksia kouluympäristössä. Hän on omistanut koko elämänsä koululle ja opettajan ammatille. St. Oswaldin ruumiillistumana - ja hyväntahtoisen epäkäytännöllisenä ihmisenä - hän on oiva maali salaperäiselle kostajalle. Toisaalta hän on myös avainhenkilö, jonka kautta menneisyyden ja nykyisyyden yhteys alkaa avautua.

Romaanissa kerrotaan, että reppanoiden kosto on kauhea ja kohdistuu viattomiin sivullisiin. Ilmiö on valitettavasti erittäin todellinen. Joanne Harris kuvaa uskottavasti syitä, jotka johtavat päähenkilön vinksahtamiseen. Silti minun on vaikea tuntea hahmoa kohtaan myötätuntoa. Vertailun vuoksi esimerkiksi Jan Guilloun alter ego Erik Ponti, joka nousee Pahuudessa kouluaan vastaan, pystyy perustelemaan toimintatapansa lukijalle. Pontin kosto kohdistuu väärintekijöihin. Harrisin päähenkilö pyrkii tuhoamaan koulun, jota hän pitää eräänlaisena olentona syypäänä menneisyytensä onnettomiin tapahtumiin. Muut ihmiset ovat ainoastaan välikappaleita ja tuon olennon edustajia. Päähenkilö yrittää tuhota instituution, mutta vahingoittaa vain yksilöitä, jotka eivät ole sen syyllisempiä kuin kukaan muukaan. Yksityinen ei ole poliittista vaan poliittinen on yksityistä? Kuvastaako romaani päähenkilön vinksahduksen lisäksi yksilön voimattomuutta poliittisen järjestelmän rattaissa, joissa luokkaeron ylittäminen ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden purkaminen ei tunnu mahdolliselta kuin henkilökohtaisen koston kautta?

Ei liene yllätys, etten suuremmin pitänyt Herrasmiehistä ja huijareista. Psykopaatilta vaikuttava, itseään erinomaisena pitävä päähenkilö ei saa aikaan mitään sympatian tunteita. Minusta kirja oli lähinnä ärsyttävä, ja se meinasi jäädä tykkänään kesken. Pitihän se kuitenkin lukea loppuun, jotta selviäisi, kuinka se päättyy. Mielestäni myös loppuratkaisu on jokseenkin epäurheilullinen ja epäuskottava.


Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (Otava 2006, pokkari 2007)
Alkuteos: Gentlemen & Players, suom. Satu Leveelahti

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Robin on lastenpsykologi, nimestään huolimatta nainen. Hänellä itselläänkin on ollut vaikea menneisyys. Vanhemmat ovat eronneet, veli on kuollut huumeisiin ja isäpuoli onnettomuudessa - tai tappanut itsensä. Robin syyttää tapahtuneesta salaperäistä naapuria, joka on kadonnut ulkomaille talousrikosepäilyjen vuoksi. Yhteydenpito äitiin on jäänyt vähäiseksi. Nyt hän kuitenkin päättää vierailla vuosien jälkeen äitinsä luona Helsingin ja Sipoon rajalla sijaitsevalla kalliilla asuinalueella. Käy ilmi, että muut alueen asukkaat karttavat hänen äitiään. Paikassa on muutenkin jotain outoa. Lapset leikkivät kummallisia leikkejä. Ihmiset vaikuttavat pelkäävän jotakin. Lähistöllä on pahaenteinen suo, ja mereltä nousee läpitunkematonta sumua.

Kirjassa on paljon perinteisen kauhukirjallisuuden elementtejä sumuineen ja muine vihamielisine luonnonilmiöineen. Pahuus on tarinassa kuitenkin inhimillistä, ei yliluonnollista. Jo alussa käy ilmi, että lasten kaltoinkohtelun seurauksia työssään kohdannut Robin suhtautuu varsin kyynisesti ihmisluontoon. Ainakin osa ihmisistä on perimmäiseltä olemukseltaan pahoja, ja siitä ei pitäisi syyttää yhteiskuntaa tai jotain muuta ulkopuolista tahoa. Mutta ovatko asiat sittenkään niin yksinkertaisia? Mikä motivoi ihmisiä tekemään pahoja asioita? Mikä lopulta on ihmisyyden arvo?

Robin löytää äitinsä kotoa uhkauksia. Tapahtuu muutenkin kummallisia asioita. Välillä hän epäilee veljensä kummittelevan. Välillä muut menneisyyden ihmiset tuntuvat vainoavan perhettä. Alueella asuvat pienten lasten vanhemmat pyytävät Robinia jututtamaan oireilevia lapsiaan, jotka kertovatkin psykologille huolestuttavia asioita pelottavista leikeistä, joita heidän on pakko leikkiä. Robin alkaa epäillä, että pelottavilla tapahtumilla on yhteys hänen perheensä tragediaan. Hän alkaa tutkia tapahtumia tutun poliisin avulla, välillä oman henkensä kaupalla. Hän samaistaa itsensä Veljeni Leijonamielen Korppuun, jonka isoveli on myös mennyt edeltä ja velvoittanut nuoremman sisaruksen toimimaan urheasti tämänpuoleisessa.

Robin kohtaa seudulla myös entisen poikaystävänsä Johanneksen, josta yhteisön muut jäsenet eivät oikein pidä. Tämä kun ei ole yhtä hienoa väkeä kuin he itse ovat olevinaan. Eristäytyneessä yhteisössä kaikki tuntuu toimivan vähän eri säännöillä kuin muualla maailmassa, etenkin kun osa sen jäsenistä katsoo menestyksen tekevän heistä arvokkaampia ihmisiä kuin muista. Eristyksissä muusta maailmasta myös paha pystyy versomaan.

Yritän olla paljastamatta liikaa kirjan juonesta. Siksi siitä on vaikea kirjoittaa kovinkaan paljon. En ole aivan varma, pidinkö kirjasta. Tuntuu epäreilulta, että kirjailija panee Robinin löytämään vastauksia kysymyksiinsä mutta paljastaa ne lukijalle vasta paljon myöhemmin. Myös totuus menneisyydestä paljastuu vasta aivan kirjan lopussa. Loppuratkaisu toimii yllättävän hyvin, vaikkei sitä ehkä ole järin realistiseksi koskaan tarkoitettukaan.

Minulle tuli koko ajan kirjan nimestä mieleen Lapin äidin kehtolaulu, ja mietinkin, mitä tekemistä sillä on juonen kannalta. Oliko Robinin oleskelu Rovaniemellä sittenkin vähintäänkin suomentajan mielestä merkityksellisempää kuin näyttäisi? No, olin väärässä. Ilmeisesti on olemassa toinenkin tuutulaulu, johon on suomennoksessa päätynyt sama pätkä. Vähän irralliseksi suomenkielisen käännöksen nimi kuitenkin jää. Olisiko alkuperäinen Hush Baby toiminut jopa paremmin?

Kirjaa on saanut vähintäänkin varovaisen kiittäviä arvioita blogeissa: Kirsin kirjanurkka (joka esitteli kirjan minulle), Ullan Luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Eniten minua kiinnostaa tie.


Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (Otava 2015)
Alkuteos: Hush Baby, suom. Tuula Kojo

Arthur Golden: Geishan muistelmat

Kiotolainen geisha
Kuva: Todd Laracuenta / Wikimedia Commons

Chiyo-tyttö syntyy pienessä merenrantakaupungissa jo tuolloin iäkkään kalastajan nuorimmaksi lapseksi. Kalliolla vinossa kököttävästä mökistä on pitkä matka Kiotoon ja vielä pitempi New Yorkiin, mutta sinne Chiyo päätyy. Tosin silloin hänen nimensä on Sayuri ja hänet tunnetaan yhtenä Kioton menestyneimmistä geishoista.

Romaanin kehystarinassa iäkäs Sayuri kertoo elämäntarinaansa New Yorkissa hollantilaiselle professorille, joka kirjoittaa sen muistiin. Näkökulma on japanilaisen naisen, mutta tarina on jo lähtökohtaisesti suunnattu länsimaiselle yleisölle, jolle kulttuurista kontekstia täytyy toki selittää eri tavalla kuin natiiville. Romaani kertoo myös menneestä maailmasta, sillä sen kirjoittamishetkellä 1990-luvulla geishojen ammattikunta näytti olevan katoamassa. Tapahtumat sijoittuvat pääosin toisen maailmansodan molemmin puolin, päähenkilön nuoruuteen.

Geishat ovat naisia, jotka saavat elantonsa miesten viihdyttämisestä. Länsimaissa heitä pidetään usein prostituoituina. Vaikka geishoilla oli myös seksipalveluista maksavia asiakkaita, he olivat ennen kaikkea taiteiljoita, jotka osasivat laulaa, tanssia, soittaa perinnesoittimia ja keskustella nokkelasti ja henkevästi. Ennen geishoiksi valmistumista nuoret tytöt kävivät läpi monivuotisen raskaan koulutuksen. Suosituimmat geishat saattoivat tienata hyvin ja saavuttaa arvostetun aseman. Tuohon aikaan Japanissa ei yleensä menty naimisiin rakkaudesta vaan suvun jatkamiseksi, joten miehet etsivät rakkautta ja kumppanuutta kodin ulkopuolelta.

Romaani Geishan muistelmat tähyää eksoottisten kulissien taakse. Kuten nuoren Chiyon "vanhempi sisar" ja opettaja toteaa, tyttö ei ryhdy geishaksi tullakseen onnelliseksi vaan siksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Chiyon kohtalo on varsin tavallinen. Iäkkäät ja sairaat vanhemmat käytännössä pakotetaan myymään tyttärensä orjiksi. Viehättävän ulkomuotonsa vuoksi Chiyo päätyy geishataloon piiaksi. Jos hän onnistuisi, hänestä voisi tulla itsekin geisha, mutta pikkutytön on maksettava ylöspito, koulutus ja ammatti omalla työllään. Se tarkoittaa kohtuuttomia työpäiviä ja alistumista geishatalon naisten julmuudelle ja mielivallalle. Vanhemmat naiset ovat aikanaan kokeneet samat eivätkä epäröi siirtää epäoikeudenmukaista kohtelua seuraavalle sukupolvelle. Monta kertaa Chiyon tie näyttää kääntyvän pystyyn naisten ilkeyden vuoksi. Oikeastaan naisten ilkeys ja keskinäinen kilpailu on kuitenkin syy myös siihen, että hän saa lopulta käydä koulunsa loppuun ja näyttää kykynsä geishakokelaana. Olosuhteiden pakon lisäksi salainen ihastus paikallisen suuryhtiön johtajaan auttaa nuorta naista jaksamaan arjessa.

Naisiin verrattuna miehet näyttäytyvät tarinassa suorastaan jaloina ja miellyttävinä. Silti nuori tyttö on heidänkin mielivaltansa armoilla. Jos luonne ja ulkonäkö miellyttävät, miehistä voi saada avokätisiä suojelijoita, joiden turvin elämänsä voi rakentaa vallan miellyttäväksi. Edes menestyneillä geishoilla ei silti ole koskaan samoja mahdollisuuksia valita kuin miehillä. Eivät naisetkaan ole pelkästään pahoja. Heidän maailmansa on vain äärimmäisen julma. Elämä on jatkuvaa keskinäistä kilpailua pöydältä putoavista muruista. Se saa naiset hyökkäämään ja juonittelmaan toisiaan vastaan.

Heti romaanin alussa on selvää, että Sayuri menestyy ja voittaa vaikeudet. Vain menestyneiden tarinat kerrotaan. Toiset jäävät loppuelämäkseen piioiksi, päätyvät ilotaloihin tai juovat itsensä hengiltä. Toisaalta ennen sotaa useimpien geishayhteisön jäsenten elämä oli helpompaa kuin monella muulla nuorella naisella Japanin köyhällä maaseudulla tai tehtaissa. Romaanissa luokkayhteiskunnan ja sukupuolten epätasa-arvon kuvaus on lohdutonta, mutta minkäänlaiseen paasaukseen tai julistukseen kirja ei sorru. Nythän asiat ovat ilmeisesti muuttuneet ja geishaksi päädytään tietoisen ammatinvalinnan eikä orjaksi myymisen seurauksena.

Romaania lukiessa geishan ammatti monine perinteineen tulee tutuksi. Samoin lukija pääsee kurkistamaan japanilaiseen taiteeseen ja estetiikkaan, jossa 1700-luvulta periytyvä kabukiteatterikin on ihan uudenaikaista hömppää verrattuna oikeasti vanhoihin perinteisiin. En tiedä, miten japanilainen lukija kirjaan suhtautuisi, mutta ainakin itse olin häpeämättömänä lumoutunut sen tarjoamasta eksotiikasta.

Tänä keväänä elämä on ollut yhtä matalalentoa. On ollut lepoa sielulle lukea perinteistä hyvää romaania, jossa on samaistumiskelpoisia, elävänoloisia päähenkilöitä, hyvä tarina, jännitystä ja suuria tunteita ja toki lisänä myös vieraan maan ja menneen ajan eksotiikkaa. Kirja löytyi lähikirjaston vaihtohyllystä, johon asiakkaat voivat tuoda omia kirjojaan ja ottaa toisia tilalle. Kuinka kukaan on voinut luopua tällaisesta aarteesta? Väittäisin, että Geishan muistalmat on yksi parhaista alkuvuodesta lukemistani kirjoista. Se kilpailee lähinnä Guilloun Sokean pisteen kanssa.

Kirjan pohjalta on tehty elokuvakin. En ole nähnyt.


Arthur Golden: Geishan muistelmat (WSOY 1997)
Alkuteos: Memoirs of a Geisha (1997)

Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa

Me ei oltu valtaosaa sijoittuu Pohjanmaalle Koskenkorvan viinatehtaan nurkille, missä goottirokkarit eivät todellakaan olla valtaosaa. Romaani kuvaa päähenkilön elämää lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi yksittäisten muistikuvien kautta. Välillä leikitään joen rantamilla, välillä ollaan jo ajokortti-iän kynnyksellä, sitten taas vasta menossa yläasteelle. Sitten reilataan Euroopassa, mistä palataan ala-asteelle. Lukija joutuu siis ponnistelemaan pysyäkseen kärryillä, kun muistelijan muistot eivät noudata minkäänlaista aikajärjestystä. Myös yksityiskohtien tulva on välillä hengästyttävä. Yltäkylläinen kuvaus palauttaa mieliin ne vuodet, kun kesäisin saattoi vielä olla tylsää, mutta välillä toivoisi, että tarina etenisi rivakammin johonkin suuntaan.

Tarinahan ei ole mitenkään uusi suomalaisessa romaanikirjallisuudessa. On poika, joka ei oikein mahdu miljööseen. Hänen äitinsä on viinaan menevä yksinhuoltaja. Poika joutuu pärjäämään paljon yksinänsä. Kavereita ei ole liiaksi asti. Toisilla pojilla on hienommat mopot, erityisesti paikkakuntaa jakavan joen toisella puolella asuvalla hiukan vauraamalla väellä. Toisaalta joen samalla puolella asuvat pitävät yhtä, erityisesti jalkapallossa, mihin ei tarvita kalliita välineitä. Jaakko Ilkasta ollaan ylpeitä, mutta tämä ei ole sitä Pohjanmaata, missä miehet pitäisi sitoa puihin kiinni, etteivät lähde taistelemaan.

Yhteisössä arvostetaan enemmän urheilijoita kuin lukutoukkia. Lopulta lukutoukat kuitenkin kostavat kirjoittamalla kirjoja. Tässä romaanissa päähenkilö kääntää yksinäisyytensä, ulkopuolisuutensa ja alemmuudentunteen voimavarakseen. Goottien kuuluukin olla ulkopuolisia, kävellä käden liikkumattomina omaan maailmaansa vajonneina. Päähenkilölle musiikki on kirjallisuuden lisäksi kaikki kaikessa. Bändi ei saavuta suurempaa menestystä, mutta eipä tarvitse tehdä kompromissejakaan taiteen ja kaupallisuuden välillä.

Tämän kirjan lukemisessa kesti tosi kauan. Kyllä minä siitä tykkäsin, mutta kaipaan sellaisiakin suomalaisia romaaneja, jotka eivät käsittele miespuolisen päähenkilön yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja alemmuudentunnetta. Olkoonkin, että niitä kokeneista pojista tulee isoina kirjailijoita.


Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa (Like 2009)

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä

Sota on päättynyt, Eurooppa vaurastuu, avaruutta valloitetaan, uudet ajatukset haastavat vanhat käsitykset hyvästä elämästä. Aviopari Eric ja Alice Horn ostavat omakotitalon uudelta, vauraalta asuinalueelta, joka oikein huokuu tulevaisuudenuskoa. Ericillä on hyvä työpaikka, ja hänen palkkansa turvin sairaanhoitajaksi kouluttautunut Alice pystyy jäämään kotiin hoitamaan perheen kolmea lasta, samaan tapaan kuin useimmat muutkin alueen naiset.

Elämä on mallillaan, mutta kumpikaan puolisoista ei ole täysin tyytyväinen. Alice tuntee, ettei hän ole ansainnut niin helppoa elämää. Hänen isänsä vammautui sodassa, minkä jälkeen äiti elätti perheen raatamalla pesulassa. Eric taas tuntee, ettei hän ole pystynyt mukavasta elämästään huolimatta täyttämään vanhempiensa odotuksia, eikä hän toisaalta edes halua samanlaista elämää kuin nämä ovat eläneet. Hän pyrkii olemaan edistyksellinen ja avoin aikakauden uusille ajatuksille, jotka haluavat vapauttaa ihmiset avioliiton kaltaisista edellisten sukupolvien itsestäänselvyyksinä pitämistä kahleista. 60-luvun loppua lähestyttäessä on entistä vaikeampi olla sekä edistyksellinen että aviomies ja perheenisä. Hippihenkiset ystävät tuntuvat melkein yhtä vaikeilta miellyttää kuin omat vanhemmat. Vielä vaikeampi tilanne on Alicelle, joka on luonteeltaan epävarma ja haluaisi elää ihan vain tavallista elämää. Eric kuitenkin ihannoi vapaata rakkautta ja painostaa vaimonsa kokeilemaan avointa avioliittoa. Toisen vapaus tarkoittaa toisen kahlitsemista johonkin sellaiseen, mihin tämä ei omasta vapaasta tahdostaan olisi ryhtynyt.

Ericin ja Alicen vakavaraisessa, turvallisen keskiluokkaisessa maailmassa on luonnollista, että koulutettukin nainen keskittyy ennen kaikkea kotiin ja perheeseen, kun siihen kerran on varaa. Kaikki eivät kuitenkaan ole enää siitäkään samaa mieltä, vaan naiseudesta on tulossa taistelutanner. Uudenlaiset feministit kasvattavat hiuksensa pitkiksi ja kehottavat naisia elättämään itse itsensä. Seuraavalla vuosikymmenellä he muuttavat naisyhteisöihin, juoksentelevat alasti kesäleireillä ja tarkastalevat sukupuolielimiään peilin avulla naisryhmissä. Naisen vartalo halutaan vapauttaa miesten vallasta. Tällainen feminismi tuntuu nykyään jo aika etäiseltä. Vapaan rakkauden ihailijatkaan eivät oikein sulata sitä, pitävät ennemmin katkerana ja naurettavana. Seksuaalisesti vapaamielinen Eric ei juuri käsiään likaa kotitöissä.

60-luvun vallankumoukset tuntuvat muutenkin jääneen kesken. Ericin ja Alicen lapset joutuvat edelleen kohtaamaan maailman, jossa oikeanlainen tyttöys ja naiseus on tarkasti määritelty. He ovat jopa konservatiivisempia kuin vanhempansa.

Ericin ja Alicen lisäksi päähenkilöksi nousee heidän keskimmäinen lapsensa Flora, joka viihtyy pienenä paremmin metsässä haaveilemassa kuin tyttökaverien seurassa. Hänen paras ystävänsä on mielikuvituskoira. Isompana hän vaihtaa koulua ja pääsee mukaan tyttöjen yhteisöön, jota hän kuitenkin edelleen tarkkailee ulkopuolisin silmin. Tyttöryhmässä eläminen vaatii jatkuvaa ponnistelua tarkkoine sääntöineen, jotka eivät ole Floralle luonnostaan yhtä selviä kuin hänen tovereilleen. Minun on vaikea samaistua kirjan kuvaamaan tyttökulttuuriin - me puhuimme teini-iässä enemmän hevosista kuin pojista saatika että olisimme luokitelleen poikia eri kategorioihin tavoiteltavuuden mukaan. Kuitenkin kirjan kuvaus tytöksi ja naiseksi kasvamisesta on jokseenkin inhorealistista. Entäs pojaksi ja miehenksi kasvaminen? Siitä emme saa kuulla, sillä Eric on ainoa mies, joka suostuu romaanissa avaamaan omia kokemuksiaan. Esimerkiksi perheen poika Martin näyttäytyy ainoastaan muiden kertoman kautta.

Tästä kirjasta on jotenkin vaikea kirjoittaa mitään. Lähes 600 sivua henkilöitä ja tapahtumia, joille voi helposti kuvitella olevan vastineensa todellisuudessa. Arkielämää, mutta kiinnostavaa sellaista. Olen liian nuori vertaamaan tapahtumia mihinkään itse kokemaani. Toisaalta henkilöt ovat niin typeriä, että heitä tekisi mieli ravistella, toisaalta kuitenkin niin inhimillisiä, ettei voi olla tuntematta myötätuntoa heitä kohtaan. Elämä näyttäytyy sarjana asioita, jotka eivät mene suunnitelmien mukaan, loputtomana jatkumona tilanteita, joissa vähän itse kukin tuntee alemmuutta ja riittämättömyyttä. Kirjan aikuisilla on korkeita ihanteita ja hyvää tahtoa, mutta he osaavat kommunikoida toistensa ja lastensa kanssa yhtä huonosti kuin omat vanhempansa. Ihanteet eivät tahdo muuttua todeksi. Ja mitä tavoiteltu vapauskin on? Ainakin sen tavoittelussa vaikuttaisi olevan hämmentävän paljon sääntöjä ja vaatimuksia, joiden täyttämisessä yksilö voi epäonnistua.

Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut tanskalaisen romaanin. Mutta olisi Jos ei tiedä voinut yhtä hyvin kertoa mistä hyvänsä muustakin Länsi-Euroopan maasta sotasukupolvineen ja optimismin leimaamine vuosikymmenineen sodan loputtua. Toisaalta täytyy myöntää, etten heti hahmota, missä esimerkiksi Alicen isä on sotakokemuksensa hankkinut. SS-joukoissa miehittäjän kanssa veljeillen? Pitäisikö olla tanskalainen ymmärtääkseen? Vai sijoittuvatko tapahtumat ylipäätään Tanskaan vai nimenomaan siihen mihin hyvänsä Länsi-Euroopan maahan?

Romaanista ovat aiemmin kirjoittaneet muun muassa Kirjakaapin kummitus, Lumiomena ja Ullan luetut kirjat. Jonkinmoista hämmennystä kirja näkyy herättäneen myös muissa lukijoissa, mikä on mielestäni hyvän romaanin merkki. Siinä kuvataan myös sellaisia asioita, joita ei välttämättä ole kivaa ja helppoa lukea.


Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä (WSOY 2015)
Alkuteos: Hvad man ikke vet (suom. Kari Koski)

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Pahan kirjan ensimmäisen luvun miljöö tuntuu kovin tutulta. Ollaan yliopistolla, luentosalissa. Määrärahat ovat vähentyvät vuosi toisensa jälkeen. On ylirasittuneita opettajia. On kyllästyneitä opiskelijoita, mielenterveysongelmista kärsiviä opiskelijoita, elämänsä suunnan hukanneita opiskelijoita. Opiskelijoita, jotka eivät palauta tehtäviään ajoissa. Opiskelijoita, jotka kampanjoivat kahviautomaatin puolesta mutta joiden mielestä yliopistolaitoksen alasajoa vastustetaan parhaitenn liittymällä Facebook-ryhmään. Edellisen laman satoa mielestäni. (Toki on niitäkin, joilla kaikki asiat on kunnossa.)

Ensimmäisessä luvussa lehtori Mickel Backmanin modernistista kirjallisuutta käsittelevä luento saa karmivan käänteen. Yksi lahjakas opiskelija ilmoittaa haluavansa tutkia kirjaa, jonka olemassaolosta useimmat eivät edes tiedä ja jonka Backman itsekin haluaisi mieluummin unohtaa. 1920-luvulla kirjoitettu, suomenruotsalaista modernismia edustava runokokoelma vaikuttaa tuhonneen kaikki runoihin perehtyneet ihmiset. Ja nyt  opiskelija on saanut tietoonsa sen olemassaolon - Backman ei voi ymmärtää miten. Hän ei ainakaan aio edistää kirjan tutkimista millään tavalla. Tarinassa liikutaan sekä Backmanin muistoissa että nykyajassa lehtorin ja parin opiskelijan kokemusten kautta.

Veikkaisin, että Korkea-ahon on H.P. Lovecraftinsa lukenut. Yliopiston tutkija huomaa tutkimuksissaan universumin olemuksesta jotain sellaista, mitä sekä hänen että suuren yleisön olisi parempi olla tietämättä. Pahassa kirjassa Miskatonic-yliopiston tilalla on kuitenkin Åbo Akademin kirjallisuuden oppiaine. Korkea-aho ei sorru selittämään asioista, joita ei voi sanoin kuvailla. Itse asiassa hän onnistuu sanallistamaan kuvaamaansa kauhun tunnetta varsin etevästi. Kirja on monitahoisempi kuin Lovecraftin tarinat. Se kertoo paitsi yliopistomaailmasta, myös suomenruotsalaisista kulttuuripiireistä, keski-ikäisten avioliittovaikeuksista ja suomalaisen miehen alemmuudentunnosta, joka on toki tuttu aihe myös lukuisista muista romaaneista. Naiset puolestaan ovat romaanissa vain sivuosassa. Suomenruotsalaisuutta Korkea-aho ei kuvaa suurena onnellisena perheenä vaan ahtaana ja riitojen raastamana yhteisönä. Kirjassa on huumoria, ironiaa ja osuvia havaintoja, mutta kokonaisuutena se on erittäin ahdistava.

Paha kirja on hyvä kirja, syksyn uutuusromaanien parhaimmistoa. Sitä on luettu ahkerasti myös muissa kirjablogeissa: esimerkkeinä Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Rakkaudesta kirjoihin, Morren maailma.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava 2015)
Alkuteos: Onda boken, suom. Laura Beck

Louis Bromfield: Sateet tulivat

"Maa joka minua kiinnostaa" Caro riipusti paperin yläreunaan unohtaen taas kerran laskea Aunen määräämät viisi ruutua marginaaliksi. Hän veti tarmokkaan viivan otsikon alle. Viivottimella se olisi tietysti pitänyt vetää, mutta kun viivotin oli jäänyt matikanluokkaan. 

"Viime aikoina eksoottinen Intia on yhä enemmän alkanut kiinnostaa meitä kylmän Pohjolan asukkaita", Caro kirjoitti nopeasti ja pysähtyi sitten vetämään henkeä. ("Lattea alku" Aune olisi merkinnyt liian kapeaksi jääneeseen marginaaliin - jolleivät seitsemännen been kevään viimeiset aineet olosuhteiden pakosta olisi jääneet korjaamatta.) 

"Minäkin olen usein miettinyt mielessäni miltä tuntuisi osallistua jonkun Rahmaburan maharadjan järjestämään jännittävään tiikerinmetsästyssafariin..." 

Vai tehtiinkö safareja vain Afrikassa? Ehkä oli parempi sanoa sitä pelkästään metsästykseksi.  

Ainakin Caro tällä kertaa tiesi mistä puhui. Viimeksi hän oli lainannut kirjastosta Sateet tulivat -romaanin, lukenut ensimmäisen osan melkein loppuun - ja pitänyt siitä. 

Kellon soittoon mennessä hän oli onnistunut tukahduttamaan terveen järjen äänen - joka itsepintaisesti intti että kelvatakseen ylioppilastutkintolautakunnalle (ja Aunelle) aineen olisi temppelitanssijattarien ja kuunvalaisemien marmoripalatsien sijasta pitänyt keskittyä liikaväestöongelmiin ja Intian ja Kiinan suhteisiin - ja suorastaan nautti kirjoittamisesta.

Tämä pitkähkö katkelma lukiolaistytön pohdinnoista äidinkielen aineen äärellä on peräisin Eeva Tenhusen dekkarista Hyvän tytön hautajaiset (1978). Se oli myös ainoa, mitä tiesin Sateet tulivat -romaanista ennen kuin se sattumalta osui silmiin kirjaston hyllyssä. Tämä ei ole ainut kirja, jonka olen Eeva Tenhusen dekkarien innottamana lukenut - muita ovat muun muassa Bunyanin Kristityn vaellus ja koko joukko Fredmanin epistoloita. Dekkarillakin voi olla monta funktiota. Joka tapauksessa oli vaihteeksi hauskaa lukea kirjaa, josta ei ollut mitään ennakkokäsitystä, kun kirjaston kappaleessa ei takakansitekstiäkään ollut.

Raotan salaperäisyyden verhoa. Sateet tulivat on sekoitus viihderomaania, häpeilemätöntä orientalismia ja poliittista agendaa. Orientalismilla tarkoitan ajattelutapaa, jonka mukaan itämaiden asukkaat ovat perustavalla tavalla erilaisia kuin länsimaalaiset. Kirjassa Intiaa sekä ihannoidaan että halveksitaan suhteessa siirtomaaisäntien ajatteluun.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1936 ja (kuvitteelliseen?) Rantsipurin maakuntaan, jota hallitsevat vanha maharadza ja hänen puolisonsa maharani. Eletään siirtomaavallan iltaruskoa. On selvää, että vanhan ja turmeltuneen Euroopan on väistyttävä Intiasta, jonka odotetaan nousevan uuteen ylpeyden aikaan. Romaanin päähenkilöitä on ryhmä uudistusmielisiä eurooppalaisia, amerikkalaisia ja intialaisia, jotka pyrkivät edistyksellisen hallitsijaparin johdolla karsimaan maakunnasta köyhyyden, eriarvoisuuden ja taikauskon. Toisenlaisiakin henkilöitä pitkässä ja monipolvisessa tarinassa on: vanhaa järjestelmää kannattavia intialaisia typeryksiä, tekopyhiä lähetyssaarnaajia ja turmeltuneita siirtomaavallan edustajia, jotka eivät ole "kiinnostuneita Intiasta" vaan omasta edustaan.

Kirjan poliittinen julistus suuntautuu yhteiskunnallista eriarvoisuutta vastaan. Sitä ovat niin Intian kastijärjestelmä kuin Englannin luokkayhteiskuntakin. Tarinan hyvikset kritisoivat myös sukupuolten epätasa-arvoa ja rotuennakkoluuloja. Toisaalta päähenkilöidensä suulla kirjailija esittää varsin mustavalkoisia mielipiteitä siitä, millaisia eri etnisiin ryhmiin kuuluvat ihmiset ovat. Vaikka kaikki hyvikset ovat Intian asialla, intialaisia, erityisesti hinduja, kuvataan lapsenomaisiksi, alituisen taikauskoisen kauhun vallassa eläviksi olennoiksi, jotka eivät surkeimmillaan juuri apinoista eroa. Heidänkin alapuolellaan ovat vuoriston alkuasukkaat, villit ryöstelijät. He ovat melkein yhtä kauheita kuin intiaanit, joita vastaan joidenkin päähenkilöiden esi-isät ovat Amerikassa taistelleet. Erityisen kurja käsitys hyviksillä on vanhoillisista hinduista. Myös kristittyjen ahdasmielisyys ja tekopyhyys saa kyytiä, kun taas "muhamettilaisuutta" kuvataan maanläheisenä ja edistyksellisenä  uskonnon muotona. Kirjassa kuvataan myös luonnon ja teknologian taistelua, ja pitkään on epäselvää, kumpi pääsee voitolle. Kauan odotetut sateet nimittäin alkavat. Toisaalta ne tekevät maasta taas hedelmällisen, toisaalta ne saavat aikaan tulvia ja muita vitsauksia, jotka asettavat päähenkilöt koetukselle. Ei liene suurta ylitulkintaa väittää, että samalla taistelua käydään intialaisen tunteellisuuden ja järkiperäisen eurooppalaisuuden välillä.

Poliittinen paatos ei lisää tämänkään romaanin taiteellisia ansioita vaan päinvastoin tuskastuttaa lukijan. Vaikka kirja ei olekaan mielestäni mikään kaunokirjallinen mestariteos, siinä on onneksi myös ansioita, jotka peittävät alleen epäonnistumaan tuomitun poliittisen julistuksen. Orientalismista huolimatta kirjan kuvaus Intian väreistä, äänistä, tuoksuista ja kielten ja kansojen sekamelskasta sekä päähenkilöiden mielissä myllertävistä kielletyistä tunteista on lumoava. Eniten pidän muutamasta eurooppalaisesta päähenkilöstä, joilla on sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Intialaiset kuvataan kirjassa liian karikatyyrimaisesti, jotta hahmot olisivat oikein uskottavia tai samaistumiskelpoisia. Luettuani kirjaa lähes kuukauden jäin kaipaamaan henkilöitä, jotka olivat jo tulleet tutuiksi ja joiden elämän uusia käänteitä olin monen viikon ajan tottunut jännittämään.

Viihderomaanina kirja siis onnistuu. Se on myös jännittävää ajankuvaa - kertoohan se omasta kirjoittamisajastaan 1930-luvulla (ensimmäinen suomennettu painoskin jo vuodelta 1940). Eurooppalaisilla on taustallaan maailmansodan kauhut ja illuusioiden menettäminen. He tuntevat itsensä väsyneiksi ja kyllästyneiksi. Koko maanosa joutuu heidän odotustensa mukaan ennen pitkää väistymään nousevien kansakuntien tieltä. Tavallaanhan niin on käynytkin, kun Intia noin kymmenen vuotta kirjan tapahtumien jälkeen todella itsenäistyi ja on nykyään yksi maailmantalouden mahdeista. Eurooppa puolestaan joutui uuteen maailmansotaan, josta ei vuonna 1936 vielä mitään aavistetu.

Ehdottomasti Sateet tulivat kannatti lukea. Pitäisi etsiä kirjastosta enemmänkin kirjoja, joista ei tiedä ennalta mitään.


Louis Bromfield: Sateet tulivat (Suuri suomalainen kirjakerho 1970)
Alkuteos: The Rains Came (1937), suom. Helvi Vasara

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Jumala Dionysos ystävineen
Kuva: Wikimedia Commons

Jos pitäisi valita yksi kirja, mikä tietenkin on hyvin vaikeaa, Jumalat juhlivat öisin olisi ehkä mielestäni maailman paras kirja.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Yhdysvaltoihin. Päähenkilö on kalifornialainen Richard, joka on hieman lahjakkaampi ja syvällisempi kuin kukaan kotiympäristössään. Hän vihaa kotiseutunsa banaalia ja pinnallista elämää ja tahtoo mahdollisimman kauas pois. Niinpä hän päätyykin opiskelemaan Hampden Collegeen itärannikolle, missä täysin uusi maailma avautuu hänelle. Jo luonnonolot ovat täysin erilaiset kuin kotona Kaliforniassa, mutta niin ovat ihmisetkin. Richardin perhe ei ole erityisen varakas, joten hän opiskelee stipendien turvin, kun taas suurin osa opiskelutovereista on rikkaista perheistä.

Richard on opiskellut aiemmin hieman klassisia kieliä ja tahtoisi jatkaa opintojaan collegessa. Käy kuitenkin ilmi, että Hampdenissa klassisten kielten opiskelijat muodostavat suljetun ja elitistisen ryhmän, johon ei hyväksytä ketä tahansa. Kreikan opiskelijat eivät ole tekemisissä muiden kanssa. Ryhmästä tulee Richardille pakkomielle. Lopulta hän pystyy osoittamaan kyvykkyytensä muille opiskelijoille ja hänet hyväksytään mukaan ryhmään (rakastan tätä kohtausta!). Se tarkoittaa käytännössä kaikkien siteiden katkaisemista muuhun yhteisöön.

Hurmaavan mutta häpeilemättömän elitistisen opettajansa Julianin johdolla kreikkaa ja hiukan latinaakin opiskelevat Richardin lisäksi nerokas mutta arkielämästä vieraantunut Henry, orvot kaksoset Charles ja Camilla, homoseksuaalinen Francis ja Bunny, joka on seurueessa aika outo ilmestys. Hän ei ole lahjakas eikä sivistynyt. Hänen kotitaustansa on varakas mutta rahvaanomainen. Kukaan kirjan henkilöistä ei ole erityisen miellyttävä ihminen, mutta Bunny on inhottava, ja sen hän saa maksaa hengellään. Richardin tausta on huomattavasti vaatimattomampi kuin kenenkään muun, ja hän valehteleekin häpeämättömästi menneisyydestään. Hän haluaa kuulua joukkoon hinnalla millä hyvänsä, mitä toverit käyttävätkin mielestäni varsin häikäilemättömästi hyväkseen.

Kirjan takakansitekstin kirjoittaja syyttää päähenkilöitä itsekkyydestä. Olen aina ollut eri mieltä. Takakannen tulkinta on toki helppo tehdä - ovathan henkilöt monellakin tavalla ajattelemattomia ja sitä paitsi erinomaisen etuoikeutettuja. Heitä on helppo pitää ylimielisinä. Mielestäni heidän tekemäänsä rikokseen ei kuitenkaan johda itsekkyys vaan yleisihmillinen halu päästä selville sellaisista asioista, joita ihmisen olisi ehkä parempi olla tietämättä. Asiaa edesauttaa päähenkilöiden eristäytyminen toistensa ja pari tuhatta vuotta aiemmin eläneiden kreikkalaisten seuraan.

Päähenkilöt opiskelevat pääaineenaan klassista kreikkaa, minkä lisäksi he perehtyvät muinaisen Kreikan kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Varsinkin Henry tuntee ne paremmin kuin sen yhteiskunnan, jossa hän itse elää. Kuinka ihania keskusteluja opiskelijat käyvätkään! Opintojensa myötä he tutustuvat myös jumala Dionysokseen ja tämän kunniaksi suoritettuihin riitteihin, mikä muuttaa heidän oman elämänsäkin suunnan. Mielestäni tämä teema on käsittämättömän kiehtova: Ihmisen sisällä piilevät kaaoksen voimat sekä kiehtovat että pelottavat. Kuinka päästä eroon siitä tietoisuudesta, joka kontrolloi näiden voimien mellastusta? Ainakin itse olen niin tukahdutettu ihminen, että minun on hyvin vaikea päästää irti kenties liiallisestakin omien toimieni tarkkailusta ja arvioinnista.

Sitten tapahtuu se rikos. Kirjan loppupuoli on yhtä ahdistunutta kujanjuoksua. Kirja on kiehtova muttei mitenkään kevyttä luettavaa. Rikosta seuraa aina rangaistus, vaikkei lain koura tekijöihin asti ylettyisikään.

Muistan vieläkin ensimmäisen lukukerran. Oli talvi, olin luultavasti lukion toisella luokalla tai ehkä jo abiturientti. Jumalat juhlivat öisin löytyi silloisen kotikaupunkini kirjaston tänään palautetuista. Ahmin sen ällistyneenä ja ihastuneena. Kirja vaikutti omaan elämäänikin, sillä luultavasti se oli yksi niistä tekijöistä, joiden ansiosta uskalsin valita nykyisen urani. Tuohon asti olin ajatellut, että pitää opiskella jokin järkevä ammatti - viis siitä, mikä oikeasti kiinnostaisi. Lopulta ryhdyin kuitenkin humanistiksi vastoin lähipiirin odotuksia. Kreikkaa ja latinaakin olen yliopistossa opiskellut pitkälti tämän romaanin ansiosta, tosin vain sivuaineena.


Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (WSOY 1993)
Alkuteos The Secret History (1992), suom. Eva Siikarla

Niklas Wikholm: Rikollinen mieli

Miksi ihminen ryhtyy rikolliseksi ja mitä hänen päässään liikkuu keikan aikana? Mikä saa luopumaan rikollisesta elämäntavasta? Näitä asioita valottaa "omaelämänkerrallisessa esikoisromaanissaan" entinen ammattirikollinen Niklas Wikholm, jonka rosvon ura alkoi jo hyvin nuorena. Hän syyllistyi lähinnä omaisuusrikoksiin ja erityisesti kassakaappimurtoihin. Rikollinen mieli pureutuu rikollisen pään sisään, sekä syihin että seurauksiin.

Kertojan ongelmat alkoivat jo lapsuudessa. Hän koki, etteivät ankarat vanhemmat pystyneet antamaan hänelle rakkautta. Koulussa hän joutui kiusaamisen kohteeksi. Rakkauden ja hyväksynnän puute aiheutti niin pahan olon, ettei siihen auttanut kuin huumeet ja jännittävät kokemukset rikosten maailmasta. Kertoja kuvaa olleensa etevä rikollinen, jolle kiinni jäämiset olivat lähinnä satunnaisia työtapaturmia, mutta rikoksilla hän ei juuri rikastunut. Ilman koukuttavaa jännityksen tunnetta touhussa ei juuri olisi ollut järkeä. Toisaalta Wikholm kertoo riipaisevasti, kuinka kuluttava hänen elämäntapansa oli.

Kirja kuvaa jännittävästi rikollisten maailmaa. Rikollisen kirjoittama rikosromaani on mielenkiintoinen. Yleensähän kirjailijat ovat korkeintaan poliiseja, vielä useammin ketä tahansa sivullisia. Wikholmin mukaan hyvä rikollinen on ulospäin skarppi ja asiallinen. Muita rikollisia kohtaan hän on mukava ja luotettava eikä "vasikoi" tovereitaan. Rikollisten keskinäisissä suhteissa kaikki rakentuu luottamuksen varaan. Muita ihmisiä näissä piireissä katsotaan vähän alaspäin, he kun eivät ymmärrä, miten jännittävällä tavalla voi elää. Liian huolettomat ja toisaalta liian ahneet ansaitsevat tulla ryöstetyiksi. Lukija saa myös rikosten suorittamiseen monta aivan käyttökelpoiselta vaikuttavaa neuvoa. Wikholmin mukaan poliisin resurssit ovat niin pienet, ettei se voi mitään ammattimaisesti toimiville rosvoille.

Kirja on omakustanne, mikä näkyy lähinnä sen ulkoasussa. Esimerkiksi kansikuva ei ole niin hieno kuin tuossa mainoskuvassa. Rakenne on hallittu, kerronta ja kieli sujuvaa, huomiot ihmiselämästä vähäeleisen teräviä. Kai tälle olisi kaupallinen kustantajakin löytynyt?

Tämä on viisas ja koskettava pieni kirja ihmisen ahdingosta ja onnesta. Ei voi kuin ihailla kirjailijaa, joka on ankeista lähtökohdista pystynyt nousemaan takaisin tasapainoisempaan elämään. Kirjassa puhutaan paljon pahuudesta, mutta kun miettii, mitä kaikkea maailmalla nytkin tapahtuu, aika vähäistä pahuutta omaisuusrikollisuus kuitenkin on. Suurin vahinko tapahtuu tekijöille itselleen.

Kirjan nettisivut


Niklas Wikholm: Rikollinen mieli (Omakustanne, 2014)

David Lodge: Mukava homma

Kuva: Steve Jurvetson / Wikimedia Commons

Suosikkiromaanieni esittely jatkuu. Vuorossa on Mukava homma, joka kertoo 1980-luvun thatcherilaisen politiikan kurittamasta brittiyliopistosta. Kirja on juuri nyt Suomessa paljon ajankohtaisempi kuin vanhempien kollegojen muistoissa akateemisen vapauden kulta-aikana esiintyvällä 80-luvulla - tai edes silloin, kun itse luin sen ensimmäisen kerran lukioikäisenä. Kirjasta tulee pelottavalla tavalla mieleen suomalainen yliopisto juuri nyt.

Aivan kuten nykyään Suomessa, kuvitteellisessa Rummidgessa yliopistojen ja myös humanististen tieteiden arvo mitataan sillä, kuinka hyvin ne pystyvät hyödyttämään elinkeinoelämää. Yliopistojen ja elinkeinoelämän välistä kuilua pyritään kuromaan umpeen "Teollisuuden vuoden varjostussuunnitelmalla". Varjostus tarkoittaa sitä, että yliopistolainen seuraa tietyn ajan teollisuusyrityksen johtajaa tämän arkisessa työssä. Tavoitteena on, että tätä kautta yliopistot saavat realistisen käsityksen siitä, millaisia tarpeita yrityksillä on. Rummidgessa hankkeesen valittu teollisuusyritys on valimo- ja konepajayritys, jonka toimitusjohtaja on Victor Wilcox. Koska nuoret ja naiset saavat tympeimmät hommat, varjoksi nimitetään Englannin kirjallisuuden lehtori Robyn Penrose, sekä teoreettisilta kannoiltaan että mielipiteiltään radikaali nuori feministi. Kirjailija kuvaa häntä näin:

Jätämme toistaiseksi Vic Wilcoxin ja siirrymme ajassa pari tuntia, tilassa muutaman kilometrin taaksepäin tavataksemme hyvin erilaisen romaanihenkilön, henkilön, joka ei itse usko romaanihenkilön käsitteeseen, mikä on aika noloa minun kannaltani. Se tahtoo sanoa (hänen lempilausahduksensa), että Robyn Penrosen, Rummidgen yliopiston Englannin kirjallisuuden v.t. lehtorin käsityksen mukaan "henkilö" on porvarillinen myytti, illuusio joka on luotu pönkittämään kapitalistista ideologiaa. Väitteensä tueksi hän viittaa tosiasiaan, että romaanin, "henkilöä" par excellence korostavan kirjallisuudenlajin, synty sattui yhteen kapitalismin kukoistuksen kanssa, kun taas klassisen romaanin moderni ja postmoderni dekonstruktio 20. vuosisadalla osui yhteen kapitalismin kriisin kanssa.

David Lodgehan on kirjallisuuden emeritusprofessori. Hänen romaaninsa kuvaakin kaiken muun lisäksi konservatiivisten tutkijoiden ja dekonstruktionistien kaltaisten postmodernien teoreetikkojen törmäystä. 1980-luvullahan niin kirjallisuudentutkimuksessa kuin muissakin humanistisissa tieteissä käsitykset olivat aika hurjia. Mielestäni katkelmat tohtori Penrosen luennoista ja muista ajatuksista ovat todella kiintoisia. Jonkinlainen käsitys tuon ajan kulttuurintutkimuksen teorioista auttaa saamaan oivalluksia siitä, mitä Lodge satirisoi. Kirjan tapahtumat ja keskustelut ymmärtää kuitenkin täysin ilman sitäkin. Ihastuinhan itsekin romaaniin ensimmäisen kerran koulutyttönä, kun mitään käsitystä tieteenharjoittamisesta ei vielä ollut.

Suomenkielisen laitoksen kansitekstin mukaan kirja on "ilkikurinen nykyromaani erilaisten maailmankatsomusten yhteentörmäyksestä". Voi sanoa, että kirja pitää minkä lupaa. Keski-ikäisen, perheellisen teollisuusmiehen ja hiukan arkitodellisuudesta irtautuneen, seksuaalisesti "täysin emansipoituneen" kirjallisuudentutkijan ei ole helppo löytää yhteistä säveltä. Robynia se ei tunnu edes kiinnostavan. Hänelle varjostus on vain ikävä työtehtävä, joka on kuitenkin pakko hoitaa. Sen sijaan Vic huomaa pian odottavansa Robynin kohtaamista. Avioliitto on väljähtänyt, eikä kotona ole muutenkaan helppoa. Kirjan hauskuus syntyy pitkälti konflikteista, joita henkilöiden erilaiset näkökulmat aiheuttavat.

Viime aikoina Suomessa on keskustelu paljon toisistaan eriytyneistä "kuplista", joissa elävien ihmisten on vaikea ymmärtää toisiaan. Mukava homma on tässäkin mielessä ajankohtainen kirja. Kupla-ajattelussa ei ole mitään uutta. Mukava homma kuvaa sitä erityisen hienolla tavalla.

Lodge olisi voinut tyytyä irvailemaan tiedepolitiikan älyttömyyksille. Hän menee kuitenkin pitemmälle. Eihän varjostus aivan sillä tavalla onnistukaan, kuin sen suunnitelleet poliitikot olisivat toivoneet. Se kuitenkin tuottaa tulosta. Teollisuuspomo ja kirjallisuudentutkija oppivat ymmärtämään toistensa maailmoja. Ennen varjostusta työläiset ovat olleet Robynille vain sorrettuja proletaareja ja johtajat riistäjiä. Kun varjostus on jatkunut jonkin aikaa, hän kertoo miesystävälleen oivaltaneensa, että maailmassa on sellaisiakin ihmisiä, joita ei vain kiinnosta tietää, mitä mieltä Derrida tai Foucault on mistäkin kysymyksestä. Ei vaikka heillä olisi kaikki maailman mahdollisuudet opiskella. Samaan aikaan Vic alkaa nähdä arjessaan Robynin tutkimia ilmiöitä. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän saa uutta näkökulmaa ja alkaa etsiä uusia vastauksia niihin asioihin, joihin hän ei ole tyytyväinen. Kaikkien kannattaa olla vuorovaikutuksessa muidenkin kuin omaan viiteryhmään kuuluvien ihmisten kanssa, kirja opettaa.

Mukava homma käsittelee tärkeitä yhteiskunnallisia asioita, kuten tiedepolitiikka ja ihmisryhmien vieraantumista toisistaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin törkeän hauska ja viihdyttävä kirja.


David Lodge: Mukava homma (Karisto 1990)
Alkuteos: Nice work (1988), suom. Eila Salminen

Kati Tervo: Sukupuu

On suomalainen perhe, on saksalainen perhe. Avioliiton kautta niiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja maiden yhteiseen historiaan. Kati Tervon romaanissa pääsee ääneen seitsemän eri-ikäistä naista, äitejä, isoäitejä, tyttäriä, sisaria. Kaikki ovat menettäneet elämässään paljon.

Kesti kauan, ennen kuin oikein innostuin Sukupuusta. Kirjan alkupuolella kieli ja kerronta tuntui aika kömpelöltä. Silmiin pistää samankaltaisuus aviomiehen tyylin kanssa: lyhyitä lauseita, paljon huomiota yksityiskohtien kuvailulle. Kovin paljon minulla ei ole kirjasta sanottavaakaan - muuta kuin se, että se kannattaa lukea loppuun, sillä vasta lopussa tarina alkaa tiivistyä ja saada syvällisempiä sävyjä.

Kirjan voi varmasti ymmärtää monella tavalla, mutta minun mielestäni vaikuttavinta siinä on se, miten kuvataan sotien ja diktatuurin vaikutusta tavallisiin ihmisiin. Adele Schumacherin isä on sivistystä arvostava opettaja, äiti taas parantolan hoitajatar, joka uskoo kasvisruoan, auringonvalon ja ulkoilun parantavaan vaikutukseen. Hänen sulhasensa ja myöhemmin aviomiehensä Johannes Hukkanen on lähtöisin työläisperheestä, mutta hänen vanhempansa haluavat puskea häntä eteenpäin yhteiskunnassa opiskelun kautta. Kummankin perheen, sekä suomalaisen että saksalaisen, jäsenet ovat aivan tavallisia ja kunnollisia peruskansalaisia, eivät erityisen pahoja tai hyviä.

Käydään kuitenkin kaksi maailmansotaa. Johannes on jääkäri ja taistelee vapaussodassa valkoisten puolella. Hän ei toivu siitä koskaan. Myös saksalaisille käy kummassakin maailmansodassa huonosti, ja natsienkin toiminnalla on surullisia seurauksia Schumacherin perheelle sekä Saksassa että ulkomailla. Suomessa asuvan Adelen jäämistöstä löytyy sekä hakaristilippu että itse maalattu Hitlerin muotokuva. Niitä Adele ei suostu heittämään pois, mutta vanhemmiten hänelle ei saa kertoa maailman tapahtumista, koska ne järkyttävät liikaa. Tavallisuudesta on niin lyhyt matka hirmutekoihin, että sitä on helpompi olla ajattelematta. Moni tuntee syyllisyyttä sekä omista että kansakuntansa tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Mielestäni romaanin kansikuva on oikein osuva. Sukupuustakin varisee lehtiä.

Kirjablogeissa tätä on näköjään luettu todella paljon: Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjainten virrassa, Kirjan pauloissa, Kannesta kanteen, Kirjan jos toisenkin, Ilselä, Donna mobilen kirjat, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakirppu, Kirja hyllyssä, Kirjan kanssa.


Kati Tervo: Sukupuu (WSOY 2014)

Philip Teir: Talvisota

Philip Teir siteeraa esikoisromaaninsa alussa August Strindbergiä: Eivät nämä elämän pikkuasiat ole kuitenkaan merkityksettömiä, sillä elämä koostuu pikkuasioista. Sitaatti kuvaa, mistä Talvisodassa on kyse. Kirja kertoo pikkuasioista, jotka johtavat yhden avioliiton murenemiseen ja toisaalla uuden avioliiton solmimiseen.

Romaani kertoo Helsingissä asuvasta suomenruotsalaisesta Paulin perheestä. Isä Max Paul on kuusikymppinen sosiologian professori. Hän aloitti opintonsa 70-luvulla, jolloin Marx oli vielä muodissa ja sosiologia kovaa tiedettä. Hän opettaa edelleen peruskursseja ja kirjoittaa kirjaa Edvard Westermarckista, mutta romaanissa annetaan ymmärtää, että vanhan koulun sosiologina hän on ajautunut hieman syrjään alan uusista tuulahduksista. Omaa paikkaansa hän etsii evoluutiopsykologiasta, mitä kaikki kollegat eivät katso hyvällä. Taakkana on myös aikanaan kohua herättänyt seksitutkimus, jonka vuoksi häntä pidetään edelleen vain seksiprofessorina. Maxin vaimo Katriina työskentelee HUS:ssa pikkupomona. Häntä kuvataan ärsyttävän suorasukaisena ja suorastaan sosiaalisesti kömpelönä. Hän on myös taustaltaan suomenkielinen, mutta syntyperäinen helsinkiläinen - toisin kuin Max, joka vaikuttaa edelleen häpeävän pohjalaisia maalaisjuuriaan. Katriinan hahmo jää kirjassa ohuemmaksi kuin muiden perheenjäsenten.

Maxin lisäksi tarinan keskushenkilöitä ovat perheen aikuiset tyttäret Helen ja Eva. Helen työskentelee äidinkielen opettajana. Hän on naimisissa ja kahden lapsen äiti. Aviomies Christian on tylsyyteen asti kunnollisen ja hyvin kasvatetun suomenruotsalaisen miehen perikuva. Elämä on lähinnä arkea, ja välillä pitää pysähtyä miettimään, onko tämä nyt ihan oikeasti oma elämä. Sitä muutkin henkilöt kyllä miettivät. Kirjan henkilöistä Helen on kuitenkin tasapainoisin. Sen sijaan pikkusisko Eva ei ole löytänyt omaa oksaansa. Hän on opiskellut taidehistoriaa, mutta teoreettiset opinnot eivät jaksa kiinnostaa. Hetken mielijohteesta hän hakee opiskelemaan taidetta Lontooseen, missä hän tutustuu taidemaailmaan ja kapitalismikriittiseen Occupy-liikkeeseen. Eva on kaikessa juurettomuudessaan myös erittäin samaistumiskelpoinen hahmo.

Lisäksi kirjassa seikkailee Laura, nuori toimittaja, johon Max ihastuu. Laurasta ei lukija ota selvää. Miksi hän oikeastaan toimii niin kuin toimii? Katkeruudesta suuria ikäluokkia kohtaan - hän kun itse kuuluu prekariaattiin?

Jotain kirjalla ja ehkä laajemminkin suomalaisella (suomenruotsalaisella?) kirjallisuudella tuntuu olevan keski-ikäisiä ihmisiä, etenkin miehiä, vastaan. Tulee ihan mieleen Kjell Westön monet kirjat miehenä epäonnistumisesta. Voiko keski-ikäinen mies olla kirjallisuudessa jotain muuta kuin oman elämänsä ulkopuolinen, se joka ei oikein kuulu joukkoon? Toisin kuin monet Westön päähenkilöt, Max ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen miellyttävä tai myötätuntoa herättävä vaan pikemminkin jokseenkin vastuuton.

Talvisota on todella sympaattinen pikkukirja, joka ilahdutti tänä outona kesänä, kun intoa ei ole muuten riittänyt kuin työntekoon ja nukkumiseen. Pidän uskottavasta arki-ihmisyyden kuvauksesta. Kirjassa on arkisuudessaan hervottoman hauskoja pikkukuvauksia muun muassa lapsiperheen matkasta ruotsinlaivalla. Samoin akateemista mieltäni kutkuttivat pohdinnat taiteen ja sosiologian nykytilasta. Sosiologian professorin elämä vain vaikuttaa turhankin leppoisalta ollakseen uskottavaa. Oikeat professorit ovat satojen palkattomien ylityötuntien lannistamia zombeja. Maxilla taas riittää aikaa haahuiluun.

Kirjan ensimmäinen lause on siteeraamisen arvoinen: Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta.

Ilman lukuisia blogikirjoituksia olisin tuskin kirjaan tarttunut. Sen nimi tai kansikuva eivät ole erityisen kiinnostavia eivätkä oikeastaan kuvaa romaania ollenkaan. Tässä muutamia merkintöjä muista blogeista: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi.


Philip Teir: Talvisota. Avioliittoromaani (Otava 2013)
Alkuteos: Vinterkriget. En äktenskaproman. Suom. Jaana Nikula

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Hän katseli onnellisena ystäväänsä, joka alkoi laveasti selittää Sirkalle, kotiinsa tunkeutuneelle naiselle, kuinka korkealta ja kovaa hän pystyi kiljaisemaan, tarvittaessa myös laulamaan. Hän antoi pari taitavaa ääninäytettäkin, ja kun hän tapaili Yön kuningattaren staccatoja, älyseinä rämähti päälle kuvitellen, että keittiössä on jälleen tulipalo.

"Katsokaa nyt! Tuo seinä on menettänyt järkensä!" Irma osoitti syyttävästi näyttöä, jolla oli tähänkin pulmaan kolme ratkaisua: 1 Sammutuspeite 2 Yleinen hätänumero 112 3 Huoltoyhtiö. Nainen rypisti peitevoideltuja kasvojaan ja näytti lähinnä Lumikilta rumissa vaatteissa. 

"Haluatteko kuulla Pyhästä Hengestä?" hän sanoi sitten. Se olikin ainoa vaihtoehto, jota älyseinä ei vielä ollut keksinyt heidän aamuunsa tarjota.

Ehtoolehto-trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta (Kuolema Ehtoolehdossa 2013 ja Ehtoolehdon pakolaiset 2014) tutuksi tulleet lähes satavuotiaat rouvat Siiri, Irma, Anna-Liisa ja Margit ovat päässeet muuttamaan takaisin kotiinsa palvelutaloon. Ehtoolehdon remontti on siis valmistunut, mutta entisellään on vain kommellusten määrä. Ehtoolehdosta on tehty geronteknologian piloottihanke, jota tukee kolme ministeriötä - mutta siitä huolimatta hoitomaksut nousevat koko ajan. Palvelutalo on koneistettu niin perinpohjaisesti, ettei hoitajia, askarruttajia tai jumppareita enää tarvita. Hoidokkien lisäksi ainoat talossa näkyvät elävät olennot ovat salaperäisen uskonlahkon vapaaehtoiset saarnaajat ja rotat.

Kuten arvata saattaa, älyseinä, hoitorobotit ja 3D-tulostettu ruoka eivät pysty tyydyttämään edes perustarpeita, saati sitten sivistyneiden rouvien henkisiä tarpeita. Onneksi radiosta tulee hyvää musiikkia. Anna-Liisa uppoutuu rakkaaseen Taikavuoreensa. Siiri ja Irma ajelevat raitiovaunulla ympäri Helsingin kantakaupunkia sen arkkitehtuuria kommentoiden. Eniten raitiovaunukohtauksista saakin irti Helsinkiä tuntava lukija. Rouvat tarkkailevat uteliaina omituiseksi muuttunutta nykyaikaa. Palvelutalossa vanhusten ja teknologian välinen sota kärjistyy kuitenkin tilanteeseen, jossa päähenkilöiden on valittava puolensa.

Ehtoolehdon tuho on vieläkin överimpi kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Lindgrenin teksti laukkaa eteenpäin kuin pillastunut hirvi. Se tuntuu liikkuvan pikemminkin painajaismaiseksi muuttuneessa lähitulevaisuudessa kuin tässä ajassa. Se varoittaa yhteiskunnasta, jossa ihmisen kosketus on korvattu älylaitteilla eikä kenelläkään ole enää kirjahyllyä kotonaan. Ehtoolehdon tarina loppuu ilmeisesti tähän kirjaan, mutta ratkaisemattomia kysymyksiä jäisi vielä epilogia varten.


Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (Teos 2015)

Onneks tänne saa tulla kännissä - tarinoita ammattikoulusta

Onneks tänne saa tulla kännissä piti olla novellikokoelma. Jos en olisi tiennyt sitä etukäteen, olisin pitänyt kirjaa ilman muuta romaanina. Vaikka teoksen tarinat ovat erillisiä ja toimivat toisistaan riippumatta, ne muodostavat myös yhtenäisen juonellisen kokonaisuuden.

Alaotsikko Tarinoita ammattikoulusta muistuttaa Janne Huilajan muutaman vuoden takaisesta armeija-aiheisesta novellikokoelmasta Epäkelpo aines (2011), josta pidin hyvin paljon. Huilajan teos oli lähinnä mielessä, kun tartuin kirjaan. Ammattikoulu ja armeija ovat yhtä lailla yhteisöjä, joista minulla ei ole kokemusta, ja kaunokirjallisuuden lukeminenhan on aina oiva tapa tutustua ennestään tuntemattomiin elämänalueisiin. Kirja ei kuitenkaan kerro tavallisesta ammattikoululuokasta vaan jo kovaa vauhtia syrjäytyvistä ongelmatapauksista. Ehkä alaotsikkokin johtaa siis hieman harhaan.

Kirjan päähenkilö on ammattikoulun sijaisopettaja Anni, joka opettaa vaille opiskelupaikkaa jääneille tarkoittua ammatinvalintaluokkaa ja kipuilee epäonnistuneessa avioliitossa. Ammatinvalintaluokan oppilaat ovat hyvin ongelmaisia. Osan kotiolot ovat hankalat, toiset käyttävät päihteitä, joillakin on mielenterveysongelmia. On maahanmuuttajanuoria, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa suomalaisesta yhteiskunnasta. Kaikesta huokuu näköalattomuus. Koulukin vaikuttaa luovuttaneen. Ammatinvalintaluokka on lähinnä säilytyspaikka. Samaa Annin opettajakollega sanoo koko ammattikoulusta. Uskooko kukaan, että luokan nuoret voisivat päästä eteenpäin elämässään? Jopa luokkatila on umpihomeessa, eikä sekään kiinnosta ketään.

Myös sijaisope Anni on eksyksissä omassa elämässään. Häneltä puuttuu osa pedagogisista opinnoista, joten oikeat opet eivät huoli häntä joukkoonsa. Suhde puolisoon on solmussa, ja Anni etsii rakkautta muiden miesten seurasta. Työpaikan lohduton tunnelmakin masentaa. Anni pääsee lopulta opettamaan ammattinvalintaluokan lisäksi toisessa koulutusohjelmassa, mutta sielläpä vasta onkin "haasteita". Oikeastaan hän haaveilee jatko-opinnoista (hulluja on monenlaisia), mutta jo entiseksi osoittautunut aviomies vaatii häntä tekemään "tuottavaa työtä". Minusta Anni vaikuttaa hyvältä kasvattajalta - hän jaksaa nähdä ihmisen vaikeissakin oppilaissaan.

Novellikokoelmana (tai romaanina) teos ei ole kovin ihmeellinen. Henkilöt ovat sangen yksiulotteisia, varsinkin oppilaat. Enemmän paikallaan kirja on hätähuutona maamme syrjäytyneen nuorison puolesta. Se on masentava tarina kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten elämästä ja koulun voimattomuudesta heidän ongelmiensa edessä.


Minna Finstad ja Sari Salminen: Onneks tänne saa tulla kännissä - tarinoita ammattikoulusta (Nordbooks 2015)

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen uusin romaani tarttuu kovasti ajankohtaisiin teemoihin, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat parikymmentä vuotta tästä ajasta eteenpäin. Maailma horjuu ilmastokatastrofin partaalla, arabimaiden sisällissodat ovat kestäneet vuosikausia, eletään terrorismin pelossa ja pakolaislaumat kiertävät pitkin Eurooppaa. Kuulostaa siis varsin tältä päivältä. Kun aika loppuu kuvaa maailmaa, jossa jankataan edelleen samoista asioista kuin nykyään. Mitä valtioiden pitäisi tehdä ilmastokatastrofin jarruttamiseksi? Mikä saa periaatteessa aivan fiksut nuoret ihmiset tappamaan tuntemattomia?

En hämmästyisi ollenkaan, vaikka ilmastoasia ei olisi edennyt 20 vuodessa. Onhan samoista asioista puhuttu nytkin monta vuosikymmentä ilman merkittäviä edistysaskelia. Mielestäni romaanin kovaama tulevaisuus vaikuttaa itse asiassa varsin optimistiselta. Järjestäytyneitä yhteiskuntia on sentään vielä olemassa, ja jäätön pohjoisnapakin on aivan uusi asia. Selvästi osa ihmisistä ainakin rikkaissa maissa pystyy edelleen uskottelemaan itselleen, ettei mitään hätää ole. Tulevaisuuden yliopistokin vaikuttaa inhimillisemmältä paikalta kuin tämä nykyinen: luennoitsijoilla on aikaa keskustella opiskelijoiden kanssa hallinnoinnin ja rahoituksen hakemisen asemesta. Ehkä tieteen rahoitus on lopultakin saatu kestävälle pohjalle?

Romaanin päähenkilö on ilmastoasiantuntija Laura Anttila, joka luennoinnin lisäksi lobbaa päättäjiä ympäristöasioissa. Hänen mielestään ilmastonmuutos on ennen kaikkea moraalinen kysymys. Myös hänen puolisonsa on kokoaikainen maailmanparantaja, ja lapset ovat saaneet rautaisannoksen ympäristöajattelua jo lapsina. Tytär Aava on paennut lääkäriksi Somaliaan. Ympäristön ja eläinten kohtalo järkyttää erityisesti herkkää Aslakia, joka päättää lopulta ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Päätöksellä on raskaat seuraukset perheelle, joka on muutenkin pelännyt vuosikaudet kuopuksen puolesta.

Melkeinpä mielenkiintoisin henkilö on somalialainen vartija Bahdoon, jonka parhaasta ystävästä on tullut ääri-islamilainen terroristi. Itsemurhaiskussa kuollut nuorukainen ei ole kovin erilainen hahmo kuin suomalainen Aslak.

Kirjan henkilöt joutuvatkin asemastaan riippumatta kysymään, voiko pahuutta perustella sillä, että estetään vielä suurempaa pahaa tapahtumasta. Äärimmäisiin keinoihin tarttumista on helppo ymmärtää tilanteessa, jossa viralliset päätöksentekoprosessit eivät ole johtaneet mihinkään. Muistan keskustelleeni jo Jokelan kouluammuskelun jälkeen ystäväni kanssa siitä, että onhan ampujalla pointtinsa. Ei tällainen ihmiskunta ansaitse kovin paljon rakkautta osakseen. Tasapainoinen ihminen tosin ymmärtää, että vaikka ihmiset olisivatkin kollektiivisesti syyllisiä, ympäristön asia ei etene yhtään sillä, että surmataan muutamia kymmeniä tai satoja satunnaisesti valittuja ihmisiä.

Globaalin katastrofin lisäksi kirjassa onkin kyse yksittäisen ihmisen katastrofista. Mitä tehdä, kun maailman katsominen silmästä silmään käy kohtuuttomaksi taakaksi? Varsinkin kun sen joutuu kantamaan yksin toveripiirin sulkiessa herkän ihmisen ulkopuolelle. Kirjaa lukiessa tulee mieleen ajatus, että masentuneet näkevät maailman realistisesti ja niin sanotut terveet elävät jonkinlaisen positiivisuusharhan vallassa.

Toivo on romaanin keskeisiä teemoja. Miten pystyä elämään maailmassa, jossa toive paremmasta hupenee yhtä nopeasti kuin luonnonvarat. Jossakin Marek Hlaskon romaanissa henkilö sanoo toiselle, että hyvä kun itket, se osoittaa, että toivot vielä jotakin. Vai pitäisikö itkemisen sijaan keskittyä niihin asioihin, jotka ovat vielä hyviä ja kauniita? Olen aina rakastanut tuntureita, mutta nykyään lumisen tunturinrinteen katselemisesta entistäkin liikuttavampaa tekee ajatus siitä, että todennäköisesti näen vielä sellaisenkin ajan, kun sellaista ei ole enää olemassa.


Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (WSOY 2015)

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Olen pitänyt Kjell Westötä Jan Guilloun suomalaisena vastinparina. Kumpikin käsittelee romaaneissaan hyvän ja pahan taistelua ihmisyydessä. He ovat kuitenkin aika erilaisia kirjailijoita. Siinä missä Jan Guilloun romaanien henkilöt voidaan jakaa hyviksiin ja pahiksiin ja hyvikset voittavat lopussa, Kjell Westö näkee ihmismielessä enemmän harmaan sävyjä. Hänen päähenkilönsä, erityisesti miehet, ovat periaatteessa hyviä ihmisiä, jotka eivät silti oikein onnistu. Monen romaanin teema on miehenä ja isänä epäonnistuminen. Guillou on optimisti, Westö epäilemättä parempi kirjailija.

Ensimmäisen kerran luin romaanin lukiolaisena. Muistan vieläkin, miten istua kyyhötin välitunneilla lukion käytävillä sitä lukien. Nykyään sitä lukiotakaan ei enää ole. Kuvassa näkyvän pokkarin ostin muutama vuosi sitten Tuska-festareiden kirjakojusta. Vaikka olen lukenut tämänkin suosikkikirjani useampaan kertaan eikä edellisestä kerrasta ole edes kovin kauan, kirjassa oli paljon juonenkäänteitä, joita en muistanut ollenkaan. Romaani yllättää aina uudestaan.

Romaanista on tehty samanniminen elokuva, joka on myös mielestäni huippuhyvä. Se on kuitenkin aivan eri taideteos kuin kirja. Jotta monipolvisen tarinan ydin on saatu säilytettyä, elokuvaa varten tapahtumia on pitänyt karsia ja muutella. Juoni on siis aivan erilainen, mutta perusidea on sama. Esimerkiksi elokuvan Henrik on alun perin suomenkielinen ja siksi erilainen kuin vaimonsa vanhaa rahaa omistava suku. Kirjan Henrik taas on kotoisin  kalastajakylästä ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Romaanissa hän on kaikin tavoin vahvempi hahmo kuin elokuvassa.

Henrik on yksi romaanin miehistä. Hän kuuluu heti sotien jälkeen nuoruuttaan eläneeseen sukupolveen. Hän on kotoisin köyhistä oloista ja menettänyt isänsä varhain mutta pystyy kohoamaan yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylempään keskiluokkaan lukupäänsä ja ahkeruutensa vuoksi. Hänellä ei ole perittyä kulttuurista pääomaa eikä sen myötä kykyä toimia luontevasti erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Työ on hänen supervoimansa, ja perheen varallisuus karttuukin tasaista tahtia. Mutta onko kohta mitään perhettä, kun isä on aina töissä? Isän ikävä periytyy sukupolvelta toiselle.

Päähenkilö on kuitenkin Henrikin nuorin poika Rikhard eli Riku, joka ryhtyy eräänä kesäisenä yönä pohtimaan siihenastista elämäänsä. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu paljon muistoja, joiden kautta romaani kertoo yhden helsinkiläisen suomenruotsalaisperheen tarinan. Samalla se kuvaa yhteiskunnan muutosta 1960-luvulta kirjoittamishetkeensä, 90-luvun puoliväliin. Toinen muistelija on isosisko Marina eli Marsu. Kirjassa kuullaan myös kaikkitietävää kertojanääntä.

Marinan muisteluosuudet ovat mielestäni kirjan antoisinta osuutta. Westön naiset eivät ole samanlaisia epäonnistujia kuin hänen miehensä. Riku on aivan raivostuttava hahmo, varsinainen tahdoton ajopuu. Ihailen Henrikiä, koska hänellä on sentään työintonsa, korkea moraali ja ammattitaito. Myös vanhemmalla veljellä Danilla on itsekunnioitusta, vaikka hänen kapinointinsa aiheuttaa kärsimystä sekä hänelle itselleen että hänen läheisilleen. Dani pysyy kuitenkin uskollisena omille ihanteilleen, kun taas Riku horjuu elämässään minne sattuu. Hänen kaverinsa rikastuvat 80-luvun kasinotaloudella, jota vanhan koulun liikemies Henrik ei pidä järkevänä ja ikihippi Dani paheksuu omista lähtökohdistaan. Rikulla ei ole moraalisia estoja tai ymmärrystä talouden toiminnasta, joten sattuma pelastaa hänet bisneksien romahdukseltakin. Uusrikkaiden kauhealla käytöksellä on romaanissa tosin vähäisempi osa kuin elokuvassa.

Leijat Helsingin yllä on mielestäni Westön paras romaani, se josta hänen olisi pitänyt saada Finlandia-palkinto. Romaanissa pohdiskellaan, kuinka vaikea periaatteessa hyväntahtoisten ihmisten on tulla toimeen niiden kanssa, joita he rakastavat eniten. Kaikilla on kuitenkin unelmia, joita leijat symboloivat. Tai huolia, ylipäätään sitä osaa ihmisyydestä, joka ei näy ulospäin. Toinen selitys romaanin oudolle nimelle on, että kirjailija viittaa unohdettuun suomenruotsalaiseen kauhuromaaniin (jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista; jos joku muistaa, täydennän).

Tämä ei ole mikään helppo kirja. Nytkin sitä lukiessa tuli varsin ahdistunut olo. Silti kirja on yksi ehdottomista suosikeistani.


Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Otava, 1996)
Alkuteos Drakarna över Helsingfors, suom. Arja Tuomari