John Branch: Tappelija

Useimmissa joukkuepeleissä tietoinen väkivalta on jyrkästi kiellettyä ja paheksuttua. Jääkiekko on yksi poikkeuksista. Nyrkkitappelut ovat kuuluneet siihen jo lajin villissä menneisyydessä. Ne ovat viihdettä, jolla houkutellaan katsojia otteluihin erityisesti siellä, missä laji ei vanhastaan ole ollut suosittu. Toisaalta kiivaimpia jääkiekkoväkivallan puolustajia on myös perinnetietoisessa Kanadassa, lajin synnyinsijoilla. Väkivallalla on jääkiekossa toinenkin rooli, joka tuo mieleen kuvaukset ammattirikollisten maailmasta. Väkivallan ja sen pelon ajatellaan ehkäisevän kaukalossa niitä konnuuksia, joihin tuomarit eivät ehkä puutu. Tappelijapelaajat suojelevat erityisesti joukkueiden tähtipelaajia vahingoittamisyrityksiltä. Joukkueiden omistajat hyötyvät, samoin tähtipelaajat, mutta kuinka käy tappelijoiden, näiden murheellisen hahmon ritareiden, joilla ei pelkkien pelitaitojen perusteella olisi mitään asiaa ammattilaissarjoihin?

Vuonna 2011 vain 28-vuotiaana kuollut Derek Boogaard oli viime vuosien tunnetuimpia jääkiekkotappelijoita. Hän oli kaksimetrinen valtava järkäle, joka ei epäroinyt aiheuttaa vakaviakaan vammoja vastustajilleen. Elämänkerran mukaan hän oli kaukalon ulkopuolella kuitenkin itse ystävällisyys, suosittu joukkuetoveri ja laajan ystäväpiirin huolien kuuntelija. Elämänkerran mukaan Boogaardin lapsuus oli pääosin onnellinen, mutta hänen oli vaikea saada ystäviä pikkupaikkakunnalla, jossa koko perhettä vierastettiin isän poliisinammatin vuoksi. Koulussa häntä kiusattiin ja pidettiin sopeutumattomana, eikä paikallisessa jääkiekkojoukkueessa mennyt paljon paremmin. Teini-ikäisenä hän kiinnitti kuitenkin suurikokoisena ja tappeluun valmiina kykyjenetsijöiden huomion. Nämä eivät kuvitelleetkaan, että hänestä koskaan tulisi mestarillista maalintekijää, mutta jo nuorisosarjoihin etsittiin väkivallan ammattilaisia. Nuorten sarjoista Boogaard nousi NHL:ään, missä hän pelasi suurimman osan urastaan Minnesota Wildissa. Koko uran aikana hän teki kolme maalia. Sitäkin tärkeämpinä jääkiekkotilastoihin jäivät sadat rangaistusminuutit vastustajien pahoinpitelyistä.

Olen seurannut jääkiekkoa lapsesta asti. Olen aina ollut jääkiekkoväkivaltaa vastaan, mutta ennen tämän kirjan lukemista en ole suoraan sanottuna ymmärtänyt, kuinka vakava asia se todellisuudessa on. Olen pitänyt sitä ala-asteen välituntikähinöihin verrattavana show'na. Sitä se ei ole, vaan tappelun ammattilaisten yhteenotoissa muun muassa murtuu kasvojen luita. Vähitellen on alettu kiinnittää huomiota myös siihen, mitä sadat nyrkiniskut tekevät aivoille. Jääkiekko on muutenkin vaarallinen laji, jossa aivovammat eivät ole harvinaisia. Kaikkia niitä ei varmasti voida koskaan estää. Tappelut voitaisiin, jos haluttaisiin, mutta ovatko ne liian tärkeä osa bisnestä?

Tappelijassa Derek Boogaard esitetään marttyyrina, pohjimmiltaan kilttinä ihmisenä, joka pahoinpitelee lukuisia ihmisiä sairaalakuntoon, mutta maksaa siitä äärimmäisen kovan hinnan. Toisaalta hän on ryhtynyt jääkiekkotappelijaksi vapaaehtoisesti ja saanut siitä elannon, joka ei toki ole lähelläkään taitopelaajien huippupalkkoja mutta yltäkylläinen kaikkiin muihin vaihtoehtoihin verrattuna. Parhaina vuosina hän nautti Minnesotassa laajaa kansansuosiota. Ammatinvalinnan synkempi puoli olivat jatkuvat kivut, lääkeriippuvuus ja aivotoiminnan häiriöt. Yhdessä ne johtivat ennenaikaiseen kuolemaan, jonka syyksi todettiin tapaturmainen lääkkeiden yliannostus. Kuoleman jälkeen Boogaardin aivot tutkittiin. Hän oli sairastannut kroonista traumaattista enkefalopatiaa, CTE:tä, nyrkiniskujen aiheuttamaa etenevää aivosairautta, joka olisi ilman väliin ehtinyttä yliannostuskuolemaa johtanut pian dementiaan.

Kirjan kirjoittaja, jääkiekkoa hyvin tunteva urheilutoimittaja John Branch ei varsinaisesti syytä ketään Boogaardin kuolemasta. Lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä jääkiekon tappelukulttuurista. Minua kauhistuttaa yhtä lailla nuorten pelaajien asema jääkiekkoseurojen rahantekovälineinä kuin verenhimoiset katsojat, jotka eivät juuri eroa julkisten teloitusten yleisöistä. Osa ongelmaa on ehkä myös jääkiekkokulttuurin äärimaskuliinisuus, missä keskustelu väkivallasta nähdään heikkouden osoituksena. Kuitenkaan sen enempää joukkueiden johtohenkilöstön kuin yleisönkään ei tarvitse itse kokea väkivallan seurauksia: kipua, henkisiä ongelmia, terveyden menetystä, epävarmuutta tulevasta. Minun mielestäni urheilun varjolla ei pidä sallia sellaisia tekoja, jotka nakkikioskilla tehtyinä johtaisivat vankilatuomioon.

Tappelija on tasapainoinen elämänkerta ja kuvaus kulttuuri-ilmiöstä, jota humanistina olisi mieluummin ajattelematta. En ole kuitenkaan huomannut, että se olisi Suomessa johtanut kovin laajaan keskusteluun aiheesta. Onko vakaviin loukkaantumisiin johtava väkivalta edes täällä avain yhtä suuri ongelma kuin Atlantin toisella puolella?


John Branch: Tappelija - NHL-pelaaja Derek Boogaardin elämä ja kuolema (Siltala 2015, suom. Terhi Vartia)

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

1700-luvulla tiedemiehet keskustelivat, onko eläinlajin sukupuutto ylipäätään mahdollinen. Eihän luonto voi harrastaa sellaista tuhlausta! Keskustelu sai alkunsa, kun löydettiin luita, jotka olivat peräisin nykymaailmassa tuntemattomista eläimistä. Mitä ne olivat ja miksei niitä ollut enää? Kukaan aikalaisista ei kuitenkaan ollut vielä koskaan nähnyt yhdenkään lajin häviävän. Seuraavalla vuosisadalla puolestaan oli jo selvää, että ihminen pystyy hävittämään lajeja ikuisiksi ajoiksi. Kuuluisimpia esimerkkejä oli pingviiniltä näyttävä, lentokyvytön siivetönruokki, jonka suunnattomat pesimäpopulaatiot hävitettiin pohjoisilla merialueilla merenkulkijoiden ruoaksi ja polttoaineeksi vain muutaman vuosikymmenen kuluessa. Sukupuutoista oli tullut arkista todellisuutta.

Meidän aikanamme valtava osa lajeista on jo kadonnut tai ainakin vaarassa kadota. Syyllisen jokainen näkee katsoessaan peiliin. Tuhoa voi verrata vain niihin viiteen aikaisempaan sukupuuttoaaltoon, joiden aikana suurin osa maapallon lajeista kuoli valtavien asteroiditörmäysten, suurimittaisen tulivuoritoiminnan tai muiden sellaisten syiden vuoksi. Tulee surku monia viehättäviä lajeja, mutta samalla herää myös kysymys, miten meidän itsemme käy.

Pulitzerillakin palkittu tietokirja Kuudes sukupuutto kuvaa yhdysvaltalaisen toimittajan Elizabeth Kolbertin matkoja ympäri maailmaa entisten ja nykyisten sukupuuttojen jäljillä. Kirjassa on tuhdisti tietoa, mutta henkilökohtainen näkökulma tekee siitä yllättävänkin kepeää ja viihdyttävää luettavaa. Ironista kyllä matkustelu mainitaan myös yhdeksi syyksi lajien ahdinkoon. Matkustavaisten mukana kulkee taudinaiheuttajia ja vieraslajeja, jotka ovat koituneet muun muassa useiden sammakkolajien kohtaloksi. Muita ihmisen aiheuttamia uhkia luonnon monimuotoisuudelle ovat muun muassa ilmastonmuutos, merten happamoituminen ja elinympäristöjen pirstoutuminen. Pahin on silti kaikkien näiden tekijöiden yhteisvaikutus ja muutoksen nopeus, jotka tekevät lajien sopetumisesta uusiin olosuhteisiin äärimmäisen vaikeaa. Riittääkö niissä enää geneettistä potentiaalia vai onko tulevaisuus jättiläisrottien?

Vaikka ihmisen aiheuttamat sukupuutot yleistyvät tavattomasti yhteiskuntien modernisaation myötä 1800-luvulla, kirjassa pohdiskellaan paljon, missä määrin ihminen on koskaan pystynyt elämään sopusoinnussa luonnon kanssa vai onko sen tavaton sopeutumiskyky aiheuttanut ongelmia aina. Onhan nykyihminen vieraslaji kaikkialla muualla kuin lajin syntysijoilla Itä-Afrikassa. Niin kutsutun megafaunan katoamiseen metsästäjäkansat vaikuttivat osaltaan jo pian viimeisimmän jääkauden päättymisen jälkeen, ja hätkähdyttävintä on arvuutella nykyihmisen osuutta muiden ihmislajien kuten neandertalinihmisen sukupuuttoon lajien eläessä vielä rinnakkain.

Olen ilmeisesti viettänyt tarpeeksi aikaa synkähköjen tulevaisuudenvisioiden parissa, koska nykyisen sukupuuttoaallon suuret linjat tuntuivat jo kovin tutuilta. Joihinkin menneisyyden aiheisiin olisin tahtonut lisätä, että luultavasti perimmäinen syy tapahtumiin on ollut ihmisen ja luonnollisen ympäristönmuutoksen yhteisvaikutus. Neandertalilaisistakin on parin viimeisen vuoden aikana tullut niin paljon uutta tietoa, että osa Kolbertin pohdinnoista vaikuttaa jo hiukan vanhentuneilta. Melkeinpä mielenkiintoisimmalta osalta kirjassa tuntuukin tieteenhistoriallinen osuus, jossa kerrotaan, kuinka varhaiset tutkijat pääsivät aikaisempien sukupuuttoaaltojen jäljille ja millaisiin päätelmiin ne heidät veivät.

Kirjan lopussa Kolbert pohtii tietenkin, kuinka sukupuuttoja voitaisiin tulevaisuudessa vähentää. Sukupuuttoaaltoa vaivaa kuitenkin sama pulma kuin ilmastonmuutosta: ongelmien mittakaavaa on vaikea edes yrittää ymmärtää, saati että niihin löytyisi edes suurin piirtein mahdollisia ratkaisuja.

Kirjan suomenkielinen käännös on loistava. Täytyy ihailla suomentaja Pirkko Vesterisen osaamista. Teoksessa mainitaan hengästyttävä määrä lajeja, joille on löytynyt myös suomenkielinen nimi. Tämän on täytynyt vaatia suunnatonta vaivannäköä.

Kirjaa on näköjään luettu blogeissa melko paljon: Eniten minua kiinnostaa tie, Kaiken voi lukea, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa.


Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia (Atena 2016)
Alkuteos: Sixth Extinction. An Unnatural History (2014), suom. Pirkko Vesterinen

Arthur Golden: Geishan muistelmat

Kiotolainen geisha
Kuva: Todd Laracuenta / Wikimedia Commons

Chiyo-tyttö syntyy pienessä merenrantakaupungissa jo tuolloin iäkkään kalastajan nuorimmaksi lapseksi. Kalliolla vinossa kököttävästä mökistä on pitkä matka Kiotoon ja vielä pitempi New Yorkiin, mutta sinne Chiyo päätyy. Tosin silloin hänen nimensä on Sayuri ja hänet tunnetaan yhtenä Kioton menestyneimmistä geishoista.

Romaanin kehystarinassa iäkäs Sayuri kertoo elämäntarinaansa New Yorkissa hollantilaiselle professorille, joka kirjoittaa sen muistiin. Näkökulma on japanilaisen naisen, mutta tarina on jo lähtökohtaisesti suunnattu länsimaiselle yleisölle, jolle kulttuurista kontekstia täytyy toki selittää eri tavalla kuin natiiville. Romaani kertoo myös menneestä maailmasta, sillä sen kirjoittamishetkellä 1990-luvulla geishojen ammattikunta näytti olevan katoamassa. Tapahtumat sijoittuvat pääosin toisen maailmansodan molemmin puolin, päähenkilön nuoruuteen.

Geishat ovat naisia, jotka saavat elantonsa miesten viihdyttämisestä. Länsimaissa heitä pidetään usein prostituoituina. Vaikka geishoilla oli myös seksipalveluista maksavia asiakkaita, he olivat ennen kaikkea taiteiljoita, jotka osasivat laulaa, tanssia, soittaa perinnesoittimia ja keskustella nokkelasti ja henkevästi. Ennen geishoiksi valmistumista nuoret tytöt kävivät läpi monivuotisen raskaan koulutuksen. Suosituimmat geishat saattoivat tienata hyvin ja saavuttaa arvostetun aseman. Tuohon aikaan Japanissa ei yleensä menty naimisiin rakkaudesta vaan suvun jatkamiseksi, joten miehet etsivät rakkautta ja kumppanuutta kodin ulkopuolelta.

Romaani Geishan muistelmat tähyää eksoottisten kulissien taakse. Kuten nuoren Chiyon "vanhempi sisar" ja opettaja toteaa, tyttö ei ryhdy geishaksi tullakseen onnelliseksi vaan siksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Chiyon kohtalo on varsin tavallinen. Iäkkäät ja sairaat vanhemmat käytännössä pakotetaan myymään tyttärensä orjiksi. Viehättävän ulkomuotonsa vuoksi Chiyo päätyy geishataloon piiaksi. Jos hän onnistuisi, hänestä voisi tulla itsekin geisha, mutta pikkutytön on maksettava ylöspito, koulutus ja ammatti omalla työllään. Se tarkoittaa kohtuuttomia työpäiviä ja alistumista geishatalon naisten julmuudelle ja mielivallalle. Vanhemmat naiset ovat aikanaan kokeneet samat eivätkä epäröi siirtää epäoikeudenmukaista kohtelua seuraavalle sukupolvelle. Monta kertaa Chiyon tie näyttää kääntyvän pystyyn naisten ilkeyden vuoksi. Oikeastaan naisten ilkeys ja keskinäinen kilpailu on kuitenkin syy myös siihen, että hän saa lopulta käydä koulunsa loppuun ja näyttää kykynsä geishakokelaana. Olosuhteiden pakon lisäksi salainen ihastus paikallisen suuryhtiön johtajaan auttaa nuorta naista jaksamaan arjessa.

Naisiin verrattuna miehet näyttäytyvät tarinassa suorastaan jaloina ja miellyttävinä. Silti nuori tyttö on heidänkin mielivaltansa armoilla. Jos luonne ja ulkonäkö miellyttävät, miehistä voi saada avokätisiä suojelijoita, joiden turvin elämänsä voi rakentaa vallan miellyttäväksi. Edes menestyneillä geishoilla ei silti ole koskaan samoja mahdollisuuksia valita kuin miehillä. Eivät naisetkaan ole pelkästään pahoja. Heidän maailmansa on vain äärimmäisen julma. Elämä on jatkuvaa keskinäistä kilpailua pöydältä putoavista muruista. Se saa naiset hyökkäämään ja juonittelmaan toisiaan vastaan.

Heti romaanin alussa on selvää, että Sayuri menestyy ja voittaa vaikeudet. Vain menestyneiden tarinat kerrotaan. Toiset jäävät loppuelämäkseen piioiksi, päätyvät ilotaloihin tai juovat itsensä hengiltä. Toisaalta ennen sotaa useimpien geishayhteisön jäsenten elämä oli helpompaa kuin monella muulla nuorella naisella Japanin köyhällä maaseudulla tai tehtaissa. Romaanissa luokkayhteiskunnan ja sukupuolten epätasa-arvon kuvaus on lohdutonta, mutta minkäänlaiseen paasaukseen tai julistukseen kirja ei sorru. Nythän asiat ovat ilmeisesti muuttuneet ja geishaksi päädytään tietoisen ammatinvalinnan eikä orjaksi myymisen seurauksena.

Romaania lukiessa geishan ammatti monine perinteineen tulee tutuksi. Samoin lukija pääsee kurkistamaan japanilaiseen taiteeseen ja estetiikkaan, jossa 1700-luvulta periytyvä kabukiteatterikin on ihan uudenaikaista hömppää verrattuna oikeasti vanhoihin perinteisiin. En tiedä, miten japanilainen lukija kirjaan suhtautuisi, mutta ainakin itse olin häpeämättömänä lumoutunut sen tarjoamasta eksotiikasta.

Tänä keväänä elämä on ollut yhtä matalalentoa. On ollut lepoa sielulle lukea perinteistä hyvää romaania, jossa on samaistumiskelpoisia, elävänoloisia päähenkilöitä, hyvä tarina, jännitystä ja suuria tunteita ja toki lisänä myös vieraan maan ja menneen ajan eksotiikkaa. Kirja löytyi lähikirjaston vaihtohyllystä, johon asiakkaat voivat tuoda omia kirjojaan ja ottaa toisia tilalle. Kuinka kukaan on voinut luopua tällaisesta aarteesta? Väittäisin, että Geishan muistalmat on yksi parhaista alkuvuodesta lukemistani kirjoista. Se kilpailee lähinnä Guilloun Sokean pisteen kanssa.

Kirjan pohjalta on tehty elokuvakin. En ole nähnyt.


Arthur Golden: Geishan muistelmat (WSOY 1997)
Alkuteos: Memoirs of a Geisha (1997)

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen

1965 on aivan satunnaisesti valittu vuosi, josta tuli viime vuonna kuluneeksi mukava määrä vuosikymmeniä. Muistikuvissa siitä on tullut myös vuosi, johon 60-luvun edistysusko huipentui. Tuon vuoden jälkeen pessimismi korvasi edistysuskon. Näin kertoo filosofi Tommi Uschanov uusimmassa kirjassaan Hätä on tarpeen. Se sopisi mainiosti taustoittamaan vaikkapa äskettäin lukemaani romaania Jos ei tiedä.

Toiseen maailmansodan päätyttyä jo rauhantila tuntui ihmisistä huomattavalta parannukselta. Sodan jälkeen eurooppalaisten enemmistö pääsi ensimmäistä kertaa käsiksi nykyaikaisiin mukavuuksiin. 60-lukua muistetaan aikana, joka toi juoksevan veden tavallisten ihmisten asuntoihin. Talous kasvoi hurjasti, ja tieteen edistymisen uskottiin ratkaisevan vielä olemassa olleet ongelmat. Ideologioiden välisten taisteluiden nähtiin päättyneen - voitaisiin päästä lopputulokseen, joka häivyttäisi niiden väliset erot ja tyydyttäisi kaikkia osapuolia. Talouskasvun turvin kaikissa länsimaissa pystyttiin laajentamaan julkista sektoria ja tarjoamaan kansalaisille entistä parempia palveluita. Näkyvissä ei ollut mitään syytä epäillä, etteivätkö elinolot paranisi entisestään tulevaisuudestakin.

Sitten tapahtui jotakin. Jo 60-luvun loppupuolella alettiin epäillä, pystyykö talouskasvu sittenkään tekemään ihmisistä entistä onnellisempia. Seuraavalla vuosikymmenellä optimismi karisi erityisesti Englannissa, missä yhteiskunnan alettiin nähdä olevan suorastaan romahduksen partaalla kaikkine uusine tehtävineen. Edessä olisi taantuminen kehitysmaiden tasolle - tai ainakin kommunistinen vallankaappaus, jonka nähtiin jo osaksi toteutuneen.

Toinen maa, jonka politiikan muutoksia Uschanov pohtii, on Yhdysvallat. Yhdysvaltoja käsittelevässä luvussa on aika paljon samaa kuin aiemmassa, silmiä avaavassa Long Play -artikkelissa. 60-luvulla optimismi oli valoilla Yhdysvalloissakin, ja maata pidettiin esimerkillisenä Euroopassakin. Yhdysvaltain maltillista poliittista kulttuuria ihailtiin, samoin kiihkotonta uskonnollisuutta ja sosiaaliturvan parannuksia. Mikään näistä asioista ei tule mieleen, kun miettii Yhdysvaltoja nykyään.

Uschanovin mukaan Yhdysvaltain politiikan suunnan käänsivät Vietnamin sota ja rotukiistat. Ne veivät uskon amerikkalaiseen yhtenäiskulttuuriin. Mustien kansalaisoikeudet olivat liikaa erityisesti etelävaltioiden konservatiiveille, jotka niitä vastustaessaan avasivat oven kaikelle muullekin kiihkoilulle. Minusta yksinomaan tämä selitys riittää tekemään ihmisestä pessimistin. Älytöntä!

Maamme eturivin älykköihin kuuluva Uschanov tekee tapansa mukaan huolellista työtä tonkiessaan menneisyydestä esiin yllättäviä tosiasioita, jotka kumoavat piintyneitä uskomuksia. Englantia ja Yhdysvaltoja käsittelevissä luvuissa on paljon uutta tietoa, mutta mielenkiintoisin on kuitenkin päätösluku, jossa Uschanov pohtii tosiasioiden valossa, onko kulttuuripessismiin aihetta. Hän huomauttaa, että modernisaatio jatkui, vaikka ihmiset menettivät uskonsa siihen. Ihannoidulla 60-luvulla esimerkiksi sosiaalietuudet olivat todella vaatimattomia nykytasoon verrattuina, mutta silti niiden nähtiin todistavan, että valtio pitää huolen omistaan. Suomessa muun muassa lapsikuolleisuus on vähentynyt huomattavasti 60-luvun jälkeenkin. Samoin erityisesti henkirikokset ovat vähentyneet. Suomi on todellisuudessa muuttunut viime vuosikymmenien aikana entistä turvallisemmaksi maaksi.

Uschanovin mukaan Suomi on tosin sikäli poikkeus, että täällä kehitysoptimismi piti pintansa 90-luvun alun lamaan asti, jonka jälkeen pessimisteiltä omaksuttiin nekin ajatukset, joista muualla oli jo luovuttu. Jos katastrofitunnelma ja tosiasiat ovat ristiriidassa, sen pahempi tosiasioille.

Ennen kirjan lukemista pelkäsin, että pessismin kritiikki tarkoittaisi todellisten ongelmien kieltämistä. Siihen Uschanov ei kuitenkaan sorru. Hänen mielestään esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kannattaakin olla huolissaan, mutta samalla hän kysyy, olisiko tämäkin ongelma voitu ratkaista, jos siihen olisi tartuttu ajoissa 60-lukulaisen optimismin hengessä. Miksei - kaikki tarvittava teknologiahan olisi ollut olemassa. Kuten Uschanov huomauttaa, sen enempää optimismi kuin pessimismikään eivät itsessään määritä lopputulosta. Optimismi on hyväksi, jos se kannustaa tarttumaan asioihin, ja haitaksi, jos oletetaan ongelmien ratkeavan itsestään.

Melkeinpä miellyttävintä kirjassa on, että siinä osoitetaan yhteiskunnallisten kehityskulkujen olevan seurausta ihmisten tekemistä päätöksistä. Kehitys ei ole vääjäämätöntä, eikä se perustu esimerkiksi kansanluonteeseen. Koska asiat ovat ennenkin muuttuneet, niitä voidaan muuttaa myös tulevaisuudessa. Kulttuuri muuttuu, kun sitä muutetaan.

Kirjasta on blogannut myös Eniten mina kiinnostaa tie -blogin Suketus.


Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen - kulttuuripessimismin nousu 1965-2015 (Teos 2015)

T. Jefferson Parker: California Girl

Ystäväni kuvaama kalifornialainen maisema

Tämä on se Orange County, josta OC:n täydelliset naiset ei kerro mitään. Eletään 60-lukua, ja appelsiiniviljelmät ovat vasta väistymässä asutuksen tieltä. On hippejä, huumeita, kapinoivia nuoria, kommunismia pelkääviä republikaaneja, salaliittoteorioita, rikollisia ja omavaltaisia viranomaisia. Kirja ei anna kovin mairittelevaa kuvaa sen enempää poliisista, oikeuslaitoksesta, lehdistöstä kuin uskonnostakaan - tai ainakin kaikkien näiden toimintatavat ja ihanteet ovat kaukana siitä, mihin meillä täällä on nykyään totuttu.

Pikkukaupungissa asuu keskiluokkainen Beckerin perhe, jolla on neljä poikaa, ja vähäosainen Vonnin perhe, johon kuuluu kolmen pojan lisäksi kaksi tytärtä. Kirjan alussa perheiden pojat ottavat yhteen nyrkkitappelussa. Jo silloin osa Beckereistä epäilee, ettei kaikki ole kunnossa. Kun kovaonnisten Vonnien kärsimykset vain jatkuvat, Beckerit yrittävät auttaa perhettä papiksi opiskelleen Davidin johdolla.

Davidista on siis tullut pappi. Hän eroaa presbyteerikirkon palveluksesta ja perustaa itsenäisen drive-in-kirkon, joka toimii liikeyrityksen tavoin. David vaikuttaa varsin vilpittömältä, mutta moinen uskonnon kaupallistaminen kummastuttaa valtionkirkkoon tottunutta. Andystä ryhtyy toimittajaksi, jota yksityisyyden suoja tai muut moraaliset seikat eivät tunnu hidastavan. Clay kaatuu Vietnamissa. Nickistä tulee poliisi, ja kun nuori ja kaunis Janelle Vonn murhataan, hän johtaa tutkimuksia. Murhatutkimuksesta kehkeytyy pitkä, hankala ja vaarallinen. Liian monet tahot tuntuvat sotkeutuneen asiaan, ja yhdellä jos toisellakin sekä perhepiirissä että alueen silmäätekevissä on asioita, joiden vuoksi he ovat valmiita valehtelemaan. Kunnon ihmisellä ei ole mitään salattavaa? Ehkä, mutta erehtyminen on inhimillistä ja sitä tarvitaan maineen menettämiseen kovin vähän.

36 vuotta myöhemmin paljastuu lisää salaisuuksia, jotka laittavat monen ihmiset elämän uusiksi.

Minusta California Girl on jotenkin ikävä kirja. Se on melkeinpä enemmän tylsä kuin jännittävä tai viihdyttävä. En tiedä, onko kirjailija tarkoittanut sitä yhteiskuntakritiiiksi, mutta aika epämiellyttävän kuvan kalifornialaisesta yhteiskunnasta se antaa. Yhteiskunta puuttuu joskus liikaakin ihmisten yksityisasioihin, mutta ei ole paikalla, kun sitä tarvittaisiin, esimerkiksi Vonnin perheen onnettomuuksissa. Toisaalta kirjassa pohditaan syyllisyyttä ja syyttömyyttä tavalla, joka haastaa lukijan. Kuka syyllinen oikeastaan olikaan ja miksi?

Hiukan samanlaisia teemoja pohditaan myös Ylen uudessa poliisin ja huumerikollisten monimutkaisia suhteita käsittelevässä Koukussa-sarjassa, jonka kaikki jaksot on jo katsottavana Areenassa. Katsoin ne yhtäkyytiä ja tykkäsin kovasti - uskottavanoloista draamaa, josta moralisismi ja sentimentaalisuus puuttuu. Sarjassa ollaan koukussa pikemminkin ihmisiin kuin huumeisiin. Yhteiskunta näyttäytyy sarjassa toimivampana kuin Parkerin kirjassa - ehkä siksi, että tällaiseen yhteiskuntaan olemme täällä tottuneet. Ja ihmiset ovat kovin ihmillisiä, samaistumiskelpoisia.


T. Jefferson Parker: California Girl (Karisto 2006)
Alkuteos: California Girl (2004), suom. Risto Raitio

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Jumala Dionysos ystävineen
Kuva: Wikimedia Commons

Jos pitäisi valita yksi kirja, mikä tietenkin on hyvin vaikeaa, Jumalat juhlivat öisin olisi ehkä mielestäni maailman paras kirja.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Yhdysvaltoihin. Päähenkilö on kalifornialainen Richard, joka on hieman lahjakkaampi ja syvällisempi kuin kukaan kotiympäristössään. Hän vihaa kotiseutunsa banaalia ja pinnallista elämää ja tahtoo mahdollisimman kauas pois. Niinpä hän päätyykin opiskelemaan Hampden Collegeen itärannikolle, missä täysin uusi maailma avautuu hänelle. Jo luonnonolot ovat täysin erilaiset kuin kotona Kaliforniassa, mutta niin ovat ihmisetkin. Richardin perhe ei ole erityisen varakas, joten hän opiskelee stipendien turvin, kun taas suurin osa opiskelutovereista on rikkaista perheistä.

Richard on opiskellut aiemmin hieman klassisia kieliä ja tahtoisi jatkaa opintojaan collegessa. Käy kuitenkin ilmi, että Hampdenissa klassisten kielten opiskelijat muodostavat suljetun ja elitistisen ryhmän, johon ei hyväksytä ketä tahansa. Kreikan opiskelijat eivät ole tekemisissä muiden kanssa. Ryhmästä tulee Richardille pakkomielle. Lopulta hän pystyy osoittamaan kyvykkyytensä muille opiskelijoille ja hänet hyväksytään mukaan ryhmään (rakastan tätä kohtausta!). Se tarkoittaa käytännössä kaikkien siteiden katkaisemista muuhun yhteisöön.

Hurmaavan mutta häpeilemättömän elitistisen opettajansa Julianin johdolla kreikkaa ja hiukan latinaakin opiskelevat Richardin lisäksi nerokas mutta arkielämästä vieraantunut Henry, orvot kaksoset Charles ja Camilla, homoseksuaalinen Francis ja Bunny, joka on seurueessa aika outo ilmestys. Hän ei ole lahjakas eikä sivistynyt. Hänen kotitaustansa on varakas mutta rahvaanomainen. Kukaan kirjan henkilöistä ei ole erityisen miellyttävä ihminen, mutta Bunny on inhottava, ja sen hän saa maksaa hengellään. Richardin tausta on huomattavasti vaatimattomampi kuin kenenkään muun, ja hän valehteleekin häpeämättömästi menneisyydestään. Hän haluaa kuulua joukkoon hinnalla millä hyvänsä, mitä toverit käyttävätkin mielestäni varsin häikäilemättömästi hyväkseen.

Kirjan takakansitekstin kirjoittaja syyttää päähenkilöitä itsekkyydestä. Olen aina ollut eri mieltä. Takakannen tulkinta on toki helppo tehdä - ovathan henkilöt monellakin tavalla ajattelemattomia ja sitä paitsi erinomaisen etuoikeutettuja. Heitä on helppo pitää ylimielisinä. Mielestäni heidän tekemäänsä rikokseen ei kuitenkaan johda itsekkyys vaan yleisihmillinen halu päästä selville sellaisista asioista, joita ihmisen olisi ehkä parempi olla tietämättä. Asiaa edesauttaa päähenkilöiden eristäytyminen toistensa ja pari tuhatta vuotta aiemmin eläneiden kreikkalaisten seuraan.

Päähenkilöt opiskelevat pääaineenaan klassista kreikkaa, minkä lisäksi he perehtyvät muinaisen Kreikan kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Varsinkin Henry tuntee ne paremmin kuin sen yhteiskunnan, jossa hän itse elää. Kuinka ihania keskusteluja opiskelijat käyvätkään! Opintojensa myötä he tutustuvat myös jumala Dionysokseen ja tämän kunniaksi suoritettuihin riitteihin, mikä muuttaa heidän oman elämänsäkin suunnan. Mielestäni tämä teema on käsittämättömän kiehtova: Ihmisen sisällä piilevät kaaoksen voimat sekä kiehtovat että pelottavat. Kuinka päästä eroon siitä tietoisuudesta, joka kontrolloi näiden voimien mellastusta? Ainakin itse olen niin tukahdutettu ihminen, että minun on hyvin vaikea päästää irti kenties liiallisestakin omien toimieni tarkkailusta ja arvioinnista.

Sitten tapahtuu se rikos. Kirjan loppupuoli on yhtä ahdistunutta kujanjuoksua. Kirja on kiehtova muttei mitenkään kevyttä luettavaa. Rikosta seuraa aina rangaistus, vaikkei lain koura tekijöihin asti ylettyisikään.

Muistan vieläkin ensimmäisen lukukerran. Oli talvi, olin luultavasti lukion toisella luokalla tai ehkä jo abiturientti. Jumalat juhlivat öisin löytyi silloisen kotikaupunkini kirjaston tänään palautetuista. Ahmin sen ällistyneenä ja ihastuneena. Kirja vaikutti omaan elämäänikin, sillä luultavasti se oli yksi niistä tekijöistä, joiden ansiosta uskalsin valita nykyisen urani. Tuohon asti olin ajatellut, että pitää opiskella jokin järkevä ammatti - viis siitä, mikä oikeasti kiinnostaisi. Lopulta ryhdyin kuitenkin humanistiksi vastoin lähipiirin odotuksia. Kreikkaa ja latinaakin olen yliopistossa opiskellut pitkälti tämän romaanin ansiosta, tosin vain sivuaineena.


Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (WSOY 1993)
Alkuteos The Secret History (1992), suom. Eva Siikarla

Jim Carroll: Koripallopäiväkirjat

Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan mainos
Kuva: Wikipedia

Koripallopäiväkirjat kertoo runoilija ja muusikko Jim Carrollin teini-iästä 1960-luvulla. Irlantilaistaustainen nuori mies elää Manhattanilla, käy koulua ja omistaa elämänsä koripallon pelaamiselle, kunnes päihteet alkavat saada entistä vahvemman otteen pojan elämästä. Huumeita on kaveripiirissä helppo saada, eivätkä vanhemmat tai opettajat huomaa mitään, vaikka Jim luisuu vähitellen heroiinikoukkuun. Kaksoiselämä onnistuu pitkään, mutta sitten tutuksi tulevat hämärähommat ja nuorisovankila.

Kirjan perusteella Jimin elämä vaikuttaa ihan tavalliselta ja varsin hauskalta nuoren pojan elämältä. On koulu ärsyttävine opettajineen, on kavereita, on koripalloharrastus, on tyttöjä, joiden petiin pyrkiä. Jim ei vaikuta pakenevan ongelmiaan päihteiden tuottamaan mielihyvään. Kuitenkin elämä karkaa käsistä. Kirjassa tarina jää kutkuttavasti kesken - kirjailijan itsensä tiedämme selvinneen takaisin elämään.

Mikä nuorta Jimiä sitten riipoo? Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi tuntee elävänsä peruuttamattomasti muuttuneessa maailmassa, jota vanhemmat eivät enää ymmärrä. Vanhemmille sota oli toinen maailmansota, nuorille taas Vietnam tai ydinaseuhka. Jim kokee elävänsä Manhattanilla jättimäisen maalitaulun päällä. Atomipommin pelko tulee uniin ja saa elämään kuin viimeistä päivää, koska mikä tahansa päivä voi todella olla viimeinen. Vanhemmat ovat muutenkin aivan pihalla nuorten elämästä. Nämä kokevat todella hurjia juttuja sekä kaduilla että kouluissa - muun muassa väkivaltaa ja seksuaalista ahdistelua opettajien taholta - ja ovat lopulta huumeriippuvaisia, mutta vanhempia huolestuttavaa vain tukan pituus ja sodanvastaiset mielipiteet. Vastakulttuuri ei silti selitä nuorten halua sekoittaa päänsä. Ehkä he tekevät sen siitä syystä, että se on hauskaa, ainakin aluksi...?

Kirja välttää täydellisesti kaikenlaisen sentimentaalisuuden ja valistushengen. Siksi siihen on helppo eläytyä. Teinipojan päiväkirjaksi tätä on kuitenkin vaikea uskoa. Teksti ei ole lainkaan päiväkirjamaista, ja kertoja vaikuttaa kypsemmältä kuin yläkouluikäisen pojan voisi kuvitella olevan. Ilmeisesti kirja onkin pikemminkin päiväkirjoihin perustuva muistelmateos. Vähällä tekstillä kerrotaan paljon asioita, mutta aukkojakin tarinassa on. Mutta niitähän on aina kerrotuissa muistoissa, kuten myös ristiriitaisuuksia.

Pidin tarinasta erittäin paljon, mutta suomenkielisen laitoksen toimitustyötä on syytä moittia huolimattomuudesta. Tekstissä on muun muassa yhdyssanavirheitä, ja joistakin lauseista vaikuttaa puuttuvan sanoja, mikä tekee niiden ymmärtämisestä jokseenkin vaikeaa.

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, joka on englanniksi samanniminen mutta suomeksi New Yorkin kadut. En ole nähnyt sitä, mutta Youtube-pätkien perusteella se on dramaattisempi kuin kirja. Pääosaa näytteli Leonardo di Caprio. Tässä eräänä päivänä uimahallissa oli aivan nuoren Leon näköinen uintivalmentaja - silmäniloa meille vesijuoksijoillekin. Olkoon siis elokuvajuliste tämän tekstin kuvituksena.


Jim Carroll: Koripallopäiväkirjat (Nastamuumio 2000)
Alkuteos: Basketball Diaries (1978), suom. Asmo Koste

Gary Lachman: Aleister Crowley

Kuinka sietämätöntä käytöstä ihmiseltä voidaan hyväksyä sillä perusteella, että hän jää historiankirjoihin suurmiehenä? Tai ainakin populaarikulttuurin ikonina, kuten Aleister Crowley. Tämä kysymys nousee päällimmäisenä esiin yhdysvaltalaisen muusikon ja tietokirjailijan Gary Lachmanin kirjoittamasta elämänkerrasta.

Aleister Crowley (1875-1947) oli muutenkin ristiriitainen ja hämmentävä hahmo. Elämänkerran mukaan hän pyrki kaikin tavoin järkyttämään aikalaisiaan mutta janosi samanaikaisesti ihailua ja tunnustusta. Hän koetteli onneaan runoilijana, kuvataiteilijana ja vuorikiipeilijänä, mutta parhaiten hänet tunnetaan okkultistina, joka pyrki ylittämään kaikki sopivaisuuden rajat. Hän kasvoi varakkaassa perheessä, joka kuului ahdasmielisessä Plymonthin veljien uskonyhteisöön. Yhteisön ajatusmaailma jätti jälkensä elinikäisenä kapinan kohteena. Toisaalta se juurrutti nuoren Crowleyn mieleen Raamatun kertomukset ja erityisesti Ilmestyskirjan symboliikan. Hän samaisti itsensä Ilmestyskirjan Petoon, jona myös hänen äitinsä häntä piti ainakin Crowleyn oman kertomuksen mukaan.

Crowley oli nuoresta asti kiinnostunut okkultismista ja toimi hämmennystä ja sekasortoa aiheuttaen vuosisadanvaihteen suosituissa okkulttisissa salaseuroissa. Hän etsi  "pyhää suojelusenkeliään". Lopulta Aiwass-niminen olento otti yhteyttä ja saneli hänelle Lain kirjan, josta tuli hänen oman oppinsa, theleman, perusta. Lachmanin mukaan Crowley oli okkultistina sekä huijari että vilpitön totuuden etsijä, joka uskoi aidosti saaneensa ilmoituksen korkeammilta tahoilta. Thelema julisti uuden aikakauden olevan ovella. Crowley piti itseään sen profeettana. Uuden ajan piti vapauttaa ihminen kaikista kulttuurin ja yhteisön rajoituksista toteuttamaan todellista tahtoaan. Do what thou wilt shall be the whole of the Law. Toinen Lain kirjasta elämään jäänyt lausahdus on Every man and every woman is a star. Muistamme esimerkiksi Tyttö sinä olet tähti -elokuvan. Ja tottahan tuo lause onkin ainakin siinä mielessä, että kaikki vetyä ja heliumia raskaammat alkuaineet ovat tähdistä peräisin.

Crowleyn magiassa keskeisiä olivat rituaaliset seksiaktit, joita hän itse kutsui opuksiksi, töiksi. Voi vain pohtia, pyrkikö seksiaddiktina tunnettu Crowley tekemään välttämättömästä hyveen ja missä määrin hän halusi järkyttää muita ihmisiä. Maagista työtään varten hän tarvitsi Babalonin, helakanpunaisen naisen. Hän jättikin jälkeensä lukuisan joukon hulluuteen ajettuja ja sitten hylättyjä entisiä vaimoja ja naisystäviä. Paljon paremmin ei käynyt hänen miespuolisille ystävilleen, jotka saivat auttaa sekä homoseksuaalisissa opuksissa että lainaamalla rahaa Crowleylle. Crowley aiheutti paheennusta sekä seksielämällään että huumeidenkäytöllään, joita reposteltiin vähän väliä juorulehdistössä. Häntä kutsuttiin maailman moraalittomimmaksi mieheksi, mikä lienee oikeansuuntainen arvio. Ennen toista maailmansotaa totisesti osattiin irstailla, mutta myös Crowley joutui vastakkain uudenlaisen moraalinkohotuksen kanssa. Nuoret natsit eivät nimittäin tykänneet, kun hän läpsi naisystäväänsä Berliinin kaduilla.

Minulla on ollut thelemasta sellainen käsitys, ettei todellisen tahdon toteuttaminen tarkoita sitä, että voisi tehdä ihan mitä tahansa muista ihmisistä piittaamatta. Pitää antaa tilaa myös muiden ihmisten todelliselle tahdolle. Crowley ei kuitenkaan muista ihmisistä piitannut. Puistattavinta on, että hän jätti joukon kiipeilytovereitaan kuolemaan lumivyöryyn yrittämättäkään auttaa heitä. Hänen täytyy olla ollut erityisen lumoava ihminen, koska pahasta maineestaan huolimatta hänellä riitti ystäviä aivan loppuun asti. Monet ottivat vielä maagikon kuoleman jälkeen elämäntehtäväkseen hänen maineensa palauttamisen. Crowley puolestaan pyrki teoksissaan mustamaalaamaan lähes kaikkia ihmisiä, joiden kanssa hän oli tekemisissä.

Crowley ei omana aikanaan nähnyt uuden aikakauden koittoa. Hän ei saavuttanut haluamaansa suosiota. Hän joutui kokemaan köyhyyttä, sairautta ja ihmisten halveksuntaa. Hänet karkoitettiin sekä Italiasta että Ranskasta. Hän menetti lapsiaan nuorena - ehkä osittain perheen holtittomien elämäntapojen vuoksi. Elämänsä viimeiset vuodet hän eli heroiiniaddiktina. Aiwass oli erehtynyt opettaessaan, etteivät oudot aineet voi olla vahingollisia. Crowleyn muisto olisi voinut jäädä theleman harjoittajien varaan, ellei 1960-luvun nuorisokulttuurissa olisi innostuttu okkultismista. Siitä lähtien Crowley on säilynyt rockmusiikin ja myöhemmin myös rapin kulttihahmona, kuvia kaatavana vapauden lähettiläänä.

Vaikka minulla on Lain kirja hyllyssäni - kirja oli muuten kauhean pölyinen - en ollut koskaan aiemmin perehtynyt kovin syvällisesti Crowleyn henkilöön. Elämänkertaa lukiessani järkytyin siitä määrästä ihmiselämiä, jotka hän onnistui tuhoamaan. Lachmanin Crowley-kirja on siitä hieno elämänkerta, ettei se vain ylistä ristiriitaista päähenkilöään. Toisaalta Lachman pyrkii ymmärtämään ja selittämään taustoja. Kirja on kriittinen, muttei skandaalihakuinen, ja se ehdottomasti viihdyttää. Vaikka Crowleyn hahmoon on muuten vaikea samaistua, meitä yhdistää se, että minäkin olen aidoimmin onnellinen vuoristossa.


Gary Lachman: Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot (Like 2015)
Alkuteos: Aleister Crowley: Magick, rock and roll, and the wickedest man in the world, suom. Ilkka Salmenpohja

Lucky Luke ja maailmojen kohtaaminen

Mistäpä irtoaisi enemmän huumoria kuin kulttuurieroista - etenkin toistensa tavoista ja maailmankuvasta täysin tietämättömien ihmisten yrityksistä kommunikoida? Lucky Luke -sarjakuvatkin pyrkivät naurattamaan tällaisilla tarinoilla.  Olen lueskellut kahta lapsuudesta tuttua suosikkialbumia, Arkajalkaa ja Mustia kukkuloita. Kummassakin revitellään villin lännen ja 1800-luvun europpalaisen yläluokan kulttuurien eroavaisuuksilla.

Arkajalka kertoo biisonionnettomuudessa surmansa saaneen villin lännen karjatilallisen perillisestä, joka saapuu Englannista ottamaan tilan haltuunsa. Seudulla on tapana koetella mitä erilaisimmilla tavoilla vasta saapuneita uudisasukkaita, arkajalkoja. Kiusaajille tilanne on tavallistakin herkullisempi, koska nuori Waldo Badmington nousee junasta hännystakissa ja silinterissä kävelykeppi kädessään ja on siis äärimmäisen erilainen kuin villin lännen miehet. Hän kuitenkin suhtautuu kaikkiin temppuihin kohteliaan välinpitämättömästi. Koska arkajalka ei säikähdä tai muutenkaan näytä mitään inhimillisiä tunteita, paikalliset kyllästyvät pian. Ongelmat eivät kuitenkaan lopu, vaan konflikti paikallisten kanssa kärjistyy oikeudenkäyntiin, jossa Waldo tuomitaan syyttömänä hirtettäväksi. Hän suhtautuu epäoikeudenmukaiseen tuomioonkin niin pelottomasti ja arvokkaasti, että viimeistään siinä vaiheessa hän voittaa puolelleen paikallisen väestön kunnioituksen. Lopussa Lucky Luke toki pelastaa Waldon ja oikeat konnat saavat ansaitsemansa rangaistuksen.

Mustissa kukkuloissa tuulahduksen toiseutta villiin länteen tuo tutkijanelikko, jonka oppaana Lucky Luke toimii. Tarkoituksena on selvittää Mustina kukkuloina tunnetun alueen soveltuvuutta Yhdysvaltain kolonisaatioon. Tarinassa on paljonkin ironiaa. Tutkijat esiintyvät alkuperäiskansojen ystävinä, mutta heidän toimintansa johtaa lopulta niiden asuinalueiden valtaamiseen, kuten arkkikonna itse asiassa ennustaa. Monilla tieteenaloilla on todellisuudessakin historiallinen taakkansa kannettavanaan.

Tutkijana minua viehättää suuresti kyseisen sarjakuva-albumin tiedemiehistä maalaama kuva. Yliopistolaiset esitetään ihan omana rotunaan, täysin arkitodellisuudesta vieraantuneena mutta hyväntahtoisena ja uteliaana väkenä, jonka mielenkiinnon kohteita muut eivät juuri pysty ymmärtämään. En väitä, etteivätkö ainakin jotkut yliopistolaiset olisi vielä nykyäänkin sellaisia. Wienin yliopistossa opiskellut tohtori Gustav Frankenbaum jopa vaivuttaa kalliolla vaanivan roiston uneen esitelmällään, jota kollegat pitävät tietenkin tavattoman kiintoisana. Mitkään arkielämän vastukset eivät saa yliopistomiesten hyväntahtoista mutta sangen teoreettista uteliaisuutta sammumaan. Mistään matkan vaaroista he eivät tunnu olevan tietoisia.

Arkajalan Waldon tavoin myös Mustien kukkuloiden tutkijanelikko tuo mukanaan oman tapakulttuurinsa ja arvonsa, jotka eroavat räikeästi paikallisista tottumuksista. Waldon tyyneys kuolemankin edessä tuntuu lukijasta jopa hiukan vastenmieliseltä. Voi vain kuvitella, millainen kasvatus tarvitaan äärimmäiseen itsehillintään ja tunteiden kieltämiseen. Sen sijaan tiedemiesten tavat tuntuvat vain herttaisilta. Hekin selviävät konflikteista voittajina menettämättä malttiaan. Parhaiten tämä käy ilmi kohtauksessa, jossa palkkatappaja tönäisee kapakassa tohtori Frankenbaumia tarkoituksenaan ampua tämä kaksintaisteluissa (kuva alla, pahoittelen kehnoa laatua). Mutta Frankenbaum pelaakin omilla säännöillään, jotka ovat peräisin Wienin yläluokalta. Hän ilmoittaa, että hänellä on loukattuna osapuolena oikeus valita aseet. Yllättäen kapakan asiakaskunta kääntyy hänen puolelleen - taatusti tietämättöminä wieniläisistä kaksintaistelusäännöistä. Roisto joutuu yllättävään tilanteeseen, kun revolverien sijaan kaksintaistelu käydään floreteilla. Tohtori paljastuu eteväksi miekkailijaksi ja voittaa.

Siirtomaissa erilaiset ihmisryhmät ovat kohdanneet. (Jollain antropologian kurssilla joskus opetettiin, että kulttuurit ovat abstraktioita eivätkä ne kohtaa tai tee muutenkaan mitään. Ihmiset kohtaavat, eivät kulttuurit.) Varmasti kaikenlaisia konflikteja on sattunut. Lucky Lukessa kulttuurierot esitetään varsin hyväntahtoisessa valossa. Roistot eivät niitä ymmärrä, mutta muuten eri kulttuureissa elävien, toisiinsa ymmärtäväisesti suhtautuvien ihmisten vuorovaikutus koituu kaikkien hyödyksi. Se sanoma tuntuu tuoreelta edelleen.


Morris & Goscinny: 

Mustat kukkulat, alunp. Les collines noires (1971), suom. Juhani Härmä
Arkajalka, alunp. Le pied tendre (1968), suom. Annukka Kolehmainen

Don Winslow: Kuolleiden päivät

Tulipa luettua paras romaani aikoihin. Raakalaisiin verrattuna Winslow'n varhaisempaan tuotantoon kuuluva mutta vasta hiljattain suomennettu Kuolleiden päivät on vakavampi, mutta tarina etenee sitäkin suuremmilla kierroksilla. Tässä romaanissa huumori jää vähemmälle eivätkä päähenkilöt ole liian sympaattisia, mikä tekee tarinasta uskottavamman. Pelkkänä jännitysromaanina kirjaa ei silti voi pitää, vaan Winslow'n poliittiset kannanotot tuovat mieleen yhteiskuntakriittiset pohjoismaiset dekkarit. Kertonee asiantuntemattomuudestani, mutta yhtäkkiä ei tule mieleen yhtään vertailukohtaa amerikkalaisessa rikoskirjallisuudessa.

Kirja kertoo Yhdysvaltain Väli-Amerikassa käymästä huumesodasta ja sen osapuolista 1970-luvun puolivälistä nykyaikaan. Ja osapuoliahan riittää, ja sodan rintamalinjat ovat vähintäänkin yhtä epäselvät kuin 30-vuotisessa sodassa. Periaatteessa viranomaiset taistelevat huumekartelleja vastaan katkaistakseen Yhdysvaltoihin suuntautuvan huumekaupan. Toisaalta kuitenkin yhdysvaltalaiset viranomaiset taistelevat myös kommunismin leviämistä vastaan huumekartellien tuella ja köyhät valtiot tarvitsevat niiden myöntämiä lainoja yhteiskuntien ylläpitoon. Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, huumerikolliset myyvät lisäksi aseita vallankumouksellisille sosialistiryhmille, joiden vastaista taistelua ne rahoittavat. Mukana ovat myös erinäiset korruptoituneet poliitikot, vasemmistolaiset ja oikeistolaiset sissit sekä katolisen kirkon salaiset järjestöt. Ja tietenkin maaseudun köyhä väestö, joka saa niukan elantonsa huumekasvien viljelystä. Köyhien pellot ja lapset myrkytetään yhtä lailla huumeiden kuin kommunismin vastaisen sodan nimissä.

Kirjan päähenkilö on huumepoliisi Art Keller, joka ei voi aluksi ymmärtää, mikseivät viranomaiset näytä puuttuvan millään tavalla Meksikossa toimivien huumeliigojen toimintaan. Vähitellen inhottava totuus alkaa paljastua hänelle. Hänen henkilökohtainen huumesotansa alkaa, kun hänen työtoverinsa tapetaan. Hän ei lepää, ennen kuin saa tuhottua syylliset, mutta ennen sitä myös joukko enemmän tai vähemmän viattomia sivullisia saa surmansa ja vaimonkin jätettyä hänelle seuraa pitävät öisin ainoastaan aaveet.

Muita keskeisiä henkilöitä tarinassa ovat vapautuksen teologiaan uskova urhea piispa Juan Parada, tämän ystävä, sivistynyt prostituoitu Nora Hayden, sattumalta palkkatappajaksi ajautuva lempeäsilmäinen irlantilainen Sean Callan - ja koko joukko meksikolaisia huumeparoneita perheineen. Kaikilla heillä on ristinsä kannettavanaan, ja he joutuvat kerta toisensa jälkeen pohtimaan tekojaan ja niiden seurauksia. Kaikki henkilöt, niin hyvät kuin pahatkin, ovat läpikotaisin uskottavia ja inhimillisiä  hahmoja. Vaikka sekä poliiseilla että roistoilla on yhtä lailla vainajia omallatunnollaan, todelliset roistot löytyvät lopulta yllättäviltä tahoilta.

Parasta kirjassa kuitenkin on, että rikollisuutta ei esitetä vain yksilön tekemänä valintana. Winslow selittää perusteellisesti taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia ongelmia. Sen enempää New Yorkin köyhälistöalueilla kuin Väli-Amerikan maaseudullakaan kaikilla ei ole mahdollisuuksia. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus raaistaa nuorisoa. Huumesota tarjoaa rikollisille satumaisia rikastumisen mahdollisuuksia, jotka tekevät vähistä vaihtoehdoistakin entistä vähemmän houkuttelevia. Winslow suomii Art Kellerin suulla viranomaisia, jotka ovat käyttäneet miljardeja dollareita huumeiden vastaiseen sotaan ilman, että huumeongelman perimmäisille syille on yritetty tehdä mitään. Pienviljelijöiden lapsia tappaviin myrkytyslentoihin ja huumerikollisia pullistelevien vankiloiden ylläpitoon on kyllä rahaa, mutta riippuvuuksista kärsiville ei voida hankkia edes sairausvakuutusta, jotta he pääsisivät hoitoon. Kun yksi rikollisjärjestö on saatu tuhottua, toinen ottaa välittömästi sen paikan.

Yhdysvaltain johtaman huumepolitiikan lisäksi osansa rankasta kritiikistä saa sen harjoittama kolonialismi, joka alistaa etelänaapurit halpatyöläisiksi ja estää yhteiskuntien kehittämisen tukahduttamalla kaikki vähänkin vallankumoukseen viittaavat kansanliikkeet.

Kirja on alusta loppuun inhottavaa korruptoituneen hallinnon ja silmittömän väkivallan kuvausta, mutta herkkiäkin kohtia on. Erityisesti minua liikuttaa pieni kohtaus, jossa tappajat ryntäävät yhden gansterin keittiöön, missä tämä on juuri keittämässä teetä. Uhri tajuaa hetkensä tulleen, mutta tervehdysten jälkeen toteaa tappajalle laittaneensa juuri teetä tulelle. Tappaja odottaa kunnes surmattava on saanut teensä nautittua. Kylmäverisimmätkin roistot saattavat siis kunnioittaa toisiaan ainakin vähän. Lisäksi kirjassa on sivujuonteena suloinen pikku romanssi, joka johtaa romaanin muihin tapahtumiin verrattuna yllättävän optimistiseen lopputulokseen.

Kuolleiden päivät on kaikin tavoin käsittämättömän vangitseva ja ajatuksia herättävä romaani, joka jokaisen pitäisi lukea.

Don Winslow: Kuolleiden päivät (Like, 2013)
Alkuteos The Power of the Dog (2005), suom. Ilkka Salmenpohja

Don Winslow: Raakalaiset

Ben ja Chon tekevät tuottoisaa bisnestä kasvattamalla ja myymällä marihuanaa Etelä-Kaliforniassa. Kaksikon liikeidea on tuottaa laadukasta poltettavaa jokaisen yksilöllisten mieltymysten mukaan. Benillä on yliopistoarvosana sekä kasvitieteessä että markkinoinnissa, ja lisäksi hän on idealisti, joka haluaa välttää väkivaltaa ja tarjota kaikille diilereilleen työterveyshuollon. Chon puolestaan on Afganistanissa karaistunut ammattisotilas, eikä hän jaa ystävänsä maailmanparannusaatteita. Tarinan kolmas päähenkilö on rikkaan perheen henkisesti laiminlöyty tytär O, joka ei löydä elämäänsä sisältöä kuin shoppailusta, seksistä ja pilvenpoltosta. Kolmikon ystävyys syvenee lopulta polyamorikseksi suhteikoksi, joka hämmentää konservatiivisemmin perhepolitiikkaan suhtautuvia rikolliskollegoja.

Sekä liiketoimet että rakkaus siis kukoistavat, mutta harmi kyllä Benin ja Chonin bisnes ei miellytä kilpailijoita. Ensin poikia uhkaavat paikalliset jengit, mutta todelliset vaikeudet alkavat, kun meksikolainen huumekartelli yrittää pakottaa heidät alaisuuteensa.

Rajaseudun huumekauppa on nimittäin valtavaa liiketoimintaa, jossa on mahdollista hankkia satumaisia omaisuuksia mutta myös päästä hengestään julmalla tavalla. Kartellien naiset ovat haudanneet aviomiehensä, veljensä ja poikansa - niitä lukuun ottamatta, jotka istuvat liittovaltion vankiloissa. Näistä asioistahan saamme lukea mediasta vähän väliä. Huumesodan osapuolia ovat paitsi rikollisjärjestöt, myös erinäisten kolmekirjaimisten yhdysvaltalaisvirastojen työntekijät. Mutta millä puolella lainvalvojat ovat? Huumebisnes tuottaa niin hyvin, että viranomaisten lahjominen ei ole ongelma rikollisjärjestöille. Huumerikollisten palveluksessa on poliisien lisäksi koko joukko lakimiehiä, kirjanpitäjiä ja jopa atk-asiantuntijoita. Rikollisuus elättää suuren joukon ihmisiä, mutta kun on kerran astunut pois kaidalta polulta, ei voi enää luottaa mihinkään tai kehenkään.

Raakalaiset on yksityisetsivänäkin työskennelleen Don Winslow'n läpimurtoromaani. Pilviparonit on ilmestynyt myöhemmin, mutta sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Raakalaisia. On siis makuasia, kummassa järjestyksessä kirjat haluaa lukea. Minä luin ne kronologiseessa järjestyksessä, mikä oli hyvä valinta, koska muutoin jälkimmäinen olisi varmaan jäänyt lukematta. Pilviparoneissakin on väkivaltaisia ja inhottavia kohtauksia, mutta se on ennen kaikkea viihdyttävä seikkailukertomus, jonka ahdistavuutta naseva musta huumori lieventää. Loppuratkaisu on kyllä varsin epäuskottava, mutta onhan päähenkilöt jotenkin pelastettava, jotta he ovat käytettävissä ajallisesti myöhemmässä tarinassa. Sen sijaan Raakalaiset päätyy nopeasti dystooppisiin tunnelmiin. Jossain vaiheessa on pakko lakata laskemasta, kuinka monta huumerikollista tai heidän apuriaan kirjassa on saatu hengiltä. Jääkö ketään ylipäätään henkiin? Ja täytyy selitellä itselle, että kaikki kuoliaaksi kidutetut ovat kuitenkin itse valinneet alansa ja lienevät olleet tietoisia uravalinnan riskeistä. Aivan kuin se mitään oikeuttaisi.

Maailmankuvaltaan nihilistiselle ja Afganistanissa tappamaan tottuneelle Chonille huumesodan todellisuus ei tule yllätyksenä. Sen sijaan Ben joutuu kyseenalaistamaan koko maailmankuvansa ja arvonsa. Ovatko ihmiset sittenkin pohjimmiltaan pahoja ja julmia? Sellaisen käsitys oli alkanut orastaa jo kehitysmaissa työskennellessä. Ja millainen Ben itse on? Tarvittaessa yhtä julma ja väkivaltainen kuin kaikki muutkin? Ovatko yhdysvaltaiset vai meksikolaiset huumerikolliset pahempia raakalaisia?

Kirjat kuvaavat rajaseudun huumesotaa ilmeisen autenttisesti. Tässä sodassa ei ole lopulta voittajia, minkä päähenkilötkin joutuvat karvaasti kokemaan. Winslow ei edes yritä piilottaa yhteiskunnallista kritiikkiään rivien väliin, vaan hän syyttää tilanteesta Yhdysvaltain huumepolitiikkaa. Ensin maa painosti Meksikoa lisäämään oopiumin tuotantoaan. Kun poliittiset tuulet kääntyivät, huumebisnes olisikin pitänyt lopettaa, mikä olisi jättänyt paikalliset maanviljelijät tyhjän päälle. Lopulta valtaan pääsivät keskenään taistelevat rikollisjärjestöt, jotka liittoutuivat milloin minkin viranomaisen kanssa. Huumesota on tappanut kymmeniätuhansia ihmisiä, eikä ole mitään toivoa, että tällä menolla loppuisi. Järjestäytyneiden yhteiskuntien kannalta huumesodassa ei ole mitään järkeä, koska se johtaa vain vallan luisumiseen paikallisten huumekartellien käsiin. Kritiikkiä voi esittää myös romaanikirjallisuudessa, mutta vaikuttaako se mihinkään?

Winslow kirjoittaa inhottavan taitavasti. Vaikka etenkin Chonin moraalissa on toivomisen varaa, päähenkilökolmikkoon ei voi olla kiintymättä. Heidän ahdinkonsa ja etenkin Raakalaisten toivoton maailmankuva jättää jälkeensä murheellisen ja voimattoman olon.


Don Winslow: 

Raakalaiset (Like, 2011), alkuteos Savages (2010), suom. Ilkka Salmenpohja
Pilviparonit (Like 2012), alkuteos Kings of Cool (2012), suom. Ilkka Salmenpohja

Jenna Jameson: Erotiikan ammattilainen

Parahin googlailija, lämpimästi tervetuloa! Toivottavasti viihdyt ja vierailet blogissa uudestaankin!

Tämänkertaista kirjaa en kuitenkaan suosittele varauksetta. Erotiikan ammattilainen on taas näitä Neil Straussin toimittamia elämänkertoja, jotka ovat takakannen perusteella olevinaan kovinkin rankkoja ja sokeeraavia mutta jotka lopulta vain vahvistavat stereotypioita.

Jos olet ennen kirjan lukemista ollut sitä mieltä, että pornoteollisuus alistaa naisia ja pornotähdet ovat henkisesti rikkinäisiä ihmisiä, joita on helppo hyväksikäyttää, mielipiteesi ei muutu kirjan myötä. Niinhän se näyttää olevan, vaikka Jenna Jamesonista on saatu aikaiseksi per aspera ad astra -henkinen tarina. Olisiko Jennakin ryhtynyt toisenlaiselle uralle, jos hänen äitinsä sairastuminen ja kuolema ei olisi syössyt perhettä raiteiltaan (miten olisi valtion tarjoama sairausvakuutus?) eikä hän olisi jäänyt käytännössä ilman vanhempien hoivaa naisia esineellistävän ja halventavan alakulttuurin armoille?

Vaikka kirja on ylistyslaulu emansipoituneelle, elämässään menestyvälle naiselle, sen kunniaksi on sanottava, että siinä ei epäröidä kertoa, kuinka huonosti monelle muulle naiselle ja miehelle on alalla käynyt. Teoriassa en vastusta pornoa, kunhan sekä sen tekijät että katsojat ovat mukana vapaaehtoisesti. Jamesonin muistelmia lukiessa moralismi hiipii kuitenkin pintaan. Onko reilun kaupan pornoa olemassakaan? Ja missä olosuhteissa ihmisellä on vapaa tahto? Ratkaisuksi ongelmiin Jameson tarjoaa neuvoja, kuinka yksilö voisi itse pitää paremmin puolensa. Pitää olla kauniimpi ja älykkäämpi kuin kaikki muut, niin kuin Jenna on.

Luultavasti kirjoittajien tarkoitus on ollut, että kirjassa järkyttäisi nimenomaan avoin seksuaalisuus. Ei se enää tällä vuosituhannella järkytä ketään. Ei varsinkaan, kun tarina päättyy samoin kuin hömppäromaaneissa: rajun nuoruuden elänyt päähenkilö löytää lopulta Sen Oikean, jonka kanssa hän solmii avioliiton ja perustaa perheen. Sen sijaan työntekijöiden avoin riisto pornoteollisuudessa suututtaa.

Ehkä Jameson ja Strauss ovat ajatelleet järkyttyjäksi amerikkalaisen konservatiivikristityn, eikä heille ole tullut mieleenkään, että  hyvinvointivaltiossa kasvanutta ay-aktiivia järkyttävät aivan eri asiat.

Muistelmien suomenkielinen nimi on kieltämättä aika lattea, vaikkei alkuperäinenkään kovin hyvin vastaa kirjan sisältöä. Varsinaiset päiväkirjaosuudet ja perhesuhteiden märehtimiset kirjan keskivaiheilla ovat silkkaa kuollutta painoa. Lukijan kestää hyppiä yli parisataa sivua menettämättä yhtään mitään. Takakannen itse rummutettuun hälinään verrattuna kirja on itse asiassa keskimäärin sangen tylsä. Paikoitellen kuvaukset stripparin ja pornonäyttelijän arkipäivästä ovat kyllä kiinnostavia, samoin paljastukset pornoteollisuuden toimintatavoista.

Jenna Jameson & Neil Strauss: Erotiikan ammattilainen - seksitähden päiväkirja (Readme.fi 2006)
Alkuteos: How to Make Love Like a Porn Star - Cautionary Tale

Jean Webster: Patty korkeakoulussa

St.Ursula-koulun tytöt oli lapsuuden ehdottomia suosikkikirjojani. Se kertoi parempien perheiden tytärten sisäoppilaitoksesta 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Siinä seikkaili muun muassa ilkikurinen Patty Wyatt, ja kun löysin antikvariaatista saman kirjailijan Patty korkeakoulussa -nimisen teoksen, luulin sitä ikisuosikkini jatko-osaksi. Vaikka se tosiaan kuvaa Pattyn myöhempää elämää, se on itse asiassa kirjoitettu ennen St.Ursula-koulun tyttöjä (Just Patty, 1911).

Ennen taustatyötä olin oikeastaan pettynyt kirjaan. Se koostuu sarjasta anekdootteja vailla kunnollista tarinaa. St.Ursula-koulun tyttöjen Patty oli toki aina valmis kepposiin, mutta korkeakoulussa hän näyttää taantuneen vain ilkeäksi. Muissa henkilökuvauksissa syvyyttä ei ole senkään vertaa.

Ehdin jo surra myös sitä, että kirjasta oli kadonnut kokonaan feminismi. St.Ursula-koulun tytöthän on kirjoittamisajankohtaansa ja oletettuun kohdeyleisöönsä nähden ällistyttävän poliittinen kirja. Vaikka tytöille opetetaan koulussa porvarillisen siveää käytöstä, osa opettajista on aitoja naisasianaisia, ja tytöt oppivat vaatimaan oikeuksia niin naisille kuin sorretuille työläisillekin. Eihän tätä puolta osannut lapsena ajatella, mutta nyt kiinnostaisi kyllä tietää, mitä edvardiaanisen ajan yläluokkaiset teinitytöt mahtoivat kirjan huonosti peitellystä yhteiskunnallisesta paatoksesta tuumata. Toisaalta kyseiset aatteet kuuluivat kiistatta kyseisen aikakauden henkiseen ilmastoon ja olivat ehkä jossain määrin jopa tutumpia tuon ajan ihmisille kuin nykynuorille.

Patty tovereineen on monellakin tavalla etuoikeutettu, eikä vähiten sen vuoksi, että hän saa jatkaa opintojaan korkeakoulussa. Kyseinen korkeakoulu ei tosin juurikaan muistuta nykyistä yliopistoa. Se on pikemminkin sisäoppilaitoksen jatko. Siellä opiskelee vain nuoria naisia, joiden aineyhdistelmät vaikuttavat aika hämmentävältä kokoelmalta erilaisia yleissivistäviä lukuaineita, niitä samoja, joita he pänttäsivät edellisessäkin koulussa. Vieraita saa käydä vain rajoitetusti, ja oppilaskunta valvoo, ettei kukaan jää liian monta kertaa pois jumalanpalveluksista. Tieteen tekeminen ei näytä opetukseen kuuluvan. Mahtoiko saksalainen sivistysyliopisto olla muutenkaan laajemmin tunnettu Yhdysvalloissa vielä tuolloin?

Tuskin luen kirjaa aivan heti uudestaan, mutta se ansaitsee paikkansa kirjahyllynsä klassikkoarvonsa ansiosta. Onneksi Webster kehittyi myöhemmin kirjailijana ja kirjoitti pari muutakin klassikoksi noussutta nuortenromaania. Tunnetuin lienee Setä Pitkäsääri (Daddy-Long-Legs, 1912).

Jean Webster: Patty korkeakoulussa (Otava 1961)
Alkuteos: When Patty Went to College 1903

Nikki Sixx: Heroiinipäiväkirja

Luulin etukäteen, että inhoaisin Heroiinipäiväkirjaa. Inhosinkin aluksi, mutta sitten tapahtui jotakin. Ahmin kirjan hetkessä, ja se jäi monen kuukauden ajaksi kaivertamaan mieltä. En oikein osaa sanoa miksi. En ole koskaan ollut Nikki Sixxin tai Mötley Crüen fani enkä pitänyt tukkahevistä musiikkina. The Dirt -bändielämänkerran olin toki lukenut, ja sehän onkin epäilemättä oman genrensä paras opus.

Heroiinipäiväkirja koostuu Nikki Sixxin päiväkirjamerkinnöistä ja niihin liittyvistä kommenteista. Basisti itse muistelee ja reflektoi kirjoituksiaan merkintä merkinnältä, kuten myös bändikaverit ja muutamat muut asianosaiset. Tällainen itsereflektiivinen päiväkirjan kommentaari on jo ideana mielenkiintoinen. Tavallaan kohde itse ottaa roolin, joka yleensä kuuluu tutkijoille tai elämänkertureille.

Kuten alkuperäisestä nimestä käy ilmi, päiväkirja seuraa rokkitähden elämää vuoden ajan, joulusta 1986 seuraavan vuoden loppuun. Vuoden aikana bändi ehtii tehdä Girls, girls, girls -albumin, kiertää ympärinsä ja tietenkin sekoilla siellä täällä. Sitten Sixx meinaa kuolla heroiinin yliannostukseen. Tuttua. Mikä tässä tarinassa sitten tempaa mukaansa? Ovathan rock-kliseet kiehtovia - erityisesti se, että joku tosiaan elää niin kuin opettaa. On ristiriita päiväkirjan ja kommenttien välillä, toisaalta ulospäin loisteliaan elämän ja tähden henkilökohtaisen onnettomuuden välillä. Hän on saavuttanut kaiken, mistä on unelmoinut, mutta kartanonsa yksinäisyydessä hän on vähällä murtua huumeriippuvuuteen ja masennukseen.

Sitten kaikki muuttuu, mutta siitä ei päiväkirja enää kerro. Siirrytään muistelun puolelle. Sixx pääsee ensimmäisen kerran eroon heroiinistä, menee ensimmäisen kerran naimisiin, saa lapsia, eroaa ensimmäisen kerran, menee uudelleen naimisiin ja saa lisää jälkikasvua. Eihän kaikki tietenkään tuolla taustalla ongelmattomasti käy, mutta lopputulos on kuitenkin salonkikelpoinen perheenisä, joka postailee instagramiin kuvia kultaisesta noutajasta ja mainostaa poikansa popbändiä. Kiva juttu tietysti, mutta valveutuneen lukijan voi olla työlästä sietää kaikkea alleviivausta ja hurskastelua. Voisiko amerikkalaisessa populaarikulttuurissa käydä niinkin, että lukija saisi tehdä myös omia johtopäätöksiä?

Vaikka kirjassa piehtaroidaan narsismin (en tarkoita sitä naistenlehtien suosimaa persoonallisuushäiriötä) kyllästämässä itsereflektiossa, yksi asia esitetään ongelmattomana. Sukupuoli. Tukkahevissähän on se hauska puoli, että vaikka artistien ulkonäkö toistaa yleisesti feminiinisinä pidettyjä puolia, sanoitukset ja yleinen eetoshan ovat äärimmäisen heteromaskuliinisia. Muusikoiden ympärillä pyörii heitä palvovia naisia, jotka eivät kuitenkaan saa palveluksistaan vastineeksi kuin pilkantekoa. Onko naisfanin vain suljettava silmänsä naisten ja tyttöjen halventamiselta, esineellistämiseltä ja hyväksikäytöltä? Joissakin katsantokannoissa groupie saattaa toki olla läpensä emansipoitunut ja itsenäinen nainen, mutta onko siitä iloa, jos lopulta hänen päällensä syljetään ja siitä vielä ylpeillään parissakin kirjassa?

Huumeista kirja ei kerro mitään uutta. Eikä oikeastaan rockmusiikistakaan. Tarina noudattelee jo valmiiksi populaarikulttuuriin vakiintuneita tarinakaavoja. Tai yläasteen huumevalistustuntien kaavoja. Eron niihin tekee se, että miljonäärirocktähdellä on rahaa ja verkostoja. Toki ihminen tekee lopulliset päätökset itse, mutta ei tästä kirjasta kannata etsiä vastausta huumeongelmaan.

Suosittelen silti tätä kirjaa. En edelleenkään tiedä, miksi.


Nikki Sixx & Ian Gittins (toim.): Heroiinipäiväkirja (Like 2008)
Alkuteos:  The Heroin Diaries: A Year in the Life of a Shattered Rock Star (2007)

Hyvää ja huonoa hömppää

Olen haukkunut blogissa niin Kaari Utrion kuin Cathy Kellynkin. Taisinpa samalla luvata, että jatkoa seuraa. Tämä kirjoitus ei käsittele mitään tiettyjä romaaneja vaan naisille suunnattua viihdekirjallisuutta, chick litiä, hömppää. Harlekiinikirjallisuuskaan ei ole järin kaukana lajista. Hömppääkin on hyvää ja huonoa. Elisabeth Noble saa edustaa hyvää hömppää ja Nora Roberts huonoa. Onhan niitä toki muitakin, kummassakin sarjassa.

Joku saattaisi hyvällä syyllä kysyä, mitä väliä. Tarvitseeko viihdekirjallisuuden olla hyvää, jotta se viihdyttäisi? Totta kai joskus on mukava vain nollata päätä niin sanotusti helpon kirjallisuuden parissa. Siihen hyvä hömppä on omiaan. Huono hömppä ei rentouta, koska se raivostuttaa. Samalla se on omiaan rakentamaan sekä stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolista että epärealistisia kuvitelmia parisuhteesta.

Viihdekirjallisuuteen kuuluu tietty ennalta-arvattavuus. On tietenkin makuasia, onko se osa rentouttavaa lukukokemusta. Osa hömppäromaaneista noudattaa kaavaa turhankin tarkasti; yksi heistä on mainittu Nora Roberts, jonka kirjoista joka ainoassa lukemassani on täsmälleen sama juoni.

Alussa on noin kolmekymppinen Täydellinen Nainen ja vastaava Täydellinen Mies. Päähenkilöt ovat kauniita, kovaa ruumiskuria harjoittavia eli hoikkia ja treenattuja. Lisäksi he menestyvät yhteiskunnassa, yleensä yrittäjinä. Kuten Elisabeth Noble romaanihenkilönsä ajatuksin kritisoi, he ansaitsevat onnensa olemalla ulkoisesti moitteettomia. Elämän sattumuksissa nainen ja mies tutustuvat, mutta pystyvät jonkin aikaa pysymään poissa toistensa sylistä, vaikka Eläimellinen Himo ajaakin heitä yhteen. Yleensä he vieläpä inhoavat toisiaan. Sitten seuraa muutamia yksityiskohtaisesti kuvattuja seksikohtauksia - luultavasti monet lukevat Robertsia juuri niiden takia - joiden myötä henkilöt huomaavat jopa pitävänsä toisistaan. Sitten tapahtuu jotain kauheaa ja rakastavaiset joutuvat erilleen. Lopussa he kuitenkin kihlautuvat ja epäilemättä elävät elämänsä onnellisina loppuun asti (kahden lapsen, farmariauton ja kultaisen noutajan kera).

Naispäähenkilöt ovat ehkä omiaan aiheuttamaan ulkonäkökomplekseja, mutta miespäähenkilöt ne vasta ahdistavia ovatkin. He tietävät ehdottomasti paremmin kuin nainen itse, mitä nainen todellisuudessa haluaa. Ja saavat tahtonsa läpi naisen vastustuksesta huolimatta. Kannattaisi varmaankin juosta pakoon, ennen kuin tulee ongelmia.

Jos miehet kuvataan Robertsin kirjoissa himon vallassa toimiviksi alfauroksiksi, eipä naishahmoissakaan ole juuri vaihtelua. Vaikka naiset ovat yleensä menestyviä yrittäjiä, heidänkin naiseutensa määrittyy ulkonäön kautta. Yhdessä kirjassa päähenkilö oli sentään matemaattisesti lahjakas. Ja mitä Roberts hänestä tekikään! Kirjanpitäjän! Sekö on korkein päämäärä, jonka lahjakas nainen voi saavuttaa? Kun mielikuvitusmaailmassa ei kuitenkaan ole lasikattoja, eikö tästä naisesta olisi voinut tulla vaikka matematiikan professori?

Näennäisesti Robertsin naiset ovat vahvoja ja menestyviä. Taustalla vaanivat kuitenkin hyvin perinteiset sukupuoliroolit. Mikä siinä onkin, että mitä pornompia kohtauksia viihdekirjassa on, sitä varmemmin siinä lopulta päädytään ydinperhearvoihin? Lopulta kaikkien naisten päämäärä on avioliitto ja äitiys. Ehkä sillä ostetaan oikeutus hetkelliselle hurjastelulle. En minä kirjoihin sitä kiintiöhomoa kaipaa, mutta hitunen moniarvoisuutta tai roolien kyseenalaistamista ei tekisi yhtään pahaa.

Kuten jo tuossa aiemmin kävi ilmi, Elisabeth Noble kritisoi hömppägenren kliseitä aivan tietoisesti. Hänen kirjoissaan on myös yllättäviä juonenkäänteitä, joten niitä ei kannata lukea, jos haluat tietää jo alussa, miten tarina päättyy. Noblen henkilöhahmot ovat myös arkisen uskottavia, sympaattisia. Silti kirjat eivät ole hiukkaakaan tylsiä, vaan niihin on helppo eläytyä, koska kuka tahansa saattaa joutua samanlaisten valintojen eteen. Noblen kirjoissa naiset saattavat myös valita väärin. Sekin on inhimillistä. Varsinkin kahdessa uusimmassa Noble on edennyt aika kauas geneerisestä naishömpästä.

Nykyään hömpän lukeminen on jo kaiketi täysin sosiaalisesti hyväksyttävää, joten vaatikaamme julkisesti myös laatuhömppää.

Harri Kalha: Tom of Finland

Harri Kalha: Tom of Finland - taidetta seksin vuoksi (SKS 2012)

Eräänä keväntalven viikonloppuna istuin toisen ihmisen kanssa tietokoneella. Ensin hän katsoi oman Facebookinsa - ei mitään erityistä. Sitten minä kirjauduin sisään ja huomasin, että tuttavapiirini riemuitsee uutisesta: syksyllä julkaistaan arkillinen Tom of Finland -postimerkkejä!

Tottahan olin jo aiemminkin Tom of Finlandin tiennyt ainakin päällisin puolin, mutta postimerkkijubilee ja toista mieltä olevien suunnaton närkästys herätti mielenkiinnon.

Tom of Finland, oikealta nimeltään Touko Laaksonen, on kirjan mukaan maailmalla tunnetuin suomalainen kuvataiteilija. Taiteilijan omasta mielestä hänen piirrustuksensa tosin eivät olleet taidetta vaan pornoa. Onneksi hän ei pysty kuitenkaan päättämään itse, miten jälkimaailma hänen työnsä näkee, vaan nykykulttuurissa ne määritellään ilman muuta myös taiteeksi. Ylipäätään taide sellaisena kuin me sen ymmärrämme on aika nuori juttu, ja jos käyttötaidetta ei hyväksytä, pitäisi meidän rajata taiteen ulkopuolelle esimerkiksi J.S. Bach. Sitähän emme toki halua tehdä.

Taidehistorioitsija Harri Kalha joka tapauksessa analysoin Tomin piirroksia taiteena - ja myös pornona. Tom of Finland ei olekaan elämänkerta, vaan kirja keskittyy piirroksiin ja niiden kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Niitä riittääkin, sillä kaikki liittyy kaikkeen. Tom of Finlandin homopornopiirrokset kuvastavat kulttuuria ja yhteiskuntaa sekä kummankin muutosta toisen maailmansodan jälkeisistä, sensuurin rajaamista vuosista homoliikkeen radikalisoitumiseen ja kohti laajempaa yhteiskunnallista hyväksyntää. Vaikka Tom oli suomalainen, hänen suurin yleisönsä oli Yhdysvalloissa, joten kuvat heijastavat ennen kaikkea yhdysvaltalaista kehitystä. Suomalaisuus näkyy kuvissa lähinnä uran alkupään luonto- ja saunaeksotiikassa.

Ihmisen kyky yhdistellä erilaisia symboleita ja merkityksiä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi ei lakkaa hämmästyttämästä. Kun Tom of Finland aloitteli taiteiljanuraansa, ankara sensuuri rajoitti kuvallista ilmaisua. Homoporno naamioitiin kehonrakennuslehdiksi. Näennäisesti ne esittelivät kehittyneitä miesvartaloita urheilun tai ruumiillisen työn tuoksinassa. Lehdissä kuvattiin  ihanteena myös antiikin Kreikan atleetteja. Koska esimerkiksi sukupuolielinten esittämistä rajoitettiin, seksuaalisuus piti salakuljettaa kuviin pullistelevina ruumiin muotoina tai luontosymboliikkana, vihjailevina katseina.

Samalla rakennettiin uudenlaista homoestetiikkaa. Dandyn yläluokkainen hienostuneisuus korvautui muhkeilla lihaksilla ja työmiehen hienhajulla. Homokulttuurin politisoituessa ja radikalisoituessa 70-luvulla syntyi sadomasokismista vaikutteita saanut nahkahomotyyli. Kuvien uhmakkuus ei ollut sattumaa vaan suorastaan homojen ja kontrollin  edustajien yhteenottojen dokumentointia. Kuvissa ja niiden tulkinnassa on aina läsnä häpeä, häpeän kieltäminen ja myöhemmin aidsin pelko. Minulle oli aivan uusi asia, että esimerkiksi pornosta muuallekin kulttuuriin päätynyt karvattomuusihanne liittyi nimenomaan mielikuviin sairauden karttelusta. Tom of Finlandin hahmot eivät ole mitään halihomoja, vaan niissä näkyi homokulttuurin epäsosiaalisuus. Se oli vaihtoehto perheen perustamiseen tähtääville suhteille, jotka taas nykyään ovat useimmiten julkisuudessa.

Koska kulttuurilla on taipumus ottaa yllättäviä suuntia, nahkahomotyyli päätyi lopulta Judas Priestin kautta heavy metaliin, joka sentään on periaatteessa äärimmäisen heteronormatiivinen kulttuuri. Totuus on tarua ironisempaa.

Harri Kalhan teksti on nautittavaa lukemista. Hänen tyylinsä on kepeän humoristista, mikä tekee oikeutta Tomin liioittelevuudessaan huvittaville fantasioille. Kalhalla on tekstissään ansiokas kulttuurintutkimuksellinen ote: näennäisesti pienet yksityiskohdat laajenevat vuosikymmeniä kattavaksi kuvaukseksi paitsi homokulttuurista, myös länsimaisen kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksista toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina. Siinä missä 60-luvulla homoporno piti piilottaa kehonrakennuslehtiin, 2000-luvulla siitä voidaan kirjoittaa arvovaltaisen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa taidekirjassa. Toivottavasti tekstin akateeminen pohjavire ei karkoita lukijoita (onneksi kirjassa on tekstin lisäksi kuvia). Kalhan älykäs analyysi on nimittäin sekä viihdyttävää että tarpeellista.

Pamela Druckerman - Kuinka kasvattaa bébé

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé - vanhemmuus Pariisin malliin (Bringing up bébé)
Siltala 2013

Sanotaan, että lastenkasvatuksesta tietävät parhaiten ne, joilla ei ole lapsia. Sama pätee varmaankin lapsettomiin kirjabloggaajiin, jotka kirjoittavat lastenkasvatusoppaista. Mutta kuten toimittaja Anu Silfverberg jo todisti mainiossa Äitikortti-pamfletissaan, äitiys ja lastenkasvatus on poliittista ja siksi koskettaa jokaista meistä.

Pamela Druckerman on yhdysvaltalainen toimittaja, joka muutti miehensä kanssa Pariisiin. Parin kolme lasta syntyivät ja kasvoivat siellä. Esikoisensa vauva-aikana toimittaja sai tilaisuuden vertailla yhdysvaltalaista ja ranskalaista lastenkasvatusta ja huomasi siinä merkittäviä eroja - yleensä ranskalaisen tavan eduksi. Siinä missä amerikkalaiset lapset ovat hemmoteltuja pikkuhirviöitä, ranskalaiset pienokaiset nukkuvat yönsä pienestä pitäen, käyttäytyvät kohteliaasti aikuisia kohtaan ja syövät sivistyneesti pöydässä istuen kaiken, mitä heille tarjotaan.

Druckermanin kuvaama ranskalaisen lastenkasvatus eroaa ilmeisesti Suomessakin vallalla olevasta, kehityspsykologien markkinoimasta lastenkasvatuksesta. Siinä missä psykologit neuvovat vastaamaan välittömästi pikkulapsen pienimpiinkin toiveisiin, ranskalaiset opettavat lapset heti vauvasta asti hillitsemään itsensä. Vanhempien ei tarvitse olla koko ajan varpaillaan, koska pieninkin lipsahdus oikeaoppisuudesta saattaisi traumatisoida lapsen loppuelämäksi, mutta sen sijaan tervehtimisen tai ruokatapojen kaltaisista asioista ei tingitä.

En osaa ottaa kantaa kehityspsykologian väitteiden paikkansapitävyyteen. Ne ovat kyllä aika pelottavia. Sen sijaan minua viehättää Druckermanin esittämä ajatus siitä, että ranskalaiset lapset opetetaan pienestä pitäen yhteisön jäseniksi. Heidän tulee aina ottaa huomioon myös perheenjäsenten ja muiden ympärillä toimivien ihmisten tunteet.

Myös valistuksen perintö näkyy lasten kasvatuksessa: Kansalaisuus on jotain, mikä täytyy opettaa ihmiselle. Toisaalta vauvaa voidaan kohdella heti syntymästä asti järkevänä olentona, joka ymmärtää perusteluja. Kaikkea lapsen sanomaa tai tekemää ei tarvitse ylistää kritiikittä, vaan myös lapselta voidaan vaatia hyviä argumentteja. Keskustelemaan ei opi kuin harjoittelemalla. Muu johtaa muun muassa sellaiseen pötyyn, että kaikki mielipiteet olisivat muka yhtä hyviä. Tämä on jotain sellaista, mikä kuulostaa kovin tutulta. Lapsuuden perheessäni keskusteltiin lastenkin kanssa aivan oikeista asioista, eikä mitään hölynpölyä suvaittu. Luultavasti omia lapsianikin odottaa sama "kohtalo", jos sellaisia ylipäätään joskus minulle siunautuu.

Kirja on toki suunnattu kritiikiksi yhdysvaltalaista lastenkasvatustapaa kohtaan, joten se ei aivan osu suomalaiseen maalitauluun. Kaikki ei ole kulttuuria, vaan myös yhteiskunnallisilla eroilla on oma osansa. Eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta mahdollistaa esimerkiksi uran ja äitiyden yhdistämisen. Yhdysvaltalainen ja ranskalainen kulttuuri vaikuttavat myös kumman yhtenäisiltä, vaikka kirjoittaja myöntää, että hänen havaintonsa koskevat kummassakin maassa ainoastaan kaupunkilaista koulutettua yläluokkaa. Toki kulttuurien sisäistä yhtenäisyyttä on liioiteltava, jotta niiden keskinäiset erot saataisiin näkyviin.

Mielestäni kirja on tervetullut puheenvuoro kovasti ajankohtaiseen äitiyskeskusteluun. Se osoittaa, että asiat voi tehdä oikein monella tavalla.

Koska en ole äiti vaan ainoastaan nainen, melkeinpä päällimmäiseksi tunteeksi kirjasta jää kauhistus ranskalaisen naisen kohtalosta. Olisipa hirveää, jos pitäisi koko ajan stressata noin paljon ulkonäöstä ja hoikkuudesta! Onpa vallan mukavaa olla suomalainen maatiainen ja viilettää pitkin kaupunkia ilman meikkiä.