torstai 22. toukokuuta 2014

Arne Nevanlinna: Meidän sota

Arne Nevanlinna: Meidän sota - muistiinpanoja  nuoren miehen retkistä Suomessa, Venäjänmaalla ja vähän Ruotsissakin vuosina 1943-45 (WSOY 1995)

Arne Nevanlinnan sotakirja miellyttää minua kovin. Aivan suosikkilistan kärkeen se ei nouse, mutta enpä muista lukeneeni mitään muuta sotamuistelmaa useamman kuin yhden kerran. Silti kirjasta on jotenkin kovin vaikea kirjoittaa niin, ettei tekisi sille vääryyttä.

Ensin sotiemme muistot haluttiin unohtaa. Vai haluttiinko? Suhtautuminen sotiin heti niiden jälkeisinä vuosina on aihe, josta me kaikki jaamme yleensä saman käsityksen. Mitään tutkimustietoa tämän narratiivin rinnalle ei kuitenkaan ole. Joka tapauksessa nykyään sotia muistellaan kaikkien mahdollisesti menetettyjen vuosienkin edestä. Harmi vain, että suurimmalla osalla muistelijoista ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta aiheesta. Muisteluista tulee kaavamaisia, populaarikulttuuriin perustuvia.

Sen sijaan Arne Nevanlinnalla on omia kokemuksia sodasta. Niiden perusteella hän kyseenalaistaa yksipuolisen sankaruusretoriikan - ei kansakunnan sankaruutta, mutta omansa. Samalla hän kritisoi 90-luvun alussa noussutta uusnationalismia. Helsinkiläinen arkkitehti ja kirjailija kertoo löytäneensä vanhoilla päivillään sota-aikaisen päiväkirjansa. Meidän sota on tämä päiväkirja. Se kuvailee nimensä mukaisesti nuoren Nevanlinnan ja parin toverin seikkailuja siellä ja täällä, rintamalla asemasodan aikana ja myöhemmin tiedustelussa, myös operaatio Stella Polariksen kiemuroissa.

Nevanlinnan (tämänkin) kirjan keskeinen sanoma on, että hän ei ollut mikään sankari vaan hajamielisyyteen ja nenäkkyyteen taipuvainen ressukka, joka selvisi ylipäätään hengissä lähinnä sen takia, että Helsingin yliopiston rehtorin poikana hänet siirrettiin pois eturintamasta ennen suurhyökkäyksen rytinöitä.

Kirja esitellään tosiaankin aitona sotapäiväkirjana, mutta siinä on selvästi fiktiivisiä elementtejä. Muun muassa sotatoveri Edouard Myhrborgh esiintyy myöhemmin Nevanlinnan Marie-romaanissa. Kolmas päähenkilö on nimeltään Reuna (jota Nevanlinna kutsuu ilkeyttään saksalaisittain Roinaksi), punaorpo, joka pyrkii sovittamaan isiensä teot ylenpalttisella sotapropagandan toistellulla. Myhrborgh puolestaan on kolmikon todellinen älykkö, puoliksi ranskalainen maailmanmies, joka ainoana osaa epäillä Saksan ja siis myös Suomen mahdollisuuksia. Kaverukset ovat hiukan liian ylitseampuvia hahmoja ollakseen aivan uskottavia.

Toisaalta kirjassa on niin koomisia tapauksia, että niiden täytyy olla totta. Eihän kukaan sellaista keksisi... Oma suosikkini on Nevanlinnan setä, jokseenkin arjesta irrallaan elävä lääketieteen professori, joka on kohtalon oikusta nimitetty lääkintäeverstiluutnantiksi ja saapuu kaikessa viattomuudessaan tervehtimään poikaansa ja veljenpoikaansa nuorten soturien tupaan - paraatiunivormussa, miekkoineen. Sotatoverit pelästyvät korkea-arvoista vierasta, mutta vielä enemmän muodollista vastaanottoa säikähtää setä professori, joka hämmennyksissään jopa pudottaa miekkansa lattialle.

Aikaisemminkin sota-ajan julkaistuja päiväkirjoja lukiessa on herännyt ajatus, kenelle ne on oikeastaan kirjoitettu. Omaisille todennäköisen sankarikuoleman jälkeen? Millainen kuva sotatapahtumista yritetään välittää? Nevanlinna ei ainakaan pyri ylevöittämään kokemuksiaan. Sodassakin elämä on lähinnä arkea. Mutta kuinka paljon tarinoissa on niin sanottuja todellisia tapahtumia ja kuinka paljon pitkästyneen nuorukaisen mielikuvituksen lentoa? Onko päiväkirja ollut jo kirjoittamishetkellä eräänlainen romaani?

Pidin teini-ikäisenä innokkaasti päiväkirjaa, ja nyt jälkeenpäin kirjoituksiani lukiessani en lakkaa ihmettelemästä, kuinka eri tavalla muistan monet tuon ajan tapahtumista. Ovatko muistikuvat muuttuneet, vai olenko sittenkin kirjoittanut tapahtumat muistiin värittyneesti, vaikkapa niin kuin olisin toivonut niiden tapahtuneen?

Tässäkään kirjassa ei silti ole oleellisinta, mikä on "totta" ja mikä ei. Ainahan muistot ja aikalaiskuvaukset ovat subjektiivisia. Meidän sodassa viehättää se, että subjektiivisuus on aivan erilaista kuin yleensä vastaavissa kertomuksissa. Se edustaa erilaista toiseutta ja ulkopuolisuutta tämän hetken sotadiskursseista. Ehkä siksi se tuntuu tietynasteisesta fiktiivisyydestään huolimatta erityisen aidolta.

Lisää Nevanlinnan muistelua voi lukea hänen kotisivuiltaan.


Lisäys: Lue Nevanlinnan muistelmia käsittelevästä kirjoituksesta, kuinka hyvin arvailuni osuivat oikeaan.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014)

En ole sitä koulukuntaa, jonka mukaan kirjailijan elämänvaiheita ei pitäisi ottaa huomioon hänen teoksiensa käsittelyssä. Ei liene muutenkaan salaisuus, että Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjat ovat saaneet innoituksensa Lindgrenin isän kuolemaa edeltävistä ajoista hoitokodeissa.

Hoivakoti Ehtoolehdon tomerat vanhukset saattaisivat muutenkin hengata Lindgrenin professori-isän seurassa. He eivät ole mediasta tuttuja, pienellä eläkkeellä kituuttavia, vaipoissa makaavia vanhusparkoja. Päinvastoin he ovat poikkeuksellisen hyväkuntoisia, korkeasti oppineita ja kohtalaisen varakkaitakin vanhuksia, jotka eivät suostu seuraamaan elämää passiivisesti sivusta.

Päähenkilöt ovat samat kuin Kuolema Ehtoolehdossa -romaanissakin (2013): reipas Siiri, hänen räväkkä ystävättärensä Irma, entinen äidinkielenopettaja Anna-Liisa, tämän tuore aviomies suurlähettiläs-Onni ja rakkaan miehensä dementoitumista sureva Margit. Kaikkien iät ovat 90 vuoden molemmin puolin. Ehtoolehdossa alkaa kaoottinen putkiremontti, joka ajaa vanhukset pakosalle suurlähettilään omistamaan asuntoon. Se osoittautuukin vallan kummalliseksi, mutta ei siitä sen enempää.

Vaikka valitsin tähän kirjoitukseen yhteiskunta-tunnisteen, en ole varma, onko Ehtoolehdon pakolaiset varsinaisesti yhteiskuntakriittinen romaani. Toki käy ilmi, kuinka yksityinen hoivakoti käytännössä ryövää vanhusten varat ja julkisen puolen hoitajilla on aivan liian vähän aikaa. Kritiikin kärki ei kuitenkaan suuntaudu resurssien vähäisyyteen tai muihin sellaisiin yleisesti tunnettuihin asioihin. Pikemmin kirjassa irvaillaan nykyistä suomalaista kulttuuria, joka saa ihmiset juoksemaan toistensa ohi ja marginalisoi vanhukset. Vanhusten ja nuorempien sukupolvien kohtaamisissa tulee näkyväksi, kuinka kummallisia piirteitä arkipäiväisessä kulttuurissamme onkaan. Normaaliutta edustavat valtavirtaihmisten asemesta muut marginaaliin kuuluvat, edellisessä romaanissa moottoripyöräjengiläiset, tässä puolestaan afrikkalaistaustaiset maahanmuuttajamiehet.

Vaikka kirjan vanhukset ovat nyky-Suomen kiireissä kuin vieraassa maassa (tai vieraalla planeetalla), he eivät suhtaudu siihen kielteisesti. Irma jopa hankkii tabletin:
"Ruudulle ilmestyivät pelikortit ja Irma näytti, miten kätevää oli panna pasianssia ilman pelikortteja. Siirin mielestä se oli typerää. Hän ei halunnut katsella, kun Irma seurusteli koneensa kanssa hänen kahvipöydässään."
Etenkin Siiri pyrkii keskustelemaan nuorempien kanssa, eikä häntä hätkäytä edes nuorison kummalliset vaatteet tai ronski kielenkäyttö. Elämismaailmat ovat toki hyvin erilaiset, eikä Siirille itsestään selvät käyttäytymistavat tai yleissivistys merkitse nuorille mitään. Ehkäpä Siirin vankka sivistys näkyykin juuri siinä, että hän ei tuomitse vaan kuuntelee.

Lindgren kirjoitti myös hirmuisen hauskan Sivistyksen turhan painolastin (2011), jossa hänen mielenkiintonsa hupaisia yksityiskohtia kohtaan pääsee oikeuksiinsa. Silti tämänkään kirjan lukija ei jää paitsi turhasta tiedosta, jota Lindgren välittää päähenkilöittensä suulla. Esimerkiksi siskonmakkaran etymologia:
"Tämä nimihän on virheellinen käännös, toisin sanoen ääntämismuodosta tullut mukaelma, jos sallitte epätieteellisen termin, jota käytän, jotta teidän olisi helpompi ymmärtää, mitä tarkoitan. Raakamakkara on lähtöisin Ranskasta, jossa se tunnetaan nimellä saucisse. Saksaan se on levinnyt nimellä Sausichen, se on ranskalaispohjainen germaaninen diminutiivi, joka otettiin Ruotsissa käyttöön muodossa susiskon, hieman erikoinen sana eikä ehkä teille tuttu, sillä ruotsin kielessä nimi muovautui yleisesti muotoon siskonkorv, josta meidän siskonmakkaramme on sitten osittain onomatopoeettinen käännös. Varsin mielenkiintoinen etymologinen seikkailu, vai mitä?"
Ettäs tiedätte.

Ehtoolehdon pakolaiset ei ole erityisen raskas kirja. Aloitin sen lukemisen junan lähtiessä Oulusta, ja jo ennen Seinäjokea kirja oli luettu.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Kullervo Kemppinen: Laamanni muistelee

Kullervo Kemppinen: Laamanni muistelee (WSOY 2000)

Toissavuonna kuollut legendaarinen kirjailija ja lakimies Kullervo Kemppinen kirjoitti muistelmansa loukkaannuttuaan vakavasti mökkionnettomuudessa. Oli kai hyvä hetki vetää yhteen vaiheikkaan elämän eri puolia. Niitä sitten riittääkin. Tuon sukupolven ihmiset kun tuppasivat saamaan aikaiseksi hengästyttävän paljon asioita. Kullervo Kemppinenkin muun muassa keksi käytännössä Saariselän ja innoitti ainakin yhden sukupolvellisen nuorisoa lapinretkille. Yhtään Kemppisen lapinkirjaa en ole saanut luetuksi - kerrottakoon syyksi vaikka se, että meillä kotona kirjahyllyssä oleva Lumikuru on kulunut lähisukulaisten käsissä niin riekaleiksi, ettei sitä viitsi enää paljon hipelöidä.

Laamanni muistelee ei ole varsinaisesti yksi kronologinen kertomus, vaan siinä esitellään elämänvaiheita teema kerrallaan: perhe, sotamuistot, työ, musiikkiharrastus, lapinretket... Kullervo Kemppinen vietti lapsuutensa Karjalankannaksella, mutta päätyi myöhemmin Helsinkiin. Kuten monen muunkin saman sukupolven ihmisen elämässä sodat merkitsivät hänellä eräänlaista elämän vedenjakajaa. Hän päätyi lähinnä sattumalta ilmavoimiin, lentokoneen tähystäjäksi. Sotalennoilla hän ihastui Lapin tuntureihin, joista kirjoitetut tarinat tekivät hänestä myöhemmin kuuluisan. Kauhavan ilmasotakoulussa (tai mikä se silloin olikaan nimeltään) ollessaan hän tutustui myös tulevaan vaimoonsa Lailaan. Sodan jälkeen perhe jäi asumaan Kauhavalle.

Sotamuistoistaan Kemppinen kirjoitti ihan oman kirjan, FK-lentueen. Tässä kirjassa seikkailuja pommikoneen kyydissä ei kuvata yhtä yksityiskohtaisesti. Ilmeisesti hienotunteisuus esti häntä kirjoittamasta julki mehevimpiä tarinoita, mutta jotain hauskaa tästäkin kirjan luvusta silti selviää: tiesittekös, että lentäjät harrastivat vapaa-aikanaan ristipistotöitä?

Sota merkitsi käännettä nuoren miehen elämässä myös siinä mielessä, että hän päätti suorittaa loppuun kesken jääneen lukion. Hän kirjoitti sodan aikana ylioppilaaksi ja rauhan tultua jatkoi opintoja oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Ura asianajajana huipentui laamannin arvonimeen.

Työn lisäksi Kemppinen ehti toimia lukuisissa luottamustehtävissä niin politiikassa kuin kansalaisjärjestöissäkin, minkä lisäksi hän lauloi mieskuoroissa ja vaikutti muutenkin musiikkielämässä muun muassa Oopperataloa rakennettaessa. Musiikin lisäksi rakkain harrastus oli eräretkeily, josta hän kirjoitti lukuisia kirjoja. Muistelmissaan kirjailija vetää yhteen retkikirjojen taustoja, tärkeimpiä teemoja ja vastaanottoa. Onhan eräkirjallisuutta ollut ennen Kemppistäkin, nimenomaan metsästystarinoita. Kemppinen kuitenkin tavallaan kehitti Suomessa itsetarkoituksellisen lapinretkeilyn, siis tunturissa kulkemisen maisemien ja luonnon pyhyyden vuoksi. Toki tällaisella toiminnalla on vanhat juurensa muun muassa Saksassa jo romantiikan ajoista asti, ja Norjassakin "friluftsliv" oli koko kansan harrastus jo ennen sotia. Suomessa oltiin tässäkin asiassa kai vähän jälkijunassa. Melkein toivoisi, että luonnossa kulkeva nuoriso tutustuisi vieläkin Kemppisen ajatuksiin - nykyaikaisessa "vaelluksessa" kun on paljon sellaisia piirteitä, joista en tykkää yhtään.

Yhden ihmisen elämäntarina kertoo aina paljon myös ympäröivästä ajasta ja yhteiskunnasta. Kullervo Kemppisen muistelmakirja on kiinnostava kirjailijan poikkeuksellisen elämän vuoksi, mutta myös muuttuvan yhteiskunnan ja kulttuuriin kuvaajana. Muun muassa uran alkuvaiheen oikeustapaukset ovat kuin jostain aivan toisesta maailmasta.

Kullervo Kemppisen vanhimman pojan, professori Jukka Kemppisen blogi on linkitetty oikeaan sivupalkkiin. Sieltä lukija voi halutessaan etsiä lisää tarinoita kirjan aihepiireistä.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Hans Nicklisch: Isäpappa on yliveto

Hans Nicklisch: Isäpappa on yliveto (Vater unser bestes Stück 1955)
Otava 1963


Tahdon esitellä harvalukuiselle lukijakunnalleni muutamia kaikkien aikojen romaanisuosikkejani. Useimmat niistä eivät ole mitään maailmankirjallisuuden klassikoita - pikemminkin sopivasti kevyitä, sopivasti puhuttelevia. En lähde edes arvailemaan, kuinka monta kymmentä kertaa olen lukenut tämän kirjan. Tasoa "osaan jo ulkoa" kuitenkin.

Kirjaa on tietenkin turha etsiä kirjakaupasta. Tasokkaammasta kirjastosta sen luultavasti löytää, ja nettiantikvariaatit näyttäisivät myyvän sitä muutamalla pahaisella eurolla. Missään tapauksessa, arvoisa lukija, et siis menetä paljon, vaikka hankkisit aivan oman kappaleen.

Isäpappa on yliveto kertoo nimensä mukaisesti isästä. Ja samalla koko perheestä, jonka ilmeinen esikuva on ollut Hans Nicklischin oma lapsuudenperhe. Emme saa tietää, mikä osa tarinasta perustuu niin sanottuihin tositapahtumiin ja mikä kirjailijan mielikuvitukseen, mutta tietenkään sillä ei ole mitään väliä. Kertoja on "me" eli perheen pojat yhdessä, mutta ainakin esimerkiksi kahdenkymmenen lukukerran jälkeen on melko helppo päätellä, kuka pojista on kirjailija itse. Saksalaisen Wikipedian perusteella arvasin hyvinkin oikein, mutta enpä nyt pilaa muiden lukijoiden arvaamisen iloa tämän enempää.

Isä on sleesialainen maalaispoika, josta tulee taloustieteen professori. Rahoittaessaan opintojaan työskentelemällä kyläkoulun opettajana hän tutustuu tulevaan puolisoonsa, paikallisen sokeritehtailijan tyttäreen. Preussilaista kurinalaisuutta ihaileva patruuna ei tietenkään mieluusti suo ainokaistaan rutiköyhälle älykölle, mutta naisellisen oveluuden ansiosta rakastavaiset saavat toisensa ja viisi lasta, neljä poikaa ja tyttären. 

Missään vaihessa kirjailija ei varsinaisesti paljasta, mihin aikaan kirjan tapahtumat sijoittuvat, mutta päätä ei tarvitse vaivata ymmärtääkseen, että eletään maailmansotien välistä aikaa, pääasiassa 20-lukua. Lukijan mielessä kummittelee väkisinkin se, mitä pian tämän jälkeen tapahtui. Politiikkaan tai yhteiskunnallisiin kysymyksiin ei romaanissa kajota millään tavalla lukuun ottamatta suurta inflaatiota (1923), joka mainitaan erään episodin taustalla. Miksipä pitäisikään, perheestähän tämä kirja kertoo. Tavallaan on myös kiehtovaa lukea Saksasta, jossa perheet puuhastevat arkiaskareitaan. Lapsuuden kesäthän ovat aina pitkiä ja aurinkoisia. Kaikkien kirjojen ei tarvitse kertoa lapsuuden lopusta.

Romaanin Kellerin perhe kuuluu sivistyneeseen porvaristoon. Soveliaat tavat ovat tärkeitä ja ihanteet korkeita. Varsinkin isä, professori Keller, on idealismissaan aika lailla irralla arkitodellisuudesta juuri sellaisella tavalla, joka on tyypillistä erityisen lahjakkaille ihmisille. Niinpä perheen porvarillisuudessa ei ole mitään tylsää edes ilman eriskummallisia sukulaisia ja näkymätöntä Pluto-koiraa. Romaanissa on runsaasti menneen maailman viehätystä, mutta ainakin minun on kovin helppo nähdä kirjassa myös henkilöitä, joita tunnen myös omassa elämässäni. Ehkäpä arvaatte, keitä saatan tarkoittaa.

Vaikka perhe kuvataan romaanissa hellyttävällä tavalla erikoisena, sivistyneistön korkealentoinen idealismi on toki laajempikin ilmiö. Lähimpänä kirjallisena vartailukohteena tulee mieleen arkkitehti ja kirjailija Arne Nevanlinnan - professorin poika hänkin - muistelmateos Isän maa, jota voin myös mainostaa yhtenä hauskimmista koskaan lukemistani kirjoista. Sivistynyt ihminen ei ajattele rahaa, professori ei osaa avata maitotölkkiä - koska eiväthän käytännön asiat kuulu hänen työnkuvaansa. Kuulostaako tutulta? Ei voi olla miettimättä, mitä nämä professorit tuumisivat nykypäivän yliopistomaailmasta.

Lisään vielä tämän kirjoituksen loppuun romaanin "loppuratkaisun":

Kesken tanssiaan he kuulivat lähestyvien lasten äänet tien suunnalta.
- Päästä irti, kuiskasi äiti. - Mitä luulet heidän ajattelevan vanhemmista, jotka tanssivat öisessä puutarhassa valssia tangon tahdissa?
Mutta isä vain tiukensi otettaan. - Antaa heidän ajatella mitä ikinä haluvat, naurahti hän riehakkaasti. - Me näytämme heille, millaista on nuoruus.