tiistai 29. huhtikuuta 2014

Kaari Utrio: Seuraneiti

Kaari Utrio: Seuraneiti (Amanita 2013)

Mitä tehdä viihderomaanilla, joka ei viihdytä? Tai historiallisella romaanilla, joka kuvaa historiaa kovin valikoiden? Sellaisia ovat olleet Kaari Utrion kolme viimeistä romaania. Ideat taitavat olla lopussa, mutta tasaisin välein on pukattava kirja joulumarkkinoille. Kovin samanlainen on tilanne kuin Cathy Kellyllä. Tätä samaa viihderomaanin rappiota siis.

Historiallista romaania paremmin Kaari Utrion romaanien epiteetiksi sopisi anakronistinen romaani. Eihän näissä viimeisissä ole ollut mitään muuta jujua kuin se, että tiputetaan 1800-luvun maailmaan pari nykyihmistä, joiden arvomaailma on tietenkin kovasti ristiriidassa näennäisten aikalaistensa kanssa. Päähenkilöillä on oikeat nykyaikaiset arvot, 1800-luvun ihmisillä väärät. Pahikset ovat aatelisia, hyvikset nousevaa porvaristoa käytännöllisine ajatuksineen. Se aiheuttaa toki koko joukon hauskoja - mutta historiallisesti epäuskottavia - kommelluksia, joiden päätteeksi hyvikset saavat toisensa ja pahiksille käy huonosti. Vastapainoksi voisi suositella vaikkapa historioitsija Johanna Ilmikunnaksen tutkimuksia 1700-luvun ruotsalaisen aateliston arvomaailmasta. Ainakin hänen väitöskirjansa vaikutti melkeinpä vastalauseelta juuri Kaari Utrion romaanien sisältöä kohtaan.

Tietenkin porvarit olivat äärimmäisen hyödyllisiä niin sanotun edistyksen kannalta. Emme olisi tässä ilman heitä. En silti voi olla yhtymättä romaanin pahisten kritiikkiin - millaisia tylsimyksiä he ovatkaan! Ja millaisia häirikköjä aikakauden valtavirrasta tyyten poikkeavine arvoineen!

Anakronistisen arvomaailman lisäksi viimeisimmissä Kaari Utrion romaaneissa on ihmetyttänyt Venäjän vallan ajan kritiikitön ihailu. Herää kysymys, onko nyt taustalla suorastaan jonkinlainen poliittinen agenda, jollaiset eivät varsinaisesti ole olleet kirjailijalle aiemminkaan vieraita. Kaari Utrio ilmoittaa romaanihenkilöidensä suulla, miten kauheaa aika Ruotsin valtakunnan osana oli ja kuinka hyviksi kaikki asiat muuttuivat, kun itäiset maakunnat siirtyivät Venäjän alaisuuteen. Mitään Suomeahan ei tietenkään tuohon aikaan ollut, vaan kysyntä synnyttää tarjontaa ja suomalaisuus keksittiin pian poliittisen tilanteen muututtua.

Ruotsin valtakunnan esittäminen yhtenä taantumuksen pesäkkeenä miellyttää varmasti pakkoruotsin vastustajia. Silti kannattaisi muistaa, että suomalaisten Ruotsin historian tuntemus loppuu valitettavasti vuoteen 1809. Ei tiedetä, mitä tapahtui Suomen sodan jälkeen. On totta, että 1800-luvulla Suomen alueella saatiin tehtyä monenlaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, joista tuli itsenäisen Suomen perusta. Toisaalta on totta, että Suomi oli 1800-luvulla Euroopan takapajula, kun taas Ruotsissa ryhdyttiin vuoden 1809 vallankumouksen jälkeen rakentamaan kansalaisyhteiskunnan perusteita. Kaikki uudistukset tapahtuivat Ruotsissa ja muun muassa Ruotsiin personaaliunionin kautta liitetyssä Norjassa paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Erot muun muassa poliittisessa päätöksenteossa ja ylipäätään hallitsijoiden ja kansalaisten suhteessa näkyvät vieläkin. Iso osa suomalaisesta kulttuurista elää vieläkin henkisesti tsaarin aikaa, ja siirtyminen moderniin kansalaisyhteiskuntaan käy kangerrellen.

Voidaan tietenkin hyvällä syyllä kysyä, olisi Ruotsi alkanut modernisoitua ilman Suomen menettämisen järkytystä. Toisaalta Länsi-Euroopassa tapahtui muutenkin, eikä muutoksen pyörteiden ulkopuolelle olisi ollut mahdollista jättäytyä pysyvästi. Olisiko Suomi itsenäistynyt myöhemmin? Ainakin siitä olisi tullut aivan erilainen valtio.

Mutta viihdettähän tämä on. Mitä väliä siis? Kyllä minulle vain on. Myös romaanien epäuskottavuus saa verenpaineen nousemaan punaiselle.

Joissakin Kaari Utrion vanhemmissa romaaneissa oli rakkauskuvion ja aateliston pilkkaamisen lisäksi hauska ja vetävä juoni. Siksi romaanit viihdyttivät tietystä epä-älyllisyydestä huolimatta. Sen sijaan Seuraneiti on pelkästään tylsä. En suosittele sitä oikeastaan kellekään, paitsi ehkä jollekin pakkoruotsia vastustavalle uusnationalistille uskonvahvistukseksi.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY 2014)

Onko tässä seuraava Taivaslaulu? On ainakin esikoisromaani, joka on saanut Oulun kaupunginkirjaston varausjonot villiitymään.

Neljäntienristeys sijoittuu Kuusamoon. Se kertoo perheen tarinaa kolmessa sukupolvessa alkaen 1800-luvun viimeisistä vuosista. Vuorotellen äänessä ovat äiti, tytär, tyttären miniä ja lopulta tyttären aviomies. Aluksi tarina tuntuu hyppivän holtittomasti tapahtumasta toiseen, mutta kirjan edetessä tarina täydentyy ja kuvasta tulee kokonainen. Langat kietoutuvat yhteen, mutta ehkä lopussa sorrutaan myös liikaan selittelyyn. Idea olisi tullut selväksi vähemmälläkin.

Kirja kertoo ihmisistä, jotka etsivät toisiaan mutta eivät löydä. Toisaalta henkilöt myös puuttuvat toistensa elämään tuhoisilla tavoilla. Tällaisia kirjoja lukiessaan tuntee onnea siitä, ettei elä sadan vuoden takaisessa maaseutu-Suomessa. Vaativissa oloissa ja ankarassa yhteisöissä on pakko olla vahva, mikä koituu päähenkilöiden kohtaloksi. Niin on käynyt monille niin sanotusti oikeille suomalaisillekin (romaanihenkilöthän ovat myös omalla tavallaan oikeita ihmisiä). Uskaltakaamme siis olla heikkoja ja herkkiä, kun meillä on nyt tässä maailmanajassa siihen tilaisuus.

On yllättävää ja hämmentävää, että Tommi Kinnunen kunnostautuu nimenomaan naisten kohtaloiden kuvaajana. Ne ovat vaikuttavampia ja uskottavampia kuin ainoa miespäähenkilö, joka jää hahmona irrallisemmaksi, kuin taustalle.

Verrattuna esimerkiksi aiemmin tässä kuussa käsittelemääni Mehiläiskuningattareen pahisten ja hyvisten hahmot on tässä kirjassa kuvattu realistisemmin. Kuvaavaa on, että suurin pahis on itse asiassa traagisin hahmo, jota kohtaan lukija haluaa tuntea sääliä ja myötätuntoa.

Neljäntienristeys on vaikuttava ja liikuttava kirja, ei millään tavalla helppoa luettavaa. Hieno esikoinen kertakaikkiaan.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Pamela Druckerman - Kuinka kasvattaa bébé

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé - vanhemmuus Pariisin malliin (Bringing up bébé)
Siltala 2013

Sanotaan, että lastenkasvatuksesta tietävät parhaiten ne, joilla ei ole lapsia. Sama pätee varmaankin lapsettomiin kirjabloggaajiin, jotka kirjoittavat lastenkasvatusoppaista. Mutta kuten toimittaja Anu Silfverberg jo todisti mainiossa Äitikortti-pamfletissaan, äitiys ja lastenkasvatus on poliittista ja siksi koskettaa jokaista meistä.

Pamela Druckerman on yhdysvaltalainen toimittaja, joka muutti miehensä kanssa Pariisiin. Parin kolme lasta syntyivät ja kasvoivat siellä. Esikoisensa vauva-aikana toimittaja sai tilaisuuden vertailla yhdysvaltalaista ja ranskalaista lastenkasvatusta ja huomasi siinä merkittäviä eroja - yleensä ranskalaisen tavan eduksi. Siinä missä amerikkalaiset lapset ovat hemmoteltuja pikkuhirviöitä, ranskalaiset pienokaiset nukkuvat yönsä pienestä pitäen, käyttäytyvät kohteliaasti aikuisia kohtaan ja syövät sivistyneesti pöydässä istuen kaiken, mitä heille tarjotaan.

Druckermanin kuvaama ranskalaisen lastenkasvatus eroaa ilmeisesti Suomessakin vallalla olevasta, kehityspsykologien markkinoimasta lastenkasvatuksesta. Siinä missä psykologit neuvovat vastaamaan välittömästi pikkulapsen pienimpiinkin toiveisiin, ranskalaiset opettavat lapset heti vauvasta asti hillitsemään itsensä. Vanhempien ei tarvitse olla koko ajan varpaillaan, koska pieninkin lipsahdus oikeaoppisuudesta saattaisi traumatisoida lapsen loppuelämäksi, mutta sen sijaan tervehtimisen tai ruokatapojen kaltaisista asioista ei tingitä.

En osaa ottaa kantaa kehityspsykologian väitteiden paikkansapitävyyteen. Ne ovat kyllä aika pelottavia. Sen sijaan minua viehättää Druckermanin esittämä ajatus siitä, että ranskalaiset lapset opetetaan pienestä pitäen yhteisön jäseniksi. Heidän tulee aina ottaa huomioon myös perheenjäsenten ja muiden ympärillä toimivien ihmisten tunteet.

Myös valistuksen perintö näkyy lasten kasvatuksessa: Kansalaisuus on jotain, mikä täytyy opettaa ihmiselle. Toisaalta vauvaa voidaan kohdella heti syntymästä asti järkevänä olentona, joka ymmärtää perusteluja. Kaikkea lapsen sanomaa tai tekemää ei tarvitse ylistää kritiikittä, vaan myös lapselta voidaan vaatia hyviä argumentteja. Keskustelemaan ei opi kuin harjoittelemalla. Muu johtaa muun muassa sellaiseen pötyyn, että kaikki mielipiteet olisivat muka yhtä hyviä. Tämä on jotain sellaista, mikä kuulostaa kovin tutulta. Lapsuuden perheessäni keskusteltiin lastenkin kanssa aivan oikeista asioista, eikä mitään hölynpölyä suvaittu. Luultavasti omia lapsianikin odottaa sama "kohtalo", jos sellaisia ylipäätään joskus minulle siunautuu.

Kirja on toki suunnattu kritiikiksi yhdysvaltalaista lastenkasvatustapaa kohtaan, joten se ei aivan osu suomalaiseen maalitauluun. Kaikki ei ole kulttuuria, vaan myös yhteiskunnallisilla eroilla on oma osansa. Eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta mahdollistaa esimerkiksi uran ja äitiyden yhdistämisen. Yhdysvaltalainen ja ranskalainen kulttuuri vaikuttavat myös kumman yhtenäisiltä, vaikka kirjoittaja myöntää, että hänen havaintonsa koskevat kummassakin maassa ainoastaan kaupunkilaista koulutettua yläluokkaa. Toki kulttuurien sisäistä yhtenäisyyttä on liioiteltava, jotta niiden keskinäiset erot saataisiin näkyviin.

Mielestäni kirja on tervetullut puheenvuoro kovasti ajankohtaiseen äitiyskeskusteluun. Se osoittaa, että asiat voi tehdä oikein monella tavalla.

Koska en ole äiti vaan ainoastaan nainen, melkeinpä päällimmäiseksi tunteeksi kirjasta jää kauhistus ranskalaisen naisen kohtalosta. Olisipa hirveää, jos pitäisi koko ajan stressata noin paljon ulkonäöstä ja hoikkuudesta! Onpa vallan mukavaa olla suomalainen maatiainen ja viilettää pitkin kaupunkia ilman meikkiä.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Cathy Kelly - Mehiläiskuningatar

Cathy Kelly: Mehiläiskuningatar (The Honey Queen)
Gummerus 2014

Älkää tulkitko tätä niin, että halveksisin viihderomaaneja. Luen niitä paljon, ja monet niistä ovat oikeasti hyviäkin. Niistä kenties lisää myöhemmin. Sitten on näitä huonoja, jotka eivät paljon eroa prinsessasaduista. Täydellinen (yleensä kaunis, hoikka ja menestyvä) nainen kohtaa täydellisen miehen, vastoinkäymisten jälkeen he saavat toisensa ja lopussa pahiksille käy huonosti. Tiedättehän.

Cathy Kellyn kirjojen kantava idea on aina ollut vaikeuksien voittaminen ja luun lyöminen pahisten kurkkuun. Aiemmin pidin tämän Irlannin oman Paulo Coelhon kirjoja sympaattisina. Ehkä varhaisemmat teokset olivatkin parempia. Pitäisi ehkä lukea jokin niistä uudestaan. Pari viimeistä on ollut kuitenkin sellaisia pettymyksiä, ettei Mehiläiskuningatar edes yllättänyt.  Kirjojen on varmaankin tarkoitus olla voimaannuttavia, mutta muun muassa Mehiläiskuningattaresta puuttuu kokonaan vetävä tarina. Romaanitaiteesta tulee haaleaa itsehoitokirjallisuutta, josta tulee mieleen lähinnä edellä mainittu brasilialaiskirjailija. Eihän siinä sinänsä mitään vikaa ole - tällainen kirjallisuushan on perheelliselle ihmiselle mitä mainioin tulonlähde.

Jokin aika sitten ostin Kotilieden irtonumeron ja järkytyin. Kun minä olin pieni, lehden tarkoitus oli selvästi kasvattaa lukijaa. Siinä oli artikkeleita muun muassa Friedrich Nietzschestä ja Sigurd Wettenhovi-Aspasta. Lehti piti naislukijaa älyllisenä ihmisenä, joka pyrkii ja pystyy kehittämään itseään. Nyt lehti näytti olevan samaa ulkonäkö- ja sisustushöttöä kuin kaikki muutkin naistenlehdet.

Mielestäni me naiset emme ole niin tyhmiä. Ansaitsemme parempaa. Siksi haluankin viihdekirjallisuuteni ilman sisäisiä viisaita naisia, enteitä ja aavistuksia ja muuta kaunokirjallista homeopatiaa. Viihdekirjallisuuden ei tarvitse olla typerää. Ja eikö naiskirjallisuus voisi käsitellä muitakin aiheita kuin täydellisen parisuhteen ja täydellisen miehen metsästystä? Todellisessa elämässä tämä Peggykin valittaisi parin vuoden kuluttua naistenlehden sivulla, että hurmaava ja täydellinen David osoittautuikin narsistiksi. Tämä siis sarkasmina - todennäköisempiä psykopaatteja ovat esimerkiksi Nora Robertsin manipulointiin ja vallankäyttöön taipuvaiset miespäähenkilöt.

Lukekaa mieluummin Elisabeth Noblea, joka on mielestäni tämän kirjallisuuden lajin ehdoton kuningatar tällä hetkellä.

Kunnia lähikirjastolleni, joka tosiaan nimittää näitä kirjoja hyllytekstissä viihdekirjallisuudeksi eikä romantiikaksi.