Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

The Stand Magazinen kuvitusta vuodelta 1901
Wikimedia Commons

"Älkää kulkeko nummella niinä pimeinä hetkinä, jolloin pahuuden voima on suurimmillaan."

Tämä on ehkä tehokkaimpia tietämiäni kirjallisuussitaatteja. Syksy on ollut kiireinen, enkä ole ehtinyt moneen viikkoon lukemaan, saati päivittämään blogia. Kesken kaiken tohinan tartuin kuitenkin lapsuudenkotini kirjahyllystä lainaamaani Baskervillen koiraan, jonka olen lukenut niin moneen kertaan, että osaan sen lähes ulkoa. On rentouttavaa sukeltaa vanhaan tuttuun kirjaan, joka on vieläpä viihteellisyydestään huolimatta nerokkaasti kirjoitettu maailmankirjallisuuden klassikko.

Baskervillen koira lienee ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena sanomalehdessä, kuten Doylen muutkin Sherlock Holmes -tarinat. Se on tarinoista pisimpiä, täyden romaanin mittainen. Se esittelee tutuksi tulleen viktoriaanisen englantilaismiljöön. Tarina alkaa, kuten useimmat muutkin Holmesit. Baker Streetin asuntoon saapuu hämmentynyt vieras, joka toivoo mestarisalapoliisin auttavan häntä kummallisessa tapauksessa. Vieras, maalaislääkäri tohtori Mortimer, kertoo ystävänsä Sir Charles Baskervillen kummallisesta kuolemasta. Sir Charles uskoi vakaasti vanhaan sukutarinaan, jonka mukaan varhaisen esi-isän pahuus on langettanut koko suvun ylle kirouksen. Monet suvun jäsenet ovat kuolleet väkivaltaisesti, ja seudulla kerrotaan kauheasta helvetinkoirasta, joka vainoaa heitä. Sir Charles itse kuoli ilmeisen luonnollisesti sydänkohtaukseen - mutta tohtori Mortimer oli nähnyt hänen kuolinpaikallaan suunnattoman suuren koiran jäljet.

Nyt sir Charlesin perillinen on saapumassa Baskerville Halliin, ja tohtori Mortimeria huolehtaa, mahtaako hänkin olla vaarassa joko yliluonnollisten voimien tai pahantahtoisten ihmisten vuoksi. Köyhän seudun kannalta olisi tärkeää, että perillinen, Sir Henry Baskerville, jatkaisi setänsä työtä ihmisten elinolojen parantamiseksi. Sir Henry ei ole pelkuri vaan tahtoo ottaa selvän arvoituksen ratkaisusta. Tarinan kertoja, tohtori Watson, matkustaa hänen turvakseen ja raportoi kummallisista tapahtumista.

"Pilvinen, sumuinen päivä, tihkusadetta. Raskas pilvisumu verhoaa maiseman; vain silloin tällöin se väistyy korkeammalle ja paljastaa kukkuloiden jylhät viivat. Kalliot kiiltelevät märkinä ja hohtavat kuin hopea himmeässä päivänvalossa. Synkkä tunnelma vallitsee sekä sisällä että ulkona. Sir Henry on masentunut, ja minunkin mieltäni ahdistaa raskas paino. Tunnen vaaran lähestyvän - vääjäämättömän vaaran, joka on sitä kauheampi, kun sen laatua ei voi aavistaa.

Ja eikö minulla olisi syytä levottomuuteen? Kyllin monet tapahtumat osoittavat tuhoavien voimien toimivan ympärillämme. Kaksi kertaa olen omin korvin kuullut äänen, joka muistuttaai kaukaa kuuluvaa koiran ulvontaa."

Vaikka tarina on klassinen salapoliisiromaani, siinä on myös goottilaisen kauhuromaanin piirteitä. Päähenkilöt kamppailevat yliluonnolliselta vaikuttavaa, vuosisatojen takaa uhkaavaa vihollista vastaan. Myös miljöö on otollinen kauhuntunteelle. Tapahtumat sijoittuvat Devonshiren harvaanasutulle maaseudulle. Sivistyneitä ihmisiä on vain muutama: Baskerville Hallin asukkaiden lisäksi originelli tuomari, luonnontutkija Stapleton ja tohtori Mortimer, joka on lääkärintoimessa lisäksi varsinainen harrastelija-antropologin karikatyyri. Muu väestö on taikauskoisia maanviljelijöitä. Ohutta sivistynyttä kerrosta ympäröi vihamielinen, salaperäinen nummi, jolla on jäänteitä muinaisten villi-ihmisten asutuksista. Sumu ympäröi kolkkoa maisemaa, ja ratkaisevia juonenkäänteitä valaisee vain kuutamo.

Tapahtumat etenevät lopulta dramaattiseen loppuunsa varsin vauhdikkaasti. Syyllinen paljastuu. Tarinan konnan henkilökuva vastannee aikansa ihmiskäsitystä, eikä se ole enää täysin uskottava, mutta omassa kontekstissaan se toimii moitteetta.


A. Conan Doyle: Baskervillen koira (WSOY 1969, 8. painos)
Alkuteos: The Hound of the Baskervilles

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Robin on lastenpsykologi, nimestään huolimatta nainen. Hänellä itselläänkin on ollut vaikea menneisyys. Vanhemmat ovat eronneet, veli on kuollut huumeisiin ja isäpuoli onnettomuudessa - tai tappanut itsensä. Robin syyttää tapahtuneesta salaperäistä naapuria, joka on kadonnut ulkomaille talousrikosepäilyjen vuoksi. Yhteydenpito äitiin on jäänyt vähäiseksi. Nyt hän kuitenkin päättää vierailla vuosien jälkeen äitinsä luona Helsingin ja Sipoon rajalla sijaitsevalla kalliilla asuinalueella. Käy ilmi, että muut alueen asukkaat karttavat hänen äitiään. Paikassa on muutenkin jotain outoa. Lapset leikkivät kummallisia leikkejä. Ihmiset vaikuttavat pelkäävän jotakin. Lähistöllä on pahaenteinen suo, ja mereltä nousee läpitunkematonta sumua.

Kirjassa on paljon perinteisen kauhukirjallisuuden elementtejä sumuineen ja muine vihamielisine luonnonilmiöineen. Pahuus on tarinassa kuitenkin inhimillistä, ei yliluonnollista. Jo alussa käy ilmi, että lasten kaltoinkohtelun seurauksia työssään kohdannut Robin suhtautuu varsin kyynisesti ihmisluontoon. Ainakin osa ihmisistä on perimmäiseltä olemukseltaan pahoja, ja siitä ei pitäisi syyttää yhteiskuntaa tai jotain muuta ulkopuolista tahoa. Mutta ovatko asiat sittenkään niin yksinkertaisia? Mikä motivoi ihmisiä tekemään pahoja asioita? Mikä lopulta on ihmisyyden arvo?

Robin löytää äitinsä kotoa uhkauksia. Tapahtuu muutenkin kummallisia asioita. Välillä hän epäilee veljensä kummittelevan. Välillä muut menneisyyden ihmiset tuntuvat vainoavan perhettä. Alueella asuvat pienten lasten vanhemmat pyytävät Robinia jututtamaan oireilevia lapsiaan, jotka kertovatkin psykologille huolestuttavia asioita pelottavista leikeistä, joita heidän on pakko leikkiä. Robin alkaa epäillä, että pelottavilla tapahtumilla on yhteys hänen perheensä tragediaan. Hän alkaa tutkia tapahtumia tutun poliisin avulla, välillä oman henkensä kaupalla. Hän samaistaa itsensä Veljeni Leijonamielen Korppuun, jonka isoveli on myös mennyt edeltä ja velvoittanut nuoremman sisaruksen toimimaan urheasti tämänpuoleisessa.

Robin kohtaa seudulla myös entisen poikaystävänsä Johanneksen, josta yhteisön muut jäsenet eivät oikein pidä. Tämä kun ei ole yhtä hienoa väkeä kuin he itse ovat olevinaan. Eristäytyneessä yhteisössä kaikki tuntuu toimivan vähän eri säännöillä kuin muualla maailmassa, etenkin kun osa sen jäsenistä katsoo menestyksen tekevän heistä arvokkaampia ihmisiä kuin muista. Eristyksissä muusta maailmasta myös paha pystyy versomaan.

Yritän olla paljastamatta liikaa kirjan juonesta. Siksi siitä on vaikea kirjoittaa kovinkaan paljon. En ole aivan varma, pidinkö kirjasta. Tuntuu epäreilulta, että kirjailija panee Robinin löytämään vastauksia kysymyksiinsä mutta paljastaa ne lukijalle vasta paljon myöhemmin. Myös totuus menneisyydestä paljastuu vasta aivan kirjan lopussa. Loppuratkaisu toimii yllättävän hyvin, vaikkei sitä ehkä ole järin realistiseksi koskaan tarkoitettukaan.

Minulle tuli koko ajan kirjan nimestä mieleen Lapin äidin kehtolaulu, ja mietinkin, mitä tekemistä sillä on juonen kannalta. Oliko Robinin oleskelu Rovaniemellä sittenkin vähintäänkin suomentajan mielestä merkityksellisempää kuin näyttäisi? No, olin väärässä. Ilmeisesti on olemassa toinenkin tuutulaulu, johon on suomennoksessa päätynyt sama pätkä. Vähän irralliseksi suomenkielisen käännöksen nimi kuitenkin jää. Olisiko alkuperäinen Hush Baby toiminut jopa paremmin?

Kirjaa on saanut vähintäänkin varovaisen kiittäviä arvioita blogeissa: Kirsin kirjanurkka (joka esitteli kirjan minulle), Ullan Luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Eniten minua kiinnostaa tie.


Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (Otava 2015)
Alkuteos: Hush Baby, suom. Tuula Kojo

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Pahan kirjan ensimmäisen luvun miljöö tuntuu kovin tutulta. Ollaan yliopistolla, luentosalissa. Määrärahat ovat vähentyvät vuosi toisensa jälkeen. On ylirasittuneita opettajia. On kyllästyneitä opiskelijoita, mielenterveysongelmista kärsiviä opiskelijoita, elämänsä suunnan hukanneita opiskelijoita. Opiskelijoita, jotka eivät palauta tehtäviään ajoissa. Opiskelijoita, jotka kampanjoivat kahviautomaatin puolesta mutta joiden mielestä yliopistolaitoksen alasajoa vastustetaan parhaitenn liittymällä Facebook-ryhmään. Edellisen laman satoa mielestäni. (Toki on niitäkin, joilla kaikki asiat on kunnossa.)

Ensimmäisessä luvussa lehtori Mickel Backmanin modernistista kirjallisuutta käsittelevä luento saa karmivan käänteen. Yksi lahjakas opiskelija ilmoittaa haluavansa tutkia kirjaa, jonka olemassaolosta useimmat eivät edes tiedä ja jonka Backman itsekin haluaisi mieluummin unohtaa. 1920-luvulla kirjoitettu, suomenruotsalaista modernismia edustava runokokoelma vaikuttaa tuhonneen kaikki runoihin perehtyneet ihmiset. Ja nyt  opiskelija on saanut tietoonsa sen olemassaolon - Backman ei voi ymmärtää miten. Hän ei ainakaan aio edistää kirjan tutkimista millään tavalla. Tarinassa liikutaan sekä Backmanin muistoissa että nykyajassa lehtorin ja parin opiskelijan kokemusten kautta.

Veikkaisin, että Korkea-ahon on H.P. Lovecraftinsa lukenut. Yliopiston tutkija huomaa tutkimuksissaan universumin olemuksesta jotain sellaista, mitä sekä hänen että suuren yleisön olisi parempi olla tietämättä. Pahassa kirjassa Miskatonic-yliopiston tilalla on kuitenkin Åbo Akademin kirjallisuuden oppiaine. Korkea-aho ei sorru selittämään asioista, joita ei voi sanoin kuvailla. Itse asiassa hän onnistuu sanallistamaan kuvaamaansa kauhun tunnetta varsin etevästi. Kirja on monitahoisempi kuin Lovecraftin tarinat. Se kertoo paitsi yliopistomaailmasta, myös suomenruotsalaisista kulttuuripiireistä, keski-ikäisten avioliittovaikeuksista ja suomalaisen miehen alemmuudentunnosta, joka on toki tuttu aihe myös lukuisista muista romaaneista. Naiset puolestaan ovat romaanissa vain sivuosassa. Suomenruotsalaisuutta Korkea-aho ei kuvaa suurena onnellisena perheenä vaan ahtaana ja riitojen raastamana yhteisönä. Kirjassa on huumoria, ironiaa ja osuvia havaintoja, mutta kokonaisuutena se on erittäin ahdistava.

Paha kirja on hyvä kirja, syksyn uutuusromaanien parhaimmistoa. Sitä on luettu ahkerasti myös muissa kirjablogeissa: esimerkkeinä Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Rakkaudesta kirjoihin, Morren maailma.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava 2015)
Alkuteos: Onda boken, suom. Laura Beck

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita (Teos 2011)
Alkuteos: Nachtstücke 1816-1817

Hoffmannin kertomukset ahdistivat niin, että kesken jäi kirja.

Olen aina kysyttäessä ja joskus muutenkin kertonut, etten pidä mistään E.T.A. Hoffmannin jälkeen kirjoitetusta fantasiasta. Käsitys Hoffmannista on perustunut kahteen klassikona pidettyyn romaaniin eli Paholaisen eliksiireihin ja Kultaiseen maljaan, jotka luin abiturienttivuonna ja joista ensin mainitusta etenkin pidin kovasti. Looginen ja järkevä juoni on poroporvarillista hömpötystä, jota kunnon romantikon pitää vastustaa.

Kauhunovellikin on minulle varsin vieras kirjallisuudenlaji. Kuitenkin tuttavapiirissäni suuri osa ihmisistä kuuluu alakulttuureihin, joissa on tapana lukea H.P. Lovecraftia. Kuulun niihin, joiden mielestä Unet noitatalossa on ihanan karmaiseva ja Hulluuden vuorilla taas aivan tylsä kertomus. Oikeastaan Hoffmann kuitenkin ajatteli kirjoittavansa satuja. Onko fantasiakirjallisuudella ja saduilla muuta eroa kuin kirjoittamisajankohta (ennen Sormusten herraa vai sen jälkeen)?

Novaliksen aforismien suomentaja Vesa Oittinen määritteli romantiikan mielenkiinnoksi olemassaolon yöpuolta kohtaan. Hoffmannin kauhujutuista, tai saduissa, miten vain, ihmiset kohtaavat tahtomattaan kummallisia ja pelottavia voimia, jotka saattavat ottaa viattoman ihmisen valtaansa ja jopa lopulta tuhota hänet. Lovecraftin nihilistiseen maailmaan verrattuna Hoffmannin tarinoissa on erityisen ahdistavaa, että niiden pahuuden ja ahdistusten riivaamat päähenkilöt ovat kaikilla mittapuilla erityisen hurskaita ihmisiä. Lovecraftilla on omat mytologiansa, joita muut ovat myöhemmin täydentäneet, kun taas Hoffmannin tarinoiden arvomaailma on vankan kristillinen, vaikka varmasti monien mielestä kaikki kummallisuuden eivät hyvän kristityn ajatusmaailmaan oikein sovi.

Lovecraft rankaisee päähenkilöitään liiallisesta uteliaisuudesta - maailmankaikkeudessa on asioita, joista on parempi olla tietämättä mitään. Ei ole sattumaa, että Miskatonic-yliopiston tutkijatkin polttavat usein näppinsä. Olen vissiin joskus itsekin kuljeskellut julkisilla paikoilla kyseisen yliopiston t-paidassa...

Hoffmannin maailmassakin on synkkiä voimia, joiden olemassaolosta useimmat eivät tiedä mitään, mutta hänen päähenkilönsä ovat syyttömiä tilaansa. Ei ole mitään selitystä, miksi juuri heille käy huonosti. Ainakin minua rationaalisena ihmisenä sellainen pelottaa. Sekä omassa mielessä että maailmassa on asioita, joita ei voi hallita järjellä, jotka saattavat milloin vain pudota synkkänä verhona kaiken hauskan ja valmiiksi suunnitellun päälle. Ei osaakaan iloita asioista, joista pitäisi, lankeaa ahdistuksen synkkään kuiluun, vaikka kaikki olisi aivan hyvin. Pimeyden voimia ei voi paeta vain välttämällä tiettyjen tähtikuvioiden katselua öisin.

Siksi kertomuskokoelma jäikin kesken. Puolenvälin jälkeen se alkoi tuntua liian realistiselta ja omakohtaiseltakin. Miksi lukea jotain sellaista, mistä tulee vain paha mieli?

Onneksi keskeneräisyyskin kuuluu romantiikan ihanteisiin. Eihän Novaliskaan saanut teoksiaan valmiiksi.

Mutta onpas mahtava kulttuuriteko, että romantiikan klassikoitakin suomennetaan!