Kullervo Kemppinen: Laamanni muistelee

Kullervo Kemppinen: Laamanni muistelee (WSOY 2000)

Toissavuonna kuollut legendaarinen kirjailija ja lakimies Kullervo Kemppinen kirjoitti muistelmansa loukkaannuttuaan vakavasti mökkionnettomuudessa. Oli kai hyvä hetki vetää yhteen vaiheikkaan elämän eri puolia. Niitä sitten riittääkin. Tuon sukupolven ihmiset kun tuppasivat saamaan aikaiseksi hengästyttävän paljon asioita. Kullervo Kemppinenkin muun muassa keksi käytännössä Saariselän ja innoitti ainakin yhden sukupolvellisen nuorisoa lapinretkille. Yhtään Kemppisen lapinkirjaa en ole saanut luetuksi - kerrottakoon syyksi vaikka se, että meillä kotona kirjahyllyssä oleva Lumikuru on kulunut lähisukulaisten käsissä niin riekaleiksi, ettei sitä viitsi enää paljon hipelöidä.

Laamanni muistelee ei ole varsinaisesti yksi kronologinen kertomus, vaan siinä esitellään elämänvaiheita teema kerrallaan: perhe, sotamuistot, työ, musiikkiharrastus, lapinretket... Kullervo Kemppinen vietti lapsuutensa Karjalankannaksella, mutta päätyi myöhemmin Helsinkiin. Kuten monen muunkin saman sukupolven ihmisen elämässä sodat merkitsivät hänellä eräänlaista elämän vedenjakajaa. Hän päätyi lähinnä sattumalta ilmavoimiin, lentokoneen tähystäjäksi. Sotalennoilla hän ihastui Lapin tuntureihin, joista kirjoitetut tarinat tekivät hänestä myöhemmin kuuluisan. Kauhavan ilmasotakoulussa (tai mikä se silloin olikaan nimeltään) ollessaan hän tutustui myös tulevaan vaimoonsa Lailaan. Sodan jälkeen perhe jäi asumaan Kauhavalle.

Sotamuistoistaan Kemppinen kirjoitti ihan oman kirjan, FK-lentueen. Tässä kirjassa seikkailuja pommikoneen kyydissä ei kuvata yhtä yksityiskohtaisesti. Ilmeisesti hienotunteisuus esti häntä kirjoittamasta julki mehevimpiä tarinoita, mutta jotain hauskaa tästäkin kirjan luvusta silti selviää: tiesittekös, että lentäjät harrastivat vapaa-aikanaan ristipistotöitä?

Sota merkitsi käännettä nuoren miehen elämässä myös siinä mielessä, että hän päätti suorittaa loppuun kesken jääneen lukion. Hän kirjoitti sodan aikana ylioppilaaksi ja rauhan tultua jatkoi opintoja oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Ura asianajajana huipentui laamannin arvonimeen.

Työn lisäksi Kemppinen ehti toimia lukuisissa luottamustehtävissä niin politiikassa kuin kansalaisjärjestöissäkin, minkä lisäksi hän lauloi mieskuoroissa ja vaikutti muutenkin musiikkielämässä muun muassa Oopperataloa rakennettaessa. Musiikin lisäksi rakkain harrastus oli eräretkeily, josta hän kirjoitti lukuisia kirjoja. Muistelmissaan kirjailija vetää yhteen retkikirjojen taustoja, tärkeimpiä teemoja ja vastaanottoa. Onhan eräkirjallisuutta ollut ennen Kemppistäkin, nimenomaan metsästystarinoita. Kemppinen kuitenkin tavallaan kehitti Suomessa itsetarkoituksellisen lapinretkeilyn, siis tunturissa kulkemisen maisemien ja luonnon pyhyyden vuoksi. Toki tällaisella toiminnalla on vanhat juurensa muun muassa Saksassa jo romantiikan ajoista asti, ja Norjassakin "friluftsliv" oli koko kansan harrastus jo ennen sotia. Suomessa oltiin tässäkin asiassa kai vähän jälkijunassa. Melkein toivoisi, että luonnossa kulkeva nuoriso tutustuisi vieläkin Kemppisen ajatuksiin - nykyaikaisessa "vaelluksessa" kun on paljon sellaisia piirteitä, joista en tykkää yhtään.

Yhden ihmisen elämäntarina kertoo aina paljon myös ympäröivästä ajasta ja yhteiskunnasta. Kullervo Kemppisen muistelmakirja on kiinnostava kirjailijan poikkeuksellisen elämän vuoksi, mutta myös muuttuvan yhteiskunnan ja kulttuuriin kuvaajana. Muun muassa uran alkuvaiheen oikeustapaukset ovat kuin jostain aivan toisesta maailmasta.

Kullervo Kemppisen vanhimman pojan, professori Jukka Kemppisen blogi on linkitetty oikeaan sivupalkkiin. Sieltä lukija voi halutessaan etsiä lisää tarinoita kirjan aihepiireistä.

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana - muistikuvia hävittäjälentäjän taipaleelta (Pohjola-kustannus 1956)

Tunnen jostain syystä tarvetta selitellä, miksi luin tämän kirjan. Siihen johti sinänsä hupaisa tapahtumien ketju, josta ei puuttunut yhteensattumia. Isäni antoi kirjan lainaan saatesanoin, että se on sitten humoristinen. Jääkööt yksityiskohdat kuitenkin armolliseen hämärään, ja samalla suotakoon minulle, että pohdin Ilmari Juutilaisen muistelmia kirjallisuutena enkä sotahistoriana. Tuskin tarvitsee edes perustella, miksi muistelmat ovat kaunokirjallisuutta.

Miksi siis selittelyn tarve? Viime aikoina sodista on kirjoitettu erinomaisia kirjoja, joista esimerkiksi Lauri Törnin sankarikulttia käsittelevä tutkimus (Tuntematon Lauri Törni, kirjoittaneet Pohjonen & Silvennoinen) kuului joululomani ehdottomiin lukuelämyksiin - siitä ehkä lisää toisella kertaa. Viime sotamme kuuluu edelleen vahvasti jaettuun tietoisuuteen, joten sen pohtiminen ei ole turhaa, vaikka toki minulla on perin epämilitanttina naisihmisenä lukuisia muitakin kiinnostuksenkohteita.

Asiaan. Humoristinen - sitä Juutilaisen muistelmat on todella. Sota ja ilmataistelut esitetään eräänlaisena leikkinä tai pelinä. Ammuttiin alas viholliskoneita, ja hauskaa oli. Oliko? Kyllä varmaan. Valitettavasti emme voi enää kysyä, ja olisimmeko edes vastausta saaneet.

Miten tämän nyt sanoisi kuulostamatta moralistilta tai epäisänmaalliselta? Ei kai kirjaa voi lukea kuin omasta näkökulmastaan. Sen herättämät tunteet peilaavat juuri lukijan arjen todellisuutta. Kun oma elämismaailma on aivan erilainen kuin toiseen maailmansotaan osallistuneella hävittäjälentäjällä, muisteloiden humoristinen sävy tuntuu lähinnä karmaisevalta. Tavallaan kirjan viehätyskin kumpuaa sen makaaberista huumorista. Aivan sydämetöntä se ei kuitenkaan ole, vaan rivien välissä ja kirjan loppupuolella jopa suoraan sanottuna Juutilainen kertoo ilahtuneensa, kun vastustajan taitava lentäjä onnistuu pelastautumaan alas ammutusta koneesta.

Tarinana Punalentäjien kiusana ei liene kummoinen. Punaista lankaa siinä ei oikein ole, vaan kirjailija hyppelee hupaisesta ja jännittävästä tapauksesta toiseen. Jos tapahtumien taustaa ei tunne, juonen seuraaminen on jokseenkin vaikeaa. Kirjailija olettaa, että lukija on lähtökohtaisesti niin kiinnostunut aiheesta, että nimet, käsitteet ja juonenkäänteet ovat jo hallussa. Minulle jää välillä hämäräksi, kuka ihminen, mikä lentokone ja mitä oikeastaan tapahtui. (En taida aivan kuulua kohderyhmään.)

Sen sijaan Juutilaisen kieltä on nautinto lukea. Siinä on hykerryttäviä sanavalintoja ja eläviä kuvauksia. Mieleen tulee melkeinpä Miika Nousiainen, jos nyt sallitte vertauksen niin erilaiseen kirjailijaan. Kielen varassa tarina pysyy elossa anekdootista toiseen. Nykyajan näkökulmasta sanavalinnat ovat myös piristävän poliittisesti epäkorrekteja ja sellaisina autenttisen tuntuisia.

Onhan se toinenkin ilmasotakirjailija kuulemma kertonut yrittäneensä kirjoittaa lähinnä tervehenkistä seikkailukirjallisuutta pojille. Juutilaisen muistelmissa on samaa  poikakirjahenkeä, kuten myös kirjan piirroskuvituksessa. Tavallaan on sääli, että muistelmat rajoittuvat sotatapahtumiin. Kirjaan olisi tullut toisenlaista syvyyttä, jos mukaan olisi otettu myös arki sodan jälkeen. Muista lähteistähän tiedämme, ettei se kovin helppoa ollut.

Valitettavasti kirja lähti jo seuraavalle lukijalle, joten en pysty antamaan näytettä Juutilaisen kielenkäytöstä. Lukekaa itse!

Ilmari Juutilaisen syntymästä tuli muuten kuluneeksi sata vuotta vain jokunen päivä sitten.