Eino Leinon runoja

Yksin hiihtäjän tie
Kuva ja latu kirjoittajan

Olen lueskellut pitkästä aikaa Eino Leinon runoja. Ne olivat teini-iän suosikkejani, ja veikkaanpa, että vaikka Runeberg onkin olevinaan kansallisrunoilijamme, Eino Leino lienee kuitenkin monelle läheisin ja tunnetuin suomalaisrunoilija.

Minulla on kolmen sukupolven käsissä kulunut kokoelma Elämän laulu (1947), joka kattaa runoilijan koko tuotannon parhaat palat. Se on ensin kuulunut isovanhemmilleni, sitten vanhemmilleni ja lopulta minulle. Joku aiemmista lukijoista on tehnyt sisällysluetteloon hentoja alleviivauksia - ilmeisesti merkinnyt omat suosikkirunonsa. Hellyttävää. Selättömäksi kirja kului kuitenkin vasta minun käsissäni, sillä lukiovuosina säilytin sitä vakituisesti yöpöydälläni. Olen aina pitänyt yli kaiken tästä kokoelmasta, koska salaperäinen V. Tarkiainen on koonnut alaviitteisiin koko joukon selityksiä runojen taustasta ja historiallisista tapauksista, joihin ne liittyvät.

Nyt kirjaa selatessani huomaan kuitenkin, että olen kuitenkin pitänyt vain pienestä osasta Leinon runoja. En ole koskaan syttynyt kansallisromanttiselle hurmokselle, ja paikoin runoilijan tyyli on aivan liian pateettista makuuni. Suosikkirunoni ovat varsin lyhyitä ja ne käsittelevät ihmisenä olemista ylipäätään tai runoilijan kutsumusta. Nuorena pidin Nietzsche-vaikutteisista runoista, mutta enää en jaksa innostua sellaisesta intoilusta. Nuoruuteen kuuluu myös vierauden tunne muiden ihmisten maailmasta. Eino Leinolla se ei kuitenkaan koskaan vaikuta helpottaneen, kuten ei minullakaan. 37-vuotispäivänään Eino Leino kirjoitti näin.

Iltatunnelma 

Taa korpien päivä painuu,
vesi kultana kimmeltää,
mut kultaisimpina kaislat
ja salmet ja saaren pää. 

Ah, rinta rauhaton, jospa
levon täältä se löytää vois
ja muistoistaan jos pääsis
eik' ollut toivoja ois! 

Taas auringon kullan kenpä
vois kätkeä sydämeen
ja itselleen olla outo
kuin kaislat ja välke veen!

Kenen tahansa rauhattoman ja uupuneen ihmisen lienee helppo samaistua toiveeseen, että rauhaton mieli saisi edes hetkeksi levon. Kaunis järvimaisema voi siinä auttaakin, vaikka maiseman kauneus on myös haikeaa. Sen sijaan mietin, mitä Leino on tarkoittanut viimeisen säkeistön toiveella, että vois "itselleen olla outo". Hänen tuotannossaan on useita runoja, joissa pohditaan, kuinka vieras ihminen - tai ainakin runoilija - on itselleenkin, mutta onko se muka positiivinen tunne?

Minä etsin suojoa itseltäin
ja omilta hulluilta mietteiltäin;
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet,
mut enin mun syömmeni syvyydet.

Näin Leino runoili nuorena miehenä vuonna 1900. Runo kokonaisuudessaan löytyy esimerkiksi täältä. Se henkii kauhua muiden ihmisten, noiden outojen, edessä, mutta kaikkein kummallisin ja pelottavin on runoilijan oma mieli. Hän lienee myös kiihoittunut kauhun tunteesta ja oman mielensä erityisyydestä. Romantiikan peruskamaa. Täydellinen elämänvierauden kokemus on kuitenkin hämmentävä, toisaalta surullinen, toisaalta innostava. Vierautta muiden ja itsen seurassa kuvaa myös varsin pessimistinen Meri kuutamolla, joka löytyy täältä, tai Rauhattoman rukous, täältä. Meri kuutamolla runo ei ollut vielä lukiolaisena suosikkini, mutta mietiskelin sitä myöhemmin Helsingissä asuessani, kun toisinaan kuljeskelin kaupungin rantoja syksyiltoina ja kuu loisti meren yllä.

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.

Kukapa ei olisi joskus pohtinut ristiriitaa oman itsen ja muiden välillä? Kun toisten seurassa ei viihdy, mutta yksinolokaan ei ainakaan pitemmän päälle ole hyväksi. Ihmisten touhussa on kuitenkin paljon kaikenlaista vastenmielistä, teeskenneltyä ja vahingollista. Vierasta ei kuitenkaan ole vain muut ihmiset vaan jälleen kerran laaksot maan ja elämän taakka kokonaan. Ihminen katselee elämää ja ihmisten touhua vähän sivusta kykenemättä tuntemaan sitä omakseen.

Tässä vaiheessa kirjoittajaakin alkaa kauhistuttaa, kuinka monta runoa ja ajatusta yhteen blogitekstiin mahtuu. On kuitenkin klassikkoja, joita ei voi ohittaa. Eino Leinon runoista sellaisia ovat muun muassa Kumpi on kauniimpi? ja Elegia. 

Kumpi on kauniimpi? 

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä, -
vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella? 

Kumpi on kauniimpi:
aatella: ellei vapaus voita,
tuumia: ellei valkeus koita,
miksi ma taistelen sitten?
vai aatella:
laps olen auringonlaskun, en koiton,
mies olen valkeuden, vaikka en voiton,
siksi mun murtua täytyy.

Runo sopii kun nakutettu kaikille pettyneille ja toimintansa oikeutusta pohtiville idealisteille. Minulla oli tämä mielessä, kun luin keväällä Elina Hirvosen uutukaista. Siinähän on sanottu kaikki oleellinen: kannattaako hävittyä sotaa jatkaa vai valita sittenkin helpompi reitti, vaikka joutuisi samalla tinkimäänm moraalisista periaatteista? Olen aina yhdistänyt runon kirjoittamisajankohtansa (1903) perusteella sortovuosiin ja huoleen Suomen kansan tulevaisuudesta Venäjän ikeessä. V. Tarkiaisen selityksen mukaan Leino on kuitenkin kertonut kuvanneensa kamppailua kärsimyksen ja elämänhalun välillä. Runo kertoo "traagisesta optimismista", ei niinkään yhteiskunnallisesta tilanteesta, vaikka Leinonkin mukaan asenne on yleistettävissä koko kansaan.

Optimismi näyttää kadonneen, kun Leino kirjoitti Elegian (kokonaan täällä). Runo on kokonaisuudessaan riipaiseva epätoivon kuvaus. Sisäisen rauhan kaipuu saa rajumpia sävyjä. Runoilija kuitenkin uskoo, että hänen kutsumuksensa ehdottomuus estää häntä löytämästä rauhaa ennen kuin haudassa. Haudan ovi on jo raollaan, nuoruus on mennyt. On hätkähdyttävää huomata, että Leino oli runoa kirjoittaessaan vasta 30-vuotias. Silti hän tuntuu pitävän itseään vanhuksena. V. Tarkiainen selittää Leinon epätoivon johtuneen "kodin kukistumisesta". Hän tarkoittanee avioeroa. Professori emeritus Teivas Oksala löysi tannoisessa luennossaan runon alusta kasan viittauksia Horatiuksen kuuluisaan Carpe diem -oodiin. Horatius neuvoo nauttimaan hetkestä ja viinin tuomasta mielihyvästä, koska tulevaisuuteen ei kuitenkaan voi luottaa eikä sitä kannata miettiä. Eino Leino on kuitenkin jo ohittanut pisteen, jonka jälkeen nykyisyydessä ei ole mitään nautinnollista. Kärsimys on konkretisoitunut, eikä epikurolainen elämänviisaus enää pysty nostamaan häntä murheesta.

Haihtuvi nuoruus
niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat
lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan
tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo
rattoisa seura, ei viini.

Eino Leinon runojen perussävy on pessimistinen. Niissä on kuitenkin myös paljon herkkää luonnonkuvausta. Monessa runossa luontokokemukseen yhdistyy filosofisempia sävyjä. Luonnossa kulkiessa on hyvä pohtia elämää kokonaisuutena iloineen ja uhkineen. Yksi tällainen runo on Yksin hiihtäjä (kokonaan täällä), missä hiihtäjä pohtii menneisyyttään ja määränpäätään, joka on toistaiseksi vielä hämärä. Olen itsekin aika paljon hiihdellyt yksinäni sellaisissa mietteissä. Suosikkihetkeni on talvi-ilta juuri auringonlaskun jälkeen, kun kuitenkin näkee vielä hyvin liikkua. Jotkut kavahtavat yksin erämaissa kulkemista vaarallisena, mutta se on paras tapa oppia sekä erätaitoja että itsetuntemusta. Maailman näkee aivan eri tavalla, kun on yksin. Viimeinen säkeistö voisi sopia vaikka hautajaisvärssyksi jollekin retkeilyn ystävälle.

Selfie

Minä hiihtelen hankia hiljakseen,
jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheisaks,
minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie.
Vai vääräkö lie?
Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.

[---] 

Ja kuusien varjot ne tummentuu.
Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai
vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie.
Päivä loppunut lie
ja loppunut yksin hiihtäjän tie.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen uusin romaani tarttuu kovasti ajankohtaisiin teemoihin, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat parikymmentä vuotta tästä ajasta eteenpäin. Maailma horjuu ilmastokatastrofin partaalla, arabimaiden sisällissodat ovat kestäneet vuosikausia, eletään terrorismin pelossa ja pakolaislaumat kiertävät pitkin Eurooppaa. Kuulostaa siis varsin tältä päivältä. Kun aika loppuu kuvaa maailmaa, jossa jankataan edelleen samoista asioista kuin nykyään. Mitä valtioiden pitäisi tehdä ilmastokatastrofin jarruttamiseksi? Mikä saa periaatteessa aivan fiksut nuoret ihmiset tappamaan tuntemattomia?

En hämmästyisi ollenkaan, vaikka ilmastoasia ei olisi edennyt 20 vuodessa. Onhan samoista asioista puhuttu nytkin monta vuosikymmentä ilman merkittäviä edistysaskelia. Mielestäni romaanin kovaama tulevaisuus vaikuttaa itse asiassa varsin optimistiselta. Järjestäytyneitä yhteiskuntia on sentään vielä olemassa, ja jäätön pohjoisnapakin on aivan uusi asia. Selvästi osa ihmisistä ainakin rikkaissa maissa pystyy edelleen uskottelemaan itselleen, ettei mitään hätää ole. Tulevaisuuden yliopistokin vaikuttaa inhimillisemmältä paikalta kuin tämä nykyinen: luennoitsijoilla on aikaa keskustella opiskelijoiden kanssa hallinnoinnin ja rahoituksen hakemisen asemesta. Ehkä tieteen rahoitus on lopultakin saatu kestävälle pohjalle?

Romaanin päähenkilö on ilmastoasiantuntija Laura Anttila, joka luennoinnin lisäksi lobbaa päättäjiä ympäristöasioissa. Hänen mielestään ilmastonmuutos on ennen kaikkea moraalinen kysymys. Myös hänen puolisonsa on kokoaikainen maailmanparantaja, ja lapset ovat saaneet rautaisannoksen ympäristöajattelua jo lapsina. Tytär Aava on paennut lääkäriksi Somaliaan. Ympäristön ja eläinten kohtalo järkyttää erityisesti herkkää Aslakia, joka päättää lopulta ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Päätöksellä on raskaat seuraukset perheelle, joka on muutenkin pelännyt vuosikaudet kuopuksen puolesta.

Melkeinpä mielenkiintoisin henkilö on somalialainen vartija Bahdoon, jonka parhaasta ystävästä on tullut ääri-islamilainen terroristi. Itsemurhaiskussa kuollut nuorukainen ei ole kovin erilainen hahmo kuin suomalainen Aslak.

Kirjan henkilöt joutuvatkin asemastaan riippumatta kysymään, voiko pahuutta perustella sillä, että estetään vielä suurempaa pahaa tapahtumasta. Äärimmäisiin keinoihin tarttumista on helppo ymmärtää tilanteessa, jossa viralliset päätöksentekoprosessit eivät ole johtaneet mihinkään. Muistan keskustelleeni jo Jokelan kouluammuskelun jälkeen ystäväni kanssa siitä, että onhan ampujalla pointtinsa. Ei tällainen ihmiskunta ansaitse kovin paljon rakkautta osakseen. Tasapainoinen ihminen tosin ymmärtää, että vaikka ihmiset olisivatkin kollektiivisesti syyllisiä, ympäristön asia ei etene yhtään sillä, että surmataan muutamia kymmeniä tai satoja satunnaisesti valittuja ihmisiä.

Globaalin katastrofin lisäksi kirjassa onkin kyse yksittäisen ihmisen katastrofista. Mitä tehdä, kun maailman katsominen silmästä silmään käy kohtuuttomaksi taakaksi? Varsinkin kun sen joutuu kantamaan yksin toveripiirin sulkiessa herkän ihmisen ulkopuolelle. Kirjaa lukiessa tulee mieleen ajatus, että masentuneet näkevät maailman realistisesti ja niin sanotut terveet elävät jonkinlaisen positiivisuusharhan vallassa.

Toivo on romaanin keskeisiä teemoja. Miten pystyä elämään maailmassa, jossa toive paremmasta hupenee yhtä nopeasti kuin luonnonvarat. Jossakin Marek Hlaskon romaanissa henkilö sanoo toiselle, että hyvä kun itket, se osoittaa, että toivot vielä jotakin. Vai pitäisikö itkemisen sijaan keskittyä niihin asioihin, jotka ovat vielä hyviä ja kauniita? Olen aina rakastanut tuntureita, mutta nykyään lumisen tunturinrinteen katselemisesta entistäkin liikuttavampaa tekee ajatus siitä, että todennäköisesti näen vielä sellaisenkin ajan, kun sellaista ei ole enää olemassa.


Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (WSOY 2015)