Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Romaanin pokkariversion takakansi kuvaa teosta "yllätykselliseksi jännitys- ja veijariromaaniksi". Täytyy sanoa, että minulla on kovin erilainen käsitys veijariromaanista kuin takakannen tekijällä, joka jatkaa, että kirja "kuvaa pahuuden viehätysvoimaa". Romaanissa toki kuvataan, kuinka vinksahtanut yksilö lumoutuu pahan tekemisestä, mutta lukijan kannalta kirjan kuvaamassa pahuudessa ei ole mitään viehättävää. Tavallinen ihminen ei ole varautunut pahuuden kohtaamiseen ja on aika avuton, kun pahuuden tielle joutunut tekee mitä haluaa kaikista säännöistä ja sopimuksista välittämättä.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun päähenkilön isä palkataan vahtimestariksi yksityiseen St. Oswaldin poikakouluun. Hän muuttaa portinvartijan mökkiin lapsensa kanssa. Perheen äiti on muuttanut ulkomaille uuden miehensä kanssa. Lapsi elää kahdessa maailmassa eikä kunnolla kummassakaan. Vieressä yksityiskoulu edustaa maailmaa, johon hänellä ei koskaan ole pääsyä. Hän haluaisi itsekin kuuluvansa koulupukuiseen joukkoon. Todellisuudessa hän joutuu käymään julkista koulua, jossa lukemisesta kiinnostunutta nuorta kiusataan ja syrjitään. Alaluokkaan kuuluvien vanhempien jälkikasvua kiinnostavat aivan muut asiat, eivätkä koulun opettajatkaan ole tehtäviensä tasalla, pikemminkin pahimpia kiusaajia. Koulut edustavat räikeää luokkaeroa, joka saa päähenkilön tuntemaan osattomuutta ja ulkopuolisuutta. Hän oppii kulkemaan huomaamattomana St. Oswaldin käytävillä ja ystävystyy koulun oppilaan kanssa. Lukijalle vihjataan, että ystävyys päättyy onnettomasti. Murhenäytelmä saa jo ennestään itsensä kaltoin kohdelluksi tuntevan nuoren vannomaan kostoa koululle.

Vuosia myöhemmin päähenkilö on palannut St. Oswaldiin nuorena opettajana. Mutta kuka hän on? Opettajan asemasta hän ryhtyy toteuttamaan kostoaan lietsomalla eripuraa ja antamalla vinkkejä skandaaleista lehdistölle. Kouluympäristössä siihen ei tarvita paljon. Kouluissa on aina ongelmansa, ja niin täydellistä ihmistä ei olekaan, etteikö hänen sopivuuttaan opettajan ammattiin voitaisi kyseenalaistaa. Kaikissa kouluissa oppilaat kiusaavat toisiaan, mutta täydellisyyden vaatimukset tekevät myös opettajista helppoja kohteita. Lukukauden edistyessä kostajan keinot kovenevat ja kaaos lisääntyy. Hän ei kaihda murhaakaan, jos se edistää hänen päämääräänsä, koulun tuhoamista.

Kirjan toinen päähenkilö on iäkäs latinan lehtori Roy Straitley, joka kieltäytyy käyttämästä tietokoneita ja vastustaa muutenkin muutoksia kouluympäristössä. Hän on omistanut koko elämänsä koululle ja opettajan ammatille. St. Oswaldin ruumiillistumana - ja hyväntahtoisen epäkäytännöllisenä ihmisenä - hän on oiva maali salaperäiselle kostajalle. Toisaalta hän on myös avainhenkilö, jonka kautta menneisyyden ja nykyisyyden yhteys alkaa avautua.

Romaanissa kerrotaan, että reppanoiden kosto on kauhea ja kohdistuu viattomiin sivullisiin. Ilmiö on valitettavasti erittäin todellinen. Joanne Harris kuvaa uskottavasti syitä, jotka johtavat päähenkilön vinksahtamiseen. Silti minun on vaikea tuntea hahmoa kohtaan myötätuntoa. Vertailun vuoksi esimerkiksi Jan Guilloun alter ego Erik Ponti, joka nousee Pahuudessa kouluaan vastaan, pystyy perustelemaan toimintatapansa lukijalle. Pontin kosto kohdistuu väärintekijöihin. Harrisin päähenkilö pyrkii tuhoamaan koulun, jota hän pitää eräänlaisena olentona syypäänä menneisyytensä onnettomiin tapahtumiin. Muut ihmiset ovat ainoastaan välikappaleita ja tuon olennon edustajia. Päähenkilö yrittää tuhota instituution, mutta vahingoittaa vain yksilöitä, jotka eivät ole sen syyllisempiä kuin kukaan muukaan. Yksityinen ei ole poliittista vaan poliittinen on yksityistä? Kuvastaako romaani päähenkilön vinksahduksen lisäksi yksilön voimattomuutta poliittisen järjestelmän rattaissa, joissa luokkaeron ylittäminen ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden purkaminen ei tunnu mahdolliselta kuin henkilökohtaisen koston kautta?

Ei liene yllätys, etten suuremmin pitänyt Herrasmiehistä ja huijareista. Psykopaatilta vaikuttava, itseään erinomaisena pitävä päähenkilö ei saa aikaan mitään sympatian tunteita. Minusta kirja oli lähinnä ärsyttävä, ja se meinasi jäädä tykkänään kesken. Pitihän se kuitenkin lukea loppuun, jotta selviäisi, kuinka se päättyy. Mielestäni myös loppuratkaisu on jokseenkin epäurheilullinen ja epäuskottava.


Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (Otava 2006, pokkari 2007)
Alkuteos: Gentlemen & Players, suom. Satu Leveelahti

Me muut - Kirjoituksia yhteiskuntaluokista

Blogin kirjoittaminen on hiljaisuutta vaativaa
työskentelyä.

Joskus Suomessa haluttiin uskoa, ettei täällä ole yhteiskuntaluokkia. 2000-luvulla luokkakeskustelusta on tullut taas suorastaan muodikasta, mutta onneksi näkökulmia on nykyään enemmän kuin vain perinteinen marxilaisuus. Me muut on kokoelma omaelämänkerrallisia esseemäisiä pohdintoja yhteiskuntaluokista ja niihin kuulumisesta - tai ulkopuolisuudesta, kuten on laita useimmissa kirjoituksissa. Luulisin, että kirjan nimi juontaa juurensa nimenomaan monien kirjoittajien kokemukseen, etteivät he kuulu johonkin, mihin ehkä jotkut muut kuuluvat. Kirjoittajat eivät ole aivan tavallisia pulliaisia vaan toimittajia ja kirjailijoita, jotka saattavat suhtautua asiaan herkemmin ja tietoisemmin kuin muut. Todennäköisesti useimpien suhde luokkaan kuulumiseen ei ole yhtä pulmallinen. Kirjoitukset kuitenkin osoittavat, että yhteiskuntaluokka on harvoin yksiselitteinen käsite ainakaan Suomen kaltaisessa melko tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Ei ole sanottua, perustuuko luokkaan kuuluminen pohjimmiltaan pääoman omistamiseen, sukulaisuuteen, kulttuuriin vai mahdollisesti äidinkieleen.

Kirja alkaa dramaattisesti: teollisuuspatruuna ammutaan vuonna 1918 työhuoneeseensa asemansa vuoksi. Eesseessään toimittaja Maria Björnberg-Enckell pohtii ruotsinkieliseen yläluokkaan kuulumista, ja lähes ainoana kirjoittajana hän tuntuu olevan täysin sinut oman luokkansa kanssa. Tosin ulkopuolisuutta on tuottanut eläminen itäsuomalaisella pikkupaikkakunnalla, jossa muita samanlaisia ei ole ollut. Myöhemmin hän muutti Helsinkiin, missä suomenruotsalaisuus ja yläluokkaisuus pääsivät näyttämään parhaat puolensa: kansainvälisyyden, lämpimän yhteenkuuluvuuden perheen ja suvun jäsenten kesken, hyvät käytöstavat ja sosiaalisen taitavuuden. Mikään näistäkään ominaisuuksista ei silti periydy, Björnberg-Enckell muistuttaa, vaan ne opetetaan lapsille työllä ja vaivalla.

Tässä kummallakin kotimaisella ilmestyneessä teoksessa äidinkieli saakin paljon huomiota. Suomalaiset hellivät mielellään käsitystä, että ruotsinkieliset suomalaiset ovat kaikin tavoin varakkaampia, onnellisempia ja sosiaalisesti lahjakkaampia kuin suomenkieliset. Björnberg-Enckellin maailmassa näin onkin, mutta käy ilmi, että luokkakysymys jakaa myös ruotsinkielisiä toisiaan kyräileviin ryhmiin - ehkä jopa voimakkaammin kuin suomenkielisiä. Henrika Ringbom pohtii niiden kavereittensa asemaa, joiden elämää on varjostanut kouluaikojen kokemus alemmuudesta suosittuihin ja mukaviin yläluokan nuoriin nähden. Toisaalta ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla luokkaan kuulumisella ei ole ollut yhtä suurta merkitystä. Varallisuutta on sielläkin toki arvostettu, mutta pohjimmiltaan kaikkia ihmisiä on pidetty samanlaisina.

Jos yläluokkaan kuulumattomilla ruotsinkielisillä nuorilla on ollut vaikeaa, aivan ongelmatonta ei ole myöskään varakkaan suomenkielisen eliitin jäsenten elämä, kuten Niklas Herlin pohtii. Heillähän ei ole varakkaita talonpoikia lukuun ottamatta samanlaisia perinteitä kuin vanhalla ruotsinkielisellä omistavalla luokalla. Herlinin mukaan tämä on ilmennyt suomenkielisten rikkaiden öykkäröintinä, josta hän mainitsee esimerkkeinä isänsä ja itsensä. Onneksi uudemmat suomenkieliset miljonäärit ovat osoittautuneet yhteiskuntakelpoisimmiksi - mieleen tulee muun muassa Supercellin perustajat, jotka haluavat muun muassa maksaa veronsa edelleen täysimääräisinä Suomeen.

Vaikka teoksessa käsitellään 19 kirjoittajan voimin kiitettävän monesta näkökulmasta, se vahvistaa käsitystä, että yhteiskuntaluokka on sittenkin ennen kaikkea helsinkiläinen ilmiö. Pienemmillä paikkakunnilla sosiaalisilla eroilla ei ehkä sittenkään ole yhtä suurta merkitystä. Monilla on samanlainen tausta kuin minullakin: historian hämäriin pienviljelijöitä ja pari viimeisintä sukupolvea opettajia ja muita koulutettuja ammattilaisia. Ei sellainen tuota mitään selvää asemaa yhteiskunnassa. Meillä oli kyllä niin sanottua kulttuurista pääomaa, monilla duunariperheillä taas enemmän rahaa. Eniten omaa elämääni koskettaa Minna Lindgrenin kirjoitus, jossa hän pohtii niin sanotun sivistyneistön - tutkijoiden ja taiteilijoiden - sosiaalista alamäkeä. Ennen he olivat yhteiskunnan huipulla rakentamassa tuoretta kansakuntaa, nyt taas pätkätöitä tekevää prekariaattia, jonka arvostuskin on vähän niin ja näin.

Vaikka koulutus tuppaa periytymään, se kuitenkin edelleen mahdollistaa myös yhteiskunnallisen liikkuvuuden, joka jo itsessään tekee yhteiskuntaluokan käsitteestä kyseenalaisen. Jos kaikki ovat liikkeessä, onko mitään luokkaa edes? Koululaitoksen mahdollisuuksia tarjoavasta vaikutuksesta kertoo erityisen liikuttavasti ja suorasukaisesti kirjailija Merja Virolainen, joka kokee, että koulu opetti hänelle paljon enemmän kuin koti ja vanhemmat koskaan. Koulun mahdollisuuksia kasvattaa monesti muuten epäillään, ja hiukan epäilleen suhtaudun niihin itsekin.

Ei tämä kirja tuo selkeyttä luokkakysymykseen, ja viis koko luokkakeskustelusta - ihaninta ovat terävien kirjoittajien intiimit pienoiselämänkerrat, joiden vuoksi kirja kannattaa lukea, vaikkei sen teoreettinen puoli innostaisi yhtään.


Silja Hiidenheimo, Fredrik Lång, Tapani Ritamäki ja Anna Rotkirch (toim.): Me muut - Kirjoituksia yhteiskuntaluokasta (Teos / Söderströms 2009)

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Historiantutkimuksessa ei ole tärkeää ainoastaan se, että se tarjoaa tietoa menneisyydestä. Vielä tärkeämpää on, että se purkaa mustavalkoisia ja stereotyyppisiä käsityksiä. Siksi on ihanaa, että Suomessa kirjoitetaan sellaisia kirjoja kuin Piikojen valtakunta, joka perustuu Tiina Miettisen väitöstutkimukseen naisten elämästä 1600- ja 1700-lukujen Suomessa.

Miettisen mukaan käsitys menneisyydestä perustuu ennen kaikkea yläluokan elämään, mikä onkin luonnollista, sillä se on tuottanut eniten kirjallisia lähteitä, joita tutkia myöhemmin. Tavallinen kansa on näyttäytynyt tutkimuksessa lähinnä numeroina tilastoissa. Toisenlaisia lähteitäkin kuitenkin on, esimerkiksi oikeudenkäyntiasiakirjat, joiden perusteella Miettinen on tarkastellut maaseudun tavallisten naisten kohtaloita. Niiden kautta avautuu monipuolinen ja värikäs kuva aikakauden elämästä. Niin sanotun mikrohistorian periaatteiden mukaan laajempia ilmiöitä ja rakenteita valotetaan muutamien nimeltä tunnettujen esimerkkihenkilöiden elämäntarinoiden kautta. Se tekee kirjasta sujuvaa ja jännittävää luettavaa, mutta nostaa esiin myös yksilöt valintoja tekevinä toimijoina.

Se toinen yleinen käsitys nimittäin on ollut, että tuon aikakauden naisten elämä on ollut pelkkää kurjuutta ja köyhyyttä vailla mahdollisuuksia puolustautua paitsi miesten, myös ylempien luokkien sortoa vastaan. Tämäkään asia ei Miettisen mukaan ole yksinkertainen. On totta, että tuon ajan yhteiskunta oli äärimmäisen epätasa-arvoinen. Naiset olivat lainkin mukaan miesten holhouksessa. Heidän asemaansa vaikutti myös perheen omaisuus ja suhteet. Isän asema oli tärkeä, samoin muiden miespuolisten sukulaisten. Mitä enemmän maata, sitä paremmat asetelmat avioliittomarkkinoilla, ja avioliittohan oli tuohon aikaan sekä miesten että naisten elämän luonnollinen tavoite.

Toisaalta yhteiskunnan viralliset säännöt ja yksilöiden todelliset teot ovat kaksi eri asiaa. Naiset saattoivat harjoittaa pienimuotoista liiketoimintaa, vaikkei siihen virallisesti lupaa ollutkaan. Etenkin ylempien yhteiskuntaluokkien naiset saattoivat jopa saada oikeuden päättää itse omasta taloudestaan. Naisilla oli muutenkin yllättävän paljon valinnanvaraa etenkin kuin lait ja määräykset eivät aina järin hyvin kuvanneet todellisen elämän käytäntöjä. Yhteiskuntaluokan vaikutus naisen asemaankin oli kaksijakoinen. Toisaalta säätyläisen tai talon tyttären elämä oli turvattua, toisaalta toisen palveluksessa olevilla oli vapaus vaihtaa palveluspaikkaa vaikka ulkomaita myöten, hankkia omaisuutta ja sitä kautta riippumaton asema. 1700-luvulle tultaessa entistä useampi nainen lykkäsikin avioitumista tai jäi jopa pysyvästi naimattomaksi. Toisen palveluksessa saattoi hankkia itsenäisen ja arvostetun aseman, ja piian ura oli tietystä turvattomuudesta huolimatta monelle houkuttelevampi ura kuin äitiys.

Miettisen mukaan 1600- ja 1700-luvun naiset pohtivatkin samankaltaisia kysymyksiä kuin nykynaiset. Valitako perhe vai ura? Missä vaiheessa avioitua? Tuolloinhan säätyläiset ja talontyttäret pyrittiin naittamaan nuorina, mutta alempien yhteiskuntaluokkien naiset ja miehet joutuivat monesti työskentelemään pitkäänkin saavuttaakseen riittävän taloudellisen aseman avioliittoa varten. Monet avioituivat vasta kolmekymppisinä, kuten nykyäänkin. Pitkä "sinkkuaika" oli etenkin naiselle riski, koska tuolloinkaan ei selibaatissa eletty ja ehkäisyn puutteessa avioliiton ulkopuolinen raskaus oli riski, josta joutui käräjille ja historiantutkimuksen kohteeksi. Jopa kymmenes lapsista syntyikin aviottomina, eikä esiaviollisia suhteita välttämättä edes kovin paljon paheksuttu, yleisiä kun olivat. Tässäkin asiassa yhteiskunnan normit ja todelliset käytännöt poikkesivat toisistaan.

Nimestään huolimatta Piikojen valtakunta ei kerro pelkästään piioista vaan myös äideistä ja rakastajattarista. Hieno ja monipuolinen kirja!


Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta - Nainen, työ ja perhe 1600- ja 1700-luvuilla (Atena 2015)

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

Kirjailija on löytänyt maailmasta virheen. 1930-luvulla Ruotsissa ja muuallakin Euroopassa oli rotuteorioita ja luokkaristiriitoja. Kaikkihan me tiedämme, mihin sellainen johti. Naisia aliarvioitiin, ja tieteen etiikassakin oli sanomista nykyisiin käytäntöihin verratuna. Yliopistoinstituutio oli vain yläluokan keino pönkittää asemaansa. Mutta onko tästä kaikesta pitänyt kirjoittaa romaani? Onko tietokirjamarkkinoilla jo turhan ahdasta? Kirjan käsittelemät asiathan ovat jo vallan hyvin tiedossa. Jos haluaa kirjoittaa politiittisen pamfletin, kirjoittaisi sitten sellaisen eikä rikosromaania.

Kirjan päähenkilöt ovat taustaltaan yläluokkainen ja töykeä komisario Hell ja hänen apulaisekseen valitsemansa poliisisisar Maria Gustavsson, joka puolestaan kuuluu työväenluokkaan ja on joutunut perheen köyhyyden vuoksi jättämään sairaanhoitajaopinnot kesken. Naisen ottaminen mukaan murhatutkimukseen järkyttää kaikkia. Maria kokee alemmuudentuntoa, ja myös Helliä piinaavat lapsuuden möröt. Yhdessä he tutkivat lääkärin raakaa ja omituista murhaa. Romaani kuuluukin siihen pohjoismaiseen dekkarigenreen, joka pyrkii keksimään mahdollisimman inhottavia rikoksia. Poliisien lisäksi kirjassa seikkailee pahislääkäreitä ja kadotettua Berliiniä muistelevia liberaaleja älykköjä.

Romaanin maailmankuva on ahtaan mustavalkoinen. Maailma näyttäytyy taistelukenttänä sekä yhteiskuntaluokkien että sukupuolten välillä. Vain poikkeusyksilöt, kuten kirjan päähenkilöt, pystyvät yhteistyöhön luokkia ja sukupuolia erottavien rajojen yli. Rotuhygieniaa ja kansallissosialistisia oppeja vastaan saarnaataan lähes joka sivulla sellaisella innolla, että melkein alkaa tehdä mieli väittää vastaan. Muistuttaa vaikka, että rotuhygienia oli vain yksi osa rationaalista, tieteeseen perustuvaa (lue: rationaalisena pidettyä, tieteellisinä pidettyihin asioihin perustuvaa) yhteiskuntasuunnittelua, jonka toinen puoli tuotti niin sanotun pohjoismaisen hyvinvointivaltion.

Poliittinen romaani on vaikea laji. Jan Guillou on ainoita tietämiäni kirjailijoita, jotka onnistuvat kirjoittamaan lennokkaasti, vaikka romaanien sisältö on yhtä poliittista kannanottoa. Anna Lihammer ei valitettavasti ole Jan Guillou. Hänellä ei ole tyyliä ja taitoa saada poliittista viestiä luontevaksi osaksi tarinaa. Teksti on pelkkää paasausta ja muistuttaa paikoin koululaisen kirjoitelmaa sekä tyyliltään että näkökulmiltaan. Esimerkki:

Professori kalpeni ja näytti tyytymättömältä. Häntä taisi ärsyttää Hellin vihjaus, että heidän laitostaan koskivat samat lait kuin muitakin paikkoja, Maria tuumi. Verrata nyt instituuttia muihin murhapaikkoihin ja heitä itseään muuhun yhteiskuntaan! Vaikkapa sellaisiin kuin Maria. Työväenluokan roskasakkiin. Ihmissaastaan.

Tätä kökköä riittää lähes koko kirjan pituudelta. Viimemetreillä kerronta itse asiassa paranee siedettäväksi, kun kirjailija uskaltaa heittäytyä tarinan varaan ja jättää paasaamisen vähemmälle. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin huono, ja se on sääli, sillä tästä aihepiiristä olisi voinut vähemmällä paatoksella saada kelvollisen romaanin ja kirjan aihehan on tärkeä. Jos ihmisarvon kunnioituksesta tingitään, kuka tahansa voidaan hakea seuraavaksi. Ihmisten jaottelu eriarvoisiin ryhmiin on kivaa vain niiden kannalta, joilla on valta päättää, kuka valitaan ja kuka jätetään ulkopuolelle. Lukijan omillekin tulkinnoille tarvittaisiin kuitenkin tilaa romaanikirjallisuudessa.


Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan (Atena 2015)
Alkuteos: Medan mörkret faller (2014), suom. Ulla Lempinen

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

1920-luvulle sijoittuvia dekkareita ja muita romaaneja nousee kuin sieniä sateella. Mikä 20-luvussa kiinnostaa? Iloinen vuosikymmen suursodan kauhujen jälkeen, ennen maailmanlaajuista lamaa ja uutta sotaa?

Hatuntekijän kuoleman näytttämö on Helsinki, se Pitkänsillan toisesta päästä avautuva. Virpi Hämeen-Anttilan samaan aikakauteen sijoittuviin romaaneihin verrattuna Nina Hurman teoksissa liikutaan lähempänä niin sanotun tavallisen kansan arkea. Herraskaisia kujeita edustaa ystävän tyylikäs morsian. Aikakauden suuret tapahtumat eivät juuri työläiskaupunginosien asukkaita hätkäytä, mitä nyt äskettäin päättynyt sisällissota pysyy mielessä ja sekin siitä syystä, että vastapuoli siitä muistuttelee.

Helsinki on kuitenkin levoton paikka. Eletään kieltolain aikaa, mutta viina ei ole kaupungista kadonnut. Nyt se on vain hyvä tulonlähde rikollisille, mikä osaltaan lisää väkivaltaa ja rauhattomuutta kaduilla. Kansakunta on vielä nuori ja kaukana oikeusvaltiosta. Sen saa romaanin päähenkilökin kokea. Naisen ja potentiaalisen sosialismin kannattajan ei tarvitse edes tehdä mitään joutuakseen hankauksiin viranomaisten kanssa. Näillekään lain noudattaminen ei vielä ole arvo sinänsä.

Hatuntekijän kuolema on Nina Hurman toinen romaani. Vuotta aiemmmin ilmestyi samoista henkilöistä kertova Yönpunainen höyhen, jonka luin tuoreeltaan. Sarjan toista osaa lukiessani huomasin kuitenkin, etteivät sen tapahtumat juuri jääneet mieleen ja henkilötkin tuntuivat oudoilta. Kesti hetken, ennen kuin pääsin taas kärryille henkilöiden välisistä suhteista.

Romaanin päähenkilö on Saimi, joka käyttää taiteilijanimeä Rouge. Päivisin hän työskentelee vaateliikkeessä, iltaisin hän laulaa veljensä omistamassa ravintolassa. Muistikuvieni mukaan ensimmäisessä osassa viihdetaiteilijan arki oli enemmänkin läsnä. Tämä toinen kirja keskittyy enemmän rikosjuoneen. Ruumiita nimittäin kasautuu jälleen Rougen tielle. Ensin hänen työtoverinsa, hatuntekijä, saa surmansa hämärissä olosuhteissa. Jutun tutkimuksiin sekaantuu myös Rougen vanha tuttu edellisestä kirjasta, sittemmin poliisista tullin palvelukseen siirtynyt Korpela. Laulaja ja etsivä tuntevat vetoa toisiinsa, mutta onnen tiellä on esteitä.

Hurman kieli on viipyilevää ja aistikasta. Paljon rivejä käytetään yksityiskohtien kuvaukseen. Pidän myös henkilökuvauksesta. Kirjan hahmot ovat todentuntuisia. Heillä on vikansa, mutta niitä eivät sen enempää toiset henkilöt kuin kirjailijakaan ole liian herkästi tuomitsemassa. Väkivaltaa tarinassa on, mutta silläkään ei erityisesti mässäillä. Kesken ilonpidonkin tunnelma on aika ahdistava. Toiset juhlivat Helsingin yössä, toiset makaavat ruumishuoneella.

Tässäkään kirjassa henkilöiden elämään ei vielä täyttä selkoa saatu. Asetelma antaa ymmärtää, että jatkoakin olisi luvassa, mutta hieman epäilen, mahtaako näistä aineksista enää saada kovin monta kirjaa. Jotain uutta pitäisi keksiä.


Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014)

Ihminen joka järkkyi & Loppuunkäsitelty

Olen lukenut tunnustuskirjoja, mutta en kuitenkaan kovasti pinnalla ollutta Karl Ove Knausgårdia. Tunnustuskirjahan on kirjallisuudenlaji, jossa kirjailija kertoo kaunokirjallisuuden keinoin omasta elämästään, monesti sellaisista asioista, jotka on tapana jättää kertomatta. Vasemmistolainen kirjailija Christer Kilhlman tahtoo tunnustaa alkoholisminsa, homoseksuaaliset suhteensa ja - kenties edellisten jälkeen ei kovin yllättäen - ongelmat avioliitossaan. Näyttelijä ja kirjailija Anna-Leena Härkönen puolestaan kirjoittaa sisarensa itsemurhasta.

Kirjansa johdannossa Kihlman perustelee aihevalintaansa sillä, ettei hän arvosta porvarillisia käsityksiä siitä, mikä kuuluu yksityisyyden piiriin. Hänen mielestään häpeälliset salaisuudet aiheuttavat ihmisessä pelkoa ja ahdistusta, joka saa voimansa siitä, että ihminen luulee olevansa yksin ongelmiensa kanssa. Pelko poistuu, kun ongelmista kärsivä ihminen saa tietää muillakin olevan samanlaisia murheita. Samalla yksilöä sortavat ahdasmieliset moraalikäsitykset menettävät voimansa. Alkoholismi, homoseksuaalisuus ja riitaisa avioliitto eivät ole vain Kihlmanin yksilöllisiä ongelmia, eikä hän pyrikään kuvaamaan itseään erityisen ainutlaatuisena. Hän ei esitä itseään ensisijaisesti yksilönä vaan esimerkkinä laajemmasta kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, mitä hänen marxilainen taustansa epäilemättä edesauttaa.

Kihlmanin kirjaan olisin tuskin edes tarttunut, ellei sitä olisi mainittu moneen kertaan mainiossa Homo-Suomen historia -dokumenttisarjassa, jonka kaikki osat löytyvät nyt Youtubesta. Sen perusteella Kihlman onnistui pyrkimyksissään. Kirjasta syntyneen kohun ansiosta nuoret homomiehet saivat tietää, että yhteiskunnassa on muitakin, jotka tuntevat samoin kuin he. Kirja teki homoseksuaalisuudesta näkyvän ilmiön yhteiskunnassa ja edisti seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuskamppailua, jonka myötä homoseksuaalisuus on pitkälti normalisoitunut Suomessa.

Kihlman ei kuitenkaan itse pidä homoseksuaalisuutta normaalin seksuaalisuuden muotona vaan vääränlaisen kasvatuksen tai olosuhteiden aiheuttamana vääristymänä miehen seksuaalisuudessa. Homoihin pitäisi kuitenkin suhtautua myötätuntoisesti - ja pyrkiä korjaamaan porvarillisen kasvatuksen aikaansaamat vääristymät kasvatuksessa. Kihlmanin analyysi vaikuttaa aikansa eläneeltä paitsi homoseksuaalisuuden syitä ruotiessaan myös tosikkomaisessa oikeaoppisessa marxilaisuudessaan. On totta, että rakenteet vaikuttavat yksilöiden elämään ja että yksilöt kuvastavat laajempia kokonaisuuksia, mutta kaikkia ihmisten ongelmia ei kuitenkaan voi panna porvarillisen kasvatuksen syyksi. Ennen kaikkea luokkakantainen analyysi vähentää huomattavasti lukukokemuksen esteettistä nautinnollisuutta.

Mielestäni Ihminen joka järkkyi kertoo ennen kaikkea ulkopuolisuudesta, huonosta itseluottamuksesta ja sosiaalisesta kömpelyydestä. Kihlman ei tunne kuuluvansa suomenruotsalaiseen akateemiseen porvaristoon, jonka parissa hän kasvanut. Hän ei pysty täyttäämään sen odotuksia. Hän kärsii oppimisvaikeuksista ja epäilee aivoissaan olevan jotain vialla. Luultavasti nykyään tuolla kokemuksella saisikin jonkin diagnoosin. Vaikka ruotsinkielinen porvaristo tuntuu vieraalta, kirjailija ei jo syntyperänsä vuoksi voi kuulua suomenkieliseen työväenluokkaankaan, vaikka se tuntuu suhtautuvan häneen myönteisemmin kuin kotiympäristö. Näin hän itse kirjoittaa:

Porvariksi syntyneenä minusta tuli sosialisti, akateemisesti predestinoituna minusta tuli boheemi. Minä hylkäsin suomenruotsalaisuuden suomalaisuuden hyväksi, se ei ollut vain uhmaa ja protestia: suomalaisessa lämmössä minä olen aina tuntenut itseni tervetulleemmaksi kuin suomenruotsalaisessa pakkasessa.

Historiallisesta merkittävyydestään huolimatta Ihminen joka järkkyi on mielestäni tässä ajassa luettuna lähinnä tuskastuttavan tylsä kirja. Mainittu Knausgård, jolta olen tosin lukenut vain Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan, kuvaa juopottelua ja hankalia perhesuhteita paljon lennokkaammin.

Sen sijaan Härkösen Loppuunkäsitelty on rankasta aiheestaan huolimatta viihdyttävä kirja alusta loppuun. Härkönen ei avaa kirjan kirjoittamisen motiiveja, mutta henkilökohtaisen surutyön lisäksi epäilen niissä olleen jotain samanlaista kuin Kihlmanillakin: tabuna pidestystä aiheesta kirjoittaminen voi auttaa samassa tilanteessa olevia.

Härkösen nuorempi sisar Kirsti eli Killi oli kärsinyt vuosia masennuksesta. Eräänä päivänä joulun alla hän hyppäsi talonsa katolta ja kuoli. Loppuunkäsitelty kuvaa kirjailijasisaren tuntemuksia noin vuoden ajalta itsemurhan jälkeen. Aluksi uutista on mahdotonta edes uskoa, mutta kuolemaan liittyvät käytännön järjestelyt pitävät surun kurissa. Sitten se iskee toden teolla. Vuoden kuluessa se ei katoa, mutta ei enää peitä alleen muita, iloisempia asioita. Härkösen tekstissä vuorottelee rakkaus sisarta kohtaan, viha ja syyllisyys. Olisiko teon voinut estää? Miksei Killi luottanut perheeseensä niin paljon, että olisi kertonut epätoivostaan?

Vaikka aihe on kauhea, Härkösen kirjaa leimaa musta huumori. Sen uskon auttaneen Härkösen ja muut omaiset pahimman yli.

Kihlmania on lukenut Kirjainten virrassa -blogin Hanna. Härköstä on luettu muun muassa Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjakaapin kummituksessa ja Oota, mä luen tän ensin loppuun -blogissa.


Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi (Tammi 1971), alkuteos Människan som skalv, suom. Pentti Saaritsa

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty (Otava 2005)

David Lodge: Mukava homma

Kuva: Steve Jurvetson / Wikimedia Commons

Suosikkiromaanieni esittely jatkuu. Vuorossa on Mukava homma, joka kertoo 1980-luvun thatcherilaisen politiikan kurittamasta brittiyliopistosta. Kirja on juuri nyt Suomessa paljon ajankohtaisempi kuin vanhempien kollegojen muistoissa akateemisen vapauden kulta-aikana esiintyvällä 80-luvulla - tai edes silloin, kun itse luin sen ensimmäisen kerran lukioikäisenä. Kirjasta tulee pelottavalla tavalla mieleen suomalainen yliopisto juuri nyt.

Aivan kuten nykyään Suomessa, kuvitteellisessa Rummidgessa yliopistojen ja myös humanististen tieteiden arvo mitataan sillä, kuinka hyvin ne pystyvät hyödyttämään elinkeinoelämää. Yliopistojen ja elinkeinoelämän välistä kuilua pyritään kuromaan umpeen "Teollisuuden vuoden varjostussuunnitelmalla". Varjostus tarkoittaa sitä, että yliopistolainen seuraa tietyn ajan teollisuusyrityksen johtajaa tämän arkisessa työssä. Tavoitteena on, että tätä kautta yliopistot saavat realistisen käsityksen siitä, millaisia tarpeita yrityksillä on. Rummidgessa hankkeesen valittu teollisuusyritys on valimo- ja konepajayritys, jonka toimitusjohtaja on Victor Wilcox. Koska nuoret ja naiset saavat tympeimmät hommat, varjoksi nimitetään Englannin kirjallisuuden lehtori Robyn Penrose, sekä teoreettisilta kannoiltaan että mielipiteiltään radikaali nuori feministi. Kirjailija kuvaa häntä näin:

Jätämme toistaiseksi Vic Wilcoxin ja siirrymme ajassa pari tuntia, tilassa muutaman kilometrin taaksepäin tavataksemme hyvin erilaisen romaanihenkilön, henkilön, joka ei itse usko romaanihenkilön käsitteeseen, mikä on aika noloa minun kannaltani. Se tahtoo sanoa (hänen lempilausahduksensa), että Robyn Penrosen, Rummidgen yliopiston Englannin kirjallisuuden v.t. lehtorin käsityksen mukaan "henkilö" on porvarillinen myytti, illuusio joka on luotu pönkittämään kapitalistista ideologiaa. Väitteensä tueksi hän viittaa tosiasiaan, että romaanin, "henkilöä" par excellence korostavan kirjallisuudenlajin, synty sattui yhteen kapitalismin kukoistuksen kanssa, kun taas klassisen romaanin moderni ja postmoderni dekonstruktio 20. vuosisadalla osui yhteen kapitalismin kriisin kanssa.

David Lodgehan on kirjallisuuden emeritusprofessori. Hänen romaaninsa kuvaakin kaiken muun lisäksi konservatiivisten tutkijoiden ja dekonstruktionistien kaltaisten postmodernien teoreetikkojen törmäystä. 1980-luvullahan niin kirjallisuudentutkimuksessa kuin muissakin humanistisissa tieteissä käsitykset olivat aika hurjia. Mielestäni katkelmat tohtori Penrosen luennoista ja muista ajatuksista ovat todella kiintoisia. Jonkinlainen käsitys tuon ajan kulttuurintutkimuksen teorioista auttaa saamaan oivalluksia siitä, mitä Lodge satirisoi. Kirjan tapahtumat ja keskustelut ymmärtää kuitenkin täysin ilman sitäkin. Ihastuinhan itsekin romaaniin ensimmäisen kerran koulutyttönä, kun mitään käsitystä tieteenharjoittamisesta ei vielä ollut.

Suomenkielisen laitoksen kansitekstin mukaan kirja on "ilkikurinen nykyromaani erilaisten maailmankatsomusten yhteentörmäyksestä". Voi sanoa, että kirja pitää minkä lupaa. Keski-ikäisen, perheellisen teollisuusmiehen ja hiukan arkitodellisuudesta irtautuneen, seksuaalisesti "täysin emansipoituneen" kirjallisuudentutkijan ei ole helppo löytää yhteistä säveltä. Robynia se ei tunnu edes kiinnostavan. Hänelle varjostus on vain ikävä työtehtävä, joka on kuitenkin pakko hoitaa. Sen sijaan Vic huomaa pian odottavansa Robynin kohtaamista. Avioliitto on väljähtänyt, eikä kotona ole muutenkaan helppoa. Kirjan hauskuus syntyy pitkälti konflikteista, joita henkilöiden erilaiset näkökulmat aiheuttavat.

Viime aikoina Suomessa on keskustelu paljon toisistaan eriytyneistä "kuplista", joissa elävien ihmisten on vaikea ymmärtää toisiaan. Mukava homma on tässäkin mielessä ajankohtainen kirja. Kupla-ajattelussa ei ole mitään uutta. Mukava homma kuvaa sitä erityisen hienolla tavalla.

Lodge olisi voinut tyytyä irvailemaan tiedepolitiikan älyttömyyksille. Hän menee kuitenkin pitemmälle. Eihän varjostus aivan sillä tavalla onnistukaan, kuin sen suunnitelleet poliitikot olisivat toivoneet. Se kuitenkin tuottaa tulosta. Teollisuuspomo ja kirjallisuudentutkija oppivat ymmärtämään toistensa maailmoja. Ennen varjostusta työläiset ovat olleet Robynille vain sorrettuja proletaareja ja johtajat riistäjiä. Kun varjostus on jatkunut jonkin aikaa, hän kertoo miesystävälleen oivaltaneensa, että maailmassa on sellaisiakin ihmisiä, joita ei vain kiinnosta tietää, mitä mieltä Derrida tai Foucault on mistäkin kysymyksestä. Ei vaikka heillä olisi kaikki maailman mahdollisuudet opiskella. Samaan aikaan Vic alkaa nähdä arjessaan Robynin tutkimia ilmiöitä. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän saa uutta näkökulmaa ja alkaa etsiä uusia vastauksia niihin asioihin, joihin hän ei ole tyytyväinen. Kaikkien kannattaa olla vuorovaikutuksessa muidenkin kuin omaan viiteryhmään kuuluvien ihmisten kanssa, kirja opettaa.

Mukava homma käsittelee tärkeitä yhteiskunnallisia asioita, kuten tiedepolitiikka ja ihmisryhmien vieraantumista toisistaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin törkeän hauska ja viihdyttävä kirja.


David Lodge: Mukava homma (Karisto 1990)
Alkuteos: Nice work (1988), suom. Eila Salminen

Muistelmia yläluokan elämästä - Alice Rosenlew ja Karin Ehrnrooth

Siniveristen naisten elämään kuuluu vallihaudan ympäröimiä linnoja ja kansainvälinen ystäväpiiri, mutta myös kiellettyjä tunteita ja vaikeita kokemuksia.

Kevään teema tässä blogissa on ilmeisesti ruotsinkielinen kirjallisuus. Nytkin kirjastosta tarttui sattumalta mukaan kaksi kirjaa, joille yhteistä on ruotsinkieliseen yläluokkaan kuuluva nainen muistelemassa elämäänsä. Alice Rosenlewista kertova kirja Alice on perinteisempi muistelmateos, Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö puolestaan kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva romaani, jossa menneisyyden tapahtumia ilmeisesti käsitellään vapaammin.

Alice Rosenlew on varmasti useimmille, minullekin, ennestään tuntematon henkilö. Miksi muistelmat on julkaistu? Jotta nuoremmat polvet saisivat tietää, millaista elämä oli ennen, kirjassa perustellaan. Rosenlew oli kosmopoliitti, joka ehti nähdä ja kokea henkilökohtaisesti suuren osan 1900-luvun alkupuolen mullistuksista ja "eilispäivän maailmasta" (vrt. Zweig, johon luultavasti vielä palaan blogissa). Hän liikkui sujuvasti taiteilijapiireissä ja näki muun muassa natsien valtaannousun. Kirjaa ahmii kuin parastakin jännäriä.

Myös taiteilija Karin Ehrnrooth lienee suurelle yleisölle tuntamaton, mutta hänen isänsä tietävät kaikki. Kenraali Adolf Ehrnroothista tuli sodanjälkeisinä vuosikymmeninä suomalaisen isänmaallisuuden symboli. Isä omistautui isänmaalle ja sotatovereille perheensä kustannuksella. Muutenkaan ei ollut helppoa olla kuuluisan isän tytär, koska pieninkin hölmöily tulkittiin koko perheen häpäisemiseksi.

Kumpikin kirja kertoo siis yläluokan elämästä yhden naisen ja hänen perheensä kokemusten kautta. Maailma ympärillä muuttuu. Aikakausikin on eri. Alice Rosenlewin muistelmat alkavat hänen lapsuutensa keväisestä Pietarista ajalta ennen vallankumousta. Vaikka Rosenlew eli vanhaksi, toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kirjassa ei pahemmin käsitellä. Myöhemmistäkin vuosista olisi ollut kiintoisaa lukea - kuinka vanheneva kosmopoliitti koki nopeasti muuttuvan yhteiskunnan sodanjälkeisessä Suomessa? Karin Ehrnrooth puolestaan on syntynytkin sodan jälkeen. Hänen tarinansa alkaa siitä, mihin Rosenlewin muistelmat päättyvät.

Alice Graf syntyy Pietarissa suomalaisen aatelisnaisen ja balttiansaksalainen insinöörin lapseksi. Vaikka häntä myöhemmin pidetään suomenruotsalaisena, hänen todellinen äidinkielensä on saksa, jonka lisäksi hän puhuu venäjää. Ruotsia tai suomea hän ei koskaan opi täydellisesti. Vallankumouksen jälkeen hän asuu Saksassa ja Englannissa. Ensimmäisen avioliittonsa päätyttyä hän tutustuu suomenruotsalaisen teollisuussuvun jäseneen Nils Rosenlewiin, jonka kanssa hän muuttaa ensin Poriin, sitten Tukholmaan ja lopulta takaisin Saksaan. Tarinasta tulee mieleen virsi 365: Maailmassa vieraassa he ovat muukalaiset. Ei kaupunkia pysyvää vaan vaivaa, koti-ikävää on heillä matkallansa. Kaupunkia pysyvää ei tosiaan Alicelle suotu, mutta hän ei valita. Hieno nainen osaa luopua tyylikkäästi ja sopeutua uusiin olosuhteisiin.

Vinoon varttuneessa tytössä yläluokkaisuus näyttäytyy sangen kielteisessä valossa. Karin saa vanhempiensa mielestä hyvän kasvatuksen, mutta lapsen näkökulmasta se tarkoittaa sitä, että hänen on piilotettava tunteensa ja tarpeensa. Yläluokan tytön pitää olla hillitty, hallittu ja tukahdutettu. Hän janoaa hellyyttä vanhemmiltaan, mutta sen sijaan hän saa moitteita. Tyttö kokee, että hänet suljetaan perheyhteisön ulkopuolelle. Hän alkaa tuntea olevansa aivan vääränlainen, mihin kirjan ruotsinkielinen nimi Flickan som blev fel viittaa. Suomenkielisen nimen perusteella arvelin, että Karin olisi lesbo, mutta siitä ei ole kyse. Hänen kasvatuksensa ei vain anna järin hyviä eväitä nykymaailmassa pärjäämiseen.

Kirjassa keskeistä on Karinin hankalta äitisuhde. Äiti on tanskalainen kreivitär, joka on palvellut Tanskan kuningattaren hovinaisena. Hän on tunnekylmä ja itsekäs ihminen eikä pysty osoittamaan rakkautta lapsilleen. Äitikin on kuitenkin oman kasvatuksensa uhri. Hänen itsekontrollinsa onnistuu vain ulkoisesti paremmin kuin Karinin, joka syöksyy itsetuhoiseen anoreksiaan pyrkiessään pitämään itsensä kurissa. Äiti on viettänyt lapsuutensa oikeassa linnassa, jota ympäröi vallihauta, mutta sukupuolensa vuoksi hän ei voi periä rakasta linnaansa, vaan lopulta suku menettää sen. Ennen sitä pohditaan muun muassa, voisiko Karinin perhe luopua pikkuveljestä, jotta linna saisi miespuolisen perijän. Kuulostaa aivan kauhealta. Onneksi aika harvalla perheellä on tällaisia linnaongelmia. Isää Karin rakastaa ja palvoo. Lopulta hän saakin rakennettua isänsä kanssa uudenlaisen suhteen ennen tämä kuolemaa.

Alice Rosenlew puolestaan kertoo perheestään lämpimämpään sävyyn. Ehkä tuolloin ei ollut tapanakaan tehdä kielletyistä tunteista selkoa julkisesti. Joka tapauksessa hän muun muassa laittaa lapsensa Steiner-kouluun, koska kokee sen tukevan lapsen tasapainoista kasvua paremmin kuin tavallisen koulun. Yläluokkaisuus ei siis velvoita tunnekylmään kasvatukseen. (Tosin lastenkin näkökulma asiaan olisi ollut mielenkiintoinen - matkusteleehan Alice pitkiä aikoja pitkin Eurooppaa ilman lapsiaan, jotka on jätetty hoitajien huolehdittavaksi.)

Kumpikin kirja kertoo perheestä, jonka arjessa puhutaan vähintään neljää kieltä. Kaikilla on sukulaisia ja ystäviä kotimaan ulkopuolella ja monesti on epäselvää, mikä on kotimaa. Kertomukset herättävät miettimään, mitä suomalaisuus tai kansalaisuus ylipäätään tarkoittaa. Tämä on erityisen mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, millainen on kenraali Ehrnroothin asema suomalaisen isänmaallisuuden symbolina. Hänen isänmaallisuutensa ei sulkenut pois kansainvälisyyttä. Monelle niin eilispäivän kuin nykypäivänkin maailmassa jokin aivan muu ryhmä on tärkeämpi samaistumisen kohde kuin suhteellisen sattumanvarainen kansa. Olen itsekin pohtinut monesti, kuinka omalle suvulleni olisi käynyt, jos Ruotsi ei olisi menettänyt Suomea 1809 rauhassa. Silloinhan suurin osa Karjalasta kuului Venäjälle. Jos tätä niin sanottua Vanhaa Suomea ei olisi liitetty suurruhtinaskuntaan, se olisi irtautunut muun Suomen kohtaloista ja kansallinen herätys olisi luultavasti tuottanut siellä esimerkiksi karjalaisen identiteetin, ei suomalaista.

Vinoon varttunut tyttö näkyy pikaisen googlailun perusteella herättäneen huomiota blogistaniassa ilmestymisensä aikoihin. Hienoja kirjoituksia siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari ja Jokke.


Johan Standertskjöld: Alice - Alice Rosenlews memoarer (Söderströms 1976)

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö (Gummerus 2011), alunp. Flickan som blev fel, suom. Riie Heikkilä ja Karin Ehrnrooth

Lucky Luke ja maailmojen kohtaaminen

Mistäpä irtoaisi enemmän huumoria kuin kulttuurieroista - etenkin toistensa tavoista ja maailmankuvasta täysin tietämättömien ihmisten yrityksistä kommunikoida? Lucky Luke -sarjakuvatkin pyrkivät naurattamaan tällaisilla tarinoilla.  Olen lueskellut kahta lapsuudesta tuttua suosikkialbumia, Arkajalkaa ja Mustia kukkuloita. Kummassakin revitellään villin lännen ja 1800-luvun europpalaisen yläluokan kulttuurien eroavaisuuksilla.

Arkajalka kertoo biisonionnettomuudessa surmansa saaneen villin lännen karjatilallisen perillisestä, joka saapuu Englannista ottamaan tilan haltuunsa. Seudulla on tapana koetella mitä erilaisimmilla tavoilla vasta saapuneita uudisasukkaita, arkajalkoja. Kiusaajille tilanne on tavallistakin herkullisempi, koska nuori Waldo Badmington nousee junasta hännystakissa ja silinterissä kävelykeppi kädessään ja on siis äärimmäisen erilainen kuin villin lännen miehet. Hän kuitenkin suhtautuu kaikkiin temppuihin kohteliaan välinpitämättömästi. Koska arkajalka ei säikähdä tai muutenkaan näytä mitään inhimillisiä tunteita, paikalliset kyllästyvät pian. Ongelmat eivät kuitenkaan lopu, vaan konflikti paikallisten kanssa kärjistyy oikeudenkäyntiin, jossa Waldo tuomitaan syyttömänä hirtettäväksi. Hän suhtautuu epäoikeudenmukaiseen tuomioonkin niin pelottomasti ja arvokkaasti, että viimeistään siinä vaiheessa hän voittaa puolelleen paikallisen väestön kunnioituksen. Lopussa Lucky Luke toki pelastaa Waldon ja oikeat konnat saavat ansaitsemansa rangaistuksen.

Mustissa kukkuloissa tuulahduksen toiseutta villiin länteen tuo tutkijanelikko, jonka oppaana Lucky Luke toimii. Tarkoituksena on selvittää Mustina kukkuloina tunnetun alueen soveltuvuutta Yhdysvaltain kolonisaatioon. Tarinassa on paljonkin ironiaa. Tutkijat esiintyvät alkuperäiskansojen ystävinä, mutta heidän toimintansa johtaa lopulta niiden asuinalueiden valtaamiseen, kuten arkkikonna itse asiassa ennustaa. Monilla tieteenaloilla on todellisuudessakin historiallinen taakkansa kannettavanaan.

Tutkijana minua viehättää suuresti kyseisen sarjakuva-albumin tiedemiehistä maalaama kuva. Yliopistolaiset esitetään ihan omana rotunaan, täysin arkitodellisuudesta vieraantuneena mutta hyväntahtoisena ja uteliaana väkenä, jonka mielenkiinnon kohteita muut eivät juuri pysty ymmärtämään. En väitä, etteivätkö ainakin jotkut yliopistolaiset olisi vielä nykyäänkin sellaisia. Wienin yliopistossa opiskellut tohtori Gustav Frankenbaum jopa vaivuttaa kalliolla vaanivan roiston uneen esitelmällään, jota kollegat pitävät tietenkin tavattoman kiintoisana. Mitkään arkielämän vastukset eivät saa yliopistomiesten hyväntahtoista mutta sangen teoreettista uteliaisuutta sammumaan. Mistään matkan vaaroista he eivät tunnu olevan tietoisia.

Arkajalan Waldon tavoin myös Mustien kukkuloiden tutkijanelikko tuo mukanaan oman tapakulttuurinsa ja arvonsa, jotka eroavat räikeästi paikallisista tottumuksista. Waldon tyyneys kuolemankin edessä tuntuu lukijasta jopa hiukan vastenmieliseltä. Voi vain kuvitella, millainen kasvatus tarvitaan äärimmäiseen itsehillintään ja tunteiden kieltämiseen. Sen sijaan tiedemiesten tavat tuntuvat vain herttaisilta. Hekin selviävät konflikteista voittajina menettämättä malttiaan. Parhaiten tämä käy ilmi kohtauksessa, jossa palkkatappaja tönäisee kapakassa tohtori Frankenbaumia tarkoituksenaan ampua tämä kaksintaisteluissa (kuva alla, pahoittelen kehnoa laatua). Mutta Frankenbaum pelaakin omilla säännöillään, jotka ovat peräisin Wienin yläluokalta. Hän ilmoittaa, että hänellä on loukattuna osapuolena oikeus valita aseet. Yllättäen kapakan asiakaskunta kääntyy hänen puolelleen - taatusti tietämättöminä wieniläisistä kaksintaistelusäännöistä. Roisto joutuu yllättävään tilanteeseen, kun revolverien sijaan kaksintaistelu käydään floreteilla. Tohtori paljastuu eteväksi miekkailijaksi ja voittaa.

Siirtomaissa erilaiset ihmisryhmät ovat kohdanneet. (Jollain antropologian kurssilla joskus opetettiin, että kulttuurit ovat abstraktioita eivätkä ne kohtaa tai tee muutenkaan mitään. Ihmiset kohtaavat, eivät kulttuurit.) Varmasti kaikenlaisia konflikteja on sattunut. Lucky Lukessa kulttuurierot esitetään varsin hyväntahtoisessa valossa. Roistot eivät niitä ymmärrä, mutta muuten eri kulttuureissa elävien, toisiinsa ymmärtäväisesti suhtautuvien ihmisten vuorovaikutus koituu kaikkien hyödyksi. Se sanoma tuntuu tuoreelta edelleen.


Morris & Goscinny: 

Mustat kukkulat, alunp. Les collines noires (1971), suom. Juhani Härmä
Arkajalka, alunp. Le pied tendre (1968), suom. Annukka Kolehmainen

Alexander von Schönburg: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista

Norjan kuningas Olavi V:n (1903-1991)
hiihtäjäpatsas Holmenkollenilla
Kuva kirjoittajan

Nykyään julkkikseksi saattaa päästä tekemällä melkeinpä mitä tahansa. On kuitenkin yksi ihmisryhmä, jonka jäsenet ovat julkkiksia ihan vain olemalla. He ovat kuninkaalliset, ja juuri tästä syystä he kiinnostavat tässä turhien julkkisten maailmassa.

Näin väittää saksalainen kreivi Alexander von Schönburg - ja mikäpä siinä, hän epäilemättä tietää asiasta enemmän kuin suurin osa meistä. Olihan hänen isotätinsä arkkiherttuatar Sophie, se sama, jonka murhasta alkoi ensimmäinen maailmansota. Hänen puolisonsa Hessenin prinsessa Irinan isotäti puolestaan on Englannin kuningatar. Lisäksi hän on tavannut henkilökohtaisesti koko joukon kruunupäitä Englannin hovista Bulgarian viimeiseen kuninkaaseen Simeon II:seen. Hän on käynyt vierailulla Bruneissa, jonka sulttaani on maailman viimeisiä itsevaltaisesti hallitsevia kuninkaita, ja haastatellut Nepalin kuningasta vain muutamia päiviä ennen kuin tämä syöstiin vallasta.

Kirjassa on paljon hauskoja anekdootteja kuninkaallisten ja reaalimaailman törmäyksistä. Lisäksi kirjailija neuvoo, miten kuninkaallisia puhutellaan (ei mielellään mitenkään) ja mitä heille kannattaa ostaa lahjaksi (joko jotain todella kallista ja harvinaista tai sitten jotain halpaa ja aivan älytöntä - muttei koskaan mitään siltä väliltä).

Kiinnostavampaa on kuitenkin kirjailijan pohdiskelu kuninkaallisten merkityksestä eri yhteiskunnissa. Aikaisemmin ajateltiin, että kuninkaalliset ovat saaneet valtansa jumalilta. He toimivat myös eräänlaisina välittäjinä jumalten ja kansan välillä. Vallan symbolit kruunusta alkaen pyrkivät legitimoimaan tämän aseman. Tosiasia on kuitenkin, että kukaan ei ole koskaan pystynyt hallitsemaan ilman riittävää määrä kansalaisia, jotka hyväksyvät kuninkaan vallan. Valtaistuin on ollut toisinaan sangen tuulinen paikka, kun kuningas on saatettu panna pois päiviltä ihan siitä syystä, että hän on käynyt liian raihnaiseksi toimimaan jumalallisena välikappaleena. Kuninkaallinen ei olekaan samalla tavalla yksilö kuin kukaan hänen alamaisistaan. Hän on lähinnä asemansa ruumiillistuma. Kuningas on kuollut - eläköön kuningas! Kuninkaalliseen perheeseen syntyneille tämä on itsestään selvää, mutta ongelmia tulee, kun nykyään prinssit ja prinsessat valitsevat puolisonsa tavallisen kansan keskuudesta eikä puolisoita ole pienestä pitäen kasvatettu luopumaan yksilöllisistä toiveistaan.

Kuningashuoneiden arkipäiväistyminen on kuitenkin välttämätöntä, koska vanhanaikaista sääty-yhteiskuntaa olisi vaikea perustella alamaisille. Osa kuninkaallisista onnistuu paremmin kuin toiset. Yksi kansanomaistumisen pioneereistä oli Norjan kuningas Olavi V, joka on kuvattu patsaassakin (kuvassa) hiihtämässä anorakki päällään. Kuningas tunnetaan myös öljykriisin aikaisesta kuvasta, jossa hän matkustaa metrolla Holmenkollenille hiihtämään, koska yksityisautoilu oli kielletty sunnuntaisin. Huonommin kävi prinssi Charlesille, jonka kuningashuoneen pr-osasto raahasti ostoksille markettiin ottamatta huomioon, ettei prinssi ollut koskaan maksanut mitään itse eikä siis tiennyt, mitä kassalla pitäisi tehdä.

Nykyään kuningasperheet joutuvatkin koko ajan perustelemaan olemassaoloaan. Maailma ei ole entisensä sen jälkeen, kun Ranskan tuhatvuotisen dynastian viimeinen kuningas perheineen mestattiin suuren vallankumouksen jälkeen. Ranskan viimeisiä kuninkaallisia on totuttu historiassa pitämään todellisuudesta vieraantuneina tuhlureina, jotka ansaitsivatkin kohtalonsa. Historian tuomio ei liene aivan väärä, mutta kertomus heidän viimeisistä päivistään nosti palan kurkkuuni. He säilyttivät arvokkuutensa loppuun asti. Mitä teki Marie Antoinette mestauslavalla? Pyysi anteeksi pyöveliltään, koska oli vahingossa astunut tämän jalalle.


Alexander von Schönburg: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista mutta et ole uskaltanut kysyä (Atena 2009)
Alkuteos Alles, was Sie immer über Könige wissen wollten, aber nie zu fragen wagten (2008), suom. Tiina Hakala

Jan Guillou: Varkaiden markkinat

Innostuin Yläluokka-kirjan ansiosta tarttumaan jälleen kerran yhteen kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Siinä ryhmä tukholmalaisia poliiseja tutkii erikoisten omakotitalomurtojen sarjaa. Varkaat vievät uusrikkaiden asunnoista taidetta ja vuosikertaviinejä. Asukkaat ovat aina sopivasti poissa, missään ei näy murtojälkiä. Ryöstöt vaikuttavat sisäpiirintyöltä, mutta miksi superrikkaat kävisivät varkaissa? Kesän ja syksyn aikana Tukholmassa rakastutaan - ja murhataan ulkoministeri. Mukana juonen pyörteissä on myös Pahuudesta tuttuja henkilöitä.

Jan Guilloun Varkaiden markkinat on avoimesti poliittinen ja yhteiskuntakriittinen romaani. Se ei kuitenkaan vähennä tarinan vetävyyttä. Kritiikin kärki kohdistuu uusrikkaaseen liikemieseliittiin ja sen moraaliin - tai pikemminkin moraalin puutteeseen. Uusrikkailla on rahaa ja valtaa, mutta ei sen vastapainona velvollisuudentunnetta, makua tai käytöstapoja. Oman voiton maksimointiin pyritään jopa lain rajoja venyttäen. Kuinka käy, kun he joutuvat rikoksen uhreiksi? Ketä Guillou oikeastaan tarkoittaa varkailla?

Sain vuonna 2005 joululahjaksi ja olen lukenut sen siitä lähtien joka vuosi. Miksi? Eihän kirja kuitenkaan mikään maailmankirjallisuuden klassikko ole. Se on kuitenkin hyvin sujuva hyvänmielen kirja, jossa riittää hykerryttäviä käänteitä ja kiinnostavia henkilöitä. Lopussa kirkasotsaiset päähenkilöt voittavat ja pahikset nujerretaan. (Luulen, ettei juonipaljastus tule yllätyksenä Guilloun tuotannon ystäville.) Talousrikollisuus ja veronkierto jäävät kuitenkin elämään, kunnes yhteiskunnassa toisin päätetään.

Kirjassa riittää kaikenlaisia sivujuonia. On metsästysretkiä, viininmaisteluita ja rakkauskiemuroita. Aivan kaikkea en jaksa lukea joka uusintakerralla. Kun juoni on tuttu ja tietää, kuinka lopussa käy, voi keskittyä maistelemaan parhaita paloja matkan varrelta.

Mies ei eleelläkään osoittanut, että olisi valinnut jotain muuta, kehui hänen makuaan, viittasi hovimestarin luokseen, vaihtoi nopeasti ranskaksi kun huomasi sen olevan yksinkertaisempaa, pyysi yhtäkkiä anteeksi ja selitti, että madame on ruotsalainen, ja sitten he kuulostivat hetken ranskalaiselta kahvimainokselta kunnes homma oli ohi. (s. 29) 

Ponti asui niin kuin hän oli osoitteen kuultuaan kuvitellutkin, de Geersgatanilla Gärdetissä, viidennessä kerroksessa. Jo ympäristö sai hänet ajattelemaan omia vanhempiaan, hienoa muttei liian hienoa, keskiluokkaista mutta vähän ylempää keskiluokkaa, koulutusta ja tyyliä ja pettymystä tytärtä kohtaan, josta tuli vain poliisi (kunnes isä ymmärsi, että ylikomisario vastasi arvoltaan ainakin everstiluutnanttia), naisia jotka kävelyttivät pikkuruisia koiriaan ja lapsia jotka leikkivät kiltisti ja mallikkaasti. Portaikko oli marmoripinnotteinen, mutta hillittyä ruotsalaista vihreää, vaaleanruskeaa ja hiukan mustavalkoista marmoria, kuten vanhoissa lakkautetuissa mielisairaaloissa. Sopivan hienoa, pidättyväistä ja hyvän maun mukaista, ainakin ennen vanhaan. (s. 90-91)

Eihän näissä pätkissä ole mitään erityistä. Silti nautin niistä yhtä paljon jokaisella lukukerralla. Guilloumainen rönsyilevä kuvailu osuu niin maaliinsa. Lieneekö juuri rönsyilyn syytä, mutta en ole koskaan tykännyt lukea Guillouta ruotsiksi. Suomentaja osaa kieltä selvästi paremmin kuin minä.

Kuten luokkatietoiseen mielialaan virittynyt lukija huomaa, eivät hyviksetkään - joista edellä siteeratut pätkät kertovat - varsinaisesti mihinkään alaluokkaan kuulu. Hekin ovat menestyneet elämässään omalla työllään ja kotoa perityn sosiaalisen pääoman turvin. Itse asiassa he siis edustavat Kolbea mukaillakseni melko tyypillistä ruotsalaista meritokraattista yläluokkaa. Guilloun kritiikki ei kuitenkaan kohdistu siihen. Kuulu vain yläluokkaan kunhan maksat verosi, voisi olla Guilloun sanoma tiivistettynä. Ja poliisit ovat hyviksiä.


Jan Guillou: Varkaiden markkinat (Like 2004)
Alkuteos Tjuvarnas marknad (suom. Tuula Tuuva)

Laura Kolbe: Yläluokka

Luokkakeskustelu teki paluun jo muutamia vuosia sitten. Hyvinvointivaltioon liittyi unelma tasa-arvoisuudesta, mutta sekä materiaalinen että sosiaalinen pääoma periytyvät edelleen ja erot perheiden hyvinvoinnissa näyttäisivät olevan taas kasvamassa. Varsin tasa-arvoisessa Suomessakin ihaillaan naapurimaan kuninkaallisia ja muita sääty-yhteiskunnan jäänteitä, eivätkä aateliston ja muiden säätyjen perinteet ole kadonneet täältäkään, vaikka niiden lailliset etuoikeudet on lakkautettu jo lähes sata vuotta sitten. Kansa seuraa antaumuksellisesti keisarillisista tanssiaisista periytyviä linnanjuhlia, ja Downton Abbeyn kaltaiset kartanosarjat kuuluvat tv:n katselijoiden suosikkeihin. Kirjallisuudessakin yläluokka puhuttaa. Esimerkeiksi käy niin Jan Guilloun mainio Varkaiden markkinat kuin Jens Lapiduksen Stockholm noir -sarjakin.

Yhteiskunnan kerman elämä siis kiinnostaa, mutta mehevistä paljastuksista kiinnostuneille en voi Kolben kirjaa suositella. Lukija ei pääse tirkistelemään aateliskartanoiden seinien sisäpuolelle. Henkilökohtaisimmat kokemukset ovat luokkataustan merkitystä aiemminkin muun muassa teoksessa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007) pohtineen professori Kolben omia. Hänen suvussaan on sekä venäläisiä emigrantteja että torppareita, ja lukuisten yhteiskunnallisten tehtäviensä ansiosta professori on päässyt tutustumaan erilaisten eliittien elämään.

Julkisuudessa on oikeastaan kaksi tapaa suhtautua yläluokkaan. Toisaalta sitä ihaillaan ja kadehditaan - salaa. Sen elämäntyyli kiinnostaa. Toisaalta "eliittiä" paheksutaan ja vastustetaan joko luokkateorioihin tai tarkemmin jäsentymättömään herravihaan perustuen. Avoimesti siitä ei oikein sovi puhua. Ylempiä luokkia ei ole juuri uskaltauduttu tutkimaankaan. Helsingin Sanomien arvostelussakin Kolben luokka-analyysi arvioidaan vääräoppiseksi. Koska hän ei asetu vastustamaan yläluokan valtaa, hän siis selvästikin vaatii luokkajaon säilyttämistä. Mielestäni väite on ei ole perusteltavissa, etenkin jos ottaa laajemmin huomioon Kolben luokka-aiheisen tuotannon.

On totta, ettei Kolbe kauhistele yläluokkaisuutta. Hän toteaa, että se on olemassa kaikista tappoyrityksistä huolimatta. Kolben analyysi on neutraalia ja perustuu vankkaan tuntemukseen Suomen historiasta. Teos myös laajentaa käsitystä yläluokasta. Perinteisesti käsitteestä tulee mieleen aatelisto tai uudet raharikkaat. Kolben mielestä yläluokkaan on kuulunut kuitenkin myös muun muassa papisto, virkamiehistö ja akateemisesti koulutetut. Suomessa vanhaa yläluokkaa on vähän ja henkilökohtaisella lahjakkuudella on ollut mahdollista edetä yhteiskunnassa. Alipalkattuna pätkätyöläisenä on tosin vaikea hahmottaa itseään osaksi yläluokkaa tai eliittiä, vaikka akateeminen koulutus minulla onkin. Varmaan moni muukin kirjassa mainituista ryhmistä epäilee eliittiin kuulumistaan.

Puhuttelevaa on keskustelu luokka-aseman mukanaan tuomista velvollisuuksista. Etuoikeuksien vastapainona on varsinkin ennen pidetty velvollisuuksia. Etuoikeutetut on perinteisesti kasvatettu vaatimaan itseltään enemmän kuin muilta. Pitää tehdä kovasti työtä, olla reipas ja käyttäytyä aina moitteettomasti. Ihanteita on toki toteutettu vaihtelevalla menestyksellä. Vaatiiko jokin luokka nykyään itseltään velvollisuuksien täyttämistä? Vaaditaan velvollisuuksia lähinnä muille ja itselle vain oikeuksia, eikö niin. Etenkin valtaa pitävien soisi silti muistavan, että valtaan liittyy suuri vastuu.

Näyttää siltä, ettei yläluokka - tai yläluokat - ole katoamassa minnekään. Neutraali keskustelu aiheesta on tervetullutta, ja Kolben kirja on siihen arvokas lisä. Mitään viihdekirjallisuutta se ei kuitenkaan ole. Se on älyllinen mutta varsin kuivakka teos. Kannattaa se kuitenkin lukea, jos tämän päivän luokkakeskustelu kiinnostaa.

Olen huomannut, että blogin kävijämäärä on lisääntynyt, kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään. Toivottavasti uusi päivitys ei karkota kaikkia lukijoita. Toivotan samalla kaikille lukijoille mainiota alkanutta vuotta.

Lisäys: Kolbe kertoo kirjastaan radiossa.


Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus (Kirjapaja 2014)

Karl Marx & Friedrich Engels: Kommunistisen puolueen manifesti

Kuva: The Open University

Aave kummittelee Euroopassa. Siinäpä ehkä kirjallisuuden historian hienoin avauslause. Euroopan hulluna vuonna 1848 näyttikin siltä, että uudenlaiset voimat pyyhkäisevät maanosan yli.

Toisenkin luvun ensimmäinen lause on klassikko: Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Entäs manifestin viimeinen lause sitten: Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!

Nykyinen pääministerimme kohautti taannoin kysymällä, mitä eroa on äärioikeistolla ja äärivasemmistolla. (Toivoakseni se oli huumoria; muuten pelottaa ajatellakin, missä käsissä valtiolaivamme peräsin on.) Kysymykseen voisi vastata monellakin tavalla, mutta tässä eräs ajattelemisen arvoinen sitaatti:

"Se [porvaristo] on hukuttanut uskonnollisen hurmion, ritarillisen innostuksen ja porvarillisen hempemielisyyden pyhät värähdykset itsekkään laskelmoinnin jääkylmään veteen. [---]

Se on, sanalla sanoen, asettanut uskonnollisten ja poliittisten harhakuvitelmien verhoaman riiston avoimen, häpeämättömän, suoran ja raa'an riiston.

Porvaristo on riisunut pyhyydenhohteen kaikilta toimilta, joita tähän asti pidettiin kunnianarvoisina ja joihin suhtauduttiin pelonsekaisella hartaudella."

Siinä se taas on, loistonsa menettänyt maailma. Mutta toisin kuin se, mitä nyt kutsumme äärioikeistoksi, Marx ja Engels eivät haikailleet kadonnutta kulta-aikaa vaan olivat sitä mieltä, että nyt on aika panna kaikki uusiksi ja tuhota lopullisesti ne rakenteet, jotka johtavat heikompien sortoon. Tärkein näistä rakenteista on heidän mukaansa työn synnyttämien pääomien kertyminen yksityiseen omistukseen työn tekijöiden jäädessä osattomiksi työnsä hedelmistä.

Tällä hetkellä kommunismi vaikuttaa lähinnä historialliselta kuriositeetilta. Kommunistisen puolueen manifesti puolestaan kurottaa tulevaisuuteen. Työväenluokkaakaan ei varsinaisesti ole vielä olemassa, vaan kommunistit pyrkivät vasta rakentamaan sellaista. 1800-luvun puolivälissä todellisia vallankumouksellisia olivat kuitenkin porvarit, jotka olivat onnistuneet syrjäyttämään vanhan vallan. Marxin ja Engelsin mukaan porvariston tekemä vallankumous on välttämätön kommunistisen vallankumouksen kannalta, koska porvarillinen yhteiskunta ei pysty estämään proletariaatin kurjistumista. Lopulta kurjuuteen vajonneet ihmiset murtavat kahleensa ja ottavat pääoman johtamansa valtion haltuun.

Luokkataistelu pelkistyy porvareiden ja työläisten väliseksi viimeiseksi taistoksi. Kommunistisen puolueen tavoite on porvarillisten tuotantosuhteiden tuhoaminen ja yksityisen omistusoikeuden rajaaminen siihen, mitä kukin tarvitsee selvitäkseen jokapäiväisestä elämästään. Vallankumouksen ensimmäinen vaihe on proletariaatin diktatuuri, mutta lopulta luokkaerot katoavat kokonaan ja valtiovallasta voidaan luopua.

Klassikkojen lukeminen on tavallaan vähän vaikeaa, koska kaikkihan tietävät, mitä niissä sanotaan, miten niitä pitää tulkita. Ja ennen kaikkea mitä maailmanhistoriassa seuraavaksi tapahtui. Niinpä Kommunistisen puolueen manifestissa ei ollut kovinkaan paljon varsinaisesti yllättäviä asioita. Se ei ole pitkä eikä vaikea kirja, mutta se ottaa kuitenkin voimakkaasti kantaa oman aikansa asioihin ruotimalla muun muassa erilaisia sosialismin suuntauksia. Ainakin minun oli aika vaikea pysyä kärryillä, mihin keskusteluihin siinä oikeastaan viitataan.

Varhaiset kommunistit eivät voineet tietää, että heidän onnelansa ei toteudu ainakaan siellä, missä sen nimeen vannottiin. Maailma ei kuitenkaan ole entisensä, vaan työläiset ovat todellakin nousseet sorron yöstä - jopa niin hyvin, ettei työväenaate voisi enää vähempää heitä kiinnostaa. Vaikka kommunistinen maailmanvallankumous on ainakin toistaiseksi peruttu, luullakseni myönnämme kaikki, että ilman manifestia maailma olisi aivan erilainen eikä ainakaan parempi. Toisaalta sen olisi varmaankin kirjoittanut joku muu, jos Marx ja Engels eivät olisi tarttuneet tehtävään.

En silti pitäisi ihmeenä, vaikka jonkinlaiset vallankumousopit vielä kaivettaisiin naftaliinista, jos kansanjoukot tulevaisuudessa kurjistuvat tarpeeksi.


Karl Marx & Friedrich Engels: Kommunistisen puolueen manifesti (Kansankulttuuri 2013)

Marianne Fredriksson: Simon

Marianne Fredriksson: Simon (Otava 1999)
Alkuteos: Simon och ekarna (1985)

Miksi maailmaan tarvitaan vielä yksi uusi kirjallisuusblogi? Ei varmasti tarvitakaan, mutta tarvitsen paikan, mihin haudata kirja-analyysit, joista kukaan ei ole kiinnostunut. No, se puolustuspuheista.

Päätin aloittaa blogin pohtimalla Marianne Fredrikssonin romaania Simon, koska sain sen luetuksi eilen ja se oli pitkästä aikaa ensimmäinen "vakava" romaani, johon jaksoin paneutua. Fredriksson on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut koko joukon romaaneja. Joitakin niistä on suomennettukin. Olen aikaisemmin lukenut Anna, Hanna ja Johanna -romaanin, joka kertoo kolmen ruotsalaisen naisen, isoäidin, äidin ja tyttären, elämäntarinat. Pidin siitäkin kirjasta. Olin tosin lukenut Simonin jo puoleenväliin, ennen kuin tajusin, että kirjailija on sama.

Simonin päähenkilö on puoliksi juutalainen poika, joka syntyy ennen toista maailmansotaa aviottomana lapsena ja adoptoidaan ruotsalaiseen työläisperheeseen. Romaanissa seurataan hänen elämäänsä varhaisesta lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi. Kouluikää varjostaa toinen maailmansota, sodan pelko taisteluiden ulkopuolella pysyneessä Ruotsissakin ja tietysti eri tahoilta tihkuvat tiedot juutalaisten kohtaloista keskitysleireillä. Simon pidetään pitkään tietämättömänä juutalaisista juuristaan, mutta koulussa hän tutustuu osittain eksoottisen ulkonäkönsä aiheuttaman epäluulon vuoksi juutalaiseen poikaan, jonka varakas kauppiasisäkin ystävystyy Simonin perheen kanssa. Syntyy kohtalonyhteys kahden täysin eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan perheen välille. Erilaiset taustat aiheuttavat myös hankausta, myös siitä syystä, että herkkä ja lahjakas Simon on sivistyneen kauppias Lentovin mieleen, kun taas käytännöllinen Isak pärjää arjen töissä Simonin isän kanssa.

Juutalaisten kärsimys on kirjan keskeisiä teemoja. Se ravistelee jollain tavalla jokaisen päähenkilön elämää. Kuitenkin romaanissa kaikki muutkin ovat kärsineet pahuudesta ja välinpitämättömyydestä. Kurjissa oloissa vanhemmat eivät ole pystyneet rakastamaan kaikkia lapsiaan, vaan etenkin naisten on ollut pakko synnyttää maailmaan lapsia, joita he eivät ole halunneet. Tahallinen ja tahaton julmuus jättää jälkensä lapsiin, mutta traumoistaan huolimatta he pystyvät rakastamaan toisiaan ja olemaan siirtämättä kokemuksiaan seuraavalle polville. Romaani kertoo hyvien ihmisten kamppailuista pahassa maailmassa.

Kirja on erittäin liikuttava. Ihmisten kokema pahuus on kuvattu koskettavasti. Itkin monta kertaa kirjaa lukiessani, mutta tunteisiin vetoavat tapahtumat tuntuivat myös hiukan laskelmoiduilta. Aivan kuin käsikirjoitukseen olisi merkitty kohdat, joissa lukijan tulee purskahtaa itkuun. En ole aivan varma historiallisen kuvauksen uskottavuudestakaan. Osa kirjan henkilöiden kokemuksista ja mielipiteistä tuntuu hiukan liian alleviivatuilta, varsinkin yhteiskuntaluokkien välistä kitkaa kuvaavat kohdat. Toisaalta romaanin ei selvästikään ole ollut tarkoituskaan kuvata vain Ruotsin historiaa (kuten Anna, Hanna ja Johanna), vaan siinä liikutaan myös unen ja psykoottisten harhojen maailmoissa. Tarkemmin psykologiaa tuntematta veikkaisin, että Jungin teoriat ovat vaikuttaneet romaaniin aika paljon. Alitajunnassa vilisee myyttejä ja arkkityyppejä, jotka lopulta auttavat kirjan henkilöitä vapautumaan menneisyydestään.

Simon olisi aiheensa vuoksi helpointa luokitella historialliseksi romaaniksi, mutta järin realistinen se ei ole. Psykologisoivaa hömppää on toki ollut muissakin lähinnä naisille suunnatuissa kirjoissa - älkäämme unohtako esimerkiksi Cathy Kellyn ihmeellisen viisaita naisia. Irrationaaliset elementit eivät kuitenkaan haitanneet tarinaan uppoutumista, vaikka ne eivät kirjan henkilöihin suuhun istutettuina aina järin uskottavilta tuntuneetkaan. Luulenpa, että jossain välissä kotiini kerrostuu ainakin väliaikaisesti myös muita Fredrikssonin romaaneja.