keskiviikko 26. helmikuuta 2014

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita (Teos 2011)
Alkuteos: Nachtstücke 1816-1817

Hoffmannin kertomukset ahdistivat niin, että kesken jäi kirja.

Olen aina kysyttäessä ja joskus muutenkin kertonut, etten pidä mistään E.T.A. Hoffmannin jälkeen kirjoitetusta fantasiasta. Käsitys Hoffmannista on perustunut kahteen klassikona pidettyyn romaaniin eli Paholaisen eliksiireihin ja Kultaiseen maljaan, jotka luin abiturienttivuonna ja joista ensin mainitusta etenkin pidin kovasti. Looginen ja järkevä juoni on poroporvarillista hömpötystä, jota kunnon romantikon pitää vastustaa.

Kauhunovellikin on minulle varsin vieras kirjallisuudenlaji. Kuitenkin tuttavapiirissäni suuri osa ihmisistä kuuluu alakulttuureihin, joissa on tapana lukea H.P. Lovecraftia. Kuulun niihin, joiden mielestä Unet noitatalossa on ihanan karmaiseva ja Hulluuden vuorilla taas aivan tylsä kertomus. Oikeastaan Hoffmann kuitenkin ajatteli kirjoittavansa satuja. Onko fantasiakirjallisuudella ja saduilla muuta eroa kuin kirjoittamisajankohta (ennen Sormusten herraa vai sen jälkeen)?

Novaliksen aforismien suomentaja Vesa Oittinen määritteli romantiikan mielenkiinnoksi olemassaolon yöpuolta kohtaan. Hoffmannin kauhujutuista, tai saduissa, miten vain, ihmiset kohtaavat tahtomattaan kummallisia ja pelottavia voimia, jotka saattavat ottaa viattoman ihmisen valtaansa ja jopa lopulta tuhota hänet. Lovecraftin nihilistiseen maailmaan verrattuna Hoffmannin tarinoissa on erityisen ahdistavaa, että niiden pahuuden ja ahdistusten riivaamat päähenkilöt ovat kaikilla mittapuilla erityisen hurskaita ihmisiä. Lovecraftilla on omat mytologiansa, joita muut ovat myöhemmin täydentäneet, kun taas Hoffmannin tarinoiden arvomaailma on vankan kristillinen, vaikka varmasti monien mielestä kaikki kummallisuuden eivät hyvän kristityn ajatusmaailmaan oikein sovi.

Lovecraft rankaisee päähenkilöitään liiallisesta uteliaisuudesta - maailmankaikkeudessa on asioita, joista on parempi olla tietämättä mitään. Ei ole sattumaa, että Miskatonic-yliopiston tutkijatkin polttavat usein näppinsä. Olen vissiin joskus itsekin kuljeskellut julkisilla paikoilla kyseisen yliopiston t-paidassa...

Hoffmannin maailmassakin on synkkiä voimia, joiden olemassaolosta useimmat eivät tiedä mitään, mutta hänen päähenkilönsä ovat syyttömiä tilaansa. Ei ole mitään selitystä, miksi juuri heille käy huonosti. Ainakin minua rationaalisena ihmisenä sellainen pelottaa. Sekä omassa mielessä että maailmassa on asioita, joita ei voi hallita järjellä, jotka saattavat milloin vain pudota synkkänä verhona kaiken hauskan ja valmiiksi suunnitellun päälle. Ei osaakaan iloita asioista, joista pitäisi, lankeaa ahdistuksen synkkään kuiluun, vaikka kaikki olisi aivan hyvin. Pimeyden voimia ei voi paeta vain välttämällä tiettyjen tähtikuvioiden katselua öisin.

Siksi kertomuskokoelma jäikin kesken. Puolenvälin jälkeen se alkoi tuntua liian realistiselta ja omakohtaiseltakin. Miksi lukea jotain sellaista, mistä tulee vain paha mieli?

Onneksi keskeneräisyyskin kuuluu romantiikan ihanteisiin. Eihän Novaliskaan saanut teoksiaan valmiiksi.

Mutta onpas mahtava kulttuuriteko, että romantiikan klassikoitakin suomennetaan!

tiistai 25. helmikuuta 2014

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana - muistikuvia hävittäjälentäjän taipaleelta (Pohjola-kustannus 1956)

Tunnen jostain syystä tarvetta selitellä, miksi luin tämän kirjan. Siihen johti sinänsä hupaisa tapahtumien ketju, josta ei puuttunut yhteensattumia. Isäni antoi kirjan lainaan saatesanoin, että se on sitten humoristinen. Jääkööt yksityiskohdat kuitenkin armolliseen hämärään, ja samalla suotakoon minulle, että pohdin Ilmari Juutilaisen muistelmia kirjallisuutena enkä sotahistoriana. Tuskin tarvitsee edes perustella, miksi muistelmat ovat kaunokirjallisuutta.

Miksi siis selittelyn tarve? Viime aikoina sodista on kirjoitettu erinomaisia kirjoja, joista esimerkiksi Lauri Törnin sankarikulttia käsittelevä tutkimus (Tuntematon Lauri Törni, kirjoittaneet Pohjonen & Silvennoinen) kuului joululomani ehdottomiin lukuelämyksiin - siitä ehkä lisää toisella kertaa. Viime sotamme kuuluu edelleen vahvasti jaettuun tietoisuuteen, joten sen pohtiminen ei ole turhaa, vaikka toki minulla on perin epämilitanttina naisihmisenä lukuisia muitakin kiinnostuksenkohteita.

Asiaan. Humoristinen - sitä Juutilaisen muistelmat on todella. Sota ja ilmataistelut esitetään eräänlaisena leikkinä tai pelinä. Ammuttiin alas viholliskoneita, ja hauskaa oli. Oliko? Kyllä varmaan. Valitettavasti emme voi enää kysyä, ja olisimmeko edes vastausta saaneet.

Miten tämän nyt sanoisi kuulostamatta moralistilta tai epäisänmaalliselta? Ei kai kirjaa voi lukea kuin omasta näkökulmastaan. Sen herättämät tunteet peilaavat juuri lukijan arjen todellisuutta. Kun oma elämismaailma on aivan erilainen kuin toiseen maailmansotaan osallistuneella hävittäjälentäjällä, muisteloiden humoristinen sävy tuntuu lähinnä karmaisevalta. Tavallaan kirjan viehätyskin kumpuaa sen makaaberista huumorista. Aivan sydämetöntä se ei kuitenkaan ole, vaan rivien välissä ja kirjan loppupuolella jopa suoraan sanottuna Juutilainen kertoo ilahtuneensa, kun vastustajan taitava lentäjä onnistuu pelastautumaan alas ammutusta koneesta.

Tarinana Punalentäjien kiusana ei liene kummoinen. Punaista lankaa siinä ei oikein ole, vaan kirjailija hyppelee hupaisesta ja jännittävästä tapauksesta toiseen. Jos tapahtumien taustaa ei tunne, juonen seuraaminen on jokseenkin vaikeaa. Kirjailija olettaa, että lukija on lähtökohtaisesti niin kiinnostunut aiheesta, että nimet, käsitteet ja juonenkäänteet ovat jo hallussa. Minulle jää välillä hämäräksi, kuka ihminen, mikä lentokone ja mitä oikeastaan tapahtui. (En taida aivan kuulua kohderyhmään.)

Sen sijaan Juutilaisen kieltä on nautinto lukea. Siinä on hykerryttäviä sanavalintoja ja eläviä kuvauksia. Mieleen tulee melkeinpä Miika Nousiainen, jos nyt sallitte vertauksen niin erilaiseen kirjailijaan. Kielen varassa tarina pysyy elossa anekdootista toiseen. Nykyajan näkökulmasta sanavalinnat ovat myös piristävän poliittisesti epäkorrekteja ja sellaisina autenttisen tuntuisia.

Onhan se toinenkin ilmasotakirjailija kuulemma kertonut yrittäneensä kirjoittaa lähinnä tervehenkistä seikkailukirjallisuutta pojille. Juutilaisen muistelmissa on samaa  poikakirjahenkeä, kuten myös kirjan piirroskuvituksessa. Tavallaan on sääli, että muistelmat rajoittuvat sotatapahtumiin. Kirjaan olisi tullut toisenlaista syvyyttä, jos mukaan olisi otettu myös arki sodan jälkeen. Muista lähteistähän tiedämme, ettei se kovin helppoa ollut.

Valitettavasti kirja lähti jo seuraavalle lukijalle, joten en pysty antamaan näytettä Juutilaisen kielenkäytöstä. Lukekaa itse!

Ilmari Juutilaisen syntymästä tuli muuten kuluneeksi sata vuotta vain jokunen päivä sitten.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Marianne Fredriksson: Simon

Marianne Fredriksson: Simon (Otava 1999)
Alkuteos: Simon och ekarna (1985)

Miksi maailmaan tarvitaan vielä yksi uusi kirjallisuusblogi? Ei varmasti tarvitakaan, mutta tarvitsen paikan, mihin haudata kirja-analyysit, joista kukaan ei ole kiinnostunut. No, se puolustuspuheista.

Päätin aloittaa blogin pohtimalla Marianne Fredrikssonin romaania Simon, koska sain sen luetuksi eilen ja se oli pitkästä aikaa ensimmäinen "vakava" romaani, johon jaksoin paneutua. Fredriksson on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut koko joukon romaaneja. Joitakin niistä on suomennettukin. Olen aikaisemmin lukenut Anna, Hanna ja Johanna -romaanin, joka kertoo kolmen ruotsalaisen naisen, isoäidin, äidin ja tyttären, elämäntarinat. Pidin siitäkin kirjasta. Olin tosin lukenut Simonin jo puoleenväliin, ennen kuin tajusin, että kirjailija on sama.

Simonin päähenkilö on puoliksi juutalainen poika, joka syntyy ennen toista maailmansotaa aviottomana lapsena ja adoptoidaan ruotsalaiseen työläisperheeseen. Romaanissa seurataan hänen elämäänsä varhaisesta lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi. Kouluikää varjostaa toinen maailmansota, sodan pelko taisteluiden ulkopuolella pysyneessä Ruotsissakin ja tietysti eri tahoilta tihkuvat tiedot juutalaisten kohtaloista keskitysleireillä. Simon pidetään pitkään tietämättömänä juutalaisista juuristaan, mutta koulussa hän tutustuu osittain eksoottisen ulkonäkönsä aiheuttaman epäluulon vuoksi juutalaiseen poikaan, jonka varakas kauppiasisäkin ystävystyy Simonin perheen kanssa. Syntyy kohtalonyhteys kahden täysin eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan perheen välille. Erilaiset taustat aiheuttavat myös hankausta, myös siitä syystä, että herkkä ja lahjakas Simon on sivistyneen kauppias Lentovin mieleen, kun taas käytännöllinen Isak pärjää arjen töissä Simonin isän kanssa.

Juutalaisten kärsimys on kirjan keskeisiä teemoja. Se ravistelee jollain tavalla jokaisen päähenkilön elämää. Kuitenkin romaanissa kaikki muutkin ovat kärsineet pahuudesta ja välinpitämättömyydestä. Kurjissa oloissa vanhemmat eivät ole pystyneet rakastamaan kaikkia lapsiaan, vaan etenkin naisten on ollut pakko synnyttää maailmaan lapsia, joita he eivät ole halunneet. Tahallinen ja tahaton julmuus jättää jälkensä lapsiin, mutta traumoistaan huolimatta he pystyvät rakastamaan toisiaan ja olemaan siirtämättä kokemuksiaan seuraavalle polville. Romaani kertoo hyvien ihmisten kamppailuista pahassa maailmassa.

Kirja on erittäin liikuttava. Ihmisten kokema pahuus on kuvattu koskettavasti. Itkin monta kertaa kirjaa lukiessani, mutta tunteisiin vetoavat tapahtumat tuntuivat myös hiukan laskelmoiduilta. Aivan kuin käsikirjoitukseen olisi merkitty kohdat, joissa lukijan tulee purskahtaa itkuun. En ole aivan varma historiallisen kuvauksen uskottavuudestakaan. Osa kirjan henkilöiden kokemuksista ja mielipiteistä tuntuu hiukan liian alleviivatuilta, varsinkin yhteiskuntaluokkien välistä kitkaa kuvaavat kohdat. Toisaalta romaanin ei selvästikään ole ollut tarkoituskaan kuvata vain Ruotsin historiaa (kuten Anna, Hanna ja Johanna), vaan siinä liikutaan myös unen ja psykoottisten harhojen maailmoissa. Tarkemmin psykologiaa tuntematta veikkaisin, että Jungin teoriat ovat vaikuttaneet romaaniin aika paljon. Alitajunnassa vilisee myyttejä ja arkkityyppejä, jotka lopulta auttavat kirjan henkilöitä vapautumaan menneisyydestään.

Simon olisi aiheensa vuoksi helpointa luokitella historialliseksi romaaniksi, mutta järin realistinen se ei ole. Psykologisoivaa hömppää on toki ollut muissakin lähinnä naisille suunnatuissa kirjoissa - älkäämme unohtako esimerkiksi Cathy Kellyn ihmeellisen viisaita naisia. Irrationaaliset elementit eivät kuitenkaan haitanneet tarinaan uppoutumista, vaikka ne eivät kirjan henkilöihin suuhun istutettuina aina järin uskottavilta tuntuneetkaan. Luulenpa, että jossain välissä kotiini kerrostuu ainakin väliaikaisesti myös muita Fredrikssonin romaaneja.