Enni Mustonen: Ruokarouva

Syrjästäkatsojan tarina jatkuu nyt jo neljännellä osalla. Sitten edellisen osan, Emännöitsijän, ajassa on hypätty peräti kahdeksan vuotta eteenpäin. Ida Eriksson ei ole enää tyttönen vaan jo aikuinen nainen ja äiti. Hän on työskennellyt vuosia Ruotsissa professorin palveluksessa, ja kun professori kuolee, Ida saa perinnön, jonka turvin hän päättää palata Suomeen. Edellisen osan lopussa syntynyt tytär Kirsti on varttunut kouluikään ja on äitinsä tapaan näppärä ja työteliäs. Vaikutusvaltaisten ystävien avulla papinkirjoihin asti on saatu tarina, jonka mukaan Kirstin isä oli ennen tytön syntymää kuollut perämies ja vihitty aviomies. Suomessa totuuden tietää vain Ida itse.

Ida on siis saanut tarpeekseen palvelijan elämästä ja päättänyt yrittää omillaan. Hän näkee, että itsellisen naisen on helpompi kouluttaa tyttärensä kuin palvelijan. Hän ostaa Albergasta nykyisestä Espoosta huvilan, johon hän perustaa täysihoitolan. Ida on liittynyt omistavaan luokkaan, mutta sen naisista häntä erottavat muistot ankarasta työstä piikana. Suomen taide-elämän tähdet kuuluvat jälleen hänen elämäänsä - asuuhan naapurissa kuvanveistäjä Ville Vallgren, jonka kumppanista on suuri apu täysihoitolan perustamisesta. Säännöllisiin vieraisiin kuuluvat myös Leinon runoilijaveljekset. Vähitellen täyshoitolaan kertyy omalaatuinen seurue, joka alkaa aikojen koventuessa tuntea yllättävää yhteenkuuluvutta. Yksin ei Idan muutenkaan tarvitse olla, sillä hän kohtaa jälleen vanhoja ystäviään, myös entisen sulhasensa Eliaksen, joka on kokenut kovia Amerikassa. Syttyvätkö vanhat tunteet uudelleen?

Kirjan alussa eletään kevättä 1914. Pian alkaa suursota, jonka pärskeet ulottuvat syrjäiseen Suomeen asti. Kaikesta on pulaa. Venäläiset sotilaat ja santarmit pelottavat, ja muutenkin ympäröivä yhteiskunta tuntuu kovin levottomalta. Maailmansodan tapahtumat koskettavat täysihoitolankin hiljaista elämää, sillä asukkaiden joukossa on salaperäisillä metsäasioilla liikkuvia nuoria miehiä, joiden matka vie Ruotsin kautta Saksaan. Huhutaan mielenosoituksista ja vallankumouksesta Venäjällä, ja pian Suomikin on sisällissodassa. Vaikka Ida on vaatimattomista oloista lähtöisin, häneltä ei riitä ymmärrystä kapinoitsijoille. Erityisen luokkatietoinen tai poliittisesti aktiivinenhan hän ei ole koskaan ollut. Sodan lopputuloksenhan me kaikki tiedämme.

Tarina kattaa siis peräti neljä vuotta Suomen historiaa, eli melkoista haipakkaa siinä edetään. Rauhallisempi tahti olisi ehkä antanut vieläkin enemmän tilaa tarinan suurimmalle vahvuudelle eli elämänmakuiselle arjen kuvaukselle. Kirjailija käyttää paljon rivejä kuvatakseen, miten mikin askare on suoritettu. Vesi nousee kielelle, kun lukee, millaisia ruokia on valmistettu. Vaikka ajat ovat ankeat, tarinan perussävy on myönteinen. Vanhoihin ystäviin voi pääosin luottaa, ja naapurit auttavat toisiaan. Ida ottaa hoiviinsa vanhan ystävänsä Johanssonskan, joka on nyt vanha ja sairas ja laiminlöyty. Kun Kirstin luokkatoveri jää orvoksi, hän ei epäröi ottaa tätä luokseen ja kouluttaa omilla varoillaan. Melkeinpä pidän sarjan tästä osasta eniten. Tarina olisi toiminut ilman sivuroolissa vierailevia taiteilijasuuruksiakin.

Edellinen romaani Emännnöitsijä on arvioitu täällä.

Ruokarouva muissa blogeissa:

Kasoittain kirjoja
Kirjakko ruispellossa
Amman lukuhetki


Enni Mustonen: Ruokarouva (Otava 2016)

Uutuusromaaneja historiallisesta Helsingistä

Tämä kesäloma jää historiaan. Luin ennätysvähän, viikon aikana vain noin kolme kirjaa. Liekö syy lukijassa vai kirjoissa. Ennen matkaa onnistuin varaamaan kirjastosta tuoreeltaan kaksi etukäteen kiinnostanutta uutuutta: Enni Mustosen Emännöitsijän ja Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesän. Kumpikin kirja on jatkoa sarjaan. Emännöitsijän Ida Erikssonin vaiheista olemme saaneet lukea kirjoista Paimentyttö (2013) ja Lapsenpiika (2014). Yksityisetsivä Karl Axel Björk puolestaan seikkaili romaanissa Yön sydän on jäätä (2014), josta olen kirjoittanut täällä. Kirjoja yhdistää myös se, että ne kertovat elämästä 1900-luvun alkupuolen monikielisessä ja -kulttuurisessa Helsingissä. Mustosen kirja kuvaa aivan vuosisadan alkua, vuosia 1900-1905. Hämeen-Anttila taas keskittyy 1920-lukuun.

Vuosisadan alkua ja piika Ida Erikssonin elinpiiriä varjostavat niin kutsutut sortovuodet. Venäläishallinnon kovat otteet kauhistuttavat Idaakin, mutta hänen elämänsä soljuu niistä huolimatta arkisessa aherruksessa. Hän on muuttanut Helsinkiin taiteilija Albert Edelfeltin ateljeen emännöitsijäksi. Uusi työ tuo nuorelle naiselle vapautta, sillä nyt ei ole emäntää ja perhettä vahtimassa. Hän passaa heräävän kansakunnan kulttuurieliittiä, mutta omalle elämälle ei aina tunnu löytyvän aikaa. Omaa asemaansa tai yhteiskunnallista eriarvoisuutta hän ei kuitenkaan kyseenalaista, vaikka erityisesti yläluokan miehille mikä tahansa näyttää olevan sallittua. Ida on työssään miltei ärsyttävän reipas ja pystyvä. Vaikka työtä on paljon, hänellä on kuitenkin katto päänsä päällä ja kylliksi ruokaa. Kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset ovat hänelle enimmäkseen ystävällisiä. Aikakauden elämää kuvataan varsin myönteisessä valossa. Paatoksen pois jättäminen on tässä tapauksessa lukijaystävällinen valinta, mutta hieman päähenkilön elämismaailman säröttömyys yllättääkin jälkiviisasta lukijaa. Esimerkiksi työväenliikkeellä luulisi olevan jonkinlaisen aseman edes joidenkin henkilöiden elämässä. Mutta missä määrin myöhemmin tärkeiksi osoittautuneet asiat ylipäätään näkyivät tavallisten ihmisten elämässä?

Sisäasiainministeriössä työskentelevä Björk joutuu piikaa henkilökohtaisemmin poliittisten tapahtumien pyörteeseen, kun suojeluskuntain ja valtiovallan välit kiristyvät ja samaan aikaan kaupungissa jahdataan vakoilijoita ja pirtutrokareita. Myös vapaa-ajalla pitää kiirettä, koska nuoren miehen pitää jakaa aikansa peräti kolmen ihastuttavan naisen kanssa. Yksityisetsivän taitojakin tarvitaan salaperäisen kuolemantapauksen selvittelyyn. Liikkeellä on julma ja ovela myrkyttäjä. On aatteita, jotka kyseenalaistavat omasta mielestään heikompien yksilöiden ihmisarvon. Sellaista Björk vastustaa, vaikka humanismistaan huolimatta hänkin on eräänlainen elitisti. Hän kavahtaa työväen tapoja ja viihtyy yläluokkaisten sukulaistensa kultturellissa seurassa. Hämeen-Anttilan saarna poliittista ja uskonnollista hörhöilyä vastaan tuntuu paikoitellen hiukan keinotekoiselta ja alleviivaavalta.

Palaan kysymykseen, oliko lomalaisen lukuhaluttomuus lukijan vai kirjojen syytä. Sekä Emännöitsijä että Käärmeitten kesä ovat muodollisesti pätevää viihdettä, joten niitä ei voi liiaksi syyttää. Silti tuntui, kuin kumpikin kirjailija olisi keskittynyt etupäässä miljöön kuvaukseen ja jättänyt tarinan kehittelyn taustalle. Etenkään Hämeen-Anttilan kirjan juoni ei tunnu millään lähtevän käyntiin ennen puoltaväliä. Siihen asti piti jopa hiukan pinnistellä, jotta kirjaa sai ylipäätään luettua eteenpäin. Juoni on ennalta arvattava ja noudattelee salonkidekkarin kaavaa turhankin uskollisesti. Jotain yllättävää siihen olisi kaivannut lisää. Edellisestä kirjasta pidin todella paljon, mutta osa aikakauden lumovoimasta on jo käytetty. Björkin hahmokin jää ohuemmaksi kuin edellisessä osassa, jossa hänen puoliksi salattua yleellisyyden ja nautinnon haluaan kuvattiin kutkuttavasti. Epilogi antaa ymmärtää, ettei Björkin tarina ole vielä tässä.

Myös Emännöitsijä noudattelee lajityyppinsä perinteitä. Takakannessakin mainostettu tuhoon tuomittu rakkaustarina on suorastaan tuskastuttavaa luettavaa. Vieteltyjä piikoja olisi ollut ilman tätäkin tapausta kirjallisuudessa aivan tarpeeksi. Kirjan kiinnostavin anti on piian arjen kuvaus, joka osoittaa perehtyneisyyttä. Lukija saa tietää, kuinka vuosisadan alun keittiössä suoristetaan frakin hännykset tai viilennetään uunia pasteijanpaistoon sopivaksi. Miljöö tuntuu uskottavalta, vaikka kirjailijan täydellisen typerä Lapinvuokko (2010) jossain määrin laski luottoani siihen, että Mustonen tietäisi, mistä hän kirjoittaa. Myös Virpi Hämeen-Anttila on perehtynyt huolella myrkkyihin ja rikoksen tutkijoiden menetelmiin. Kummassakin kirjassa pidän myös siitä, että aikakauden monikielisyys ja erilaiset etniset ryhmät ovat näkyvästi läsnä. Puhutaan ruotsia ja asioidaan venäläisten ja juutalaisten liikkeissä.

Kirjavuori ei edelleenkään ole muuttumassa lifestyle-blogiksi. Liitän kuitenkin loppuun yhden kesälomakuvan blogin kirjoittajan luontaisimmasta habitaatista.

Enni Mustonen: Emännöitsijä (Otava 2015)

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä - Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia (Otava 2015)