Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi

Joskus sitä lukee sellaisia tietokirjoja, että itsekin ihmettelee. Esimerkiksi psykologi Hannele Törrösen uuden kirjan äitiyden vaietuista tunteista. Omia lapsiahan minulla ei ole. Luin kuitenkin kirjoittajan haastattelun Helsingin Sanomista ja kiinnostuin.

Edellisten sukupolvien karuja kokemuksia ei kirjassa kuitenkaan juuri käsitellä. Se lienee tarkoitettu selviytymisoppaaksi niille pienten lasten vanhemmille, joiden on vaikea löytää iloa arjestaan. Sanotaan, että kielteiset tunteet kuuluvat vanhemmuuteen. Hannele Törrönen on eri mieltä. Hänen mukaansa kielteisiä tunteita normalisoiva puhe ohittaa vanhempien todellisen hädän ja ahdistuksen. Sen asemesta pitäisi selvittää, mistä nämä tunteet johtuvat. Vanhemmilla on oikeus pyytää ja saada apua ahdistuksiinsa, ennen kuin arki käy liian raskaaksi.

Lapsen saamisen pitäisi olla iloinen asia. Törrösen mukaan se on kuitenkin myös hallitsematon ja alkuvoimainen tapahtuma, joka saattaa suistaa vanhempien suunnitelmat raiteiltaan. Monille synnytys aiheuttaa traumoja. Vauva voi tuntua ahdistavalta hirviöltä. Suhteet puolisoon ja muihin ihmisiin ovat koetuksella. Jotkut vanhemmat kohtelevat lasta epäoikeudenmukaisesti ja suorastaan julmasti. Törrönen selittää ongelmia vanhempien aiemmilla kokemuksilla. Jos on itsekin joutunut kärsimään huonoa kohtelua, on vaikea luoda suhdetta omaan lapseen. Tässä kohtaa aiempien sukupolvien kokemukset astuvat kehään.

Kirjan tähän puoleen en tietysti täysin toisen alan edustajana osaa ottaa kantaa. Kirjassa on kuitenkin muutakin, muun muassa keskustelua sukupuolesta ja yhteiskunnasta. Joidenkin kannanottojen perusteella kirjoittajalla vaikuttaa olevan traumoja 80-luvun radikaalifemismistä. Oman sukupolveni naiselle osa hänen kritisoimastaan keskustelusta tuntuu täysin vieraalta. Nykyfeminismissä ei esimerkiksi vastusteta miehiä vaan sukupuolijärjestelmän piirteitä, jotka sortavat sekä naisia että miehiä. Onhan miesfeministejäkin olemassa. Kirjassa esitetyssä tasa-arvoajattelun kritiikissä on kuitenkin myös erittäin kiinnostavia ajatuksia. Lienemme samaa mieltä siitä, että isien aktiivinen vanhemmuus on vain hyvä asia, mutta Törrönen näkee samalla äitien keskinäisten verkostojen heikentyneen. Hänen mukaansa tarvitaan myös sellaisia yhteisöjä, joissa samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat jakaa kokemuksiaan. Miten mahtaa olla? Eihän yhteinen biologinen sukupuolikaan välttämättä takaa sitä, että toisen kokemuksen voisi ymmärtää. Toisaalta yhteisön typistyminen ydinperheeseen on omiaan luomaan kohtuuttomia vaatimuksia puolisoa kohtaan.

Törrönen moittii suomalaista kulttuuria muutenkin siitä, että odottava ja synnyttänyt äiti jätetään kovin yksin. Ihanteena on nopea paluu takaisin yhteiskuntaan ja ikään kuin entiseen elämään. Äitiyttä ei arvosteta yhtä paljon kuin työelämässä menestymistä. Itsenäisyyden toinen puoli on yksinäisyys. Etenkin ahdistuksissa elävien vanhempien pitäisi saada jakaa ajatuksiaan muiden ihmisten kanssa. Väsynyt äiti tarvitsee hoivaa ja kuuntelijaa. Hyvänä esimerkkinä oikeanlaisesta yhteisöllisyydestä Törrönen mainitsee sosiaalisen median hätäkahviverkoston.

Suomalaisen yhteiskunnan yksinäisyyden vastakohtana Törrönen kuvaa "primitiivisten kansojen viisautta". En tiedä, onko tämä enemmän koomista vai karmeaa - etenkin kun hän ilmeisesti laskee primitiivisiin kansoihin myös länsimaiden ulkopuolelta tulleet maahanmuuttajat. Hän esittää naiiveja yleistyksiä tyyliin "Afrikassa naisen keho on pyhä - länsimaissa taas kurinpidon kohde". Kyllä kehollisuus on kontrolloitua kaikissa kulttuureissa, vaikkakin eri tavoilla. On tietysti hienoa, että kirjoittaja pyrkii näkemään toiseudessa etupäässä hyviä puolia, mutta tällainen lähestymistapa palvelee kuitenkin lähinnä länsimaisen elämäntavan kriitikon eksotiikannälkää ja jättää huomiotta näihin vieraisiin tapoihin sisältyvät valtarakenteet. Minua on muutenkin aina ärsyttänyt, kun lastenkasvatuksessa vedotaan esimerkiksi metsästäjä-keräilijäkansojan "luonnollisiin" tapoihin - unohtaen, että perinteisesti näissä yhteisöissä vain puolet lapsista on selvinnyt aikuiseksi ja pikkulapsia jopa surmataan, jos yhteisö ei pysty huolehtimaan heistä. Toki voidaan ajatella, että vieraista kulttuureista (tai pikemminkin oletuksesta, millaisia nämä kulttuurit ovat) omaksuttaisiin vain hyvät käytännöt. Toiseuden ihailu voi kuitenkin olla myös sen vähättelyä, typistämistä omien kuvitelmien välikappaleeksi. (Ehkä tämä kohtuuton ärsyyntyminen johtuu siitä, että tunnistan ajatuksista itseni nuorena opiskelijana.) Kirjassa on muitakin väitteitä, joihin kriittinen lukija kaipaisi lähdeviitettä. Onko kyse tutkimustuloksista vai Törrösen omista kokemuksista psykologin työssä? Ja mistä ovat peräisin kursivoidut kertomukset esimerkkiperheistä? Ovatko ne kirjoittajan sepittämiä vai todellisten ihmisten tarinoita?

Nämä ovat tietenkin sivuseikkoja itse aiheen kannalta. Pikkulapsiperheiden kohtaamia ongelmia ja kielteisiä tunteita käsitellään kirjassa monipuolisesti ja käytännönläheisesti. Pääpaino on siinä, miten ongelmat voidaan tunnistaa ja ratkaista. Kirjan perusviesti on optimistinen: vaikeista tilanteista selviytyy. En tosin tiedä, jaksaako lopenuupunut ihminen lukea tällaista kirjaa, mutta ainakin se tarjoaa ajattelemisen aihetta meille muille. Miten voisimme olla vaikeuksiin joutuneiden tukena - vähättelemättä heidän kokemuksiaan?


Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi. Selviytymisen ja ilon kirja (Kirjapaja, 2015)

Marianne Fredriksson: Simon

Marianne Fredriksson: Simon (Otava 1999)
Alkuteos: Simon och ekarna (1985)

Miksi maailmaan tarvitaan vielä yksi uusi kirjallisuusblogi? Ei varmasti tarvitakaan, mutta tarvitsen paikan, mihin haudata kirja-analyysit, joista kukaan ei ole kiinnostunut. No, se puolustuspuheista.

Päätin aloittaa blogin pohtimalla Marianne Fredrikssonin romaania Simon, koska sain sen luetuksi eilen ja se oli pitkästä aikaa ensimmäinen "vakava" romaani, johon jaksoin paneutua. Fredriksson on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut koko joukon romaaneja. Joitakin niistä on suomennettukin. Olen aikaisemmin lukenut Anna, Hanna ja Johanna -romaanin, joka kertoo kolmen ruotsalaisen naisen, isoäidin, äidin ja tyttären, elämäntarinat. Pidin siitäkin kirjasta. Olin tosin lukenut Simonin jo puoleenväliin, ennen kuin tajusin, että kirjailija on sama.

Simonin päähenkilö on puoliksi juutalainen poika, joka syntyy ennen toista maailmansotaa aviottomana lapsena ja adoptoidaan ruotsalaiseen työläisperheeseen. Romaanissa seurataan hänen elämäänsä varhaisesta lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi. Kouluikää varjostaa toinen maailmansota, sodan pelko taisteluiden ulkopuolella pysyneessä Ruotsissakin ja tietysti eri tahoilta tihkuvat tiedot juutalaisten kohtaloista keskitysleireillä. Simon pidetään pitkään tietämättömänä juutalaisista juuristaan, mutta koulussa hän tutustuu osittain eksoottisen ulkonäkönsä aiheuttaman epäluulon vuoksi juutalaiseen poikaan, jonka varakas kauppiasisäkin ystävystyy Simonin perheen kanssa. Syntyy kohtalonyhteys kahden täysin eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan perheen välille. Erilaiset taustat aiheuttavat myös hankausta, myös siitä syystä, että herkkä ja lahjakas Simon on sivistyneen kauppias Lentovin mieleen, kun taas käytännöllinen Isak pärjää arjen töissä Simonin isän kanssa.

Juutalaisten kärsimys on kirjan keskeisiä teemoja. Se ravistelee jollain tavalla jokaisen päähenkilön elämää. Kuitenkin romaanissa kaikki muutkin ovat kärsineet pahuudesta ja välinpitämättömyydestä. Kurjissa oloissa vanhemmat eivät ole pystyneet rakastamaan kaikkia lapsiaan, vaan etenkin naisten on ollut pakko synnyttää maailmaan lapsia, joita he eivät ole halunneet. Tahallinen ja tahaton julmuus jättää jälkensä lapsiin, mutta traumoistaan huolimatta he pystyvät rakastamaan toisiaan ja olemaan siirtämättä kokemuksiaan seuraavalle polville. Romaani kertoo hyvien ihmisten kamppailuista pahassa maailmassa.

Kirja on erittäin liikuttava. Ihmisten kokema pahuus on kuvattu koskettavasti. Itkin monta kertaa kirjaa lukiessani, mutta tunteisiin vetoavat tapahtumat tuntuivat myös hiukan laskelmoiduilta. Aivan kuin käsikirjoitukseen olisi merkitty kohdat, joissa lukijan tulee purskahtaa itkuun. En ole aivan varma historiallisen kuvauksen uskottavuudestakaan. Osa kirjan henkilöiden kokemuksista ja mielipiteistä tuntuu hiukan liian alleviivatuilta, varsinkin yhteiskuntaluokkien välistä kitkaa kuvaavat kohdat. Toisaalta romaanin ei selvästikään ole ollut tarkoituskaan kuvata vain Ruotsin historiaa (kuten Anna, Hanna ja Johanna), vaan siinä liikutaan myös unen ja psykoottisten harhojen maailmoissa. Tarkemmin psykologiaa tuntematta veikkaisin, että Jungin teoriat ovat vaikuttaneet romaaniin aika paljon. Alitajunnassa vilisee myyttejä ja arkkityyppejä, jotka lopulta auttavat kirjan henkilöitä vapautumaan menneisyydestään.

Simon olisi aiheensa vuoksi helpointa luokitella historialliseksi romaaniksi, mutta järin realistinen se ei ole. Psykologisoivaa hömppää on toki ollut muissakin lähinnä naisille suunnatuissa kirjoissa - älkäämme unohtako esimerkiksi Cathy Kellyn ihmeellisen viisaita naisia. Irrationaaliset elementit eivät kuitenkaan haitanneet tarinaan uppoutumista, vaikka ne eivät kirjan henkilöihin suuhun istutettuina aina järin uskottavilta tuntuneetkaan. Luulenpa, että jossain välissä kotiini kerrostuu ainakin väliaikaisesti myös muita Fredrikssonin romaaneja.