Tuija Lehtinen: Laura-sarja

Laura Koivisto on ihan tavallinen pikkukaupunkilaistyttö. Hänen vanhempansa ovat eronneet. Isä asuu Saksassa. Suomessa Lauran perheeseen kuuluu äidin ja isäpuolen lisäksi kolme veljeä, joista jokainen on omalla tavallaan harmillinen. Laura-sarjan kymmenessä kirjassa seurataan tytön elämää seiskaluokalta abikevääseen ja uuden elämän kynnykselle. Koulun, kaverien ja ihastusten lisäksi hänen elämäänsä kuuluu tanssiharrastus ja työ paikallisradion nuortenohjelmassa.

En koskaan lukenut Laura-sarjaa, kun vielä kuuluin kohdeyleisöön. Ensimmäisten kirjojen ilmestyessä olin luullakseni jokseenkin samanikäinen kuin kirjojen päähenkilö. Nyt kirjoista tuli nostalgiatrippi tuohon aikakauteen, joskaan ei aivan suoraan omaan nuoruuteeni. Minä kun en ollut Lauran kaltainen suosittu ja menevä tyttö vaan hevosista, luonnosta ja kaikenlaisesta idealismista innostunut nörtti. Ensimmäisissä kirjoissa eletään vielä vähitellen lamasta toipuvassa Suomessa, jossa materiaalinen kulutustaso ei ole lähelläkään nykyistä. Enimmäkseen ihan hyvin pärjättiin silti, eli nykyäänkin pärjättäisiin vähemmällä. Lauran isä(puoli) työskentelee rakennusalalla ja on välillä työttömänä (tosin todellisuudessa työkkäri olisi rankaissut siitä, ettei hän "jäänyt makaamaan" vaan teki pikkuhommia naapureille ja laulukeikkaa tanssiorkesterissa). Nelilapsinen perhe asuu kerrostalokolmiossa. Vaikka Lauran äiti kokoaa työkseen kännyköitä, niin sanotuilla tavallisilla ihmisillä niitä ei vielä ole. Internet on jo yleistymässä, mutta nuoret pääsevät chattailemaan lähinnä kirjaston koneilla, jotka voi varata vain tunniksi kerrallaan. Sellaistahan se oli alkuun. Myöhemmissä osissa päähenkilöt saavat kännykät ja nettiyhteyden kotiin suunnilleen siihen aikaan, kun muistan tällaista tapahtuneen myös omassa nuoruudessani. Jossain vaiheessa markat vaihdetaan euroihin. Kirjoissa aika ei etene kuitenkaan aivan synkassa todellisuuden kanssa, kun kuutta vuotta kuvaavien kirjojen kirjoittamiseen on kirjailijalta kulunut lähes kymmenen vuotta ja tarina on sidottu kirjoittamisajankohdan tapahtumiin. Kirjoissa on myös kiusallisia asiavirheitä, joita on vaikea selittää. Erityisesti minua ihmetyttää, että luokaton lukio on ilmeisesti mennyt Lehtiseltä täysin ohi, vaikkei se tuolloinkaan ollut uusi asia.

Vaikka ostarilla päivystää ongelmanuorten jengi, jota yläasteikäinen Laura pelkää tosissaan, nuorten elämä on varsin kilttiä ja siistiä. Ostarin jengi uhkailee väkivallalla, mutta koulukiusaamista ei kirjoissa kuvata. Päähenkilöistä kukaan ei juuri käytä alkoholia, vaikka eletään aikaa, jolloin nuorten alkoholinkäyttö oli huomattavasti yleisempää kuin nykyään. Huumeiden käyttöä tarjotaan selitykseksi itse kunkin outoon käytökseen, mutta todellisuudessa niitä käyttävät vain stereotyyppisesti kuvatut ulkomaalaiset nuoret, joita on tarinassa ylipäätään vain muutamia. Kaikki henkilöt ovat valkoihoisia ja turvallisen heteroseksuaalisia. Jännittävää eksoottista toiseutta edustaa Rovaniemelle muuttaneen henkilön (nimestä päätellen) saamelainen poikaystävä, jonka vanhemmat ovat poronhoitajia. Vaikka henkilöt tekevät virheitäkin, tarinan yleissävy on puhdashenkinen ja kasvattava. Vastuuntuntoiset vanhemmat ovat lopulta oikeassa.

Luultavasti en yläaste- ja lukioiässä olisi pitänyt Laurasta ollenkaan, mutta aikuisena häneen pystyy suhtautumaan ihan vain romaanihahmona. Jotain angstia Laura-kirjat ovat ilmeisesti herättäneet muissakin nuorissa. Laura on ärsyttävän ylivoimainen erityisesti "vihollisiinsa" verrattuna, joista keskeisin on tyttökirjojen klassinen pahishahmo Tytti, merkittävässä asemassa olevan perheen itsekeskeinen ja häikäilemätön tytär. Kieroilu ei kuitenkaan auta Tyttiä, sillä Laura lyö aina kaikki laudalta häikäisevällä ulkonäöllään ja tanssitaidoillaan. Radiotyökin herättää kateutta luokkatovereissa. Laura on myös poikien suosiossa. Hän ihastuu usein, mutta lopettaa orastavat suhteet nopeasti kyllästyessään. Minusta hän kohtelee usein poikia huonosti, kuten myös kavereitaan. Erityisesti vanhaan parhaaseen kaveriinsa Jennaan hän suhtautuu alentuvasti ja huvittuneesti, mutta suree kuitenkin, kun Jenna löytää uudet parhaat kaverit opiskelupaikkakunnaltaan. Suosittujen ja epäsuosittujen keskinäistä hierarkiaa on näissä kirjoissa kuvattu suosittujen nuorten näkökulmasta. Kuten uutukaisessa Välivuodessa, Laura-kirjoissakin opetetaan, että tyttö saa olla vain sopivasti ahkera ja lahjakas, kuten vaikkapa Laura. Tärkeämpää on olla kaunis ja suosittu. Kympin tytöt, kuten kirjasarjan Eilaliina, ovat naurettavia ja omituisia hahmoja, jotka kelpaavat poikien pelotteluun ja myöhemmin lukiossa ryhmätyön luotettaviksi puurtajiksi. Todellisuudessa vakavaa kirjallisuutta ja taide-elokuvia harrastava Eilaliina olisi luultavasti ollut koulukiusattu ja tuntenut suurta vierautta tylsemmistä asioista kiinnostuneiden luokkatoverien keskuudessa. Nuortenkirjallisuudessa on valitettavasti vain harvoja tyttöhahmoja, joihin kympin tyttö pystyy samaistumaan. Suosikkini on fiksu ponityttö Piglet Ek. Ehkä ainoastaan sopivasti fiksut ja suositut tytöt ovat nuortenkirjailijoille tärkeämpi kohderyhmä.

Vaikka Laura-kirjoissa riittää ärsyttäviä piirteitä - joihin keskityn liikaakin tässä kirjoituksessa -mielestäni ne ovat kuitenkin kiistämättä hyviä kirjoja. Tarina etenee, henkilöt kehittyvät, dialogi toimii ja tapahtumat ovat uskottavia. Löysin kirjat lähikirjaston tänään palautetuista, eli kyllä niitä edelleen joku muukin lukee.


Tuija Lehtinen:

Laura, kultatukka (Otava, 1997)
Rakas Laura (Otava, 1998)
Laura menopäällä (Otava, 1999)
Laura, ystäväni (Otava, 2000)
Laura kielikurssilla (Otava, 2001)
Laura ja Akun tehdas (Otava, 2002)
Laura sydän syrjällään (Otava, 2003)
Laura kesätöissä (Otava, 2004)
Laura pitää pintansa (Otava, 2005)
Laura, sua kaipaan (Otava, 2006)

Jean Webster: Patty korkeakoulussa

St.Ursula-koulun tytöt oli lapsuuden ehdottomia suosikkikirjojani. Se kertoi parempien perheiden tytärten sisäoppilaitoksesta 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Siinä seikkaili muun muassa ilkikurinen Patty Wyatt, ja kun löysin antikvariaatista saman kirjailijan Patty korkeakoulussa -nimisen teoksen, luulin sitä ikisuosikkini jatko-osaksi. Vaikka se tosiaan kuvaa Pattyn myöhempää elämää, se on itse asiassa kirjoitettu ennen St.Ursula-koulun tyttöjä (Just Patty, 1911).

Ennen taustatyötä olin oikeastaan pettynyt kirjaan. Se koostuu sarjasta anekdootteja vailla kunnollista tarinaa. St.Ursula-koulun tyttöjen Patty oli toki aina valmis kepposiin, mutta korkeakoulussa hän näyttää taantuneen vain ilkeäksi. Muissa henkilökuvauksissa syvyyttä ei ole senkään vertaa.

Ehdin jo surra myös sitä, että kirjasta oli kadonnut kokonaan feminismi. St.Ursula-koulun tytöthän on kirjoittamisajankohtaansa ja oletettuun kohdeyleisöönsä nähden ällistyttävän poliittinen kirja. Vaikka tytöille opetetaan koulussa porvarillisen siveää käytöstä, osa opettajista on aitoja naisasianaisia, ja tytöt oppivat vaatimaan oikeuksia niin naisille kuin sorretuille työläisillekin. Eihän tätä puolta osannut lapsena ajatella, mutta nyt kiinnostaisi kyllä tietää, mitä edvardiaanisen ajan yläluokkaiset teinitytöt mahtoivat kirjan huonosti peitellystä yhteiskunnallisesta paatoksesta tuumata. Toisaalta kyseiset aatteet kuuluivat kiistatta kyseisen aikakauden henkiseen ilmastoon ja olivat ehkä jossain määrin jopa tutumpia tuon ajan ihmisille kuin nykynuorille.

Patty tovereineen on monellakin tavalla etuoikeutettu, eikä vähiten sen vuoksi, että hän saa jatkaa opintojaan korkeakoulussa. Kyseinen korkeakoulu ei tosin juurikaan muistuta nykyistä yliopistoa. Se on pikemminkin sisäoppilaitoksen jatko. Siellä opiskelee vain nuoria naisia, joiden aineyhdistelmät vaikuttavat aika hämmentävältä kokoelmalta erilaisia yleissivistäviä lukuaineita, niitä samoja, joita he pänttäsivät edellisessäkin koulussa. Vieraita saa käydä vain rajoitetusti, ja oppilaskunta valvoo, ettei kukaan jää liian monta kertaa pois jumalanpalveluksista. Tieteen tekeminen ei näytä opetukseen kuuluvan. Mahtoiko saksalainen sivistysyliopisto olla muutenkaan laajemmin tunnettu Yhdysvalloissa vielä tuolloin?

Tuskin luen kirjaa aivan heti uudestaan, mutta se ansaitsee paikkansa kirjahyllynsä klassikkoarvonsa ansiosta. Onneksi Webster kehittyi myöhemmin kirjailijana ja kirjoitti pari muutakin klassikoksi noussutta nuortenromaania. Tunnetuin lienee Setä Pitkäsääri (Daddy-Long-Legs, 1912).

Jean Webster: Patty korkeakoulussa (Otava 1961)
Alkuteos: When Patty Went to College 1903

Harmaita ruotsalaisia poneja

Nan Inger:
Perheeseen tuli poni 1975 (Sedan red jag Dunet 1968)
Tyttö ja tytöllä hevonen 1977 (Att vara flicka och ha egen häst 1969)
Seuraavana ratsastaa Piglet Ek 1978 (Var god rid! 1970)

Lisbeth Pahnke: Britta-sarja 1971-80 (ruotsiksi 1966-1979)

Valitan kehnoja bibliografisia tietoja - laiskuus iski. Kirjojen pitäisi kyllä löytyä näilläkin viitteillä kirjastoista tai antikvariaateista. Kirjakaupoista ei kannata kysyäkään. Ilmestymisvuodet kuitenkin lisäsin, koska mielestäni ne ovat oleellista tietoa. Kirjat ovat aina oman aikakautensa tuotteita.

Sekä Nan Ingerin että Lisbeth Pahnken kirjat ovat omia ikisuosikkejani, jotka olen lukenut niin monta kertaa, että osaan ne käytännössä ulkoa. Se ei estä lukemasta niitä aina vain uudestaan. Ne kertovat tytöistä, jotka harrastavat hevosia ja ratsastusta, ja ne on kirjoitettu tytöille, jotka harrastavat hevosia ja ratsastusta. Tai vähintäänkin toivoisivat harrastavansa. Kummankin kirjasarjan päähenkilöllä on oma harmaa (täsmällisemmin ilmaistuna kimo) poni. Kirjoissa kuvataan tytön, ponin ja ystäväpiirin arkisia tapahtumia.

Genrehän on varsin laaja ja Suomessakin suosittu. Kuitenkin Nan Ingerin ja Lisbeth Pahnken kirjat ovat mielestäni verrattomasti parempia kuin suurin osa kilpailijoistaan. Yleensähän tarina menee niin, että köyhä tyttö pelastaa kurjan hevosen, jota kukaan ei ymmärrä, oppii ratsastamaan yliluonnollisen nopeasti ja lopulta voittaa kaikki huomattavasti rikkaammat ja ilkeämmät kanssakilpailijat isoissa kilpailuissa. Monesti juoneen liittyy rikosten ratkaisemista tai muita perin epäuskottavia seikkailuja.

Ingerin ja Pahnken kirjat ovat realistisempia. Niistä käy ilmi, kuinka vaikeaa ratsastus on ja kuinka paljon harjoitusta yksinkertaistenkin asioiden oppimiseen vaaditaan. Pigletin Untuvasta tulee lopulta erinomainen kouluratsastusponi, mutta sen ei selitetä johtuvan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta tai ylimaallisesta ymmärryksestä tytön ja ponin välillä. Piglet harjoittelee valtavasti taitavien opettajien johdolla. Häntä valmentavat niin ratsastusta harrastavat vanhemmat kuin lähellä asuva ratsumestarikin. Silti ponin harjaannuttaminen kestää pari vuotta. Britasta puolestaan ei koskaan tule varsinaisesti mestariratsastajaa, vaikka kirjasarja seuraa hänen uraansa arviolta noin kuuden vuoden ajan eikä Britta ole aloittelija edes ensimmäisessä kirjassa.

Arkisen uurastuksen kuvaaminen tekee kirjoista sellaisia hevosnörttiromaaneja, että ne tuskin aukeavat kenellekään, jolla ei ole omakohtaista kokemusta ratsastamisesta. Ratsastuksen harrastajille erilaisten harjoitusten kuvaukset ovat puolestaan hyvin antoisia. Britta-kirjojen suomennokset vain ovat niin kehnoja, että ratsastuksen harrastajallekin jää hämäräksi, mitä mahtoi tarkoittaa kouluradalla tarkoituksellisesti ratsastettu ristilaukka (vastalaukka vai laukanvaihto) tai estetyyppi vinopuomi (ristikko?). Sehän nyt tietenkin on aivan genren arkipäivää, että brun käännetään ruskeaksi eikä ruunikoksi. Vastaavasti englanninkielisten heppakirjojen chestnut on suomennoksissa järjestään kastanjanvärinen eikä rautias. Kustantajat hei, olisi kulttuuriteko suomennuttaa Britta-sarja uudestaan!

Jotkut asiat hevosmaailmassa ovat muuttuneet paljon 60-luvulta, toiset taas eivät juurikaan. Sekä Pigletin että Brittan elämässä on esimerkiksi aivan realistinen mahdollisuus ratkaista hevosenhankintaongelma ostamalla armeijalta "kruununhevonen". Samoin kenttien laidoilla vilahtelee ratsumestareita. Ei kai niitä ole enää armeijassa edes Ruotsissa? Kaikessa toiminnassa on vanhan hevoskulttuurimaan leima, joka puuttuu Suomesta vieläkin.

Britta-kirjoissa ei oteta oikeastaan millään tavalla kantaa ympäröivään yhteiskuntaan. Aika näkyy lähinnä siinä, että kirjasarjan alussa hämmästellään Tanskan oikeanpuoleista liikennettä. Sen sijaan Pigletin elämää 60-luvun lopun kuohunta koskettaa opiskelijaradikalismista viehättyneen sisaren kautta. Tämä yrittää järisyttää perheen ja uneliaan maalaiskylän elämää maailmanparannusajatuksineen. Nyky-Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa ajatellessa vaikuttaa jokseenkin ironiselta, millaista kuohuntaa Maria-siskon mustaihoinen brittisulhanen John aiheuttaa ihmisissä, jotka eivät ole mustaa miestä koskaan ennen nähneet - etenkin kun käy ilmi, ettei John ole laulaja tai juoksija vaan diplomaatinuralle pyrkivä sosiologi.

Vaikka kirjat keskittyvät poniasioihin, tyttöjen elämässä on muutakin. Perheeseen tuli poni kertoo 13-vuotiaan Pigletin ensimäisestä lukukaudesta uudessa koulussa. Hänhän muuttaa perheineen maalle kaupungista, missä hän on käynyt hienoa kokeilukoulua. Koulukuvaus on jokseenkin inhorealistista. Yleensä nuortenkirjoissa päähenkilöt eivät juuri perusta koulusta. Kai sellaisen ajatellaan puhuttelevan nuorisoa. Sen sijaan Piglet on hyvä koulussa, minkä vuoksi minun on aina ollut helppo samaistua häneen. Seuraavassa kirjassa Piglet viettää ystävineen kesälomaa. Seuraavana ratsastaa Piglet Ek puolestaan kuvaa vain yhtä viikonloppua pari vuotta kahden ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Untuva on kehittynyt ratsuna - ehkä on kirjallisesti hyvä ratkaisu jättää välistä pari vuotta päivittäisiä harjoituksia - mutta on Piglet itsekin paljon kypsempi ja aikuisempi.

Myös Britta on kirjasarjan alussa esiteini. Hän ratsastaa paikallisessa ratsastuskoulussa - omasta ponista ei ole vielä tietoakaan. Koulun jälkeen Britta pääsee töihin ratsastuskoululle. Viimeisissä osissa hän on parikymppinen ja vaihtaa lopulta poneista hevosiin. Hevosjuonen rinnalla kulkee Brittan ja Lassen syvenevä ystävyys. Lapsena en osannut edes ajatella sitä mahdollisesti romanttisena tarinana. Pahnken taitavuutta osoittaa hienovaraisuus, jolla hän vihjailee, että ehkä Lasse ei olekaan vain ratsastajatoveri ja vanha tuttava. Monet muut hevostyttökirjathan sortuvat imeliin poikakuvioihin.

Piglet- ja Britta-kirjat ovat ponityttökirjallisuuden klassikoita. Ne ovat saaneet enemmän ja vähemmän onnistuneita seuraajia. Parhaita lienevät Heddi Böckmanin Sandra-kirjat, joiden teini-ikäisellä päähenkilöllä on myös kimo ponitamma.  Ruotsalaiset nyt vain osaavat paremmin, sekä ratsastuksen että heppakirjojen kirjoittamisen siis.