Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa

Pekka Rannikko on tylsähkö vakuutusasiamies, jonka elämästä tulee yllättäen paljon jännittävämpää, kun ex-vaimo soittaa hädissään ja kertoo yhteisen tyttären katoamisesta. Ex-vaimon ilkeilyn ja nalkutuksen seasta selviää, että tytär on jo pitkään ollut kaltevalla pinnalla, lopettanut koulunsa ja liikkunut epämääräisessä seurassa. Kun nykyisenkään vaimon kanssa ei oikein suju, naisten kiusaama viaton miesparka omistautuu tyttären katoamisen selvittelyyn. Ja löytyyhän tyttö, mutta vaikeudet eivät lopu siihen. Nuorisojengi, johon tyttö kuuluu, on sekaantunut isompiin asioihin kuin mistä he pystyvät selviytymään ilman apua.

Unta ei voi tunnustaa on asetelmaltaan melko perinteinen dekkari. Rannikko joutuu salapoliisin rooliin tahtomattaan. Hän kuitenkin selviytyy nokkeluutensa varassa paremmin kuin poliisi, joka ei tahtoisi ottaa tapausta vakavasti. Rannikko turvautuu hiukan kyseenalaisiinkin keinoihin, mutta tietenkin vain hyvänhyvyyttään. Onhan hän lopulta kunnollinen mies ja isä, vaikka kieltämättä joissakin kohtaa tarinaa käy mielessä, ettei hukassa oleva vanhemmuus taida ollakaan ihan niin uusi ilmiö kuin väitetään. Siitäkin voi toki kätevästi syyttää vaimoja.

Miehenä olemisen vaikeuden lisäksi kirjan toinen tärkeä teema on nuorison ongelmat. Kirjan nuoret ovat kotoisin toinen toistaan kauheammista oloista. He ovat näköalattomia ja ulkopuolisia. Tämä siis jo ennen 90-luvun alun lamaa. Nuoret rellestävät kenenkään puuttumatta, juopottelevat, harrastavat irtosuhteita ja sekaantuvat huumeisiin, joita on kirjassa kuvattu perinteisestä huumevalistuksesta tutuilla kauhukuvilla. Vaikka nuoret ovat pahoissa ongelmissa, jotkut heistä kasvavat tarinan myötä vähintäänkin inhimilliseksi hahmoiksi.

En ole koskaan ollut suurin Timo Sandberg -fani. Etenkään hänen kirjoittamansa hevostyttökirjat eivät aiheuttaneet mitään tunnistamisen kokemuksia. Enpä voi väittää, että olisin kauheasti pitänyt tästäkään kirjasta, vaikka sillä on kieltämättä hetkensä etenkin tarinan loppupuolella. Kyllähän tällainen kirjallisena välipalana menee, vaikkei kovin suuria tunteita herätäkään.


Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa ( Karisto 1990)

Tuija Lehtinen: Laura-sarja

Laura Koivisto on ihan tavallinen pikkukaupunkilaistyttö. Hänen vanhempansa ovat eronneet. Isä asuu Saksassa. Suomessa Lauran perheeseen kuuluu äidin ja isäpuolen lisäksi kolme veljeä, joista jokainen on omalla tavallaan harmillinen. Laura-sarjan kymmenessä kirjassa seurataan tytön elämää seiskaluokalta abikevääseen ja uuden elämän kynnykselle. Koulun, kaverien ja ihastusten lisäksi hänen elämäänsä kuuluu tanssiharrastus ja työ paikallisradion nuortenohjelmassa.

En koskaan lukenut Laura-sarjaa, kun vielä kuuluin kohdeyleisöön. Ensimmäisten kirjojen ilmestyessä olin luullakseni jokseenkin samanikäinen kuin kirjojen päähenkilö. Nyt kirjoista tuli nostalgiatrippi tuohon aikakauteen, joskaan ei aivan suoraan omaan nuoruuteeni. Minä kun en ollut Lauran kaltainen suosittu ja menevä tyttö vaan hevosista, luonnosta ja kaikenlaisesta idealismista innostunut nörtti. Ensimmäisissä kirjoissa eletään vielä vähitellen lamasta toipuvassa Suomessa, jossa materiaalinen kulutustaso ei ole lähelläkään nykyistä. Enimmäkseen ihan hyvin pärjättiin silti, eli nykyäänkin pärjättäisiin vähemmällä. Lauran isä(puoli) työskentelee rakennusalalla ja on välillä työttömänä (tosin todellisuudessa työkkäri olisi rankaissut siitä, ettei hän "jäänyt makaamaan" vaan teki pikkuhommia naapureille ja laulukeikkaa tanssiorkesterissa). Nelilapsinen perhe asuu kerrostalokolmiossa. Vaikka Lauran äiti kokoaa työkseen kännyköitä, niin sanotuilla tavallisilla ihmisillä niitä ei vielä ole. Internet on jo yleistymässä, mutta nuoret pääsevät chattailemaan lähinnä kirjaston koneilla, jotka voi varata vain tunniksi kerrallaan. Sellaistahan se oli alkuun. Myöhemmissä osissa päähenkilöt saavat kännykät ja nettiyhteyden kotiin suunnilleen siihen aikaan, kun muistan tällaista tapahtuneen myös omassa nuoruudessani. Jossain vaiheessa markat vaihdetaan euroihin. Kirjoissa aika ei etene kuitenkaan aivan synkassa todellisuuden kanssa, kun kuutta vuotta kuvaavien kirjojen kirjoittamiseen on kirjailijalta kulunut lähes kymmenen vuotta ja tarina on sidottu kirjoittamisajankohdan tapahtumiin. Kirjoissa on myös kiusallisia asiavirheitä, joita on vaikea selittää. Erityisesti minua ihmetyttää, että luokaton lukio on ilmeisesti mennyt Lehtiseltä täysin ohi, vaikkei se tuolloinkaan ollut uusi asia.

Vaikka ostarilla päivystää ongelmanuorten jengi, jota yläasteikäinen Laura pelkää tosissaan, nuorten elämä on varsin kilttiä ja siistiä. Ostarin jengi uhkailee väkivallalla, mutta koulukiusaamista ei kirjoissa kuvata. Päähenkilöistä kukaan ei juuri käytä alkoholia, vaikka eletään aikaa, jolloin nuorten alkoholinkäyttö oli huomattavasti yleisempää kuin nykyään. Huumeiden käyttöä tarjotaan selitykseksi itse kunkin outoon käytökseen, mutta todellisuudessa niitä käyttävät vain stereotyyppisesti kuvatut ulkomaalaiset nuoret, joita on tarinassa ylipäätään vain muutamia. Kaikki henkilöt ovat valkoihoisia ja turvallisen heteroseksuaalisia. Jännittävää eksoottista toiseutta edustaa Rovaniemelle muuttaneen henkilön (nimestä päätellen) saamelainen poikaystävä, jonka vanhemmat ovat poronhoitajia. Vaikka henkilöt tekevät virheitäkin, tarinan yleissävy on puhdashenkinen ja kasvattava. Vastuuntuntoiset vanhemmat ovat lopulta oikeassa.

Luultavasti en yläaste- ja lukioiässä olisi pitänyt Laurasta ollenkaan, mutta aikuisena häneen pystyy suhtautumaan ihan vain romaanihahmona. Jotain angstia Laura-kirjat ovat ilmeisesti herättäneet muissakin nuorissa. Laura on ärsyttävän ylivoimainen erityisesti "vihollisiinsa" verrattuna, joista keskeisin on tyttökirjojen klassinen pahishahmo Tytti, merkittävässä asemassa olevan perheen itsekeskeinen ja häikäilemätön tytär. Kieroilu ei kuitenkaan auta Tyttiä, sillä Laura lyö aina kaikki laudalta häikäisevällä ulkonäöllään ja tanssitaidoillaan. Radiotyökin herättää kateutta luokkatovereissa. Laura on myös poikien suosiossa. Hän ihastuu usein, mutta lopettaa orastavat suhteet nopeasti kyllästyessään. Minusta hän kohtelee usein poikia huonosti, kuten myös kavereitaan. Erityisesti vanhaan parhaaseen kaveriinsa Jennaan hän suhtautuu alentuvasti ja huvittuneesti, mutta suree kuitenkin, kun Jenna löytää uudet parhaat kaverit opiskelupaikkakunnaltaan. Suosittujen ja epäsuosittujen keskinäistä hierarkiaa on näissä kirjoissa kuvattu suosittujen nuorten näkökulmasta. Kuten uutukaisessa Välivuodessa, Laura-kirjoissakin opetetaan, että tyttö saa olla vain sopivasti ahkera ja lahjakas, kuten vaikkapa Laura. Tärkeämpää on olla kaunis ja suosittu. Kympin tytöt, kuten kirjasarjan Eilaliina, ovat naurettavia ja omituisia hahmoja, jotka kelpaavat poikien pelotteluun ja myöhemmin lukiossa ryhmätyön luotettaviksi puurtajiksi. Todellisuudessa vakavaa kirjallisuutta ja taide-elokuvia harrastava Eilaliina olisi luultavasti ollut koulukiusattu ja tuntenut suurta vierautta tylsemmistä asioista kiinnostuneiden luokkatoverien keskuudessa. Nuortenkirjallisuudessa on valitettavasti vain harvoja tyttöhahmoja, joihin kympin tyttö pystyy samaistumaan. Suosikkini on fiksu ponityttö Piglet Ek. Ehkä ainoastaan sopivasti fiksut ja suositut tytöt ovat nuortenkirjailijoille tärkeämpi kohderyhmä.

Vaikka Laura-kirjoissa riittää ärsyttäviä piirteitä - joihin keskityn liikaakin tässä kirjoituksessa -mielestäni ne ovat kuitenkin kiistämättä hyviä kirjoja. Tarina etenee, henkilöt kehittyvät, dialogi toimii ja tapahtumat ovat uskottavia. Löysin kirjat lähikirjaston tänään palautetuista, eli kyllä niitä edelleen joku muukin lukee.


Tuija Lehtinen:

Laura, kultatukka (Otava, 1997)
Rakas Laura (Otava, 1998)
Laura menopäällä (Otava, 1999)
Laura, ystäväni (Otava, 2000)
Laura kielikurssilla (Otava, 2001)
Laura ja Akun tehdas (Otava, 2002)
Laura sydän syrjällään (Otava, 2003)
Laura kesätöissä (Otava, 2004)
Laura pitää pintansa (Otava, 2005)
Laura, sua kaipaan (Otava, 2006)

Stiina Hänninen: Rakasta, kärsi ja uskalla

Rakasta, kärsi ja uskalla kertoo akateemisen ikäneidon matkasta teini-ikäisen lauman sijaisäidiksi. Stiina Nykänen oli haaveillut lapsesta asti suuresta perheestä, mutta ei löytänyt miestä, joka olisi halunnut hänen lastensa isäksi. Surtuaan aikansa lapsettomuuttaan hän huomasi, ettei lasten tarvitse olla biologisia jälkeläisiä eikä perheen perustamiseen tarvita välttämättä miestä. Hän toimi ensin lastensuojelun tukivanhempana. Väiteltyään tohtoriksi hän jättäytyi pois yliopistomaailmasta päätoimiseksi sijaisperheen äidiksi tarjoten kodin huostaan otetuille teini-ikäisille. Tohtorien palkkauksesta ja uranäkymistä Hännisellä tuntuu olevan optimistisempi käsitys kuin minulla, mutta ehkä terveystieteilijöillä menee paremmin kuin humanisteilla. Joka tapauksessa hän esittää akateemisesta urasta luopumisen jonkinmoisena uhrauksena, joka oli pakko tehdä, jotta saisi toisen uran ammattikasvattajana.

Toisaalta kirja onkin hyvin henkilökohtainen kuvatessaan akateemisen naisen kohtaloa parisuhdemarkkinoilla (hyvin samaan tapaan kuin Vapaa nainen törmää todellisuuteen) ja kirjoittajansa tuntemaa surua perheettömyydestään. Toisaalta kirja kertoo perheistä ja nuorista, joiden asiat ovat hullusti sellaisillta tavoilla, joita niin sanotun tavallisen ihmisen on vaikea edes kuvitella. Koska sijaisäidillä on vaitiolovelvollisuus nuorten ja heidän perheidensä asioista, Hänninen kuvaa huostaan otettuja nuoria ja heidän taustojaan vain yleisellä tasolla. Hän hyödyntää varmoin tutkijan ottein myös tutkimuskirjallisuutta. Lähestymistapa jättää aiheen väkisinkin hiukan etäiseksi, kun kirjoittaja pystyy panemaan likoon vain itsensä ja omat kokemuksensa.

Hänninen pyrkii tarjoamaan tietoa lastensuojelusta ja sijaisperheistä mediassa esitettyjen näkemysten vastapainoksi. Aihehan herättää säännöllisesti intohimoja julkisuudessa. Huostaan otettujen lasten vanhemmat käyttävät mediaa hyväkseen ja sättivät myös blogeissaan sosiaalityöntekijöitä ja sijaisvanhempia nimeltä mainiten ja näiden yksityiselämää arvioiden. Olen joskus itsekin törmännyt näihin blogeihin. Sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat eivät voi vaitiolovelvollisina vastata mitenkään julkiseen kritiikkiin. Hänninen värittää tekstiään lainauksilla keskustelufoorumeilta. Hän ymmärtää lasten vanhempien hätää, mutta kuvaa myös, kuinka pahalta sijaisäidistä tuntuu, kun hänen väitetään vievän syyttä suotta toisten lapset vain ansaitakseen rahaa.

Elämä sijaisperheessä ei ole aina helppoa kellekään. Vaikka Hänninen korostaa vähän väliä, kuinka ihania nuoret hänen mielestään ovat, hän kuvaa varsin inhorealistisesti, kuinka vaativaa huostaan otettujen teinien kasvatus on. Osa on jäänyt aivan vaille huolenpitoa kodissaan. Monet ovat kokeneet väkivaltaa. Sijaiskodissa pitää opettaa alusta asti henkilökohtaista hygieniaa, eivätkä kaikki nuoret ole koskaan aiemmin nähneet vuodevaatteitakaan. Olen joskus kuullut väitettävän, että myös luokka- ja kulttuurierot vaikuttavat sosiaalityöntekijöiden päätöksiin ja huostaanottoon päädytään sitä vähemmin perustein mitä kauempana perheen elämäntapa on keskiluokkaisesta ideaalista. Tämän kirjan perusteella ei kuitenkaan vaikuta siltä, että nuoria otettaisiin huostaan liian varhain tai liian heppoisin perustein. Taustalla lienee monenlaisten ongelmien kasautumista samoille ihmisille.

Joka tapauksessa suuri osa huostaan otetuista nuorista kärsii masennuksesta ja muista psyykkisistä ongelmista. Monet ovat levottomia, keskittymiskyvyttömiä ja epäempaattisia. Vaikka ongelmat johtuvat pitkälti epäsuotuisista olosuhteista, Hännisen mukaan pelkkä tavallinen rajoja asettava ja rakastava vanhemmuus ei riitä näiden nuorten kuntouttamiseen, vaan myös toisenlaista ammattiapua ja terapiaa tarvitaan. Sijaisperheeksi ryhtyvien pitäisikin olla varautunut kohtaamaan ongelmia ja haastavaa käytöstä sekä nuorilta että heidän biologisilta vanhemmiltaan. Monet kuntoutuvat ja saavat otteen elämästä, toisten kohdalla taas sijaisäidinkin pitää todeta, ettei parhaansa tekeminkään aina riitä. Suru ja huoli ovat sijaisäidin säännöllisiä seuralaisia.

Rakasta, kärsi ja uskalla on kiinnostava ja silmiä avaava kirja yhteiskuntamme todellisuudesta. Onnekas on sellainen, jonka ei ole koskaan tarvinnut kohdata kirjan käsittelemiä kysymyksiä omassa elämässään.

Stiina Hänninen: Rakasta, kärsi ja uskalla - Ryhdyin sijaisäidiksi (Kirjapaja 2016)

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Romaanin pokkariversion takakansi kuvaa teosta "yllätykselliseksi jännitys- ja veijariromaaniksi". Täytyy sanoa, että minulla on kovin erilainen käsitys veijariromaanista kuin takakannen tekijällä, joka jatkaa, että kirja "kuvaa pahuuden viehätysvoimaa". Romaanissa toki kuvataan, kuinka vinksahtanut yksilö lumoutuu pahan tekemisestä, mutta lukijan kannalta kirjan kuvaamassa pahuudessa ei ole mitään viehättävää. Tavallinen ihminen ei ole varautunut pahuuden kohtaamiseen ja on aika avuton, kun pahuuden tielle joutunut tekee mitä haluaa kaikista säännöistä ja sopimuksista välittämättä.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun päähenkilön isä palkataan vahtimestariksi yksityiseen St. Oswaldin poikakouluun. Hän muuttaa portinvartijan mökkiin lapsensa kanssa. Perheen äiti on muuttanut ulkomaille uuden miehensä kanssa. Lapsi elää kahdessa maailmassa eikä kunnolla kummassakaan. Vieressä yksityiskoulu edustaa maailmaa, johon hänellä ei koskaan ole pääsyä. Hän haluaisi itsekin kuuluvansa koulupukuiseen joukkoon. Todellisuudessa hän joutuu käymään julkista koulua, jossa lukemisesta kiinnostunutta nuorta kiusataan ja syrjitään. Alaluokkaan kuuluvien vanhempien jälkikasvua kiinnostavat aivan muut asiat, eivätkä koulun opettajatkaan ole tehtäviensä tasalla, pikemminkin pahimpia kiusaajia. Koulut edustavat räikeää luokkaeroa, joka saa päähenkilön tuntemaan osattomuutta ja ulkopuolisuutta. Hän oppii kulkemaan huomaamattomana St. Oswaldin käytävillä ja ystävystyy koulun oppilaan kanssa. Lukijalle vihjataan, että ystävyys päättyy onnettomasti. Murhenäytelmä saa jo ennestään itsensä kaltoin kohdelluksi tuntevan nuoren vannomaan kostoa koululle.

Vuosia myöhemmin päähenkilö on palannut St. Oswaldiin nuorena opettajana. Mutta kuka hän on? Opettajan asemasta hän ryhtyy toteuttamaan kostoaan lietsomalla eripuraa ja antamalla vinkkejä skandaaleista lehdistölle. Kouluympäristössä siihen ei tarvita paljon. Kouluissa on aina ongelmansa, ja niin täydellistä ihmistä ei olekaan, etteikö hänen sopivuuttaan opettajan ammattiin voitaisi kyseenalaistaa. Kaikissa kouluissa oppilaat kiusaavat toisiaan, mutta täydellisyyden vaatimukset tekevät myös opettajista helppoja kohteita. Lukukauden edistyessä kostajan keinot kovenevat ja kaaos lisääntyy. Hän ei kaihda murhaakaan, jos se edistää hänen päämääräänsä, koulun tuhoamista.

Kirjan toinen päähenkilö on iäkäs latinan lehtori Roy Straitley, joka kieltäytyy käyttämästä tietokoneita ja vastustaa muutenkin muutoksia kouluympäristössä. Hän on omistanut koko elämänsä koululle ja opettajan ammatille. St. Oswaldin ruumiillistumana - ja hyväntahtoisen epäkäytännöllisenä ihmisenä - hän on oiva maali salaperäiselle kostajalle. Toisaalta hän on myös avainhenkilö, jonka kautta menneisyyden ja nykyisyyden yhteys alkaa avautua.

Romaanissa kerrotaan, että reppanoiden kosto on kauhea ja kohdistuu viattomiin sivullisiin. Ilmiö on valitettavasti erittäin todellinen. Joanne Harris kuvaa uskottavasti syitä, jotka johtavat päähenkilön vinksahtamiseen. Silti minun on vaikea tuntea hahmoa kohtaan myötätuntoa. Vertailun vuoksi esimerkiksi Jan Guilloun alter ego Erik Ponti, joka nousee Pahuudessa kouluaan vastaan, pystyy perustelemaan toimintatapansa lukijalle. Pontin kosto kohdistuu väärintekijöihin. Harrisin päähenkilö pyrkii tuhoamaan koulun, jota hän pitää eräänlaisena olentona syypäänä menneisyytensä onnettomiin tapahtumiin. Muut ihmiset ovat ainoastaan välikappaleita ja tuon olennon edustajia. Päähenkilö yrittää tuhota instituution, mutta vahingoittaa vain yksilöitä, jotka eivät ole sen syyllisempiä kuin kukaan muukaan. Yksityinen ei ole poliittista vaan poliittinen on yksityistä? Kuvastaako romaani päähenkilön vinksahduksen lisäksi yksilön voimattomuutta poliittisen järjestelmän rattaissa, joissa luokkaeron ylittäminen ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden purkaminen ei tunnu mahdolliselta kuin henkilökohtaisen koston kautta?

Ei liene yllätys, etten suuremmin pitänyt Herrasmiehistä ja huijareista. Psykopaatilta vaikuttava, itseään erinomaisena pitävä päähenkilö ei saa aikaan mitään sympatian tunteita. Minusta kirja oli lähinnä ärsyttävä, ja se meinasi jäädä tykkänään kesken. Pitihän se kuitenkin lukea loppuun, jotta selviäisi, kuinka se päättyy. Mielestäni myös loppuratkaisu on jokseenkin epäurheilullinen ja epäuskottava.


Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (Otava 2006, pokkari 2007)
Alkuteos: Gentlemen & Players, suom. Satu Leveelahti

Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa

Me ei oltu valtaosaa sijoittuu Pohjanmaalle Koskenkorvan viinatehtaan nurkille, missä goottirokkarit eivät todellakaan olla valtaosaa. Romaani kuvaa päähenkilön elämää lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi yksittäisten muistikuvien kautta. Välillä leikitään joen rantamilla, välillä ollaan jo ajokortti-iän kynnyksellä, sitten taas vasta menossa yläasteelle. Sitten reilataan Euroopassa, mistä palataan ala-asteelle. Lukija joutuu siis ponnistelemaan pysyäkseen kärryillä, kun muistelijan muistot eivät noudata minkäänlaista aikajärjestystä. Myös yksityiskohtien tulva on välillä hengästyttävä. Yltäkylläinen kuvaus palauttaa mieliin ne vuodet, kun kesäisin saattoi vielä olla tylsää, mutta välillä toivoisi, että tarina etenisi rivakammin johonkin suuntaan.

Tarinahan ei ole mitenkään uusi suomalaisessa romaanikirjallisuudessa. On poika, joka ei oikein mahdu miljööseen. Hänen äitinsä on viinaan menevä yksinhuoltaja. Poika joutuu pärjäämään paljon yksinänsä. Kavereita ei ole liiaksi asti. Toisilla pojilla on hienommat mopot, erityisesti paikkakuntaa jakavan joen toisella puolella asuvalla hiukan vauraamalla väellä. Toisaalta joen samalla puolella asuvat pitävät yhtä, erityisesti jalkapallossa, mihin ei tarvita kalliita välineitä. Jaakko Ilkasta ollaan ylpeitä, mutta tämä ei ole sitä Pohjanmaata, missä miehet pitäisi sitoa puihin kiinni, etteivät lähde taistelemaan.

Yhteisössä arvostetaan enemmän urheilijoita kuin lukutoukkia. Lopulta lukutoukat kuitenkin kostavat kirjoittamalla kirjoja. Tässä romaanissa päähenkilö kääntää yksinäisyytensä, ulkopuolisuutensa ja alemmuudentunteen voimavarakseen. Goottien kuuluukin olla ulkopuolisia, kävellä käden liikkumattomina omaan maailmaansa vajonneina. Päähenkilölle musiikki on kirjallisuuden lisäksi kaikki kaikessa. Bändi ei saavuta suurempaa menestystä, mutta eipä tarvitse tehdä kompromissejakaan taiteen ja kaupallisuuden välillä.

Tämän kirjan lukemisessa kesti tosi kauan. Kyllä minä siitä tykkäsin, mutta kaipaan sellaisiakin suomalaisia romaaneja, jotka eivät käsittele miespuolisen päähenkilön yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja alemmuudentunnetta. Olkoonkin, että niitä kokeneista pojista tulee isoina kirjailijoita.


Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa (Like 2009)

Pate Riikonen: Synnyimme lähtemään

Tässäpä romaani, joka tuntui koko ajan tavattoman epäuskottavalta. Ja sitten luen jälkisanoista, että se itse asiassa perustuukin tositapahtumiin, tai ainakin yhden mukana olleen kertomukseen 20 vuotta myöhemmin. Pate Riikonen on pseudonyymi, jonka takana piileskelevät henkilöt lukija löytää halutessaan googlella.

On juhannus vuonna 1985. Romaanin päähenkilöt Toke ja Repa kohtaavat olleessaan ruokakaupassa samoilla asioilla eli myymälävarkaissa. Kaupan omistaja lyyhistyy kuolleena maahan räyhättyään aikansa pojille. Niinpä he päättävät vaihtaa maisemaa. Alkaa sekoiluntäyteinen matka kohti nimetöntä juhannusfestaria. Lukijalle selviää, että nuoret pakenevat vakavampia asioita kuin myymälävarkauden mahdollisia seurauksia. Kumpaakin on elämä ehtinyt jo potkia päähän, ja ehkäpä se onkin elämä itse, jolta he yrittävät karata.

Tarinassa riittää kyllä vauhtia. Pojat varastavat huoltoaseman työntekijätytön auton ja koiran. Auto tuhoutuu, mutta koira selviytyy hengissä. Myöhemmin auton omistaja löytää autovarkaat ja liittyy muina naisina seuraan, ihastuupa vielä toiseen heistä. Kuinkas muuten. Seurueeseen kuuluu myös heavybändi ja mustalaisia, vastapuolelle taas sekalainen seurakunta saataviaan perimään tulleita rikollisia. Suviyössä ihmiset juopottelevat, kutevat ja ammuskelevat.

Kerrotun tarinan uskottavuus ei tietenkään ole sama asia kuin romaanin uskottavuus. Romaani on aivan eri taiteenlaji. Synnyimme lähtemään ei mielestäni ole kovin hyvä romaani. Päähenkilöillä ei ole oikein mitään ominaisuuksia, paitsi että Toke on "rokkari" ja Repa "hevari" ja kumpikin on aika sekaisin, Repa ehkä vielä vähän enemmän. Vaikka kansi mainostaa "rokkidekkaria", musiikilla ei ole tarinassa järin suurta roolia. Kertojanääni vaihtuu joka luvussa, joten ainakin minun piti ihan ponnistella, että pysyin kärryillä, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuu ja kuka hahmo on kukakin. Välillä lukija pääsee myös naispäähenkilöiden pään sisään ja löytää sieltä tyhjyyttä ja varsin kökköä eksistentiaalista ahdistusta, jonka luultavasti pitäisi selittää kirjan tapahtumia. Varmaankin kaikilla nuorilla ja kovia kokeneilla nuorilla erityisesti on ollut jotain tuollaisia ajatuksia, mutta kirjan tyyli tekee näihin tunnelmiin eläytymisestä kovin vaikeaa.

Vähän kylmäksi Synnyimme lähtemään jätti, mutta ehkä olen norsunluutornissa elävänä teoreetikkona vain lähtökohtaisesti vääränlainen ihminen sitä lukemaan. Nuoret romaanin aiheena on muutenkin haastava laji.

En löytänyt kirjan kantta netistä, joten turvaudun hiukan tärähtäneeseen juhannuskuvaan.


Pate Riikonen: Synnyimme lähtemään (Book Kari, 2006)

Jim Carroll: Koripallopäiväkirjat

Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan mainos
Kuva: Wikipedia

Koripallopäiväkirjat kertoo runoilija ja muusikko Jim Carrollin teini-iästä 1960-luvulla. Irlantilaistaustainen nuori mies elää Manhattanilla, käy koulua ja omistaa elämänsä koripallon pelaamiselle, kunnes päihteet alkavat saada entistä vahvemman otteen pojan elämästä. Huumeita on kaveripiirissä helppo saada, eivätkä vanhemmat tai opettajat huomaa mitään, vaikka Jim luisuu vähitellen heroiinikoukkuun. Kaksoiselämä onnistuu pitkään, mutta sitten tutuksi tulevat hämärähommat ja nuorisovankila.

Kirjan perusteella Jimin elämä vaikuttaa ihan tavalliselta ja varsin hauskalta nuoren pojan elämältä. On koulu ärsyttävine opettajineen, on kavereita, on koripalloharrastus, on tyttöjä, joiden petiin pyrkiä. Jim ei vaikuta pakenevan ongelmiaan päihteiden tuottamaan mielihyvään. Kuitenkin elämä karkaa käsistä. Kirjassa tarina jää kutkuttavasti kesken - kirjailijan itsensä tiedämme selvinneen takaisin elämään.

Mikä nuorta Jimiä sitten riipoo? Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi tuntee elävänsä peruuttamattomasti muuttuneessa maailmassa, jota vanhemmat eivät enää ymmärrä. Vanhemmille sota oli toinen maailmansota, nuorille taas Vietnam tai ydinaseuhka. Jim kokee elävänsä Manhattanilla jättimäisen maalitaulun päällä. Atomipommin pelko tulee uniin ja saa elämään kuin viimeistä päivää, koska mikä tahansa päivä voi todella olla viimeinen. Vanhemmat ovat muutenkin aivan pihalla nuorten elämästä. Nämä kokevat todella hurjia juttuja sekä kaduilla että kouluissa - muun muassa väkivaltaa ja seksuaalista ahdistelua opettajien taholta - ja ovat lopulta huumeriippuvaisia, mutta vanhempia huolestuttavaa vain tukan pituus ja sodanvastaiset mielipiteet. Vastakulttuuri ei silti selitä nuorten halua sekoittaa päänsä. Ehkä he tekevät sen siitä syystä, että se on hauskaa, ainakin aluksi...?

Kirja välttää täydellisesti kaikenlaisen sentimentaalisuuden ja valistushengen. Siksi siihen on helppo eläytyä. Teinipojan päiväkirjaksi tätä on kuitenkin vaikea uskoa. Teksti ei ole lainkaan päiväkirjamaista, ja kertoja vaikuttaa kypsemmältä kuin yläkouluikäisen pojan voisi kuvitella olevan. Ilmeisesti kirja onkin pikemminkin päiväkirjoihin perustuva muistelmateos. Vähällä tekstillä kerrotaan paljon asioita, mutta aukkojakin tarinassa on. Mutta niitähän on aina kerrotuissa muistoissa, kuten myös ristiriitaisuuksia.

Pidin tarinasta erittäin paljon, mutta suomenkielisen laitoksen toimitustyötä on syytä moittia huolimattomuudesta. Tekstissä on muun muassa yhdyssanavirheitä, ja joistakin lauseista vaikuttaa puuttuvan sanoja, mikä tekee niiden ymmärtämisestä jokseenkin vaikeaa.

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, joka on englanniksi samanniminen mutta suomeksi New Yorkin kadut. En ole nähnyt sitä, mutta Youtube-pätkien perusteella se on dramaattisempi kuin kirja. Pääosaa näytteli Leonardo di Caprio. Tässä eräänä päivänä uimahallissa oli aivan nuoren Leon näköinen uintivalmentaja - silmäniloa meille vesijuoksijoillekin. Olkoon siis elokuvajuliste tämän tekstin kuvituksena.


Jim Carroll: Koripallopäiväkirjat (Nastamuumio 2000)
Alkuteos: Basketball Diaries (1978), suom. Asmo Koste

Onneks tänne saa tulla kännissä - tarinoita ammattikoulusta

Onneks tänne saa tulla kännissä piti olla novellikokoelma. Jos en olisi tiennyt sitä etukäteen, olisin pitänyt kirjaa ilman muuta romaanina. Vaikka teoksen tarinat ovat erillisiä ja toimivat toisistaan riippumatta, ne muodostavat myös yhtenäisen juonellisen kokonaisuuden.

Alaotsikko Tarinoita ammattikoulusta muistuttaa Janne Huilajan muutaman vuoden takaisesta armeija-aiheisesta novellikokoelmasta Epäkelpo aines (2011), josta pidin hyvin paljon. Huilajan teos oli lähinnä mielessä, kun tartuin kirjaan. Ammattikoulu ja armeija ovat yhtä lailla yhteisöjä, joista minulla ei ole kokemusta, ja kaunokirjallisuuden lukeminenhan on aina oiva tapa tutustua ennestään tuntemattomiin elämänalueisiin. Kirja ei kuitenkaan kerro tavallisesta ammattikoululuokasta vaan jo kovaa vauhtia syrjäytyvistä ongelmatapauksista. Ehkä alaotsikkokin johtaa siis hieman harhaan.

Kirjan päähenkilö on ammattikoulun sijaisopettaja Anni, joka opettaa vaille opiskelupaikkaa jääneille tarkoittua ammatinvalintaluokkaa ja kipuilee epäonnistuneessa avioliitossa. Ammatinvalintaluokan oppilaat ovat hyvin ongelmaisia. Osan kotiolot ovat hankalat, toiset käyttävät päihteitä, joillakin on mielenterveysongelmia. On maahanmuuttajanuoria, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa suomalaisesta yhteiskunnasta. Kaikesta huokuu näköalattomuus. Koulukin vaikuttaa luovuttaneen. Ammatinvalintaluokka on lähinnä säilytyspaikka. Samaa Annin opettajakollega sanoo koko ammattikoulusta. Uskooko kukaan, että luokan nuoret voisivat päästä eteenpäin elämässään? Jopa luokkatila on umpihomeessa, eikä sekään kiinnosta ketään.

Myös sijaisope Anni on eksyksissä omassa elämässään. Häneltä puuttuu osa pedagogisista opinnoista, joten oikeat opet eivät huoli häntä joukkoonsa. Suhde puolisoon on solmussa, ja Anni etsii rakkautta muiden miesten seurasta. Työpaikan lohduton tunnelmakin masentaa. Anni pääsee lopulta opettamaan ammattinvalintaluokan lisäksi toisessa koulutusohjelmassa, mutta sielläpä vasta onkin "haasteita". Oikeastaan hän haaveilee jatko-opinnoista (hulluja on monenlaisia), mutta jo entiseksi osoittautunut aviomies vaatii häntä tekemään "tuottavaa työtä". Minusta Anni vaikuttaa hyvältä kasvattajalta - hän jaksaa nähdä ihmisen vaikeissakin oppilaissaan.

Novellikokoelmana (tai romaanina) teos ei ole kovin ihmeellinen. Henkilöt ovat sangen yksiulotteisia, varsinkin oppilaat. Enemmän paikallaan kirja on hätähuutona maamme syrjäytyneen nuorison puolesta. Se on masentava tarina kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten elämästä ja koulun voimattomuudesta heidän ongelmiensa edessä.


Minna Finstad ja Sari Salminen: Onneks tänne saa tulla kännissä - tarinoita ammattikoulusta (Nordbooks 2015)