Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie

Olen aikaisemmin lukenut metropoliitta Panteleimonin kaunokirjallisesta tuotannosta pari dekkaria. Pojan tie on vakavampi romaani - takakansi antaa ymmärtää, että kirjan tapahtumat ovat osin omaelämänkerrallisia. Romaanin päähenkilö - metropoliitan alter ego? - on Timo Metsärinne, joka elää nuoruuttaan 1960-luvulla. Timo on perheen kuopus. Vanhemmat ovat Laatokan Karjalasta Pohjois-Savoon päätyneitä evakkoja ja pientilallisia. Arki on raskasta, mutta ruumiillinen työ tuo myös tyydytystä. Vanhemmat toivovat kuitenkin lapsilleen helpompaa tulevaisuutta "herroina".

Etenkin isä joutuu pettymään, koska Timo on kokenut keskikoulun viimeisen vuoden aikana uskonnollisen heräämisen ja päättänyt hakea ortodoksiseen pappisseminaariin. Sodan jälkeen ortodokseja on kummeksuttu, mikä on kenties osasyy siihen, ettei isä-Kriko pidä pappia sellaisena "herrana", jollaiseksi hän olisi halunnut poikansa kasvattaa. On hänellä taustalla myös sota-aikaisia kokemuksia, joista hän ei suostu pukahtamaan kenellekään. Joka tapauksessa nuori Timo pitää päänsä ja lähtee omille teilleen, ensin kesätöihin Turkuun, sitten pappisseminaarin oppilaaksi. Vanhemmat välttelevät puhumista pojasta, joka on tuottanut heille pettymyksen.

Vastahankainen isä ei ole kuitenkaan ainoa kompastuskivi Timon tiellä. Metropoliitta kuvailee lempeän ironisesti nuorta miestä, joka on kovin kerkeä tuomitsemaan muita sekä Turussa että seminaarissa. Sillä on tietenkin seurauksensa. Timo joutuu taas tienhaaraan pohtimaan valintojaan. Hirvittää ajatella, että isojen päätösten aikaan hän on vasta noin 16-vuotias. Eipä ihme, että maailma on joskus kova paikka etenkin ilman vanhempien tukea. Lopussa kaikki tietenkin asettuu kohdalleen, ja Timokin kypsyy ihmisenä, aika ällistyttävän nopeasti itse asiassa. Viimeisten sivujen tapahtumat ovat aidosti liikuttavia.

Romaanina Pojan tie on hellyttävän kömpelö. Kaunokirjallisten ansioiden asemesta lukijan huomio kiinnittyy lempeään menneen maailman kuvaukseen. Ortodoksinen uskonto ja kulttuuri on ollut minulle aina aika vierasta lukuun ottamatta radion ortodoksista liturgiaa, jota silloin tällöin kuuntelen. Pojan tie onkin kurkistus myös tähän yllättävän vieraaseen maailmaan, josta kenties kumpuaa romaanin sangen hyväntahtoinen ihmiskäsityskin.

Kuva ei liity mitenkään romaaniin vaan syksyn odotukseen. Lämpimät syksyt eivät ole minua varten. Odotan jo kylmiä, raikkaita päiviä ja jalkojen alla narskahtelevaa kuuraa.


Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie (WSOY 2004)

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa

Tämä kirja jätti jälkeensä niin ristiriitaiset tunnelmat, että olen pohtinut pari viikkoa, kirjoittaako siitä mitään vai ei. Ehkäpä juuri siksi on syytä kirjoittaa. Onhan aihe tällä viikolla erityisen ajankohtainenkin.

Toisaalta olen vankasti uskonnonvapauden kannalla - ihmisen on sallittava harjoittaa sellaistakin uskontoa, jota ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää. Toisaalta kaikista hyvistä puolistaan huolimatta uskonnot mahdollistavat myös toisten ihmisten vahingoittamisen tavoilla, jotka lopulta kääntyvät myös uskonnonvapautta vastaan. Uskonnonvapauteen kuuluu esimerkiksi vapaus erota uskonnosta ilman maallisen rangaistuksen pelkoa. Entäs miten turvataan uskonnonvapaus niille lapsille ja nuorille, jotka uskonto pyrkii erottamaan täysin yhteisön ulkopuolisesta elämästä? Pystyvätkö he tekemään omantuntonsa mukaisia ratkaisuita?

Teologi Aila Ruoho on tullut tunnetuksi uskonnollisten yhteisöjen epäkohtien penkojana ja paljastajana. Hänen edellinen kirjansa käsitteli vanhoillislestadiolaisen yhteisön ehkäisemättömyysoppia, ja edellä esittämäni kysymykset olivat siinäkin esillä. Jehovan todistajien opin varjopuolia käsittelevä Vartiotornin varjossa vaikuttaa kirjailijan kannalta henkilökohtaisemmalta teokselta kuin Usko, toivo ja raskaus. Ruoho kertoo kahden sisarensa kääntyneen aikuisiällä Jehovan todistajiksi. Hän ei piilottele näkemystään, että pitää sisartensa ratkaisua vääränä ja huolestuttavana. Vaikka Ruoho kertoo pyytäneensä kirjaansa myös Jehovan todistajien kommentteja - joita yhteisön edustajat kieltäytyivät antamasta - kirjan lähtökohdat eivät ole puolueettomat, vaan sen tarkoitus on tuoda esiin nimenomaan ongelmia ja huonoja puolia. Kirjan lopussa Ruoho kirjoittaa: Itse en missään tapauksessa suosittele Raamatun tutkimista todistajien kanssa. Ensinnäkin pidän heidän raamatuntulkintojaan suurelta osin harhaoppisina. Lisäksi aina on olemassa vaara joutua todistajien järjestön pauloihin, mikä puolestaan saattaa johtaa yksilötasolla samanlaisiin ongelmiin, joita tähän kirjaan haastattelemani henkilöt kuvaavat. Voiko asennetaan enää selvemmin julki tuoda?

Vaikka monien muiden uskontokuntien tapaan Jehovan todistajat tarjoavat jäsenilleen pelastussanomaa ja yhteisöllisyyttä, järjestöön liittyy kieltämättä ongelmia, joista etenkin jokaisen jäsenyydestä kiinnostuneen soisi olevan tietoinen. Kirjan perusteella järjestö on varsinainen valtio valtiossa - totalitaristinen ja ulkomailta johdettu - omine oikeuskäytäntöineen, joista osa on ristiriidassa jopa maallisen lain kanssa. On toki muitakin käytäntöjä ja ongelmia, jotka eivät ole vieraita muillekaan fundamentalistisille uskonkäsityksille, esimerkiksi naisten ja lasten heikko asema.

Jehovan todistajat jakavat ihmiset tiukasti uskovaisiin ja muihin. Jälkimmäisten kohtalo on tuhoutua Harmagedonissa, viimeisessä taistelussa, jonka on jo yli sadan vuoden ajan pitänyt koittaa aivan pian. Koska lopun ajat ovat käsillä, järjestö ei suosittele esimerkiksi kouluttautumista tai lasten hankkimista, vaan seurakunnan jokaisen jäsenen tulisi käyttää mahdollisimman paljon aikaa lähetystyöhön ja muuhun uskonnolliseen toimintaan. Seurakunta myös seuraa tiukasti jäsentensä osallistumista. Äärimmäisen mustavalkoisen ajattelutavan vuoksi Jehovan todistajat vieraantuvat helposti seurakuntaan kuulumattomien ihmisten elämästä.

Erityisen ongelmallinen mustavalkoinen jako meihin ja muihin on, jos Jehovan todistaja eroaa tai erotetaan yhteisöstä. Uskontokunnan sääntöjen mukaan kukaan uskovainen ei saa tällöin pitää häneen mitään yhteyttä - eivät edes perheenjäsenet. Kun yhteisön jäsenet muutenkin pyrkivät välttämään kanssakäymistä muiden kanssa, uskonnosta luopuminen voi tarkoittaa eroa kaikista läheisistä ja tuttavista. Käytännöt ovat lievempiä, mikäli eronnut tai erotettu ei ole ehtinyt käydä kasteella. Jehovan todistajat uskovat aikuiskasteeseen, jonka nähdään olevan yksilön oma valinta ja päätös, mutta käytännössä erityisesti todistajaperheissä kasvaneita nuoria painostetaan kasteelle varhaisteineinä, jolloin perheen ja yhteisön toiveet saattavat jyrätä nuoren oman vakaumuksen tai sen puutteen. Kaste on kohtalokas päätös, jos myöhemmin mieli muuttuu eikä uskonto tunnu enää omalta. Pahimmillaan se merkitsee eroa uskontokunnan lisäksi myös perheestä ja ystävistä. Aina eroaminen ei ole edes oma päätös, koska erottamiseenkaan ei kovin paljon tarvita. Riittävä syy voi olla esimerkiksi tupakanpoltto.

Vartiotornin varjossa perustuu haastattelukirjeisiin. Useimmat niiden kirjoittajista ovat Jehovan todistajista eronneita henkilöitä. Joidenkin elämää uskontokunta on koskettanut muuten, esimerkiksi perheenjäsenten kautta. Haastatteluista käy ilmi, kuinka ahdistavaa elämä voi olla, jos ei pysty täyttämään uskonnon vaatimuksia tai ei koe niitä enää oikeiksi. Karttaminen on monen haastatellun arkipäivää, vaikka julkisuudessa uskontokunnan edustajat ovat pyrkineet kieltämään koko käytännön olemassaolon. Monen tie pois ahdistavaksi osoittautuneesta uskonnollisuudesta on ollut vaikea. Kertomuksia värittää katkeruus, mutta myös toivo, sillä monet ovat myös löytäneet uuden elämän yhteisön ulkopuolella. Teoksessa tietä järjestön jäseneksi kuvataan perusteellisesti, kuten myös eroamista tai erottamista ja sen seurauksia. Herää kysymys, miksi haastateltujen nykyistä tilannetta ja viestiä entisille tai tuleville Jehovan todistajille käsitellään vain haastattelusitaateista koostuvissa liitteissä. Miksi nämä aiheet ovat vähemmän tärkeitä?

Kirjan aihe on selvästi uskontokuntaan liittyvät ongelmat, jotka ovat epäilemättä todellisia. Siksi on tärkeää, että niistä keskustellaan julkisuudessa, joskaan mitään uutta kirjassa ei kerrota. Kuvatut ongelmat ovat tuttuja jokaiselle, joka on edes hiukan seurannut aihetta koskevaa julkista keskustelua. Vaikka näkökulma on ymmärrettävä, sen yksipuolisuus tuntuu myös hiukan tunkkaiselta. Kirja kuvaa edelleen Jehovan todistajiin kuuluvia yhteisön rangaistusten pelossa elävinä tahdottomina marionetteina, mikä tuskin tekee oikeutta kaikille heistä.


Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa - Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta (Atena 2015)

Taivaslaulu teatterissa

Kuva: Jussi Tuokkola / Oulun kaupunginteatteri

Kävin katsomassa kohutun Taivaslaulun Oulun kaupunginteatterissa. Nenäliina unohtui takintaskuun, vaikka sitä olisi tarvittu. Itkin näytelmän loppupuolen koko ajan. Sitten ostin romaanin itselleni ja luin sen - yhteen laskettuna jo kolmannen kerran.

Pauliina Rauhalan romaanin päähenkilö on lestadiolaisen perheen äiti Vilja. Näytelmän päähenkilö puolestaan on pikemminkin hänen aviomiehensä Aleksi. Näytelmän alkuosa käsittelee melkeinpä pelkästään hänen lapsuudenkokemuksiaan, ja Vilja jää taka-alalle. Tässä vaiheessa mietin, mitähän tästäkin tulee. Vähitellen näytelmässäkin päästiin asiaan, ja kävi ilmi, että se noudatteli varsin uskollisesti romaania. Joitakin pikku yksityiskohtia oli toki muutettu romaaniin nähden, mutta onhan teatteriesityskin toki aivan eri taiteenlaji kuin romaani. Lukiessani romaania huomasin, että jotkut repliikit ovat kuitenkin suoraan peräisin romaanitekstistä. Näytelmässä taitavien näyttelijöiden esittäminä niihin piiloutuva huumori pääsi paremmin oikeuksiinsa kuin romaanissa.

Huumoria näytelmässä nimittäin riittää, jopa kaikkein traagisimpien tapahtumien keskellä. Muuten tarinasta olisi varmasti tullutkin sietämättömän ahdistava. Viljaa näyttelevän Merja Pietilän tulkinta uupuneen ihmisen epätoivosta on niin koskettava, että katsoja melkein unohtaa olevansa teatterissa. Alun valoisa ja eteerinen naishahmo katoaa vähitellen uupumuksen syövereihin, mistä vankka ja luotettava aviomies hänet nostaa. Näytelmän Vilja vastaa sitä, millaisena Aleksi häntä romaanissakin kuvaa. Sen sijaan Aleksi on mielestäni näytelmässä erilainen. Romaanissa hän on syrjään vetäytyvä älykkö, näytelmässä taas varsinainen sählä, suorastaan humoristinen hahmo. Erityisen kehun ansaitsevat suloiset lapsinäyttelijät.

Pohjois-Suomessa kaikilla ihmisillä on jonkinlainen suhde lestadiolaisuuteen, ja heidän kulttuuristaan tiedetään vähintään jotakin. Näytelmässä viittauksia lestadiolaisten tapoihin ei paljon selitellä. Oletettavasti pohjoissuomalaiset katsojat tunnistavat ainakin joitakin asioita. Olisi mielenkiintoista kuulla, poikkeaako Tampereen Työväenteatterin tulkinta lestadiolaiskulttuurista oululaisesta. Mielestäni yksi näytelmän nerokkaimmista kohdista on seurapuhe, jossa saarnamies suuntaa ensin sanansa veljille - ja sisarille myös - mutta ryhtyy sitten puhuttelemaan kuulijoiden joukkoon mahdollisesti pujahtaneita uteliaita ulkopuolisia, teatteriyleisöä. Kaikillahan on niitä koulu- tai työtovereina, ehkä etäisissä sukulaisissakin, mutta millaista elämää ne oikeasti elävät. Epäilemättä tässä piilee yksi romaanin ja näytelmän suosion saloistakin. Puheen jälkeen yleisö pääsee väliajalle miettimään kuulemaansa.

Näytelmässä musiikilla on tärkeä osa. Näyttelijät paljastuvat uskomattoman taitaviksi laulajiksi, jotka pysähtyvät välillä veisaamaan Siionin lauluja yleisöä kohti kääntyneinä. Laulut tuovat kaivattua lepoa koskettavien tapahtumien keskelle. Samalla tavalla ne luultavasti lohduttavat myös väsyneitä uskovia. Jotkut seuralaiseni tosin moittivat lauluja surullisiksi. Minusta ne ovat kuitenkin ennen kaikkea kauniita ja lohdullisia. Hengellinen kansanmusiikki on uskomattoman kaunista.

Jumalan rauhaa rinnassansa veisattiin myös näytelmässä. Valitettavasti tämä äänitys katkeaa kesken, mutta parempaakaan en Youtubesta löytänyt.

Taivaslaulua esitetään samanaikaisesti sekä Oulun kaupunginteatterissa että Tampereen työväenteatterissa. Kirsin kirjanurkassa on arvioitu Tampereen versiota.

Usko, toivo ja raskaus

Ajattelin ensin, etten kirjoita mitään tästä kirjasta, koska lestadiolaisuus on ollut muutenkin tapetilla jo kyllästymiseen asti. Milloin mitäkin epäkohtaa käsitellään julkisuudessa, ja viimeistään Pauliina Rauhalan Taivaslaulu nosti suurperheiden vanhempien jaksamisen julkiseen keskusteluun muuallakin kuin lestadiolaisalueilla. Eipä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa anna lapsuudesta ja vanhemmuudesta äärikonservatiivisessa herätysliikkeessä.

Vanhoillislestadiolaisuus on yksi luterilaisen kirkon herätysliikkeistä, mutta opeiltaan se eroaa kansankirkosta. Pelastus perustuu paitsi Kristuksen sovitustyöhön, myös synninpäästöön, joka täytyy saada toiselta liikkeen jäseneltä. Seurakuntaopin mukaan pelastusta ei liikkeen ulkopuolella ole. Siksi liikkeen opinkappaleet ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Tavallisista luterilaisista poiketen lestadiolaisilta on kielletty muun muassa televisio, korvakorut ja raskaudenehkäisy.

Kaksi ensimmäistä toki erottavat uskovaisen ulkopuolisista, mutta kovin keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä ne eivät ole. Ei minullakaan ole telkkaria eikä korvakoruja, enkä katso jääneeni mistään vaille. Sen sijaan ehkäisyn kieltäminen on vakavampi kysymys, koska se uhkaa niin äitien terveyttä, lasten tarvetta saada huomiota vanhemmiltaan kuin itsestään selvänä pidettyä oikeutta päättää itse perhekoosta ja vartalosta. Usko, toivo ja raskaus keskittyy etupäässä ehkäisemättömyysopin seurauksiin.

Kirja perustuu 30 entisen tai nykyisen vanhoillislestadiolaisen kirjeisiin sekä kirjoittajista etenkin Vuokko Ilolan omiin kokemuksiin. Näkökulma on hyvin kriittinen. Kirjoittajilla on erittäin huonoja kokemuksia liikkeen elämäntavasta. He ovat kokeneet laiminlyöntejä lapseja ja uupuneet itse taakkansa alle suurperheen vanhempina. Lestadiolaisuudessa on suuria ongelmia, joista seurakuntaoppi ei ole vähäisin, mutta koko totuus kirja ei tietenkään ole. Siinä ei kuulu niiden ääni, jotka ovat onnellisia uskossaan ja nauttivat suurperhearjestaan.Yli sadantuhannen suomalaisen liikkeessä kaikki eivät voi olla onnettomia. Toisaalta lapsuuden kaltoinkohtelua löytyisi liikkeen ulkopuoleltakin. Tunnen itsekin lestadiolaisia äitejä, jotka ovat kymmenen lapsen jälkeenkin pirteitä ja nuorekkeita ja tarmokkaasti mukana työelämässä ja yhteiskunnassa.

Lestadiolaisen naisenkin tahtoa pitää kunnioittaa, mutta mikä se oma tahto on? Jotkut haluavat aidosti elää liikkeen opetuksen mukaan. Onko kuitenkaan vaihtoehtoa? Jos ei noudata sääntöjä, joutuu seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Ihminen voi muutenkin valita vain mahdollisina pitämistään vaihtoehdoista. Tämän kirjan perusteella liikkeen sisälläkin on kuitenkin monenlaisia mielipiteitä. Se on todella mielenkiintoista. Ehkä nuorempi sukupolvi kyseenalaistaa enemmän. On huomionarvoista, että erittäin kriittisistä kirjoittajistakin moni haluaa silti "pysyä uskomassa".

Joku voisi kysyä, miksi ihmeessä ketään muita kuin lestadiolaisia ylipäätään kiinnostaa lukea tällaista kirjaa. Olen elänyt suurimman osan elämästäni Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla, missä ei voi elää ilman jonkinlaista suhdetta lestadiolaisuuteen. Kukapa ei tietäisi Pohjois-Suomen pyhää kolmiyhteyttä: vanhoillislestadiolaisuutta, S-kauppaa ja keskustapuoluetta. Kaikilla on ollut lestadiolaisia vähintäänkin luokkatovereina. Koulussa jouduttiin aina pohtimaan, voiko oppitunneilla tanssia tai katsoa elokuvia. Mitä lestadiolaiset oppilaat sillä aikaa tekisivät vai pitäisikö syntisestä toiminnasta kokonaan luopua, jotta kaikki voisivat osallistua? Joillakin opettajilla liikkeen opetukset menivät edelle opetussuunnitelmasta.

Lestadiolaiset ovat erilaisia kuin muut. He ovat myös juoruilun ja kauhistelun kohde. Kaikki ovat varmasti joskus kuulleet tarinan, jonka mukaan sivusta täytettävät pyykkikoneet olisivat kiellettyjä, koska luukusta saattaisi näkyä alusvaatteita. Se ei siis ole totta, mutta kertoo paljon ulkopuolisten suhtautumisesta. Usko, toivo ja raskaus -kirjassa minua järkyttivätkin myös kertomukset siitä, että lapset ovat joutuneet häpeämään ja salailemaan erilaisia perheitään. Me ulkopuoliset emme ole tehneet heidän taakkaansa kevyemmäksi kantaa. Monella kirjantekoon osallistuneella on muistoja koulukiusaamisesta. Muistan itsekin yhden luokkatoverin, jota kiusattiin ilkeästi ja osin juuri hänen lestadiolaisen taustansa vuoksi. Itse en siihen osallistunut, mutta enpä tehnyt paljoakaan kiusaamisen lopettamiseksi. Rauhanyhdistysten pitäisi selvittää omat sotkunsa, mutta myös meidän muiden pitäisi suhtautua lestadiolaisiin kuten lähimmäisiin kuuluu.

Pari viikkoa sitten junassa taakseni istahti kaksi nuorta lestadiolaisnaista. Hiljaisessa junassa heidän äänensä kuuluivat kirkkaana. Toinen oli suunnittelemassa häitä, toinen oli jo nuori äiti. Kunpa heidän ilonsa ja tulevaisuudenuskonsa olisi vielä tallella vielä kymmenen vuoden kuluttuakin.

"Yksikin lapsikatraansa alle uupuva äiti, joka rukoilee uuden raskauden alkaessa keskenmenoa, on liikaa. Yksikin lapsi, joka saa kuulla syntyneensä vain siksi, ettei äiti saanut ehkäistä, on liikaa. Yksikin kaksi- tai kolmevuotias, joka saa kuulla olevansa liian iso päästäkseen syliin, on liikaa. Yksikin suurperheen pelokas äiti, joka kuolee synnytykseen uskaltamatta ehkäistä edes lääkärin varoitettua häntä vakavasti synnytyskomplikaatioista, on liikaa. Yksikin uusi vauva perheeseen, josta on uupumuksen takia otettu huostaan aiemmat lapset, on liikaa. Yksikin äiti tai isä, joka joutuu valitsemaan kuukausien selibaatin SRK:n ehkäisyopin takia, on liikaa."

Näin toteavat kirjoittajat. Toivottavasti kukaan ei ole eri mieltä.


Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus - vanhoillislestadiolaista perhe-elämää (Atena 2014)

Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa

Kuva: Kirjapaja

Miten yhdistää Raamattu ja tutkijan kriittinen asenne? Ei se aivan ongelmattomasti suju, mikäli Uuden Testamentin eksegetiikan eli raamatunselitysopin emeritusprofessori Heikki Räisäsen elämänkertaa on uskominen. Lokaa on satanut niskaan epäreiluin perustein, ja nuoren papin henkilökohtainen uskokin joutui liian kovalle koetukselle.

Takakannen otsikko "Saako kirkossa ajatella?" kuvaa omaelämänkerran problematiikkaa hyvin. Varmaan saa enemmän kuin kirjan perusteella voisi kuvitella. Oulussa seurakunnat yrittivät tarjota jäsenilleen tilaisuuden ajatella ja järjestivät agnostikkoiltoja, joissa oli tarkoitus keskustella tunnustuksessa mahdollisesti epäilyttävistä asioista. Kantelu tuomiokapituliinhan siitä kuitenkin seurasi. Luterilaisuudessa on periaatteessa ideana, että jokainen lukee Raamattua ihan itse ja vetää siitä omat johtopäätöksensä. Seuraukset pyritään kuitenkin häivyttämään näkyvistä.

Minähän olen aina inhonnut uskontunnustuksen lukemista - miten kukaan ulkopuolinen voisi luetella, mihin minä uskon? - eikä kriittinen ajattelu uskonkaan saralla ole ollut koskaan mikään ongelma. Paitsi ehkä silloin, kun lukion uskonnonopettaja ja oppikirja olivat eri mieltä keskenään - mitä siis vastata kokeessa? Vastakkainasettelu tuntuukin aluksi hiukan vieraalta.

Ilmeisesti kuitenkin aika moni teologisen tiedekunnan ja kirkon työntekijä joutuu pohtimaan tosissaan, kuinka sovittaa ajattelu yhteen opin kanssa - etenkin kun paikoin on sangen kyseenalaista, perustuuko oppi edes Raamattuun. Tilannetta voisi ehkä verrata kovasti ajankohtaiseen ydinvoimakeskusteluun. (Kyseisen keskustelun epä-älyllisyys kiehuttaa sen verran, että pari jäähdytyssauvaa tulisi tarpeeseen.) Moni niin sanottu vihreä ja luonnonsuojelija joutuu taipumaan akrobaattitemppuihin mahduttaakseen mielipiteensä oikean opin sisään, vaikka tiede ja terve järki sanoisivat ihan jotain muuta. Toiset taas saavat kääräistyä uskon ja kriittisen järjen näppärästi samaan pakettiin menettämättä kumpaakaan.

Räisäsen esille nostamia kiistakysymyksiä käsittelin jo aiemmassa kirjoituksessani. Elämänkerta valottaa Räisäsen tutkimusten syntyä, taustaa ja vastaanottoa akateemisessa maailmassa ja kirkossa. Katkelmat kollegojen kirjeistä ovat ihastuttavia. Kunpa pääsisin vielä itsekin osalliseksi älyllisestä kirjeenvaihdosta! Valitettavasti digitalisoituminen taitaa vielä sellaiset aineistot pois ulottuviltamme. Sääliksi käy tulevaisuuden elämänkertureita. Teoksen lukijalle on eduksi, jos hän tuntee Raamattunsa ja Suomen kristillistä kulttuuria. Kirjassa ei nimittäin pahemmin selitellä, keitä viidesläiset ovat (sitä Päivi Räsäsen porukkaa) tai mikä on kunkin Raamatun kirjan keskeisin sisältö.

Taistelua ja tulkintaa on eräänlainen puolustupuheenvuoro kriitikkoja vastaan, mikä tekee siitä paikoin hiukan raskasta luettavaa. Lukija ei voi täysin välttyä mielikuvalta, että Räisänen on kaikesta leppoisuudestaan huolimatta ainakin vähän nauttinut aikaansaamastaan hälystä. Myös tutkimuksen saama ylistys on selvästi mieluista, mutta erinomaista tutkimustahan se onkin. Yliopistomaailman ulkopuoliset elämänvaiheet jäävät kirjassa taustalle.

Räisäsen muut kirjat ovat paljon jännempiä kuin tämä uutukainen. Sisällöltään varsin kuivakkaaksi opukseksi se on silti yllättävän koukuttava.


Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa - raamatuntutkijan tarina (Kirjapaja 2014)

Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu

Kuva: WSOY

Jossain hyvin kauan sitten lukemassani nuortenkirjassa joku henkilöistä sanoi jotain siihen suuntaan, että uskonnosta puhuminen on varmin tapa pahoittaa kaikkien mieli. Tiedostan vaaran tässäkin kirjoituksessa. Älkää siis pahoittako.

Kuten monista viimeaikaisista yhteiskunnallisista keskusteluista on käynyt ilmi, Raamatulla voidaan perustella mielipiteitä, jotka ovat itse asiassa täysin päinvastaisia. Vielä haastavammaksi asian tekee se, että usein kumpaakaan näkemystä ei voi varsinaisesti väittää virheelliseksi.

Heikki Räisäsen Mihin varhaiset kristityt uskoivat (2011) tavallaan summasi eksegetiikan professorin elämäntyön Uuden Testamentin ja alkuseurakunnan tutkijana. Vanhempi teos Rosoinen Raamattu käsittelee samoja teemoja. Se koostuu kuitenkin eri lehdissä jo aiemmin julkaistuista artikkeleista, joten hieman hajanaisessa kokonaisuudessa teemat vaihtelevat Da Vinci -koodin ja Jeesus-elokuvan kritiikistä itse asiaan eli Raamatun tekstien analyysiin. Kirjoitukset ovat siinä mielessä helppoa luettavaa, ettei lukijalta edellytetä henkilökohtaista vakaumusta. Halutessaan kirjaa voi lukea ihan vain aatehistoriana. Toisaalta joillekin juuri Räisäsen tekstien tunnustuksettomuus on ongelma, joka on johtanut kaikenlaisiin tunteenpurkauksiin tutkijaa kohtaan. Kirjan viimeinen teksti onkin omistettu näille ristiriidoille.

Minun on hiukan vaikea ymmärtää, mikä Räisäsen teksteissä on niin radikaalia. Raamatun kirjoitusten ja etenkin erilaisten kristinuskon tulkintojen ristiriitojen havaitsemiseen ei nimittäin kovin suurta ponnistelua vaadita. Ehkä Räisäsen synti on juuri siinä, ettei hän yritä selittää ristiriitoja pois. Hänen lähtökohtansa on, että nykyään Raamattuun kuuluvia kirjoja kirjoittaneet ihmiset toimivat omasta historiallisesta ja kulttuurisesta kontekstistaan käsin, mikä näkyy teksteissä. Ristiriidat johtuvat siitä, että alkuseurakunnassa oli hyvin erilaisia käsityksiä uskonnon peruskysymyksistäkin. Jokainen Raamattuun vetoava joutuu nykyäänkin valitsemaan, mitä osia Raamatusta hän painottaa ja mitkä jättää puolestaan huomiotta. Jopa käsitykset Jeesuksesta perustuvat pikemminkin itse kunkin tarpeisiin ja toiveisiin kuin siihen, mitä evankeliumeissa itse asiassa kerrotaan. Ja niissäkin kerrotaan sekä perinteitä ylläpitävästä että radikaalista Jeesuksesta.

Kirjassa on varsin yllättäviä ja hankaliakin näkökulmia. Huomasin, kuinka vahvasti tulkitsen itsekin Raamattua kouluopetuksen ja muun sellaisen yhteiskunnassa jaetun tiedon läpi. Esimerkiksi täysin yllätyksenä tuli tieto siitä, ettei kolmessa vanhimmassa evankeliumissa ihmisen itse asiassa katsota pelastuvan Kristuksen sovitustyön vaan lähinnä hyveellisen elämän ansiosta. Kirkon pelastusoppi perustuu siis lähinnä myöhempiin teksteihin ja eritoten Paavalin tulkintoihin.

Ei siis ole itsestään selvää, että "kuten kirkko opettaa" olisi ainoa tai edes perustelluin uskontulkinta. Ilmeisesti kriittinen raamatuntutkimus onkin vaikea aihe kirkon sisällä. Räisäsen mukaan papit keskustelevat keskenään aiheista, joista he eivät tohtisi pukahtaakaan seurakuntalaisille. Itsesensuurikin saattaa silti vierottaa uskonnosta kiinnostuneita kirkosta, koska Raamattua lukeva maallikko huomaa ongelmat yhtä hyvin kuin oppinut teologikin. Niistä pitäisi siis mieluummin keskustella kuin vaieta.

Kun kukaan meistä ei siis Raamatunkaan perusteella oikeasti tiedä yhtään mitään, onko mitään järkeä tapella? Räisänenkin peräänkuuluttaa kirkkoa, jossa olisi tilaa monenlaisille mielipiteille, koska kaikille niille on perusteensa. Sellainenhan alkuseurakuntakin oli, vaikka kyllä sielläkin riideltiin. Nykyään ristiriitojen välttely kirkossa on mielestäni johtanut epä-älylliseen ja ympäripyöreään jaaritteluun, kun kukaan ei uskalla sanoa mitään mistään, ettei vain jokin ryhmä loukkaantuisi ja eroaisi.

Rosoinen Raamattu ei ole aivan yhtä mielenkiintoinen kirja kuin Mihin varhaiset kristityt uskoivat, mutta on siinä todella mielenkiintoisiakin näkökulmia. Räisänen on erinomainen tieteen popularisoija, jonka tekstiä on aina miellyttävä lukea. Olen jo varannut kirjastosta Räisäsen upouuden muistelmakirjan.

Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu (WSOY 2006)

Tervo, Rauhala, Westö - viime vuoden romaanikärkeä

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava 2013)
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)
Jari Tervo: Esikoinen (WSOY 2013)

Tässä ehdottoman kattava ja objektiivinen analyysi viime vuoden kotimaisesta romaanikärjestä. Itse asiassa viime vuonna kaikki parhaat lukemani romaanit olivat kotimaisia, joten en aivan ymmärrä esimerkiksi Suomen Kuvalehden huolta suomalaisen kirjallisuuden tasosta.

Jari Tervon Esikoinen ei ole mikään mestariteos. Eniten se on ollut minulle mieleen hänen teoksistaan, mutta otan kirjan mukaan tähän päivitykseen aivan muista kuin puhtaasti taiteellisista syistä. Kun yleensä romaanien tapahtumat sijoittuvat kaukaisiin ja eksoottisiin kohteisiin, Esikoisessa liikutaan omissa lapsuuden maisemissani - tosin ajassa noin kymmenen vuotta ennen sitä hetkeä, kun minut kiikutettiin vastasyntyneenä Korkalovaaraan. Tapahtumapaikat on helppo visualisoida männyn tarkkuudella.

Tutuissa maisemissa liikutaan myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa. Ehkäpä juuri se onkin selitys sille, ettei vuoden kiistatta paras ja tärkein romaani päässyt koskaan Finlandia-ehdokkaaksi. Jos maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta, Rauhala olisi voittanut. Luultavasti Oulunsalo oli kuitenkin raadille liian etäinen tapahtumapaikka, jotta romaanin kaikkinaista merkittävyyttä olisi tajuttu.

Pohjois-Suomessa on nimittäin mahdoton elää ilman mielipidettä vanhoillis-lestadiolaisuudesta. Kaikkihan me tunnemme kyseisen herätysliikkeen jäseniä. He ovat läsnä silloinkin kun he eivät ole paikalla. He vaikuttavat yleiseen ilmapiiriin. Esimerkiksi omina kouluaikoinani oli jatkuvasti keskusteltava, millaista ohjelmaa koulun juhliin voi ottaa, jotta lestadiolaisetkin voisivat osallistua. (Tästä tulee kovasti mieleen helsinkiläisten kähinät uskonnottomien ja maahanmuuttajien kanssa.) Kaikki tietävät, että lestadiolaisperheissä on kymmenkunta lasta, koska ehkäisyä ei sallita, eivätkä liikkeen jäsenet saa katsoa televisioita. Lisäksi totena levitetään kummallisia kaupunkitarinoita - tunnetuin lienee väite, ettei lestadiolaisilla saisi olla sivusta täytettäviä pyykkikoneita, koska koneen ikkunasta saattaisi nähdä vilauksen alushousuista.

Silti lestadiolaisuus säilyy mysteerinä. Oikeasti ulkopuoliset eivät tiedä siitä juuri mitään.

Rauhalan romaani ottaa kantaa kysymyksiin, jotka ovat viime aikoina pyörineet jatkuvasti julkisessa keskustelussa. Ilmeisesti niistä keskustellaan myös herätysliikkeen sisällä. Kuinka nuoret äidit jaksavat pakkosynnytyksiä ja suurperhearkea? Mitä tapahtuu, kun he eivät enää jaksa? Mitä on armo ja armottomuus herätysliikkeessä, ja onko yksilöllä mahdollisuuksia toimia toisin?

Kirjan herättämä keskustelu on ollut valtavaa, koska se osuu ajankohtaisiin ja kuohuttaviin kysymyksiin. Luultavasti Oulun seudun kirjastossa ei koskaan nähdä vastaavia varausjonoja. Kohu syntyi myös Anna-Maija Ylimaulan Papintytöstä (1976). Huomionarvoista on, että siinä kirjassa muun muassa viitattiin nuorten tyttöjen seksuaaliseen hyväksikäyttöön lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Nythän näitäkin asioita on tullut julkisuuteen.

Yhteiskunnallisesta ajankohtaisuudesta huolimatta Taivaslaulun ihanuus perustuu koskettavaan ja sisäisesti uskottavaan tarinaan ja ihanaan kieleen. Se ei ole helppo kirja kaikessa symbolisuudessaan ja intertekstuaalisuudessaan. Toisaalta Taivaslaulu kuvaa arvostavasti lestadiolaisuuden hyviä puolia: yhteisöllisyyttä ja hoivaavaa seuraveisuuta.

Myös Kjell Westön uutukaisessa käydään ajankohtaisten yhteiskunnallisten teemojen kimppuun. Kangastus 38 kommentoi nykypäivää niin ilmiselvästi, että se on melkein noloa. Tapahtumat sijoittuvat nimessä mainittuun vuoteen ja Helsingin hienostopiireihin, jonka sielusta Euroopasta leviävät fasistiset aatteet yrittävät saada otetta. Päähenkilö on Westön romaaneille tyypilliseen tapaan periaatteessa kaikin tavoin hyvä mies, joka ei kuitenkaan oikein onnistu elämässään. Tässä kirjassa yksi syistä on kosmopoliittisuus ja humanismi, joista hän pitää kiinni, vaikka viisaampaa olisi myötäillä kovempaa linjaa edustavia ystäviä.

Westö varoittaa meitä kaikkia fasismista. Tälläkin kirjalla lienee ollut ihan konkreettista yhteiskunnallista merkitystä. Siinä kuvataan yleisurheilukilpailua, jossa juutalaiselta juoksijalta viedään vääryydellä voitto. Tapahtumalla on esikuvansa todellisuudessa. Pian kirjan ilmestymisen jälkeen järjestää seura pyysi anteeksi.

Vaikka Kangastus 38 on westömäiseen tapaan pessimistinen romaani, sillä on myös viehättävä sanoma. Fasismin vastakohta ei ole toinen ääriliike vaan lempeä humanismi. Sen puolella kannattaa pysyä. Toivottavasti onnistumismahdollisuudet ovat paremmat kuin romaanissa.

Kaikki kolme kirjaa ovat hyviä esimerkkejä siitä, että kaunokirjallisuus kuvaa todellisuutta jopa tarkemmin kuin mikään näennäisesti tosiasioihin perustuva dokumentointi.