Taivaslaulu teatterissa

Kuva: Jussi Tuokkola / Oulun kaupunginteatteri

Kävin katsomassa kohutun Taivaslaulun Oulun kaupunginteatterissa. Nenäliina unohtui takintaskuun, vaikka sitä olisi tarvittu. Itkin näytelmän loppupuolen koko ajan. Sitten ostin romaanin itselleni ja luin sen - yhteen laskettuna jo kolmannen kerran.

Pauliina Rauhalan romaanin päähenkilö on lestadiolaisen perheen äiti Vilja. Näytelmän päähenkilö puolestaan on pikemminkin hänen aviomiehensä Aleksi. Näytelmän alkuosa käsittelee melkeinpä pelkästään hänen lapsuudenkokemuksiaan, ja Vilja jää taka-alalle. Tässä vaiheessa mietin, mitähän tästäkin tulee. Vähitellen näytelmässäkin päästiin asiaan, ja kävi ilmi, että se noudatteli varsin uskollisesti romaania. Joitakin pikku yksityiskohtia oli toki muutettu romaaniin nähden, mutta onhan teatteriesityskin toki aivan eri taiteenlaji kuin romaani. Lukiessani romaania huomasin, että jotkut repliikit ovat kuitenkin suoraan peräisin romaanitekstistä. Näytelmässä taitavien näyttelijöiden esittäminä niihin piiloutuva huumori pääsi paremmin oikeuksiinsa kuin romaanissa.

Huumoria näytelmässä nimittäin riittää, jopa kaikkein traagisimpien tapahtumien keskellä. Muuten tarinasta olisi varmasti tullutkin sietämättömän ahdistava. Viljaa näyttelevän Merja Pietilän tulkinta uupuneen ihmisen epätoivosta on niin koskettava, että katsoja melkein unohtaa olevansa teatterissa. Alun valoisa ja eteerinen naishahmo katoaa vähitellen uupumuksen syövereihin, mistä vankka ja luotettava aviomies hänet nostaa. Näytelmän Vilja vastaa sitä, millaisena Aleksi häntä romaanissakin kuvaa. Sen sijaan Aleksi on mielestäni näytelmässä erilainen. Romaanissa hän on syrjään vetäytyvä älykkö, näytelmässä taas varsinainen sählä, suorastaan humoristinen hahmo. Erityisen kehun ansaitsevat suloiset lapsinäyttelijät.

Pohjois-Suomessa kaikilla ihmisillä on jonkinlainen suhde lestadiolaisuuteen, ja heidän kulttuuristaan tiedetään vähintään jotakin. Näytelmässä viittauksia lestadiolaisten tapoihin ei paljon selitellä. Oletettavasti pohjoissuomalaiset katsojat tunnistavat ainakin joitakin asioita. Olisi mielenkiintoista kuulla, poikkeaako Tampereen Työväenteatterin tulkinta lestadiolaiskulttuurista oululaisesta. Mielestäni yksi näytelmän nerokkaimmista kohdista on seurapuhe, jossa saarnamies suuntaa ensin sanansa veljille - ja sisarille myös - mutta ryhtyy sitten puhuttelemaan kuulijoiden joukkoon mahdollisesti pujahtaneita uteliaita ulkopuolisia, teatteriyleisöä. Kaikillahan on niitä koulu- tai työtovereina, ehkä etäisissä sukulaisissakin, mutta millaista elämää ne oikeasti elävät. Epäilemättä tässä piilee yksi romaanin ja näytelmän suosion saloistakin. Puheen jälkeen yleisö pääsee väliajalle miettimään kuulemaansa.

Näytelmässä musiikilla on tärkeä osa. Näyttelijät paljastuvat uskomattoman taitaviksi laulajiksi, jotka pysähtyvät välillä veisaamaan Siionin lauluja yleisöä kohti kääntyneinä. Laulut tuovat kaivattua lepoa koskettavien tapahtumien keskelle. Samalla tavalla ne luultavasti lohduttavat myös väsyneitä uskovia. Jotkut seuralaiseni tosin moittivat lauluja surullisiksi. Minusta ne ovat kuitenkin ennen kaikkea kauniita ja lohdullisia. Hengellinen kansanmusiikki on uskomattoman kaunista.

Jumalan rauhaa rinnassansa veisattiin myös näytelmässä. Valitettavasti tämä äänitys katkeaa kesken, mutta parempaakaan en Youtubesta löytänyt.

Taivaslaulua esitetään samanaikaisesti sekä Oulun kaupunginteatterissa että Tampereen työväenteatterissa. Kirsin kirjanurkassa on arvioitu Tampereen versiota.