Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Pahan kirjan ensimmäisen luvun miljöö tuntuu kovin tutulta. Ollaan yliopistolla, luentosalissa. Määrärahat ovat vähentyvät vuosi toisensa jälkeen. On ylirasittuneita opettajia. On kyllästyneitä opiskelijoita, mielenterveysongelmista kärsiviä opiskelijoita, elämänsä suunnan hukanneita opiskelijoita. Opiskelijoita, jotka eivät palauta tehtäviään ajoissa. Opiskelijoita, jotka kampanjoivat kahviautomaatin puolesta mutta joiden mielestä yliopistolaitoksen alasajoa vastustetaan parhaitenn liittymällä Facebook-ryhmään. Edellisen laman satoa mielestäni. (Toki on niitäkin, joilla kaikki asiat on kunnossa.)

Ensimmäisessä luvussa lehtori Mickel Backmanin modernistista kirjallisuutta käsittelevä luento saa karmivan käänteen. Yksi lahjakas opiskelija ilmoittaa haluavansa tutkia kirjaa, jonka olemassaolosta useimmat eivät edes tiedä ja jonka Backman itsekin haluaisi mieluummin unohtaa. 1920-luvulla kirjoitettu, suomenruotsalaista modernismia edustava runokokoelma vaikuttaa tuhonneen kaikki runoihin perehtyneet ihmiset. Ja nyt  opiskelija on saanut tietoonsa sen olemassaolon - Backman ei voi ymmärtää miten. Hän ei ainakaan aio edistää kirjan tutkimista millään tavalla. Tarinassa liikutaan sekä Backmanin muistoissa että nykyajassa lehtorin ja parin opiskelijan kokemusten kautta.

Veikkaisin, että Korkea-ahon on H.P. Lovecraftinsa lukenut. Yliopiston tutkija huomaa tutkimuksissaan universumin olemuksesta jotain sellaista, mitä sekä hänen että suuren yleisön olisi parempi olla tietämättä. Pahassa kirjassa Miskatonic-yliopiston tilalla on kuitenkin Åbo Akademin kirjallisuuden oppiaine. Korkea-aho ei sorru selittämään asioista, joita ei voi sanoin kuvailla. Itse asiassa hän onnistuu sanallistamaan kuvaamaansa kauhun tunnetta varsin etevästi. Kirja on monitahoisempi kuin Lovecraftin tarinat. Se kertoo paitsi yliopistomaailmasta, myös suomenruotsalaisista kulttuuripiireistä, keski-ikäisten avioliittovaikeuksista ja suomalaisen miehen alemmuudentunnosta, joka on toki tuttu aihe myös lukuisista muista romaaneista. Naiset puolestaan ovat romaanissa vain sivuosassa. Suomenruotsalaisuutta Korkea-aho ei kuvaa suurena onnellisena perheenä vaan ahtaana ja riitojen raastamana yhteisönä. Kirjassa on huumoria, ironiaa ja osuvia havaintoja, mutta kokonaisuutena se on erittäin ahdistava.

Paha kirja on hyvä kirja, syksyn uutuusromaanien parhaimmistoa. Sitä on luettu ahkerasti myös muissa kirjablogeissa: esimerkkeinä Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Rakkaudesta kirjoihin, Morren maailma.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava 2015)
Alkuteos: Onda boken, suom. Laura Beck

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita (Teos 2011)
Alkuteos: Nachtstücke 1816-1817

Hoffmannin kertomukset ahdistivat niin, että kesken jäi kirja.

Olen aina kysyttäessä ja joskus muutenkin kertonut, etten pidä mistään E.T.A. Hoffmannin jälkeen kirjoitetusta fantasiasta. Käsitys Hoffmannista on perustunut kahteen klassikona pidettyyn romaaniin eli Paholaisen eliksiireihin ja Kultaiseen maljaan, jotka luin abiturienttivuonna ja joista ensin mainitusta etenkin pidin kovasti. Looginen ja järkevä juoni on poroporvarillista hömpötystä, jota kunnon romantikon pitää vastustaa.

Kauhunovellikin on minulle varsin vieras kirjallisuudenlaji. Kuitenkin tuttavapiirissäni suuri osa ihmisistä kuuluu alakulttuureihin, joissa on tapana lukea H.P. Lovecraftia. Kuulun niihin, joiden mielestä Unet noitatalossa on ihanan karmaiseva ja Hulluuden vuorilla taas aivan tylsä kertomus. Oikeastaan Hoffmann kuitenkin ajatteli kirjoittavansa satuja. Onko fantasiakirjallisuudella ja saduilla muuta eroa kuin kirjoittamisajankohta (ennen Sormusten herraa vai sen jälkeen)?

Novaliksen aforismien suomentaja Vesa Oittinen määritteli romantiikan mielenkiinnoksi olemassaolon yöpuolta kohtaan. Hoffmannin kauhujutuista, tai saduissa, miten vain, ihmiset kohtaavat tahtomattaan kummallisia ja pelottavia voimia, jotka saattavat ottaa viattoman ihmisen valtaansa ja jopa lopulta tuhota hänet. Lovecraftin nihilistiseen maailmaan verrattuna Hoffmannin tarinoissa on erityisen ahdistavaa, että niiden pahuuden ja ahdistusten riivaamat päähenkilöt ovat kaikilla mittapuilla erityisen hurskaita ihmisiä. Lovecraftilla on omat mytologiansa, joita muut ovat myöhemmin täydentäneet, kun taas Hoffmannin tarinoiden arvomaailma on vankan kristillinen, vaikka varmasti monien mielestä kaikki kummallisuuden eivät hyvän kristityn ajatusmaailmaan oikein sovi.

Lovecraft rankaisee päähenkilöitään liiallisesta uteliaisuudesta - maailmankaikkeudessa on asioita, joista on parempi olla tietämättä mitään. Ei ole sattumaa, että Miskatonic-yliopiston tutkijatkin polttavat usein näppinsä. Olen vissiin joskus itsekin kuljeskellut julkisilla paikoilla kyseisen yliopiston t-paidassa...

Hoffmannin maailmassakin on synkkiä voimia, joiden olemassaolosta useimmat eivät tiedä mitään, mutta hänen päähenkilönsä ovat syyttömiä tilaansa. Ei ole mitään selitystä, miksi juuri heille käy huonosti. Ainakin minua rationaalisena ihmisenä sellainen pelottaa. Sekä omassa mielessä että maailmassa on asioita, joita ei voi hallita järjellä, jotka saattavat milloin vain pudota synkkänä verhona kaiken hauskan ja valmiiksi suunnitellun päälle. Ei osaakaan iloita asioista, joista pitäisi, lankeaa ahdistuksen synkkään kuiluun, vaikka kaikki olisi aivan hyvin. Pimeyden voimia ei voi paeta vain välttämällä tiettyjen tähtikuvioiden katselua öisin.

Siksi kertomuskokoelma jäikin kesken. Puolenvälin jälkeen se alkoi tuntua liian realistiselta ja omakohtaiseltakin. Miksi lukea jotain sellaista, mistä tulee vain paha mieli?

Onneksi keskeneräisyyskin kuuluu romantiikan ihanteisiin. Eihän Novaliskaan saanut teoksiaan valmiiksi.

Mutta onpas mahtava kulttuuriteko, että romantiikan klassikoitakin suomennetaan!