Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Tämä on taas niitä kirjoja, joita tuskin olisin lukenut ilman kirjablogeja. Sain nimittäin innoitukseni Marjatan ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Kun lopulta luin kirjan, kävi myös hyvin ilmi, että jokainen tulkitsee lukemaansa aivan omalla tavallaan.

Olen Marjatan kanssa hyvin samaa mieltä siitä, että tämän pikkuisen novellikokoelman keskeinen ajatus tulee ilmi jo esipuheessa: vain ohut jää erottaa periaatteessa kenet tahansa mitä karmeimmista rikoksista. Samaa todistaa myös psykiatri Hannu Lauerma äskeisessä haastattelussa. Pahan tekeminen ei ole vain joidenkin ihmisten, toisten, ominaisuus.

Kirja sisältää siis 11 novellia, jotka kertovat erilaisista rikoksista. Kertoja on asianajaja. Hänen hahmonsa liittyy tosin tarinoihin monesti vasta varsin myöhäisessä vaiheessa ja jää varsin persoonattomaksi. Ovelasti totuus jää lukijallekin joissakin tarinoissa yhtä hämäräksi kuin se jää asianajajalle.

Ainakin minulle tulee tästä asetelmasta mieleen Jens Lapidus, joka myös on julkaissut asianajajan näkökulmasta novellikokoelman rikoksista ja rikollisista. Sen antama kuva rikoksen maailmasta on tosin hätkähdyttävän erilainen kuin Ferdinand von Schirachin, jota pidän ehdottomasti parempana kirjailijana. Kyllähän Lapiduskin jossain määrin pohtii syrjäytymisen ja rikosten taustoja, mutta hänen kerrontansa on viihteellisempää kuin von Schirachin, jonka tarinoissa olosuhteiden ja muiden selitysten pohdinta nousee melkeinpä tärkeämmiksi kuin itse teot. Sekä lukija että oikeusprosesseihin osallistuvat novellihenkilöt tuntevat myötätuntoa pahantekijää kohtaan, kun saavat kuulla, mitä hän on elämässään kokenut.

Mitä nämä olosuhteet sitten ovat? Tarinat keskittyvät yksilöihin. Toiset on syrjäytetty elämän alusta asti, toiset ovat joutuneet hyvästä yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta kohtuuttomien vaatimusten tai muun sydämettömyyden kohteiksi. Jotkut ovat vain päästään vialla. Varsinaisesti yhteiskunnallisiksi tarinoita ei voi sanoa, vaikka jonkinlaista epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä on joistakin niistä luettavissa. Jos on siirtolainen eikä ole työlupaa, ei ole juuri mahdollisuuksia työllistää itseään kuin huumekauppiaaksi tai seksityöläiseksi ryhtyminen. Itse asiassa varsinainen yhteiskunta näyttää kuitenkin toimivan taustalla aivan mainiosti. Yhdessä tarinassa kovia kokenut siirtolaisnainen kohtaa rikostapauksen seurauksena ensimmäistä kertaa elämässään oikeusvaltion. Tarina nousee toiveikkuudessaan suosikikseni.

Eivät nämä kuitenkaan mitään mukavia juttuja ole vaan pääasiassa erittäin ahdistavia. Tarinat tuskin yrittävätkään kuvata aivan tavallisia rikoksia. Lampailta kaivetaan silmiä päästä ja antiikkiastian varastaminen johtaa hirmutekoihinn. Silti ainakin minä lukijana koin syvää ahdistusta ihmisten kohtuuttomien taakkojen vuoksi. Miten epäoikeudenmukainen tämä maailma onkaan! Ihan kuin näitä ajatuksia ei olisi ilmassa muutenkin, kun maailman tapahtumat tulevat uniinkin.

Myös Kirjainten virrassa -blogin Hanna on lukenut kirjan.


Ferdinand von Schirach: Rikoksia (Atena 2011)
Alkuteos: Verbrechen, suom. Raija Nylander

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli

Suomen vaarallisimpia rikollisia arvioiva psykiatri kirjoittaa hyvän kääntöpuolesta, siis pahasta - kirjassa täytyy siis olla järkyttäviä paljastuksia toinen toistaan hirveämmistä teoista. Ei sentään. Lukija joutuu miettimään, mitä hyvän kääntöpuoli oikeastaan on. Ovatko rikolliset pahoja? Hehän ovat lähinnä kaikin tavoin sairaampia kuin kansa keskimäärin. Onko tietämättömyys tai tyhmyys pahuutta? Tai ihmisten laiminlyönti niin, että he saavat sairauteensa hoitoa vasta vankilassa?

Loppujen lopuksi Lauerma käsittelee - ilmeisesti - Turun Sanomien kolumneihin perustuvissa kirjoituksissaan varsin vähän leipätyötään. Sen sijaan hyökkäyksen kohteena on typeryys ja huuhaa. Uskomushoidot moraalittomine kauppiaineen saavat kyytiä kuten myös typeryyteen ja tietämättömyyteen perustuva moraalipaniikki. Kaikkihan me olemme kuulleet kauhisteluja, että vangeistä pidetään parempaa huolta kuin vanhuksista ja vankeinhoitoon käytetyt varat ovat jopa vanhuksilta pois. Tai että moraalittomat lääkärit määräävät mielenterveyspotilaille lääkkeitä silkkaa ilkeyttään. Ei pidä paikkaansa, Lauerma jyrähtää.

Yksinkertaistuksia ja moraalipaniikkia harrastavat ihmiset eivät tietenkään lue tätä kirjaa, vaikka juuri heidän pitäisi niin tehdä. Voisin määrätä vähintäänkin kirjoitukset Ennen oli paremmin ja Miksi vankeja hoidetaan pakolliseksi osaksi peruskoulun historian ja yhteiskuntaopin opetusta. Niissä Lauerma paljastaa vastaansanomattomasti, kuinka löyhälle pohjalle julkisuudessa toistellut hokemat perustuvat. Vähemmän pakollisia mutta mielenkiintoisia ovat kirjoitukset psykopaateista ja suomalaisen miehen osin kuvitellusta väkivaltaisuudesta. Käy ilmi, että väkivaltaisia ovatkin vain itä- ja pohjoissuomalaiset ja heistäkin lähinnä syrjäytyneet alkoholistit.

Hyvän kääntöpuoli on tieteellisen tiedon, tosiasioiden ja kriittisen ajattelun ylistys. Vastapuolena Lauerma näyttää pitävät erityisesti netin anonyymejä mölyäjiä, jotka saavat lietsottua toisensa vainoharhaiseen raivoon vailla minkäänlaista tosiasiatietoa. Ajankohtaisena esimerkkinä voitaneen mainita "lastenvaunugate". Välillä lukija ei silti välty vaikutelmalta, että myös Lauerman herkkiä tunteita on loukattu ja nyt poikkiteloin asettuneille näytetään mistä suunnasta pesee. Itse asiasta on kuitenkin vaikea olla eri mieltä. Huuhaan levittäjät ansaitsevatkin kuulla kunniansa - sen verran traagisia seurauksia hölynpölyllä voi olla.

Vakavista aiheista huolimatta kirja on hauska ja helppo luettava. Yksi junamatka siihen vain tarvittiin.

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014)