Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Kylläpäs näitä menneisyyteen sijoittuvia dekkareita nyt tupsahtelee - Yön sydän on jäätä on jo kolmas lukemani tälle vuodelle. Lienee jonkinlainen uusi muoti-ilmiö.

Romaanin päähenkilö on Kalle Björk, aatelissuvun köyhtynyt jälkeläinen, joka tekee päivätyötään sisäministeriöissä ja öisin salapoliisina jahtaa roistoja Helsingin kaduilla. Kuten arvata saattaa, tapahtuu murha. Björk ja poliisit onnistuvat suurin piirtein selvittämään sen, mutta tarina jää kutkuttavasti kesken. Tämä onkin sarjan ensimmäinen osa. Dekkaritarinan rinnalla kulkee useampia Björkin henkilökohtaiseen elämään liittyviä juonia. Niillekin sopii odottaa jatkoa.

Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuvuosiin. Itsenäinen Suomi on vasta taaperoiässä, ja monenlaiset uhkat leijuvat sen yllä. Neuvostoliittoa ei vielä ole, vaan naapurissa Venäjällä on meneillään sisällissota. On kovin epävarmaa, kuka lopulta kerää vallankumouksen hedelmät. Osa suomalaisistakin näkee hetkensä koittaneen ja lähtee Karjalan laulumaille vapauttamaan veljeskansoja, jotka eivät tosin itse ole järin innoissaan suunnitelmista liittää kyseiset alueet nuoreen Suomen valtakuntaan. Näiden miesten joukossa on jääkäriajan ja sisällissodan raaistamia miehiä, joille rauhaisa siviilielämä ei enää tahdo riittää.

Kalle Björk ei osallistunut vuoden 1918 sotatoimiin vaan makasi espanjantaudin kourissa kaukana vieraalla maalla. Muutenkin hän kokee nationalistisen uhon vieraaksi itselleen. Kuten hän suutuksissaan tokaisee heimoaatteesta innostuneelle pikkuveljelleen, hän mieluummin elää kuin kuolee aatteidensa puolesta. Björk onkin sormenpäitään myöten herrasmies ja humanisti. Hän nauttii kaikenlaisista kauniista asioista, kuten laadukkaista vaatteista, ihovoiteista ja hyvästä ruoasta. Toisaalta hän on laajasti lukenut, lähes tohtori historian alalla. Kirjallisuus, musiikki ja muu korkeakulttuuri ovat hänelle hengen yleellisyyttä. Hänen maailmankuvassaan myös punikin perhe ansaitsee saada oikeutta.

Onko sekin ajan merkki, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan? Minulle tulee romaanista mieleen Kjell Westön Kangastus 38, jossa siinäkin asetetaan vastakkain nationalismi ja humanismi. Kummassakaan kirjassa ei jää epäselväksi, mille puolelle kirjailija itse asettuu. Hämeen-Anttilankin poliittinen alleviivaus tuntuu hiukan kiusalliselta ja jälkiviisaalta. Kai jääkäreissä saa sentään hiukan sankaruutta nähdä?

Poliittisesta pohjavireestä huolimatta romaani on kiinnostava katsaus tärkeään Suomen historian vaiheeseen, joka usein jää dramaattisempien sotavuosien varjoon. Menneen maailman lumoakaan ei pidä aliarvioida. Tarinakin laukkaa ripeästi eteenpäin, joten lukija ei ainakaan pitkästy.

Virpi Hämeen-Anttila julkaisee romaaneja hämmentävää tahtia. Eihän tässä meinaa perässä pysyä. Vaikka romaanien kirjallinen taso vaihtelee mielestäni aika lailla, täytyy kirjailijan olla paitsi ahkera myös lahjakas, sillä hän onnistuu vaihtamaan aihetta ja tyylilajia jatkuvasti. Jo Toisen taivaan alla (2010), josta en oikeastaan pitänyt yhtään, kiinnitti huomiota kielellään, joka vaikutti aluksi pelkästään kököltä. Sitten alkoi tuntua, että kielikin kuvaa uskottavasti juurettoman puolikielisen ajatusmaailmaa. Samoin tässä dekkarissa kieli mukautuu aikakauteen, josta kirja kertoo. 20-luvun salapoliisi olisi saattanut kirjoittaa itse jotain tällaista. Hämeen-Anttila viljelee vanhanaikaisen viehättäviä lauserakenteita ja sellaisia sanoja kuin loogillinen, provokatsioni ja ruumiin avaus. Tällä kertaa hänen henkilönsä tuntuvat viihtyvään miljöössään paremmin kuin nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa, joissa he kuulostavat aivan liian muodollisilta ja vanhanaikaisilta.

Yön sydän on jäätä on mielestäni ehdottomasti Hämeen-Anttilan parhaita kirjoja. Erityismaininta vielä upeasta kannesta.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (Otava 2014)

Tervo, Rauhala, Westö - viime vuoden romaanikärkeä

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava 2013)
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)
Jari Tervo: Esikoinen (WSOY 2013)

Tässä ehdottoman kattava ja objektiivinen analyysi viime vuoden kotimaisesta romaanikärjestä. Itse asiassa viime vuonna kaikki parhaat lukemani romaanit olivat kotimaisia, joten en aivan ymmärrä esimerkiksi Suomen Kuvalehden huolta suomalaisen kirjallisuuden tasosta.

Jari Tervon Esikoinen ei ole mikään mestariteos. Eniten se on ollut minulle mieleen hänen teoksistaan, mutta otan kirjan mukaan tähän päivitykseen aivan muista kuin puhtaasti taiteellisista syistä. Kun yleensä romaanien tapahtumat sijoittuvat kaukaisiin ja eksoottisiin kohteisiin, Esikoisessa liikutaan omissa lapsuuden maisemissani - tosin ajassa noin kymmenen vuotta ennen sitä hetkeä, kun minut kiikutettiin vastasyntyneenä Korkalovaaraan. Tapahtumapaikat on helppo visualisoida männyn tarkkuudella.

Tutuissa maisemissa liikutaan myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa. Ehkäpä juuri se onkin selitys sille, ettei vuoden kiistatta paras ja tärkein romaani päässyt koskaan Finlandia-ehdokkaaksi. Jos maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta, Rauhala olisi voittanut. Luultavasti Oulunsalo oli kuitenkin raadille liian etäinen tapahtumapaikka, jotta romaanin kaikkinaista merkittävyyttä olisi tajuttu.

Pohjois-Suomessa on nimittäin mahdoton elää ilman mielipidettä vanhoillis-lestadiolaisuudesta. Kaikkihan me tunnemme kyseisen herätysliikkeen jäseniä. He ovat läsnä silloinkin kun he eivät ole paikalla. He vaikuttavat yleiseen ilmapiiriin. Esimerkiksi omina kouluaikoinani oli jatkuvasti keskusteltava, millaista ohjelmaa koulun juhliin voi ottaa, jotta lestadiolaisetkin voisivat osallistua. (Tästä tulee kovasti mieleen helsinkiläisten kähinät uskonnottomien ja maahanmuuttajien kanssa.) Kaikki tietävät, että lestadiolaisperheissä on kymmenkunta lasta, koska ehkäisyä ei sallita, eivätkä liikkeen jäsenet saa katsoa televisioita. Lisäksi totena levitetään kummallisia kaupunkitarinoita - tunnetuin lienee väite, ettei lestadiolaisilla saisi olla sivusta täytettäviä pyykkikoneita, koska koneen ikkunasta saattaisi nähdä vilauksen alushousuista.

Silti lestadiolaisuus säilyy mysteerinä. Oikeasti ulkopuoliset eivät tiedä siitä juuri mitään.

Rauhalan romaani ottaa kantaa kysymyksiin, jotka ovat viime aikoina pyörineet jatkuvasti julkisessa keskustelussa. Ilmeisesti niistä keskustellaan myös herätysliikkeen sisällä. Kuinka nuoret äidit jaksavat pakkosynnytyksiä ja suurperhearkea? Mitä tapahtuu, kun he eivät enää jaksa? Mitä on armo ja armottomuus herätysliikkeessä, ja onko yksilöllä mahdollisuuksia toimia toisin?

Kirjan herättämä keskustelu on ollut valtavaa, koska se osuu ajankohtaisiin ja kuohuttaviin kysymyksiin. Luultavasti Oulun seudun kirjastossa ei koskaan nähdä vastaavia varausjonoja. Kohu syntyi myös Anna-Maija Ylimaulan Papintytöstä (1976). Huomionarvoista on, että siinä kirjassa muun muassa viitattiin nuorten tyttöjen seksuaaliseen hyväksikäyttöön lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Nythän näitäkin asioita on tullut julkisuuteen.

Yhteiskunnallisesta ajankohtaisuudesta huolimatta Taivaslaulun ihanuus perustuu koskettavaan ja sisäisesti uskottavaan tarinaan ja ihanaan kieleen. Se ei ole helppo kirja kaikessa symbolisuudessaan ja intertekstuaalisuudessaan. Toisaalta Taivaslaulu kuvaa arvostavasti lestadiolaisuuden hyviä puolia: yhteisöllisyyttä ja hoivaavaa seuraveisuuta.

Myös Kjell Westön uutukaisessa käydään ajankohtaisten yhteiskunnallisten teemojen kimppuun. Kangastus 38 kommentoi nykypäivää niin ilmiselvästi, että se on melkein noloa. Tapahtumat sijoittuvat nimessä mainittuun vuoteen ja Helsingin hienostopiireihin, jonka sielusta Euroopasta leviävät fasistiset aatteet yrittävät saada otetta. Päähenkilö on Westön romaaneille tyypilliseen tapaan periaatteessa kaikin tavoin hyvä mies, joka ei kuitenkaan oikein onnistu elämässään. Tässä kirjassa yksi syistä on kosmopoliittisuus ja humanismi, joista hän pitää kiinni, vaikka viisaampaa olisi myötäillä kovempaa linjaa edustavia ystäviä.

Westö varoittaa meitä kaikkia fasismista. Tälläkin kirjalla lienee ollut ihan konkreettista yhteiskunnallista merkitystä. Siinä kuvataan yleisurheilukilpailua, jossa juutalaiselta juoksijalta viedään vääryydellä voitto. Tapahtumalla on esikuvansa todellisuudessa. Pian kirjan ilmestymisen jälkeen järjestää seura pyysi anteeksi.

Vaikka Kangastus 38 on westömäiseen tapaan pessimistinen romaani, sillä on myös viehättävä sanoma. Fasismin vastakohta ei ole toinen ääriliike vaan lempeä humanismi. Sen puolella kannattaa pysyä. Toivottavasti onnistumismahdollisuudet ovat paremmat kuin romaanissa.

Kaikki kolme kirjaa ovat hyviä esimerkkejä siitä, että kaunokirjallisuus kuvaa todellisuutta jopa tarkemmin kuin mikään näennäisesti tosiasioihin perustuva dokumentointi.