Valokuvaus ja luontosuhde

Marjatta aloitti niin kiinnostavan keskustelun valokuvista, että vastoin tapojani pohdin blogissani aihetta, joka ei suoranaisesti liity kirjallisuuteen. Minulla on nimittäin omat vähäpätöiset kokemukseni ja näkemykseni etenkin luontokuvauksesta. Keskustelu osuu vieläpä ajankohtaiseen saumaan, koska vietin juuri viikonlopun lapsuudenkodissani kahden päivän kuvankatselumaratonin merkeissä. Katselimme sekä isäni diakuvia lähinnä 70-luvulta että isäni ja minun digikuvia parilta viime vuodelta. Isäni on erittäin taitava ja taiteellisesti kunnianhimoinen valokuvaaja - ette kuitenkaan ole hänestä kuulleet, koska hän on aina kuvannut omaksi ja lähipiirin iloksi.

Kuinka luontokuvia siis otetaan? Luontokuvaaja suunnittelee kuvia vuosikausia ja tekee kaikenlaisia moraalin rajamaillakin horjuvia valmisteluita, jotta sommittelu ja valotus olisivat täydelliset? Vai meneekö hän vain luontoon ja ryhtyy räpsimään? Minä suosin jälkimmäistä filosofiaa: otetaan vastaan, mitä luonto sillä hetkellä tarjoaa. Yhtymäkohta löytyy perinteisestä suomalaisesta metsästyskulttuurista. Riistaa pyydetään - otetaan vastaan se, mitä metsä tahtoo antaa. Mitään ei vaadita tai oteta väkisin. Luontoon tulee mennä nöyränä ja kunnioittaen, kuin kirkkoon. Minulle on täysin vieras ajatus, että hyvän luontokuvan vuoksi kaadettaisiin puita tai muuten ryhdyttäisiin mestaroimaan luontoa. Haaskakuvaustakaan en täysin ymmärrä. Ihminen ei ole luonnon herra vaan sen vieras. Yhtä lailla pyrin liikkumaan luonnossa kävellen tai hiihtäen niin, ettei käynnistäni jää jälkeä. Esimerkiksi Pallaksen uudet, ilmeisesti polkupyöräilijöiden vuoksi rakennetut murskepolut herättävät vain surua. Pysykööt poissa sellaiset kulkijat, joiden vuoksi maaperään pitää kajota!

Yllä oleva kuukkelikuva on viimeiseltä Pallaksen-retkeltäni. Se on otettu kännykkäkameralla lainkaan suunnittelematta. Sillä ei voitettaisi palkintoja luontokuvakilpailuissa. Tietenkin kuva on aina valokuvaajan valintojen tulos eikä esitä luontoa sellaisena, kuin se silmälle näyttäytyy. Enemmänkin se kertoo siitä, kuinka kuvaaja ymmärtää näkemänsä. En siis väitä, että mikään näistä satunnaisista räpsäisyistä kuvaisi kohdettaan yhtään todenmukaisemmin kuin rankastikaan käsitelty tai lavastettu luontokuva.

Eräässä maisemakäsitystä pohtineessa tieteellisessä teoksessa väitettiin, että kansallisromanttiset taiteilijat liioittelivat maalauksissaan, koska maalausten maisemat ovat mahtipontisempia kuin samoista paikoista otetut valokuvat. Mielestäni romanttiset maalaukset kuitenkin vastaavat kokemusta paremmin kuin valokuvat. Kamerahan ei koskaan tallenna maisemaa sellaisena kuin silmä sen näkee. Etenkin tunturin valokuvaaminen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Lisään tuohon oikealle vielä yhden pokkariräpsäisyn. Paikka on Vuontisjärvi. Parhaat kuvat otetaan kameralla, jota jaksaa kantaa mukana. Tykkään kulkea pitkiä matkoja, mutten ole järin innostunut kantamaan paljon tavaraa. Digijärjestelmäkameraa en tästäkään syystä pidä juuri koskaan mukana. Viikonlopun ansiosta harkitsen vakavasti, siirtyisinkö takaisin filmiaikaan. Vanhoissa diakuvissa tilantuntu ja luonnon illuusio on huikea latteisiin digikuviin verrattuna. Oikea filmikamera on myös kevyempi ja käytännöllisempi kuljettaa mukana.

Eino Leinon runoja

Yksin hiihtäjän tie
Kuva ja latu kirjoittajan

Olen lueskellut pitkästä aikaa Eino Leinon runoja. Ne olivat teini-iän suosikkejani, ja veikkaanpa, että vaikka Runeberg onkin olevinaan kansallisrunoilijamme, Eino Leino lienee kuitenkin monelle läheisin ja tunnetuin suomalaisrunoilija.

Minulla on kolmen sukupolven käsissä kulunut kokoelma Elämän laulu (1947), joka kattaa runoilijan koko tuotannon parhaat palat. Se on ensin kuulunut isovanhemmilleni, sitten vanhemmilleni ja lopulta minulle. Joku aiemmista lukijoista on tehnyt sisällysluetteloon hentoja alleviivauksia - ilmeisesti merkinnyt omat suosikkirunonsa. Hellyttävää. Selättömäksi kirja kului kuitenkin vasta minun käsissäni, sillä lukiovuosina säilytin sitä vakituisesti yöpöydälläni. Olen aina pitänyt yli kaiken tästä kokoelmasta, koska salaperäinen V. Tarkiainen on koonnut alaviitteisiin koko joukon selityksiä runojen taustasta ja historiallisista tapauksista, joihin ne liittyvät.

Nyt kirjaa selatessani huomaan kuitenkin, että olen kuitenkin pitänyt vain pienestä osasta Leinon runoja. En ole koskaan syttynyt kansallisromanttiselle hurmokselle, ja paikoin runoilijan tyyli on aivan liian pateettista makuuni. Suosikkirunoni ovat varsin lyhyitä ja ne käsittelevät ihmisenä olemista ylipäätään tai runoilijan kutsumusta. Nuorena pidin Nietzsche-vaikutteisista runoista, mutta enää en jaksa innostua sellaisesta intoilusta. Nuoruuteen kuuluu myös vierauden tunne muiden ihmisten maailmasta. Eino Leinolla se ei kuitenkaan koskaan vaikuta helpottaneen, kuten ei minullakaan. 37-vuotispäivänään Eino Leino kirjoitti näin.

Iltatunnelma 

Taa korpien päivä painuu,
vesi kultana kimmeltää,
mut kultaisimpina kaislat
ja salmet ja saaren pää. 

Ah, rinta rauhaton, jospa
levon täältä se löytää vois
ja muistoistaan jos pääsis
eik' ollut toivoja ois! 

Taas auringon kullan kenpä
vois kätkeä sydämeen
ja itselleen olla outo
kuin kaislat ja välke veen!

Kenen tahansa rauhattoman ja uupuneen ihmisen lienee helppo samaistua toiveeseen, että rauhaton mieli saisi edes hetkeksi levon. Kaunis järvimaisema voi siinä auttaakin, vaikka maiseman kauneus on myös haikeaa. Sen sijaan mietin, mitä Leino on tarkoittanut viimeisen säkeistön toiveella, että vois "itselleen olla outo". Hänen tuotannossaan on useita runoja, joissa pohditaan, kuinka vieras ihminen - tai ainakin runoilija - on itselleenkin, mutta onko se muka positiivinen tunne?

Minä etsin suojoa itseltäin
ja omilta hulluilta mietteiltäin;
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet,
mut enin mun syömmeni syvyydet.

Näin Leino runoili nuorena miehenä vuonna 1900. Runo kokonaisuudessaan löytyy esimerkiksi täältä. Se henkii kauhua muiden ihmisten, noiden outojen, edessä, mutta kaikkein kummallisin ja pelottavin on runoilijan oma mieli. Hän lienee myös kiihoittunut kauhun tunteesta ja oman mielensä erityisyydestä. Romantiikan peruskamaa. Täydellinen elämänvierauden kokemus on kuitenkin hämmentävä, toisaalta surullinen, toisaalta innostava. Vierautta muiden ja itsen seurassa kuvaa myös varsin pessimistinen Meri kuutamolla, joka löytyy täältä, tai Rauhattoman rukous, täältä. Meri kuutamolla runo ei ollut vielä lukiolaisena suosikkini, mutta mietiskelin sitä myöhemmin Helsingissä asuessani, kun toisinaan kuljeskelin kaupungin rantoja syksyiltoina ja kuu loisti meren yllä.

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.

Kukapa ei olisi joskus pohtinut ristiriitaa oman itsen ja muiden välillä? Kun toisten seurassa ei viihdy, mutta yksinolokaan ei ainakaan pitemmän päälle ole hyväksi. Ihmisten touhussa on kuitenkin paljon kaikenlaista vastenmielistä, teeskenneltyä ja vahingollista. Vierasta ei kuitenkaan ole vain muut ihmiset vaan jälleen kerran laaksot maan ja elämän taakka kokonaan. Ihminen katselee elämää ja ihmisten touhua vähän sivusta kykenemättä tuntemaan sitä omakseen.

Tässä vaiheessa kirjoittajaakin alkaa kauhistuttaa, kuinka monta runoa ja ajatusta yhteen blogitekstiin mahtuu. On kuitenkin klassikkoja, joita ei voi ohittaa. Eino Leinon runoista sellaisia ovat muun muassa Kumpi on kauniimpi? ja Elegia. 

Kumpi on kauniimpi? 

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä, -
vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella? 

Kumpi on kauniimpi:
aatella: ellei vapaus voita,
tuumia: ellei valkeus koita,
miksi ma taistelen sitten?
vai aatella:
laps olen auringonlaskun, en koiton,
mies olen valkeuden, vaikka en voiton,
siksi mun murtua täytyy.

Runo sopii kun nakutettu kaikille pettyneille ja toimintansa oikeutusta pohtiville idealisteille. Minulla oli tämä mielessä, kun luin keväällä Elina Hirvosen uutukaista. Siinähän on sanottu kaikki oleellinen: kannattaako hävittyä sotaa jatkaa vai valita sittenkin helpompi reitti, vaikka joutuisi samalla tinkimäänm moraalisista periaatteista? Olen aina yhdistänyt runon kirjoittamisajankohtansa (1903) perusteella sortovuosiin ja huoleen Suomen kansan tulevaisuudesta Venäjän ikeessä. V. Tarkiaisen selityksen mukaan Leino on kuitenkin kertonut kuvanneensa kamppailua kärsimyksen ja elämänhalun välillä. Runo kertoo "traagisesta optimismista", ei niinkään yhteiskunnallisesta tilanteesta, vaikka Leinonkin mukaan asenne on yleistettävissä koko kansaan.

Optimismi näyttää kadonneen, kun Leino kirjoitti Elegian (kokonaan täällä). Runo on kokonaisuudessaan riipaiseva epätoivon kuvaus. Sisäisen rauhan kaipuu saa rajumpia sävyjä. Runoilija kuitenkin uskoo, että hänen kutsumuksensa ehdottomuus estää häntä löytämästä rauhaa ennen kuin haudassa. Haudan ovi on jo raollaan, nuoruus on mennyt. On hätkähdyttävää huomata, että Leino oli runoa kirjoittaessaan vasta 30-vuotias. Silti hän tuntuu pitävän itseään vanhuksena. V. Tarkiainen selittää Leinon epätoivon johtuneen "kodin kukistumisesta". Hän tarkoittanee avioeroa. Professori emeritus Teivas Oksala löysi tannoisessa luennossaan runon alusta kasan viittauksia Horatiuksen kuuluisaan Carpe diem -oodiin. Horatius neuvoo nauttimaan hetkestä ja viinin tuomasta mielihyvästä, koska tulevaisuuteen ei kuitenkaan voi luottaa eikä sitä kannata miettiä. Eino Leino on kuitenkin jo ohittanut pisteen, jonka jälkeen nykyisyydessä ei ole mitään nautinnollista. Kärsimys on konkretisoitunut, eikä epikurolainen elämänviisaus enää pysty nostamaan häntä murheesta.

Haihtuvi nuoruus
niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat
lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan
tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo
rattoisa seura, ei viini.

Eino Leinon runojen perussävy on pessimistinen. Niissä on kuitenkin myös paljon herkkää luonnonkuvausta. Monessa runossa luontokokemukseen yhdistyy filosofisempia sävyjä. Luonnossa kulkiessa on hyvä pohtia elämää kokonaisuutena iloineen ja uhkineen. Yksi tällainen runo on Yksin hiihtäjä (kokonaan täällä), missä hiihtäjä pohtii menneisyyttään ja määränpäätään, joka on toistaiseksi vielä hämärä. Olen itsekin aika paljon hiihdellyt yksinäni sellaisissa mietteissä. Suosikkihetkeni on talvi-ilta juuri auringonlaskun jälkeen, kun kuitenkin näkee vielä hyvin liikkua. Jotkut kavahtavat yksin erämaissa kulkemista vaarallisena, mutta se on paras tapa oppia sekä erätaitoja että itsetuntemusta. Maailman näkee aivan eri tavalla, kun on yksin. Viimeinen säkeistö voisi sopia vaikka hautajaisvärssyksi jollekin retkeilyn ystävälle.

Selfie

Minä hiihtelen hankia hiljakseen,
jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheisaks,
minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie.
Vai vääräkö lie?
Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.

[---] 

Ja kuusien varjot ne tummentuu.
Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai
vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie.
Päivä loppunut lie
ja loppunut yksin hiihtäjän tie.

Kalevi Leppänen: Lapinhullu

Tunnetko lapinhullun? Hänen täytyy päästä kerta toisensa jälkeen Lapin erämaihin, vaikka retket merkitsevät märkiä jalkoja, sääskipilviä, kovalla alustalla nukkumisesta kipeytynyttä selkää ja makaroniruokaa päivä päivän jälkeen. Minun viimeisimmälle retkelleni jäi osa varpaankynsistäni.

Olen siis jonkin sortin lapinhullu, vaikka retkeni ovat suuntautuneet viime vuosina useammin naapurimaihin kuin Suomen Lappiin. Kukapa haluaisi palata katsomaan hakkuuaukkoja ja hiihtoturismin raatelemia tunturinlakia?

Kalevi Leppäsen kuvaama lapinhulluus on moderni romanttinen kaupunki-ilmiö, joka saa voimansa lantalaisen kaupunkielämän ja Lapin erämaiden välisestä etäisyydestä. Leppäsen mukaan alkuperäisestä lappilaisesta voi tulla lapinhullu vain siinä tapauksessa, että hän muuttaa pois kotiseudultaan. Lapinhullut ovat muutenkin innokkaita tekemään eroa asioiden välille. Omasta mielestään he ovat parhaita asiantuntijoita sekä retkeilyssä että paikallisten elämäntavoissa. On oikeanlaisia lapinhulluja, jotka kulkevat luonnossa oikealla tavalla ja oikeista syistä. Vääränlaista Lapissa kulkemista on erätaidottomien kaupunkilaisten massaturismi mutta myös urheiluhenki vailla sisäistä vakaumusta. Surua aiheuttaa niin luonnon kuin "alkuperäisen" lappilaisen kulttuurinkin tuhoutuminen modernin maailman puristuksessa.

Tunnistan ajattelutavan itsessäni. Olen monesti tuhahtanut, että en kai minä sinne mene, kun siellä on niin paljon muitakin ihmisiä. Tunnen vierautta niitä ihmisiä kohtaan, joille "vaellus" on pelkkä fyysinen suoritus ilman asiaan kuuluvaa hartautta. Kauhistun kaikenlaisia aikeita uhmata luontoa. Jos luontoa lähtee haastamaan, jää pian kakkoseksi. Leppäsen mukaan "tunturisusien" pitäisi luopua ylenkatseestaan ja eronteoistaan. Moraalisessa mielessä hän varmasti onkin oikeassa, mutta ei se tee esimerkiksi Kilpisjärvestä yhtään kiinnostavampaa retkikohdetta minun silmissäni.

Kirjassaan Kalevi Leppänen esittelee liudan eri aikakausien lapinhulluja. Monet ovat tuttuja, suorastaan legendoja, kuten metsäpäälliköt "Samperi", Wallenius ja Järvinen, joista kaksi viimeksi mainittua kunnostautuivat myös eräkirjailijoina ja tekivät Lapin erämaita tunnetuiksi. Osaltaan lapinhulluutta levitti myös Kullervo Kemppinen, jota syytettiin massaretkeilijöiden usuttamisesta aiemmin niin yksinäisille poluille. Lisäksi kirjassa huomioidaan koko joukko vähemmän tunnettuja ja yllättäviäkin nimiä. Lyhyissä elämänkerroissa on sekä uutta tietoa että erinomaista taustoitusta.

Vaikka retkijuttujen kertominen ja kuunteleminen on aivan parasta, en ole juuri lapinkirjallisuutta lukenut. Eräkirjat ovat aina tuntuneet jokseenkin pitkäpiimäisiltä. Vanhimpien teosten kuvailemia erämaitakaan ei enää ole. Lapinhullu onkin näppärä johdatus genreen. Lapinhulluuden analysointi aiheuttaa tunnistamisen kokemuksia, mutta Leppäsen näkökulma taitaa olla vielä eteläisempi kuin minun, koska kuvaukset lappilaisista ihmisistä jäävät vieraiksi.


Kalevi Leppänen: Lapinhullu - tarinoita Lappiin rakastuneista (SKS 2014)

Yrjö Jylhä: Risti lumessa

Yrjö Jylhä: Risti lumessa (Otava 1936)

Siihen on syynsä, että yksittäiset runot ovat tunnetumpia kuin kokonaiset kokoelmat, aivan kuin hittibiisitkin muistetaan, vaikka valtaosa bändin muusta tuotannosta vaipuisi unhoon. Yrjö Jylhän Kiirastuli (1941) on toki yhtä hittisadetta, mutta Risti lumessa -kokoelmassa parhaat runot ovat ilman muuta ne tunnetuimmat, jotka ovat jääneet elämään. Muut ovat enimmäkseen tasoa "ihan kiva".

Kokoelman kuuluisin runo on epäilemättä Häätanhu, jonka tulkinta herättää yllättävän paljon tunteita siihen nähden, kuinka ilmeiseltä se tuntuu ainakin sen jälkeen, kun on kuullut oikean vastauksen. Muistan kyllä itsekin ihmetelleeni runoa, kun tutuistuin siihen ensimmäisen kerran Eeva Tenhusen Hyvän tytön hautajaiset -romaanissa.

Jos pitäisi valita yksi suosikkiruno, tällä hetkellä se olisi luultavasti Vaelluslaulu, kokoelman viimeinen runo. Sen takia hainkin tämän kirjan kirjastosta. Koska tekijänoikeuslaki kieltää kokonaisten runojen siteeraamisen, kehoitan käyttämään googlea. Miksi juuri tämä runo? "Taa vuorten, taa vuorten, taa kevätmetsäin nuorten" - retkeilyn harrastajan näkökulmasta ei ole paljonkaan lisättävää. Jylhän runomitta soljuu eteenpäin luontokohteesta toiseen, ja maiseman yllä leijuu kohtalokkuus, sillä kuolema kopistelee kulkijan kantapäillä keskellä heräävää alkukesääkin.

Kokoelman runoissa hellitään uhmakkaita soturifantasioita ja jonkin rajan takana on sorrettu heimokansa. Synnyinmaakin sairastaa, ja sen kimpussa ovat puoskarit. Runojen teemat olisi - liian - helppo yhdistää joihinkin 30-luvulla vallinneisiin aatteisiin. Aatepuolella eniten hämmentää kuitenkin Aatemarssi.

Ihanteita me saimme ja uskon

joka viirimme puhtaana voittoon vie, 

me näämme, me vain, ajan ruskon, 

vain meillä on oikea tie.

Ja toisaalla:

Pois petturit, kyyt, sisiliskot,

pois altamme aatteet muut.

Ainoan oikean aatteen tarkempi sisältö jää kuitenkin hämäräksi. Onko tämä nyt ihan ironiaa ja pilkantekoa? Onhan? Ja mitä pahaa on sisisliskoissa? Ironiana runo kolahtaisi edelleen moneen kohteeseen - mitä väliä aatteen sisällöllä, kunhan saa hengata oikeamielisessä seurassa.

Risti lumessa  on kyllä sangen pateettinen kokonaisuus. On reipasta retkimieltä, pompöösiä luontokuvausta, liehuvia lippuja ja hämmentävää huumoria. On tästä silti vielä yllättävän pitkä matka Kiirastulen kypsiin ja monitahoisiin sotakohtaloihin.

Kullervo Kemppinen: Laamanni muistelee

Kullervo Kemppinen: Laamanni muistelee (WSOY 2000)

Toissavuonna kuollut legendaarinen kirjailija ja lakimies Kullervo Kemppinen kirjoitti muistelmansa loukkaannuttuaan vakavasti mökkionnettomuudessa. Oli kai hyvä hetki vetää yhteen vaiheikkaan elämän eri puolia. Niitä sitten riittääkin. Tuon sukupolven ihmiset kun tuppasivat saamaan aikaiseksi hengästyttävän paljon asioita. Kullervo Kemppinenkin muun muassa keksi käytännössä Saariselän ja innoitti ainakin yhden sukupolvellisen nuorisoa lapinretkille. Yhtään Kemppisen lapinkirjaa en ole saanut luetuksi - kerrottakoon syyksi vaikka se, että meillä kotona kirjahyllyssä oleva Lumikuru on kulunut lähisukulaisten käsissä niin riekaleiksi, ettei sitä viitsi enää paljon hipelöidä.

Laamanni muistelee ei ole varsinaisesti yksi kronologinen kertomus, vaan siinä esitellään elämänvaiheita teema kerrallaan: perhe, sotamuistot, työ, musiikkiharrastus, lapinretket... Kullervo Kemppinen vietti lapsuutensa Karjalankannaksella, mutta päätyi myöhemmin Helsinkiin. Kuten monen muunkin saman sukupolven ihmisen elämässä sodat merkitsivät hänellä eräänlaista elämän vedenjakajaa. Hän päätyi lähinnä sattumalta ilmavoimiin, lentokoneen tähystäjäksi. Sotalennoilla hän ihastui Lapin tuntureihin, joista kirjoitetut tarinat tekivät hänestä myöhemmin kuuluisan. Kauhavan ilmasotakoulussa (tai mikä se silloin olikaan nimeltään) ollessaan hän tutustui myös tulevaan vaimoonsa Lailaan. Sodan jälkeen perhe jäi asumaan Kauhavalle.

Sotamuistoistaan Kemppinen kirjoitti ihan oman kirjan, FK-lentueen. Tässä kirjassa seikkailuja pommikoneen kyydissä ei kuvata yhtä yksityiskohtaisesti. Ilmeisesti hienotunteisuus esti häntä kirjoittamasta julki mehevimpiä tarinoita, mutta jotain hauskaa tästäkin kirjan luvusta silti selviää: tiesittekös, että lentäjät harrastivat vapaa-aikanaan ristipistotöitä?

Sota merkitsi käännettä nuoren miehen elämässä myös siinä mielessä, että hän päätti suorittaa loppuun kesken jääneen lukion. Hän kirjoitti sodan aikana ylioppilaaksi ja rauhan tultua jatkoi opintoja oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Ura asianajajana huipentui laamannin arvonimeen.

Työn lisäksi Kemppinen ehti toimia lukuisissa luottamustehtävissä niin politiikassa kuin kansalaisjärjestöissäkin, minkä lisäksi hän lauloi mieskuoroissa ja vaikutti muutenkin musiikkielämässä muun muassa Oopperataloa rakennettaessa. Musiikin lisäksi rakkain harrastus oli eräretkeily, josta hän kirjoitti lukuisia kirjoja. Muistelmissaan kirjailija vetää yhteen retkikirjojen taustoja, tärkeimpiä teemoja ja vastaanottoa. Onhan eräkirjallisuutta ollut ennen Kemppistäkin, nimenomaan metsästystarinoita. Kemppinen kuitenkin tavallaan kehitti Suomessa itsetarkoituksellisen lapinretkeilyn, siis tunturissa kulkemisen maisemien ja luonnon pyhyyden vuoksi. Toki tällaisella toiminnalla on vanhat juurensa muun muassa Saksassa jo romantiikan ajoista asti, ja Norjassakin "friluftsliv" oli koko kansan harrastus jo ennen sotia. Suomessa oltiin tässäkin asiassa kai vähän jälkijunassa. Melkein toivoisi, että luonnossa kulkeva nuoriso tutustuisi vieläkin Kemppisen ajatuksiin - nykyaikaisessa "vaelluksessa" kun on paljon sellaisia piirteitä, joista en tykkää yhtään.

Yhden ihmisen elämäntarina kertoo aina paljon myös ympäröivästä ajasta ja yhteiskunnasta. Kullervo Kemppisen muistelmakirja on kiinnostava kirjailijan poikkeuksellisen elämän vuoksi, mutta myös muuttuvan yhteiskunnan ja kulttuuriin kuvaajana. Muun muassa uran alkuvaiheen oikeustapaukset ovat kuin jostain aivan toisesta maailmasta.

Kullervo Kemppisen vanhimman pojan, professori Jukka Kemppisen blogi on linkitetty oikeaan sivupalkkiin. Sieltä lukija voi halutessaan etsiä lisää tarinoita kirjan aihepiireistä.