Kaksi uutuuskirjaa mielen sairaudesta

Error - Mielen häiriöitä sisältää 15 lyhyttä elämänkertaa. Niiden päähenkilöitä yhdistää kokemus mielen sairastamista, mutta myös toivosta ja parantumisesta. Keskivaikeassa vuodessa masennustaan ja toipumistaan muistelee kirjailija Pauliina Vanhatalo.

Errorinkin kertojista moni on ammatiltaan taiteilija. Täytyy myöntää, että itsekin lainasin kirjan osittain julkkisjuorujen toivossa. Olihan kirjan ennakkomarkkinoinnissa muistutettu, että teoksessa tarinansa kertovat muun muassa Mokoman Marko Annala ja Children of Bodomin Alexi Laiho. Suurin osa muista henkilöistä taitaa kuitenkin olla muita kuin julkkiksia - mutta mistäpä sen tietää, kun heidät on esitelty vain etunimillä, joiden perusteella en ketään edes tunnistaisi.

Kirjan tarkoitus on ollut antaa ääni mielenterveyskuntoutujille ja hälventää aihetta ympäröivää salaperäisyyden verhoa. Onhan mielisairaus ollut näihin päiviin asti tabu, josta liikkuu ties minkälaisia käsityksiä. Muistanpa eräänkin sairaanhoitajaksi opiskelleen kämppiksen, joka oli tosissaan huolissaan siitä, että opiskelija-asuntolan läheisyydessä sijaitsi psykiatrinen osasto. Kirja antaa diagnooseille kasvot, ja tärkeä osansa siinä on tyylikkäillä valokuvilla. Masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia ovat toki niin yleisiä sairauksia, että luultavasti ne ovat tulleet jollain tavalla tutuksi lähes kaikille. Ellei omia kokemuksia ole, on niitä sairastavia sukulaisia tai ystäviä. Sen sijaan en ole edes tiennyt, että dissosiatiivinen identiteettihäiriö, jossa henkilön mielessä elää rinnakkain useampia persoonia, on oikeasti olemassa oleva sairaus. Kyllä ihmismieli osaa tehdä ilkeitä temppuja!

Vaikka kirjassa pyritään osoittamaan, että toivoa on ja vakavienkin oireiden kanssa voi elää, sen lukeminen oli ahdistava kokemus. Se herätteli omankin mielen suruja ja ahdistuksia. Tuntui myös aivan kohtuuttomalta, miten rankkoja asioita osa kirjan päähenkilöistä on kokenut lapsena. On raakaa koulukiusaamista ja häiriintyneitä vanhempia. Vaikka kirjassa alleviivataan, että avun ja hoidon hakeminen kannattaa, yhteiskunnan tukiverkot eivät toimi niin kuin niiden pitäisi vaan esimerkiksi Kelan kanssa asiointi vaatii sairastuneen kannalta tolkuttomia ponnistuksia. Paperisota on rankkaa terveellekin, saati sellaiselle, jonka voimat eivät riitä edes välttämättömimpiin arkiaskareisiin. Kirjan lopussa psykiatrista hoitoa käsitellään varsin kriittisesti. Kritiikkiin on varmasti aihetta, mutta toivon, ettei kukaan hoitoa tarvitseva kieltäydy siitä artikkelin luettuaan. Kun ihminen on hyvin sairas, rankat hoidot pelastavat henkiä, vaikka lääkkeet ja sähköhoidot pelottavilta kuulostavatkin. Sen olen itsekin lähipiirissäni nähnyt.

Keskivaikea vuosi kertoo paljon muustakin kuin kirjailijan masennuksesta. Se on myös eloisa ja joksenkin ironinen kertomus taiteilijaperheen arjesta. Vanhatalo on perheineen ostanut talovanhuksen, jonka kylkiäisenä tulee ikuinen remontti. Kirjat eivät saavuta toivottua suosiota, ja näytelmäprojektikin on kuivunut kokoon. Kirjailija kokee tarvitsevansa niin paljon rauhaa ja hiljaisuutta, etteivät hänen voimansa meinaa riittää lapsiperhearkeen, kun lapset tietenkin haluavat oman osansa äidin huomiosta ja ajasta. Onneksi tukena on ihana aviomies, joka kannattelee perheen arkea niiltä osin, kun kirjailijavaimon voimat loppuvat. Hän on jättänyt taloustieteilijän uransa kouluttautuakseen lastentarhanopettajaksi - luonteeltaan hän siis lähes introvertin puolisonsa vastakohta.

Vanhatalo on aina potenut kaamosmasennusta, mutta eräänä talvena voimat eivät tule takaisin kevättalven valon myötä. Hän menee psykiatrille ja palaa sieltä mielenterveyspotilaana. Lääkitys helpottaa pahinta tuskaa, mutta tarvitaan myös uudenlaisten ajattelu- ja toimintatapojen opettelua ja koiranpentu, joka osoittaa, että elämän parhaat asiat ovat varsin yksinkertaisia. Seuraavana talvena raskasmielisyys on jo helpompi kestää.

Kirjassa erityisen puhuttelevaa on kiltin tytön pettymys elämään. Pauliina Vanhatalo oli kympin tyttö, joka kirjoitti ennätykselliset yhdeksän laudaturia. Hän opiskeli pääaineenaan filosofiaa ja valmistui yliopistosta reilusti alle tavallisten suoritusaikojen. Hän ajatteli kirjoittavansa merkittäviä kirjoja, mutta monen vuoden ajan käsikirjoitukset palautuivat kustantajilta ilman kustannussopimusta. Myöhemminkin suurempi kirjallinen menestys on jäänyt saamatta. Koulun jälkeen elämä ei vaikuta kaipaavan laudaturin ylioppilaita, eikä ole mitään merkitystä, kuinka hyvin on pyrkinyt työnsä tekemään. En toki itse kirjoittanut kuin kolme laudaturia, mutta Vanhatalon kuvaamat tunteet ovat tuttuja. Miksei kukaan koulussa kertonut, ettei koulumenestyksellä ole oikeasti mitään merkitystä koulun jälkeen?

Kuten jo aluksi kirjoitin, nämä kirjat kertovat sairauden lisäksi myös parantumisesta tai ainakin oireiden kanssa elämisestä. Tarkoitus lienee rohkaista samojen ongelmien kanssa painivia. Mietin kuitenkin, miltä näiden kirjojen lukeminen tuntuu, jos oireet eivät ota helpottaakseen. Kun olin muutama vuosi sitten työttömänä, koin vaikeuksien kautta voittoon -henkiset kertomukset tavattoman ahdistaviksi. Ne tuntuivat todistavan, että juuri minä olen epäonnistunut. Toisaalta kumpikin kirja todistaa, ettei elämä ole kenenkään hallinnassa.

Facebookin näkemys mielenkiinnonkohteistani. Masentavaa?

Päivitys 20.7.: Kannattaa lukea kommentteineen tämä blogikirjoitus, jossa keskustellaan sankari- ja selviytyjädiskurssista.


Elina Järvi, Tiina Hotti, Olga Poppius: Error - Mielen häiriöitä (Like 2016)

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi - Muistiinpanoja masennuksesta (S & S 2016)

Ihminen joka järkkyi & Loppuunkäsitelty

Olen lukenut tunnustuskirjoja, mutta en kuitenkaan kovasti pinnalla ollutta Karl Ove Knausgårdia. Tunnustuskirjahan on kirjallisuudenlaji, jossa kirjailija kertoo kaunokirjallisuuden keinoin omasta elämästään, monesti sellaisista asioista, jotka on tapana jättää kertomatta. Vasemmistolainen kirjailija Christer Kilhlman tahtoo tunnustaa alkoholisminsa, homoseksuaaliset suhteensa ja - kenties edellisten jälkeen ei kovin yllättäen - ongelmat avioliitossaan. Näyttelijä ja kirjailija Anna-Leena Härkönen puolestaan kirjoittaa sisarensa itsemurhasta.

Kirjansa johdannossa Kihlman perustelee aihevalintaansa sillä, ettei hän arvosta porvarillisia käsityksiä siitä, mikä kuuluu yksityisyyden piiriin. Hänen mielestään häpeälliset salaisuudet aiheuttavat ihmisessä pelkoa ja ahdistusta, joka saa voimansa siitä, että ihminen luulee olevansa yksin ongelmiensa kanssa. Pelko poistuu, kun ongelmista kärsivä ihminen saa tietää muillakin olevan samanlaisia murheita. Samalla yksilöä sortavat ahdasmieliset moraalikäsitykset menettävät voimansa. Alkoholismi, homoseksuaalisuus ja riitaisa avioliitto eivät ole vain Kihlmanin yksilöllisiä ongelmia, eikä hän pyrikään kuvaamaan itseään erityisen ainutlaatuisena. Hän ei esitä itseään ensisijaisesti yksilönä vaan esimerkkinä laajemmasta kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, mitä hänen marxilainen taustansa epäilemättä edesauttaa.

Kihlmanin kirjaan olisin tuskin edes tarttunut, ellei sitä olisi mainittu moneen kertaan mainiossa Homo-Suomen historia -dokumenttisarjassa, jonka kaikki osat löytyvät nyt Youtubesta. Sen perusteella Kihlman onnistui pyrkimyksissään. Kirjasta syntyneen kohun ansiosta nuoret homomiehet saivat tietää, että yhteiskunnassa on muitakin, jotka tuntevat samoin kuin he. Kirja teki homoseksuaalisuudesta näkyvän ilmiön yhteiskunnassa ja edisti seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuskamppailua, jonka myötä homoseksuaalisuus on pitkälti normalisoitunut Suomessa.

Kihlman ei kuitenkaan itse pidä homoseksuaalisuutta normaalin seksuaalisuuden muotona vaan vääränlaisen kasvatuksen tai olosuhteiden aiheuttamana vääristymänä miehen seksuaalisuudessa. Homoihin pitäisi kuitenkin suhtautua myötätuntoisesti - ja pyrkiä korjaamaan porvarillisen kasvatuksen aikaansaamat vääristymät kasvatuksessa. Kihlmanin analyysi vaikuttaa aikansa eläneeltä paitsi homoseksuaalisuuden syitä ruotiessaan myös tosikkomaisessa oikeaoppisessa marxilaisuudessaan. On totta, että rakenteet vaikuttavat yksilöiden elämään ja että yksilöt kuvastavat laajempia kokonaisuuksia, mutta kaikkia ihmisten ongelmia ei kuitenkaan voi panna porvarillisen kasvatuksen syyksi. Ennen kaikkea luokkakantainen analyysi vähentää huomattavasti lukukokemuksen esteettistä nautinnollisuutta.

Mielestäni Ihminen joka järkkyi kertoo ennen kaikkea ulkopuolisuudesta, huonosta itseluottamuksesta ja sosiaalisesta kömpelyydestä. Kihlman ei tunne kuuluvansa suomenruotsalaiseen akateemiseen porvaristoon, jonka parissa hän kasvanut. Hän ei pysty täyttäämään sen odotuksia. Hän kärsii oppimisvaikeuksista ja epäilee aivoissaan olevan jotain vialla. Luultavasti nykyään tuolla kokemuksella saisikin jonkin diagnoosin. Vaikka ruotsinkielinen porvaristo tuntuu vieraalta, kirjailija ei jo syntyperänsä vuoksi voi kuulua suomenkieliseen työväenluokkaankaan, vaikka se tuntuu suhtautuvan häneen myönteisemmin kuin kotiympäristö. Näin hän itse kirjoittaa:

Porvariksi syntyneenä minusta tuli sosialisti, akateemisesti predestinoituna minusta tuli boheemi. Minä hylkäsin suomenruotsalaisuuden suomalaisuuden hyväksi, se ei ollut vain uhmaa ja protestia: suomalaisessa lämmössä minä olen aina tuntenut itseni tervetulleemmaksi kuin suomenruotsalaisessa pakkasessa.

Historiallisesta merkittävyydestään huolimatta Ihminen joka järkkyi on mielestäni tässä ajassa luettuna lähinnä tuskastuttavan tylsä kirja. Mainittu Knausgård, jolta olen tosin lukenut vain Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan, kuvaa juopottelua ja hankalia perhesuhteita paljon lennokkaammin.

Sen sijaan Härkösen Loppuunkäsitelty on rankasta aiheestaan huolimatta viihdyttävä kirja alusta loppuun. Härkönen ei avaa kirjan kirjoittamisen motiiveja, mutta henkilökohtaisen surutyön lisäksi epäilen niissä olleen jotain samanlaista kuin Kihlmanillakin: tabuna pidestystä aiheesta kirjoittaminen voi auttaa samassa tilanteessa olevia.

Härkösen nuorempi sisar Kirsti eli Killi oli kärsinyt vuosia masennuksesta. Eräänä päivänä joulun alla hän hyppäsi talonsa katolta ja kuoli. Loppuunkäsitelty kuvaa kirjailijasisaren tuntemuksia noin vuoden ajalta itsemurhan jälkeen. Aluksi uutista on mahdotonta edes uskoa, mutta kuolemaan liittyvät käytännön järjestelyt pitävät surun kurissa. Sitten se iskee toden teolla. Vuoden kuluessa se ei katoa, mutta ei enää peitä alleen muita, iloisempia asioita. Härkösen tekstissä vuorottelee rakkaus sisarta kohtaan, viha ja syyllisyys. Olisiko teon voinut estää? Miksei Killi luottanut perheeseensä niin paljon, että olisi kertonut epätoivostaan?

Vaikka aihe on kauhea, Härkösen kirjaa leimaa musta huumori. Sen uskon auttaneen Härkösen ja muut omaiset pahimman yli.

Kihlmania on lukenut Kirjainten virrassa -blogin Hanna. Härköstä on luettu muun muassa Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjakaapin kummituksessa ja Oota, mä luen tän ensin loppuun -blogissa.


Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi (Tammi 1971), alkuteos Människan som skalv, suom. Pentti Saaritsa

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty (Otava 2005)

Thomas De Quincey: Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset

Nykyään huumekirjat ovat niin toistensa kaltaisia, että koulussamme äidinkielen opettajat käyttivät samaa kysymyssarjaa sekä Koukussa-nuortenromaanin (Raili Mikkanen) että Huumeasema Zoon (Christiane F.) lukeneille oppilaille. Siitä seurasi joitakin epäuskon hetkiä ("Mihin paikkaan kirjan nimi viittaa?"), mutta tosiaan pääasiassa samoilla juonenkäänteillä selvittiin. Huumeasema Zoon yhteiskuntakritiikistä muistan kirjoittaneeni jopa saksan kielen aineen (myöhemmin olen käynyt myös Zoon asemalla), mutta Koukussa oli kyllä enemmän valistusta kuin romaani.

Kun mennään kauemmas historiaan, itsestäänselvyydet muuttuvat vähemmän itsestään selviksi. Thomas De Quincey oli saksalaiseen filosofiaan perehtynyt englantilainen oppinut. Hän kirjoitti myös taloustieteestä, mutta jälkipolvien silmissä hänen tunnetuin teoksensa oli alun perin sanomalehtiartikkeleina ilmestynyt Confessions of an English Opium-Eater (1822). Se on ilkikurinen kertomus oopiumin autuudesta ja sen aiheuttamista painajaisista. Yhteistä koulussa luettujenkin huumekirjojen kanssa on: ensin on kivaa ja sitten ei enää ole. Lopuksi käy kuitenkin hyvin, tai ainakin vähän paremmin. Muuta yhteistä ei sitten olekaan.

De Quincey tutustui oopiumiin samalla tavalla kuin monet muutkin 1800-luvun alun ihmiset: lääkkeenä. Sitä suositeltiin hänelle hammassärkyyn. Jo ensimmäinen kokeilu oli autuaallinen, ja pian nuori De Quincey käyttikin ainetta säännöllisesti. Hän vaelteli sen vaikutuksen alaisena syrjäisillä kujilla seuraamassa työläisköyhälistön vapaailtojen viettoa kiinnostuneena ja suurta myötätuntoa kokien. Köyhälistöhän käytti myös oopiumia, koska se oli tuolloin halvempaa kuin alkoholi. Joskus hän kävi oopiumipäissään oopperassa, mikä teki musiikista entistäkin ihanampaa. De Quinceyn mukaan oopiumi ei samenna ajattelua kuten viini, vaan kokemus lähentelee kirkkaudessaan suorastaan uskonnollista hurmostilaa.

Myöhemmin De Quincey muuttaa vuoristoseudulle. Lukija pääsee sisään kodikkaaseen talvi-iltaan, jolloin lumimyrsky raivoaa pikku mökin ulkopuolella, mutta sen seinien sisällä oppinut herra ja hänen ihastuttava puolisonsa viettävät aikaa takkatulen lämmössä teetä juoden. Pöydällä on myös pieni lasinen rasia, jossa De Quincey säilyttää oopiumiaan. Sitten idylli särkyy. Tuskallinen mahavaiva uusiutuu, ja De Quincey - joka on tähän asti vakuuttanut käyttäneensä oopiumia vain kohtuudella ja harkiten - ryhtyy lääkitsemään sitä parhaaksi tietämällään tavalla. Nykytermein voimme sanoa, että hän siirtyy viihdekäytöstä ongelmakäyttöön. Painajaiset alkavat. Itämaiset näyt vainoavat häntä unessa - erityisesti hänen kimpussaan on inha krokotiili. Välillä hänet suljetaan tuhanneksi vuodeksi kiviseen hautaan, välillä hän vaeltaa nuoruudenystävänsä haudalle. De Quincey ymmärtää, että oopiuminkäytön on loputtava, mutta katkaisuyritykset ovat tuskallisia.

Kirja on klassikko paitsi huumekuvauksena, myös täysiverisen romantiikan runollisena mestariteoksena. Romantiikan perintöä on paitsi taipumus kauheaan itse asiasta karkaavaan jaaritteluun, johon tämäkään kirja ei ole täysin viaton, myös yksilön kokemuksen nostaminen parrasvaloihin. Kirjassa kuuluu oman älynsä poikkeuksellisuudesta tietoisen yksilön ironinen ääni. Kun on tarpeeksi erinomainen ja yksilöllinen, voi suhtautua sekä itseensä että maailmaan pistävän huvittuneesti. Kirja on kauttansa mustan huumorin värittämä ja täynnä viittauksia sekä klassiseen että oman aikansa kirjallisuuteen. Ne suomentaja Ville-Juhani Sutinen on ystävällisesti selittänyt loppuviitteissä. Itse kyllästyin kuitenkin pian tarkistamaan viitteitä ja luin kirjaa sillä asenteella, että ymmärtää mitä ymmärtää ja muusta ei ole väliä.

Puhdasta romantiikkaa on myös kiinnostus mielen yöpuolta kohtaan. Sitähän De Quinceyn oopiumipainajaiset edustavat parhaimmillaan. Ne muistuttavat myöhemmän kauhukirjallisuuden kuvauksia ja osoittavat, kuinka paljossa kaikenlainen kauhu ja fantasia ovat romantiikalle velkaa. Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset herättivät aikanaan valtavaa huomiota, joka vain lisäsi oopiumin suosiota. Kirjailija vakuuttaa katumustaan, mutta epäilen, kuinka aitoa katumus mahtaa olla. Painajaisetkin ovat niin lennokkaita, että ne taisivat pikemminkin lisätä yleisön mielenkiintoa ainetta kohtaan - tosin niinhän huumevalistus tekee  edelleen.


Thomas De Quincey: Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset (Savukeidas, 2007, suom. Ville-Juhani Sutinen)