Asialla ovat jälleen herrat Partanen ja Korhonen, joiden taannoista ydinvoimapamflettia yritin kohtalaisella menestyksellä puffata tässäkin blogissa. (Tämä vähäpätöinen tekstinpätkä on edelleen yksi Kirjavuoren luetuimmista julkaisuista.)
Nyt pamfletista on siis kasvanut täysiverinen tietokirja, jossa kirjoittajat käyvät perusteellisesti läpi koko joukon väitteitä ja vastaväitteitä ydinvoiman roolista ilmastonmuutoksen torjunnassa. Kirjassa käsitellään niin muiden teknologioiden rajoitukset kuin huolet ydinvoiman riskeistä. Muun muassa Tsernobylin ja Fukushiman onnettomuuksien syyt ja seuraukset huomioidaan. Lopputulos on selkeä: vaikka ydinvoimaan liittyy ongelmia, kuten kaikkeen muuhunkin energiantuotantoon, ilman sen tarjoamaa luotettavaa puhdasta energiaa ilmastonmuutosta on erittäin vaikea hillitä - etenkään demokraattisessa yhteiskunnissa, joissa kansa ryntää kaduille jo paljon pienemmistä elintason notkahduksista kuin mitä vaadittaisiin pelkästään uusiutuvilla toimivassa maailmassa. On myös otettava huomioon, etteivät kehittyvät maat suostu katselemaan loputtomasti sivusta länsimaiden fossiilisella energialla rakennettua hyvinvointia. Kuinka paljon meillä on varaa moralisoida niitä, ja onko meidän moralisoinnillamme ylipäätään mitään merkitystä?
Yleisesti ottaen mielestäni energiakeskustelun ongelma on keskustelijoiden haluttomuus hyväksyä tosiasioita. Energiaa voidaan tuottaa ainoastaan luonnonlakien puitteissa, ja tuotannon ilmastovaikutuksetkin ovat varsin yksiselitteisiä. Luonnonlakeihin verrattavana tosiasiana voidaan pitää myös sitä, ettei ilmastonmuutos tule koskaan kiinnostamaan riittävän isoa osaa ihmisistä, jotta pelkkä parannuksenteko, kapitalismin hylkääminen, uudenlaisen elämäntavan omaksuminen tai muu ideologisesti oikeaoppinen toiminta riittäisi leikkaamaan ilmakehään päätyvien kaasujen määrää. Niinpä edelleen Saksan energiapolitiikkaa ihaillaan kirkasotsaisesti, vaikka sen tulosten pitäisi olla jo kaikkien tiedossa. Sen sijaan todella sähköntuotantonsa puhdistaneista Ruotsista ja Ranskasta tai Ontarion osavaltiosta vaietaan hienotunteisesti. Energiapolitiikasta on tulllut ennen kaikkea identiteettikysymys, eikä pitäisi olla yllätys, etteivät identiteettipohdiskelut riitä puhdistamaan ilmakehää.
Toinen ongelma, joka epäilemättä pohjautuu tälle ensimmäiselle ongelmalle, on keskittyminen esimerkiksi ydinvoiman haittavaikutuksiin ilman, että niitä suhteutetaan vaihtoehtoihin. Tähän puutteeseen Musta hevonen iskee ansiokkaasti. Säteilyä mitataan sellaisilla pelottavilla yksiköillä kuin becquerelleillä ja sieverteillä, mutta kuinka paljon on paljon ja mihin verrattuna? Uraanikaivosten haitallisuudesta on kuullut jokainen, mutta muistetaanko samalla mainita, että myös aurinko- ja tuulivoimaloita varten täytyy kaivaa maametalleja, jotka jättävät jälkeensä myrkyllisiä ja radioaktiivisia jäteliemiä? Ydinvoimaa pidetään sinänsä ikävien onnettomuuksien vuoksi poikkeuksellisen vaarallisena tapana tuottaa energiaa, vaikka vaikka itse asiassa tuotetun energian nähden se on aiheuttanut kaikista energiantuotantomuodoista vähiten kuolonuhreja. Pelkästään hiilenpolton hiukkaspäästöihin kuolee Euroopassa vuoden aikana tuplasti enemmän ihmisiä kuin kaikkissa rauhanomaisten ydinlaitosten onnettomuuksissa koko niiden historian aikana. Tosin kirjoittajat huomauttavat, että ydinvoiman (ja vesivoiman) riskit poikkeavat mainituista hiukkaspäästöistä, koska ne eivät vain murra yksittäisiä ihmisiä sieltä täältä vaan pahimmillaan mullistavat koko yhteisön elämän evakuointeineen. Ydinvoimapelkoa on siis myös pakko ymmärtää.
Olen "harrastanut" ilmastonmuutosta niin monta vuotta, ettei Mustassa hevosessa ole varsinaisesti mitään uutta. Hiukan mietin, miten osa kirjan argumentaatiosta mahtaa avautua sellaiselle lukijalle, jolla ei juuri ole pohjatietoa ilmastonmuutoksesta tai energiantuotannosta. Kirja olisi saattanut tarvita vielä kierroksen kustannustoimittajan käsittelyä. Parasta ja huonointa kirjassa ovat numerot ja muut yksityiskohdat. Perustelut ovat erittäin vakuuttavia sellaisen ihmisen silmissä, joka tykkää numeroista. Vastaavasti ne saattavat karkoittaa lukijan, jolle numeroiden hahmottaminen on vaikeaa. Tosin kirjoittajat ovat myös pyrkineet havainnollistamaan etenkin ihmisen saamia säteilyannoksia kehittämällä uuden yksikön, pispalan. Se vastaa vuoden asumista runsaasta luonnon taustasäteilystä tunnetussa Pispalan kaupunginosassa Tampereella. Esimerkiksi vuonna 1992 Pripyatissa säteili peräti 0,7 pispalan verran.
Musta hevonen on toistaiseksi paras puheenvuoro aiheesta suomen kielellä. Siksi se kannattaa lukea, vaikka se vaatisi hieman enemmän keskittymistä kuin esimerkiksi helppolukuinen Uhkapeli ilmastolla -pamfletti.
Vaikka olen vahvasti ydinvoiman kannalla, ei se tietenkään yksinään riitä ratkaisemaan ilmasto-ongelmaa, vaan meille jää aivan tarpeeksi käyttöä kaikille muillekin keinoille, kuten tuuli- ja aurinkovoimalle sekä elämäntapamuutoksille. Ydinvoiman puolestapuhujia syytetään usein ydinteollisuuden "lobbyksi", mutta kyllä me olemme ihan samanlaisia maailman tilasta huolestuneita kansalaisia kuin niin sanottu vastapuolikin.
Lisätietoa:
Rauli Partanen ja Leo Stranius keskustelivat kirjasta Huomenta Suomessa
Leon blogikirjoitus
Raulin blogi
Jannen blogi
Erinomainen ilmasto- ja energiablogi Gaia
Suomen Ekomodernistit ry
Rauli Partanen & Janne M. Korhonen: Musta hevonen - Ydinvoima ja ilmastonmuutos (Kosmos 2016)
