Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Muistatko vielä Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin, jotka ratkoivat rikoksia ja yhteiskunnallisia ongelmia Karelia noir -sarjan edellisessä osassa Sinisen kuoleman kuva? Pidin itse kirjasta kovasti, joten ilahduin, kun jatko-osaa ei tarvinnutkaan odottaa kovin kauan.

Kakkososassa kiehtova 20-luku on jäänyt taakse ja kieltolakikin kituu henkitoreissaan. Tapahtumien näyttämö, Viipuri, ei silti ole juuri rauhoittunut. Poliisit tekevät jokapäiväistä työtään henkensä uhalla, sillä poliisimurhat ja muu väkivalta on arkipäivää. Ei poliisienkaan toiminta aina järin puhdasotsaista ole. Suomi on vielä hyvin kaukana oikeusvaltiosta. Tuomioistuimetkin tuomitsevat pikemminkin mielipiteiden kuin lain perusteella, ja etenkin tietyillä poliittisilla ääriliikkeillä tuntuu olevan niihin tavattoman suuri vaikutus.

Kirjan alussa on siis edetty 30-luvun alkuun. Kähönen ja Eckert eivät ole enää nuorukaisia. Kähönen on avioitunutkin ja saanut lapsia. Päähenkilöiden suhde noudattelee klassista dekkarikaavaa: Eckert on eksentrinen poikkeusyksilö, lahjakas mutta häikäilemätön, kun taas kertojanääni Kähönen on vähemmän loistokas mutta moraaliltaan perinteisempi apulainen ja ihailija. Eräiden yllättävien käänteiden vuoksi Kähönen joutuu kuitenkin pärjäämään myös ilman Eckertin kovia otteita ja neuvokkuutta. Samalla hän saa esimiehensä menneisyydestä selville asioita, joiden jälkeen oikein mikään ei enää yllätä. Menneisyys toki myös selittää nykyisyyttä ja Eckertin elämänasennetta.

Kirjassa ei oikeastaan ole varsinaista juonta, vaan se on pikemminkin vauhdikas kokoelma löyhästi toisiinsa liittyviä tapahtumia. Aluksi poliisit päätyvät tutkimaan suutarin katoamista toisen poliisipiirin alueelle. Jostain syystä paikalliset poliisit vaikuttavat kummallisen haluttomilta tarttumaan tapaukseen. Tutkinnan edetessä esiin nousee sangen vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla kaikilla on kytköksiä Lapuan liikkeeseen. Lapualaiset noudattavat aivan omaa moraaliaan Jumalan, isänmaan ja kansan nimissä. Sisukkaasti lakia puolustavat Kähönen ja Eckert huomaavat päätyvänsä liikkeen vihollislistalle siitäkin huolimatta, että kumpikin on isänmaallinen mies, vapaussodan veteraani ja Kähönen vieläpä körttipapin poika. Kirjan lopussa eletään jo talvisodan alkuvaiheita. Sodassakin poliiseilla on tärkeä tehtävänsä kotirintaman turvaamisessa.

Kerronnaltaan Veri ei vaikene tuo mieleen klassiset poikaromaanit. Tärkeitä arvoja ovat urhoollisuus, uskollisuus ja hyvän puolella taisteleminen olosuhteista riippumatta. Kuten edellisessäkin osassa, kiehtovinta on maamme historian myrskyisten vaiheiden kuvaus poliisin näkökulmasta. Poliisit ovat tarinassa ehdottomasti sankareita, taipumattomia lain puolustajia, jotka eivät epäroi vastustaa vahvempiaankaan. Kun päästään sodan alkuun, jännitys tihenee niin, ettei kirjaa voi jättää kädestä. Vaikkei Veri ei vaikene luultavasti aivan täytä hyvän romaanin muotovaatimuksia, jännityskertomuksena sitä voi suositella. Voi myös pohtia, missä määrin kirja ottaa oikeusvaltion ja demokratian puolustuspuheena kantaa nykymaailman tapahtumiin.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena 2016)
Karelia noir II

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Kertokaa minulle, miksi 1920-luvulle sijoittuvia rikosromaaneja kirjoitetaan sellaista tahtia, että eihän tässä meinaa perässä pysyä. Kun romaanin kirjoittaminen joka tapauksessa ottaa aikansa, ei voi olla kyse pelkästään toisen kirjailijan menestyskonseptin matkimisesta. Ajassamme täytyy olla jotakin, mikä saa tähyämään kohti lähes sadan vuoden takaista, varsin heikosti tunnettua aikakautta kohti, maamme itsenäisyyden alkuaikaan.

En osaa vastata kysymykseeni, mutta jokainen aiheelle antautunut kirjailija on pystynyt tuomaan siihen omaa näkökulmaansa. Historiallisessa dekkarigenressä on vielä tilaa. Virpi Hämeen-Anttilan klassinen herrasmiessalapoliisi Björk (Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä) on hurmaava hienostelija, joka eksyy varjoisille kujille vain valepuvussa rikollisia jäljittäessään ja kenties omien heikkouksiensa eksyttämänä. Nina Hurman teosten (Hatuntekijän kuolema) päähenkilöille Pitkänsillan toinen puoli taas on kotiseutua, jonne herrojen kujeet eivät ulotu. Uudessa romaanissaan, joka aloittaa maailmansotien väliseen Viipuriin sijoittuvan sarjan, Mikko Porvali kuvaa aikakautta poliisin näkökulmasta. Hän on itsekin poliisi, minkä lisäksi hän on perehtynyt erittäin vakuuttavalla tavalla aikakauden oloihin ja poliittiseen historiaan.

Sinisen kuoleman kuvan päähenkilöinä seikkailevat komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert. He ystävystyvät Helsingissä valmistautuessaan poliisikurssin pääsykokeisiin. Yhteistä ammattia lukuun ottamatta he eivät voisi olla erilaisempia. Kähönen on keskisuomalainen papinpoika, joka perheensä pettymykseksi vaihtaa lakiopinnot poliisin ammattiin. Hän uskoo, että laki ja oikeus ovat sama asia. Hän onnistuu heti uransa alussa astumaan naiiviuttaan liian suurille varpaille paljastaessaan kollegansa kansallissodan aikaisia rikoksia. Tämän seurauksena hänet erotetaan Helsingin poliisista ja hän päätyy ystävänsä Eckertin kotikaupunkiin Viipuriin.

Eckertin tausta on aivan erilainen kuin kirkasotsaisen Kähösen. Hän on viettänyt varhaislapsuutensa kadulla ja sittemmin kovettunut kansalaissodassa. Hänellä on omat käsityksensä oikeudenmukaisuudesta. Ne eivät useinkaan mene yksiin lain kanssa, ja myös Kähösen moraalikäsitykset ovat koetuksella.

Mutta eipä oikeusvaltiokaan näytä vielä parhaita puoliaan. Poliisi pyrkii parhaansa mukaan valvomaan kieltolakia ja selvittämään kaupungissa tapahtuneita vakavia rikoksia, mutta käy ilmi, että sekä vallanpitäjissä että viranomaisissa on tahoja, joille niin alkoholin salakauppa kuin Venäjällä riehuvan sisällissodan osapuolten laiton kulkeminen rajan yli sopii paremmin kuin hyvin. Poliisi on voimaton, kun rikollisten ystävät ovat mahtavampia.

Ehkä yksi syy 1920-luvun suosioon rikosromaanin näyttämönä onkin siinä, että tuolloin yhteiskunta oli levoton ja poliisinkin työ erittäin vaarallista. Kirjan kansiteksteissä paljastetaan, että kirjan lukuisat poliisimurhat perustuvat todellisiin tapauksiin. Sen enempää pirtutrokarit kuin sisällissodan osapuoletkaan eivät epäröi ampua poliisia kohti. Myös tavallisen kansan alkoholinkäyttö on holtitonta ja johtaa väkivaltaan. Vasta päättynyt kansalaissotakin lienee taustalla heikentämässä yleistä luottamusta laillisuuteen. Yhteiskunta on myös kauhistuttavan eriarvoinen. Tärkeä rooli tarinassa on katulapsilla, jotka elävät hirveissä olosuhteissa ja joiden auttaminen on täysin yksittäisten ihmisten armeliaisuuden varassa. Valtiota, kaupunkia tai seurakuntia heidän asiansa ei tunnu kiinnostavan. Poliisitkin hyväksyvät katulasten kohtalon asiana, jolle he eivät oikeastaan voi mitään. Emmehän halua tällaisen  yhteiskunnan palaavan?

Romaanissa kuvataan suorastaan alleviivaten, kuinka kieltolaki johti järjestäytyneen rikollisuuden syntyyn. Taistelu sitä vastaan oli hävitty jo alussa, kun vielä tavalliset kansalaisetkin pikemminkin ihailivat kuin vastustivat viinatrokareita. Vakavaraisilla kansalaisille ei rikollisten kanssa veljeilystä koitunut juuri haittaakaan, mutta kurjempi oli rikollisille velkaantuneiden huono-osaisten kohtalo. Se sitoi nämä entistä tiukemmin rikollisjärjestöihin. Ei tarvita kovin paljon mielikuvitusta, jotta tässä näkee yhtäläisyyden nykypäivän huumerikollisuuteen.

Romaani kuvaa sekä aikansa yhteiskuntaa että poliisintyötä aika masentavasti. Se on myös kaikessa karuudessaan uskottava ja jännittävä tarina, joka nousee yllättäen vuoden puhuttelevimpien kirjojen joukkoon. Jään myös odottamaan, mitä seuraavassa osassa mahtaa tapahtua. Joko poliisi pääsee niskan päälle rikollisista ja epäluotettavista poliitikoista? Kuinka päähenkilöt kestävät rankkaa ja epäoikeudenmukaista työtään?


Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (Atena, 2015)