Teemu Keskisarja: Hulttio

Luulenpa tietäväni, mikä kirja löytää tiensä sangen moneen pukinkonttiin tulevana jouluna. Teemu Keskisarjan uutukainen Hulttio tietenkin. Ja niin kuuluu toki ollakin, sillä kirja on taattua Keskisarjaa - yhtä aikaa viihdyttävä ja asiallinen tietokirja eräästä historiamme tunnetuimmista hahmoista. Toisin kuten suurin osa Mannerheim-kirjallisuudesta, Hulttio keskittyy tulevan kansallissankarin nuoruusvuosiin. Vaikka kirja on kriittinen, skandaalinkäryinen se ei ole lainkaan. Mistä ei ole säilynyt kirjallista lähdeaineistoa, sen pohtimiseen ei historiantutkimuksessa kannata käyttää energiaa. Ainoa poikkeus ovat väitteet Mannerheimin homoseksuaalisuudesta, joita Keskisarja pohtii hiukan pitempään - ja tulee jokseenkin samaan lopputulokseen kuin minä tuossa edellisessä virkkeessä.

Vaikka Keskisarjan mukaan Mannerheimin nuoruutta ei ole järin paljon tutkittu, tarinan pääkohdat ovat tutut. Lapsuus Louhisaaren mahtikartanossa, perheen taloudellinen alamäki kreivi-isän epäonnistuneiden liiketoimien ja pelivelkojen vuoksi, kehnosti sujuneet opinnot ja potkut Haminan kadettikoulusta. Uusi yritys Venäjän armeijan eliittijoukoissa, epäonnistunut avioliitto varakkaan venäläisen aatelisnaisen kanssa, tutkimusretkiä Aasiassa, seikkailuja siellä ja täällä ensimmäisessä maailmansodassa ja lopulta hiukan yllättävä paluu Suomeen valkoisen armeijan ylipäälliköksi. Mannerheim vetosi päiväkäskyssään kotiin, uskontoon ja isänmaahan, mutta hänellä itsellään ei varhaisen nuoruuden jälkeen ollut koskaan mitään niistä.

Kirja etenee vauhdikkaasti. Se koostuu lyhyistä luvuista, joissa kussakin käsitellään jotain vaihetta päähenkilön elämästä. Teos perustuu ennen kaikkea hajalleen joutuneen Mannerheimin perheen ja läheisten laajaan kirjeenvaihtoon. Kirjeiden ja myös muiden arkistolähteiden, kuten oppilaitosten pöytäkirjojen, perusteella Keskisarja rakentaa arjenläheistä kuvausta siitä, millaista nuoren Mannerheimin elämä oli kotona, koulussa ja myöhemmin ammattisotilaan uralla. Tässä hänen lähestymistapansa eroaa aiemmista elämänkerroista, jotka ovat ohittaneet nuoruuden vaikeat vuodet kovin ylimaalkaisesti.

Nuori Mannerheim oli nimittäin aikansa ongelmanuori, jolla oli vaikeuksia keskittyä ja hillitä itseään. Se johti ikävystymiseen ja jatkuviin konflikteihin koulujen kanssa. Nykyään sellaisella käytöksellä saisi ADHD-diagnoosin ja tukitoimia. Mannerheimin aikoina sellaisia ei ollut, vaan jokaisen piti yrittää pärjätä niin kuin parhaaksi taisi. Kouluista ei pahemmin tukea herunut, mutta onnekseen nuorukaisella oli turvanaan rakastava perhe ja joukko muita sukulaisia, jotka jaksoivat kannustaa, mutta myös kovistella sopivasti. Nuori Gustav oli myös halutessaan etevä oppilas, ja hänellä oli kunnianhimoa ja omaa tahtoa. Varallisuutta hänellä ei kuitenkaan ollut, joten kouluista erottamiset uhkasivat olla katastrofeja. Ilman hienoa sukutaulua ja sukulaisten suhteita hänelle olisi voinut käydä todella huonosti. Nuorta Mannerheimia ei siis kannata suoraan verrata nyky-yhteiskunnan ongelmanuoriin. Kuten tiedämme, lopulta Mannerheimille kävi hyvin. Kun haasteet kasvoivat, myös päähenkilö kasvoi niiden mittaiseksi - toki monta kertaa onnettaren avustuksella. Vaatihan jo Napoleon kenraaleiltaan hyvää onnea.

Vaikka kirjan sisältö on kiinnostava, sen viehätys perustuu pikemminkin tarinankerronnan riemuun ja eloisaan kielenkäyttöön, joka tosin uhkaa välillä mennä itsetietoisen kikkailun puolelle. Mikä ihmeen "painava" nuoruus? Kirja on kuitenkin vastalause käsityksille, joiden mukaan teoksen tylsyys on suoraan verrannollinen sen uskottavuuteen historiantutkimuksena.


Teemu Keskisarja: Hulttio - Gustav Mannerheimin painava nuoruus (Siltala 2016)

John Branch: Tappelija

Useimmissa joukkuepeleissä tietoinen väkivalta on jyrkästi kiellettyä ja paheksuttua. Jääkiekko on yksi poikkeuksista. Nyrkkitappelut ovat kuuluneet siihen jo lajin villissä menneisyydessä. Ne ovat viihdettä, jolla houkutellaan katsojia otteluihin erityisesti siellä, missä laji ei vanhastaan ole ollut suosittu. Toisaalta kiivaimpia jääkiekkoväkivallan puolustajia on myös perinnetietoisessa Kanadassa, lajin synnyinsijoilla. Väkivallalla on jääkiekossa toinenkin rooli, joka tuo mieleen kuvaukset ammattirikollisten maailmasta. Väkivallan ja sen pelon ajatellaan ehkäisevän kaukalossa niitä konnuuksia, joihin tuomarit eivät ehkä puutu. Tappelijapelaajat suojelevat erityisesti joukkueiden tähtipelaajia vahingoittamisyrityksiltä. Joukkueiden omistajat hyötyvät, samoin tähtipelaajat, mutta kuinka käy tappelijoiden, näiden murheellisen hahmon ritareiden, joilla ei pelkkien pelitaitojen perusteella olisi mitään asiaa ammattilaissarjoihin?

Vuonna 2011 vain 28-vuotiaana kuollut Derek Boogaard oli viime vuosien tunnetuimpia jääkiekkotappelijoita. Hän oli kaksimetrinen valtava järkäle, joka ei epäroinyt aiheuttaa vakaviakaan vammoja vastustajilleen. Elämänkerran mukaan hän oli kaukalon ulkopuolella kuitenkin itse ystävällisyys, suosittu joukkuetoveri ja laajan ystäväpiirin huolien kuuntelija. Elämänkerran mukaan Boogaardin lapsuus oli pääosin onnellinen, mutta hänen oli vaikea saada ystäviä pikkupaikkakunnalla, jossa koko perhettä vierastettiin isän poliisinammatin vuoksi. Koulussa häntä kiusattiin ja pidettiin sopeutumattomana, eikä paikallisessa jääkiekkojoukkueessa mennyt paljon paremmin. Teini-ikäisenä hän kiinnitti kuitenkin suurikokoisena ja tappeluun valmiina kykyjenetsijöiden huomion. Nämä eivät kuvitelleetkaan, että hänestä koskaan tulisi mestarillista maalintekijää, mutta jo nuorisosarjoihin etsittiin väkivallan ammattilaisia. Nuorten sarjoista Boogaard nousi NHL:ään, missä hän pelasi suurimman osan urastaan Minnesota Wildissa. Koko uran aikana hän teki kolme maalia. Sitäkin tärkeämpinä jääkiekkotilastoihin jäivät sadat rangaistusminuutit vastustajien pahoinpitelyistä.

Olen seurannut jääkiekkoa lapsesta asti. Olen aina ollut jääkiekkoväkivaltaa vastaan, mutta ennen tämän kirjan lukemista en ole suoraan sanottuna ymmärtänyt, kuinka vakava asia se todellisuudessa on. Olen pitänyt sitä ala-asteen välituntikähinöihin verrattavana show'na. Sitä se ei ole, vaan tappelun ammattilaisten yhteenotoissa muun muassa murtuu kasvojen luita. Vähitellen on alettu kiinnittää huomiota myös siihen, mitä sadat nyrkiniskut tekevät aivoille. Jääkiekko on muutenkin vaarallinen laji, jossa aivovammat eivät ole harvinaisia. Kaikkia niitä ei varmasti voida koskaan estää. Tappelut voitaisiin, jos haluttaisiin, mutta ovatko ne liian tärkeä osa bisnestä?

Tappelijassa Derek Boogaard esitetään marttyyrina, pohjimmiltaan kilttinä ihmisenä, joka pahoinpitelee lukuisia ihmisiä sairaalakuntoon, mutta maksaa siitä äärimmäisen kovan hinnan. Toisaalta hän on ryhtynyt jääkiekkotappelijaksi vapaaehtoisesti ja saanut siitä elannon, joka ei toki ole lähelläkään taitopelaajien huippupalkkoja mutta yltäkylläinen kaikkiin muihin vaihtoehtoihin verrattuna. Parhaina vuosina hän nautti Minnesotassa laajaa kansansuosiota. Ammatinvalinnan synkempi puoli olivat jatkuvat kivut, lääkeriippuvuus ja aivotoiminnan häiriöt. Yhdessä ne johtivat ennenaikaiseen kuolemaan, jonka syyksi todettiin tapaturmainen lääkkeiden yliannostus. Kuoleman jälkeen Boogaardin aivot tutkittiin. Hän oli sairastannut kroonista traumaattista enkefalopatiaa, CTE:tä, nyrkiniskujen aiheuttamaa etenevää aivosairautta, joka olisi ilman väliin ehtinyttä yliannostuskuolemaa johtanut pian dementiaan.

Kirjan kirjoittaja, jääkiekkoa hyvin tunteva urheilutoimittaja John Branch ei varsinaisesti syytä ketään Boogaardin kuolemasta. Lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä jääkiekon tappelukulttuurista. Minua kauhistuttaa yhtä lailla nuorten pelaajien asema jääkiekkoseurojen rahantekovälineinä kuin verenhimoiset katsojat, jotka eivät juuri eroa julkisten teloitusten yleisöistä. Osa ongelmaa on ehkä myös jääkiekkokulttuurin äärimaskuliinisuus, missä keskustelu väkivallasta nähdään heikkouden osoituksena. Kuitenkaan sen enempää joukkueiden johtohenkilöstön kuin yleisönkään ei tarvitse itse kokea väkivallan seurauksia: kipua, henkisiä ongelmia, terveyden menetystä, epävarmuutta tulevasta. Minun mielestäni urheilun varjolla ei pidä sallia sellaisia tekoja, jotka nakkikioskilla tehtyinä johtaisivat vankilatuomioon.

Tappelija on tasapainoinen elämänkerta ja kuvaus kulttuuri-ilmiöstä, jota humanistina olisi mieluummin ajattelematta. En ole kuitenkaan huomannut, että se olisi Suomessa johtanut kovin laajaan keskusteluun aiheesta. Onko vakaviin loukkaantumisiin johtava väkivalta edes täällä avain yhtä suuri ongelma kuin Atlantin toisella puolella?


John Branch: Tappelija - NHL-pelaaja Derek Boogaardin elämä ja kuolema (Siltala 2015, suom. Terhi Vartia)

Kaksi uutuuskirjaa mielen sairaudesta

Error - Mielen häiriöitä sisältää 15 lyhyttä elämänkertaa. Niiden päähenkilöitä yhdistää kokemus mielen sairastamista, mutta myös toivosta ja parantumisesta. Keskivaikeassa vuodessa masennustaan ja toipumistaan muistelee kirjailija Pauliina Vanhatalo.

Errorinkin kertojista moni on ammatiltaan taiteilija. Täytyy myöntää, että itsekin lainasin kirjan osittain julkkisjuorujen toivossa. Olihan kirjan ennakkomarkkinoinnissa muistutettu, että teoksessa tarinansa kertovat muun muassa Mokoman Marko Annala ja Children of Bodomin Alexi Laiho. Suurin osa muista henkilöistä taitaa kuitenkin olla muita kuin julkkiksia - mutta mistäpä sen tietää, kun heidät on esitelty vain etunimillä, joiden perusteella en ketään edes tunnistaisi.

Kirjan tarkoitus on ollut antaa ääni mielenterveyskuntoutujille ja hälventää aihetta ympäröivää salaperäisyyden verhoa. Onhan mielisairaus ollut näihin päiviin asti tabu, josta liikkuu ties minkälaisia käsityksiä. Muistanpa eräänkin sairaanhoitajaksi opiskelleen kämppiksen, joka oli tosissaan huolissaan siitä, että opiskelija-asuntolan läheisyydessä sijaitsi psykiatrinen osasto. Kirja antaa diagnooseille kasvot, ja tärkeä osansa siinä on tyylikkäillä valokuvilla. Masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia ovat toki niin yleisiä sairauksia, että luultavasti ne ovat tulleet jollain tavalla tutuksi lähes kaikille. Ellei omia kokemuksia ole, on niitä sairastavia sukulaisia tai ystäviä. Sen sijaan en ole edes tiennyt, että dissosiatiivinen identiteettihäiriö, jossa henkilön mielessä elää rinnakkain useampia persoonia, on oikeasti olemassa oleva sairaus. Kyllä ihmismieli osaa tehdä ilkeitä temppuja!

Vaikka kirjassa pyritään osoittamaan, että toivoa on ja vakavienkin oireiden kanssa voi elää, sen lukeminen oli ahdistava kokemus. Se herätteli omankin mielen suruja ja ahdistuksia. Tuntui myös aivan kohtuuttomalta, miten rankkoja asioita osa kirjan päähenkilöistä on kokenut lapsena. On raakaa koulukiusaamista ja häiriintyneitä vanhempia. Vaikka kirjassa alleviivataan, että avun ja hoidon hakeminen kannattaa, yhteiskunnan tukiverkot eivät toimi niin kuin niiden pitäisi vaan esimerkiksi Kelan kanssa asiointi vaatii sairastuneen kannalta tolkuttomia ponnistuksia. Paperisota on rankkaa terveellekin, saati sellaiselle, jonka voimat eivät riitä edes välttämättömimpiin arkiaskareisiin. Kirjan lopussa psykiatrista hoitoa käsitellään varsin kriittisesti. Kritiikkiin on varmasti aihetta, mutta toivon, ettei kukaan hoitoa tarvitseva kieltäydy siitä artikkelin luettuaan. Kun ihminen on hyvin sairas, rankat hoidot pelastavat henkiä, vaikka lääkkeet ja sähköhoidot pelottavilta kuulostavatkin. Sen olen itsekin lähipiirissäni nähnyt.

Keskivaikea vuosi kertoo paljon muustakin kuin kirjailijan masennuksesta. Se on myös eloisa ja joksenkin ironinen kertomus taiteilijaperheen arjesta. Vanhatalo on perheineen ostanut talovanhuksen, jonka kylkiäisenä tulee ikuinen remontti. Kirjat eivät saavuta toivottua suosiota, ja näytelmäprojektikin on kuivunut kokoon. Kirjailija kokee tarvitsevansa niin paljon rauhaa ja hiljaisuutta, etteivät hänen voimansa meinaa riittää lapsiperhearkeen, kun lapset tietenkin haluavat oman osansa äidin huomiosta ja ajasta. Onneksi tukena on ihana aviomies, joka kannattelee perheen arkea niiltä osin, kun kirjailijavaimon voimat loppuvat. Hän on jättänyt taloustieteilijän uransa kouluttautuakseen lastentarhanopettajaksi - luonteeltaan hän siis lähes introvertin puolisonsa vastakohta.

Vanhatalo on aina potenut kaamosmasennusta, mutta eräänä talvena voimat eivät tule takaisin kevättalven valon myötä. Hän menee psykiatrille ja palaa sieltä mielenterveyspotilaana. Lääkitys helpottaa pahinta tuskaa, mutta tarvitaan myös uudenlaisten ajattelu- ja toimintatapojen opettelua ja koiranpentu, joka osoittaa, että elämän parhaat asiat ovat varsin yksinkertaisia. Seuraavana talvena raskasmielisyys on jo helpompi kestää.

Kirjassa erityisen puhuttelevaa on kiltin tytön pettymys elämään. Pauliina Vanhatalo oli kympin tyttö, joka kirjoitti ennätykselliset yhdeksän laudaturia. Hän opiskeli pääaineenaan filosofiaa ja valmistui yliopistosta reilusti alle tavallisten suoritusaikojen. Hän ajatteli kirjoittavansa merkittäviä kirjoja, mutta monen vuoden ajan käsikirjoitukset palautuivat kustantajilta ilman kustannussopimusta. Myöhemminkin suurempi kirjallinen menestys on jäänyt saamatta. Koulun jälkeen elämä ei vaikuta kaipaavan laudaturin ylioppilaita, eikä ole mitään merkitystä, kuinka hyvin on pyrkinyt työnsä tekemään. En toki itse kirjoittanut kuin kolme laudaturia, mutta Vanhatalon kuvaamat tunteet ovat tuttuja. Miksei kukaan koulussa kertonut, ettei koulumenestyksellä ole oikeasti mitään merkitystä koulun jälkeen?

Kuten jo aluksi kirjoitin, nämä kirjat kertovat sairauden lisäksi myös parantumisesta tai ainakin oireiden kanssa elämisestä. Tarkoitus lienee rohkaista samojen ongelmien kanssa painivia. Mietin kuitenkin, miltä näiden kirjojen lukeminen tuntuu, jos oireet eivät ota helpottaakseen. Kun olin muutama vuosi sitten työttömänä, koin vaikeuksien kautta voittoon -henkiset kertomukset tavattoman ahdistaviksi. Ne tuntuivat todistavan, että juuri minä olen epäonnistunut. Toisaalta kumpikin kirja todistaa, ettei elämä ole kenenkään hallinnassa.

Facebookin näkemys mielenkiinnonkohteistani. Masentavaa?

Päivitys 20.7.: Kannattaa lukea kommentteineen tämä blogikirjoitus, jossa keskustellaan sankari- ja selviytyjädiskurssista.


Elina Järvi, Tiina Hotti, Olga Poppius: Error - Mielen häiriöitä (Like 2016)

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi - Muistiinpanoja masennuksesta (S & S 2016)

John Simon: Koneen ruhtinas

Etsin jotain aivan muuta elämänkertaa, mutta Koneen ruhtinas sattui silmiin kirjaston hyllyssä. Ensimmäisen kerran luin kirjan heti sen ilmestyttyä vuonna 2009. Varmaan muistatte - sehän oli silloin syksyn kohukirja ja sikainfluenssan lisäksi lööppilehtien keskeinen kiinnostuksenkohde. Pekka Herlinin poika, toimittaja Niklas Herlin julkaisi kirjan ilmestymisen alla kirjoituksen, jossa hän nimitteli isäänsä kusipääksi ja ihmishirviöksi.

Menestyneen miehen henkilökuvana kirja onkin aivan poikkeuksellinen ja ansaitsee kaiken huomion. Se ei vähättele Pekka Herlinin ansioita liikemiehenä, mutta myös asian toinen puoli tuodaan esiin. Kirjan mukaan Herlin oli toisaalta tarmokas ja lahjakas yritysjohtaja ja henkilönä sivistynyt, kohtelias ja hurmaava. Toisaalta häntä kuvataan persoonallisuushäiriöisenä alkoholistina, joka ei osannut asettua edes perheenjäsentensä asemaan, vaikka rakastikin näitä kai aivan vilpittömästi. Viimeisenä tekonaan hän pilasi lastensa keskinäiset välit lahjoittamalla salassa perheyrityksen päätösvallan vanhimmalle pojalleen Antille.

Omaisuus ei todellakaan tuo onnea. Pekka Herlin oli lapsuudestaan asti tuomittu seuraamaan isäänsä Koneen johtajana. Hän oli perheen ainoa poika, jolta odotettiin paljon, liikaa. Hänen suhteensa omiin vanhempiinsakaan ei ollut järin lämmin. Koulussa hän ei menestynyt, lähipiirin mukaan lukemis- ja keskittymisvaikeuksien vuoksi. Hänen vastuullaan oli perheyrityksen lisäksi myös suvun suuri maatila. Työelämän vaatimuksista hän selvisi, mutta hinnan tästä kaikesta maksoivat ennen kaikkea hänen omat lapsensa.

Vaikka Pekka Herlin kärsi ilmeisesti lukivaikeudesta, hän luki paljon, pikemmin oppiakseen kuin viihtyäkseen. Yksi hänen lempikirjoistaan oli Machiavellin Ruhtinas, johon elämänkerran nimikin viittaa. Se vastasi myös hänen käsityksiään johtamisesta. Herlin näki elämän nollasummapelinä, jossa joku aina häviää, kun toinen voittaa. Hän johti yritystään ja perhettään häikäilemättömästi ja näki salaliittoja kaikkialla. Herlinin kohtalo kuitenkin osoittaa, mihin näin kyyninen maailmankuva voi johtaa: pelon ja ahdistuksen täyttämään elämään, josta pystyy pakenemaan vain viinan voimalla.

Kirjan kirjoittaja John Simon on ollut pitkään Koneen palveluksessa. Siihenkin nähden on hämmentävää, kuinka suorasukainen ja kaunistelematon paljastuskirja elämänkerrasta on päätetty tehdä. Lisäksi ei voi kuin ihailla yhdysvaltalaisen Simonin sattuvia huomioita suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksista. Hän kuvaa niin pääkaupungin kieliryhmien välisiä kiistoja kuin maan avautumista toisen maailmansodan jälkeisestä säännöstelystä markkinatalousmaaksi.


John Simon: Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä (Otava 2009)

Agneta Rahikainen: Edith

Kirjoitin keväällä Edith Södergranin runoista sen suuremmin aiheeseen perehtymättä, pelkkien runojen herättämien mielikuvien perusteella. Nyt puoli vuotta myöhemmin tartuin runoilijan elämästä ja hänen teostensa vastaanotosta kertovaan perusteelliseen kirjaan ja opin, ettei keväinen ennakkoluulottomuuteni ollut välttämättä lainkaan huono vaihtoehto. Tutkija Agneta Rahikainen nimittäin moittii aiempia Södergran-tulkintoja ankarasti, koska niissä on keskitytty kirjailijan todellisiin ja kuviteltuihin elämänvaiheisiin ja niiden oletettuihin heijastuksiin runoissa.

Rahikaisen teos käsittelee sekä runoilija Södegranin elämää että myyttejä, joita hänestä on pyritty rakentamaan hänen varhaisen kuolemansa jälkeen. Teoksen alkuperäinen ruotsinkielinen nimi Kampen om Edith kertoo suomenkielistä paremmin, mistä kirjassa on kyse. Södergranin kuoltua hänen lähipiirinsä ja tutkijat kamppailivat ankarasti siitä, kuka saa ja pystyy tulkitsemaan runoilijan tuotantoa. Runoilijan henkisen perinnön omivat ennen kaikkea hänen ystävänsä Hagar Olsson ja Elmer Diktonius, jotka antoivat ymmärtää, ettei Södergranin runoja pysty tulkitsemaan, ellei ole tuntenut tätä henkilökohtaisesti. Runot samaistettiin suoraan runoilijaan itseensä, ja henkilökohtaisen ystävyyden vaatimus antoi avaimet Södergran-tulkintaan niille harvoille, jotka saattoivat kehuskella tunteneensa hänet edes jollakin tasolla. Myöhemmin myös tutkijat omaksuivat etenkin Olssonin näkemykset ja niitä ryhdyttiin toistamaan jokseenkin kritiikittä varhaisissa tutkimuksissa ja elämänkerroissa.

Erityisen vaikusvaltaisena Rahikainen pitää ruotsalaisen tutkijan Gunnar Tideströmin Södergran-elämänkertaa, jossa Tideström tulkitsi Södergranin runoja elämänkerrallisesta ja psykologisoivasta näkökulmasta. Hän etsi niistä todisteita muun muassa runoilijan mielenterveysongelmista ja miessuhteista. Hänen runoihin ja runoilijan etäisesti tunteneiden henkilöiden muisteloihin perustuvat päätelmänsä ovat toinen toistaan hurjempia eivätkä anna järin mairittelevaa kuvaa 1940-luvun kirjallisuudentutkimuksen menetelmien tieteellisyydestä. Tideström muun muassa pyysi rotuteoreetikkoa arvioimaan valokuvista, mahtaako runoilijalla olla itäistä verenperintöä, mikä selittäisi hänen erikoisia ajatuksiaan. Etenkin nuoruuden runojen tulkinnoista on menty aivan salvästi metsään. Huh huh, jos joku rupeaisi arvioimaan minunkin mielenterveyttäni teini-iän ylidramaattisten runopiiperrysten perusteella...! Pelottaa ajatuskin.

Nuorena kuollut Södergran oli myytinrakentajille otollinen kohde hiukan samoista syistä kuin Lauri Törni, josta kirjoitin blogin alkutaipaleella. Hän ei jättänyt jälkeensä muistelmia tai päiväkirjoja vaan päinvastoin tuhosi papereitaan, joten lähteiden puutteessa tie oli auki villeille teorioille hänen elämästään. Södergranin hahmo oli tärkeä hänen ystävilleen, jotka kenties pyrkivät korostamaan omaa merkitystään hänen tulkkeinansa, mutta myös modernistirunoilijoille ylipäätään. Lisäksi hänestä tehtiin osa itsenäisyyden ajan suomenruotsalaisen vähemmistöidentiteetin rakentamista. Rahikaisen kirja paljastaa hauskasti, miten huonosti todellinen Södergran sopi siihen kuvaan, jollaisena hänet haluttiin nähdä.

Södergran-myytti esitti runoilijan impulsiivisena luonnonlapsena, jonka elämää sairaus ja kuoleman läheisyys verhosi. Myytin mukaan hän kärsi myös köyhyydestä ja nälästä ja eli eristyksissä muusta maailmasta kaukana Raivolan kylässä Karjalankannaksella. Runoilijaa pidettiin modernismin väärinymmärrettynä ja pilkattuna esitaistelijana, joka loi ihmeellisellä tavalla aivan uudenlaisen runokielen vailla mitään vaikutteita muilta modernistirunoilijoilta.

Rahikaisen mukaan oikeastaan mikään osa myytistä ei pidä täysin paikkaansa. Tieto siitä, että runoilija kuoli keuhkotautiin, hallitsee myöhempiä tulkintoja hänen elämästään. Runoilija eli kuitenkin pitkiä aikoja varsin terveenä, ja kurjuudestakin hän kärsi vasta aiemmin varsin varakkaan perheen menetettyä omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa. Useimpiin ajan naiskirjailijoihin verrattuna Södergranilla oli hyvät edellytykset keskittyä runoilijanuraansa. Myytinrakentajat unohtivat aktiivisesti sen, että Södergran oli asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Pietarissa ja saanut siellä monipuolisen koulusivistyksen saksankielisisessä tyttökoulussa. Hän osasi myös useimpia eurooppalaisia sivistyskieliä ja oli matkustellut Euroopassa. Hänelle ei ollut mitenkään itsestään selvää ryhtyä runoilemaan nimenomaan ruotsiksi. Ensimmäiset runonsa hän kirjoitti koulukielellään saksaksi. Södergranin liiallinen kosmopoliittisuus tuntuu olevan ongelma sekä luonnonlapsimyytin että suomenruotsalaisen identiteetin rakentajille. Myös Karjalankannas oli varsin vilkasta ja kultturellia seutua, jollaisena sitä kuvailivat myös varsin läheltä runoilijan kotiseutua kotoisin olevat sukulaiseni. Södergran ei elänyt varsinaisesti syrjäseudulla kaukana sivistyksestä ja vaikutteista.

Sinänsä minusta kirjan kuvaus autonomian loppuvaiheen monikielisestä ja monikulttuurisesta suomalaisuudesta on melkeinpä kirjan kiinnostavimpia ja ajatuksia herättävimpiä osuuksia, kuten myös Rahikaisen pohdinnat naisen roolista kirjallisuudentutkimuksen kohteena. Södergran oli epäilemättä omintakainen ja epäsovinnainen persoona, ja osa hänen runoistaan oli uskalletun eroottisia. Koska hän ei sopinut miestutkijoiden käsityksiin siitä, miten suomalaisen naisen on syytä käyttäytyä, hänet pyrittiin leimaamaan mielisairaaksi tai ainakin vierasveriseksi. Tässä yhteydessä feministinen tulkinta tuntuu erinomaisen uskottavalta.

Kirjassa on ansiokasta nimenomaan myyttien purkaminen. Toisaalta Rahikainen esittää myyttikritiikkiään jo elämänkertaosuuden yhteydessä, minkä vuoksi kirjassa on jonkin verran toistoa ja jankutusta. Uskoisimme vähemmälläkin. Södergranin runoja teoksessa pohditaan ja analysoidaan varsin vähän. Etenkin oma suosikkini Landet som icke är sivutetaan muutamalla maininnalla, mikä on hiukan sääli.


Agneta Rahikainen: Edith - runoilijan elämä ja myytti (Schildts & Söderströms 2014)
Alkuteos: Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran, suom. Jaana Nikula

Niklas Wikholm: Rikollinen mieli

Miksi ihminen ryhtyy rikolliseksi ja mitä hänen päässään liikkuu keikan aikana? Mikä saa luopumaan rikollisesta elämäntavasta? Näitä asioita valottaa "omaelämänkerrallisessa esikoisromaanissaan" entinen ammattirikollinen Niklas Wikholm, jonka rosvon ura alkoi jo hyvin nuorena. Hän syyllistyi lähinnä omaisuusrikoksiin ja erityisesti kassakaappimurtoihin. Rikollinen mieli pureutuu rikollisen pään sisään, sekä syihin että seurauksiin.

Kertojan ongelmat alkoivat jo lapsuudessa. Hän koki, etteivät ankarat vanhemmat pystyneet antamaan hänelle rakkautta. Koulussa hän joutui kiusaamisen kohteeksi. Rakkauden ja hyväksynnän puute aiheutti niin pahan olon, ettei siihen auttanut kuin huumeet ja jännittävät kokemukset rikosten maailmasta. Kertoja kuvaa olleensa etevä rikollinen, jolle kiinni jäämiset olivat lähinnä satunnaisia työtapaturmia, mutta rikoksilla hän ei juuri rikastunut. Ilman koukuttavaa jännityksen tunnetta touhussa ei juuri olisi ollut järkeä. Toisaalta Wikholm kertoo riipaisevasti, kuinka kuluttava hänen elämäntapansa oli.

Kirja kuvaa jännittävästi rikollisten maailmaa. Rikollisen kirjoittama rikosromaani on mielenkiintoinen. Yleensähän kirjailijat ovat korkeintaan poliiseja, vielä useammin ketä tahansa sivullisia. Wikholmin mukaan hyvä rikollinen on ulospäin skarppi ja asiallinen. Muita rikollisia kohtaan hän on mukava ja luotettava eikä "vasikoi" tovereitaan. Rikollisten keskinäisissä suhteissa kaikki rakentuu luottamuksen varaan. Muita ihmisiä näissä piireissä katsotaan vähän alaspäin, he kun eivät ymmärrä, miten jännittävällä tavalla voi elää. Liian huolettomat ja toisaalta liian ahneet ansaitsevat tulla ryöstetyiksi. Lukija saa myös rikosten suorittamiseen monta aivan käyttökelpoiselta vaikuttavaa neuvoa. Wikholmin mukaan poliisin resurssit ovat niin pienet, ettei se voi mitään ammattimaisesti toimiville rosvoille.

Kirja on omakustanne, mikä näkyy lähinnä sen ulkoasussa. Esimerkiksi kansikuva ei ole niin hieno kuin tuossa mainoskuvassa. Rakenne on hallittu, kerronta ja kieli sujuvaa, huomiot ihmiselämästä vähäeleisen teräviä. Kai tälle olisi kaupallinen kustantajakin löytynyt?

Tämä on viisas ja koskettava pieni kirja ihmisen ahdingosta ja onnesta. Ei voi kuin ihailla kirjailijaa, joka on ankeista lähtökohdista pystynyt nousemaan takaisin tasapainoisempaan elämään. Kirjassa puhutaan paljon pahuudesta, mutta kun miettii, mitä kaikkea maailmalla nytkin tapahtuu, aika vähäistä pahuutta omaisuusrikollisuus kuitenkin on. Suurin vahinko tapahtuu tekijöille itselleen.

Kirjan nettisivut


Niklas Wikholm: Rikollinen mieli (Omakustanne, 2014)

Gary Lachman: Aleister Crowley

Kuinka sietämätöntä käytöstä ihmiseltä voidaan hyväksyä sillä perusteella, että hän jää historiankirjoihin suurmiehenä? Tai ainakin populaarikulttuurin ikonina, kuten Aleister Crowley. Tämä kysymys nousee päällimmäisenä esiin yhdysvaltalaisen muusikon ja tietokirjailijan Gary Lachmanin kirjoittamasta elämänkerrasta.

Aleister Crowley (1875-1947) oli muutenkin ristiriitainen ja hämmentävä hahmo. Elämänkerran mukaan hän pyrki kaikin tavoin järkyttämään aikalaisiaan mutta janosi samanaikaisesti ihailua ja tunnustusta. Hän koetteli onneaan runoilijana, kuvataiteilijana ja vuorikiipeilijänä, mutta parhaiten hänet tunnetaan okkultistina, joka pyrki ylittämään kaikki sopivaisuuden rajat. Hän kasvoi varakkaassa perheessä, joka kuului ahdasmielisessä Plymonthin veljien uskonyhteisöön. Yhteisön ajatusmaailma jätti jälkensä elinikäisenä kapinan kohteena. Toisaalta se juurrutti nuoren Crowleyn mieleen Raamatun kertomukset ja erityisesti Ilmestyskirjan symboliikan. Hän samaisti itsensä Ilmestyskirjan Petoon, jona myös hänen äitinsä häntä piti ainakin Crowleyn oman kertomuksen mukaan.

Crowley oli nuoresta asti kiinnostunut okkultismista ja toimi hämmennystä ja sekasortoa aiheuttaen vuosisadanvaihteen suosituissa okkulttisissa salaseuroissa. Hän etsi  "pyhää suojelusenkeliään". Lopulta Aiwass-niminen olento otti yhteyttä ja saneli hänelle Lain kirjan, josta tuli hänen oman oppinsa, theleman, perusta. Lachmanin mukaan Crowley oli okkultistina sekä huijari että vilpitön totuuden etsijä, joka uskoi aidosti saaneensa ilmoituksen korkeammilta tahoilta. Thelema julisti uuden aikakauden olevan ovella. Crowley piti itseään sen profeettana. Uuden ajan piti vapauttaa ihminen kaikista kulttuurin ja yhteisön rajoituksista toteuttamaan todellista tahtoaan. Do what thou wilt shall be the whole of the Law. Toinen Lain kirjasta elämään jäänyt lausahdus on Every man and every woman is a star. Muistamme esimerkiksi Tyttö sinä olet tähti -elokuvan. Ja tottahan tuo lause onkin ainakin siinä mielessä, että kaikki vetyä ja heliumia raskaammat alkuaineet ovat tähdistä peräisin.

Crowleyn magiassa keskeisiä olivat rituaaliset seksiaktit, joita hän itse kutsui opuksiksi, töiksi. Voi vain pohtia, pyrkikö seksiaddiktina tunnettu Crowley tekemään välttämättömästä hyveen ja missä määrin hän halusi järkyttää muita ihmisiä. Maagista työtään varten hän tarvitsi Babalonin, helakanpunaisen naisen. Hän jättikin jälkeensä lukuisan joukon hulluuteen ajettuja ja sitten hylättyjä entisiä vaimoja ja naisystäviä. Paljon paremmin ei käynyt hänen miespuolisille ystävilleen, jotka saivat auttaa sekä homoseksuaalisissa opuksissa että lainaamalla rahaa Crowleylle. Crowley aiheutti paheennusta sekä seksielämällään että huumeidenkäytöllään, joita reposteltiin vähän väliä juorulehdistössä. Häntä kutsuttiin maailman moraalittomimmaksi mieheksi, mikä lienee oikeansuuntainen arvio. Ennen toista maailmansotaa totisesti osattiin irstailla, mutta myös Crowley joutui vastakkain uudenlaisen moraalinkohotuksen kanssa. Nuoret natsit eivät nimittäin tykänneet, kun hän läpsi naisystäväänsä Berliinin kaduilla.

Minulla on ollut thelemasta sellainen käsitys, ettei todellisen tahdon toteuttaminen tarkoita sitä, että voisi tehdä ihan mitä tahansa muista ihmisistä piittaamatta. Pitää antaa tilaa myös muiden ihmisten todelliselle tahdolle. Crowley ei kuitenkaan muista ihmisistä piitannut. Puistattavinta on, että hän jätti joukon kiipeilytovereitaan kuolemaan lumivyöryyn yrittämättäkään auttaa heitä. Hänen täytyy olla ollut erityisen lumoava ihminen, koska pahasta maineestaan huolimatta hänellä riitti ystäviä aivan loppuun asti. Monet ottivat vielä maagikon kuoleman jälkeen elämäntehtäväkseen hänen maineensa palauttamisen. Crowley puolestaan pyrki teoksissaan mustamaalaamaan lähes kaikkia ihmisiä, joiden kanssa hän oli tekemisissä.

Crowley ei omana aikanaan nähnyt uuden aikakauden koittoa. Hän ei saavuttanut haluamaansa suosiota. Hän joutui kokemaan köyhyyttä, sairautta ja ihmisten halveksuntaa. Hänet karkoitettiin sekä Italiasta että Ranskasta. Hän menetti lapsiaan nuorena - ehkä osittain perheen holtittomien elämäntapojen vuoksi. Elämänsä viimeiset vuodet hän eli heroiiniaddiktina. Aiwass oli erehtynyt opettaessaan, etteivät oudot aineet voi olla vahingollisia. Crowleyn muisto olisi voinut jäädä theleman harjoittajien varaan, ellei 1960-luvun nuorisokulttuurissa olisi innostuttu okkultismista. Siitä lähtien Crowley on säilynyt rockmusiikin ja myöhemmin myös rapin kulttihahmona, kuvia kaatavana vapauden lähettiläänä.

Vaikka minulla on Lain kirja hyllyssäni - kirja oli muuten kauhean pölyinen - en ollut koskaan aiemmin perehtynyt kovin syvällisesti Crowleyn henkilöön. Elämänkertaa lukiessani järkytyin siitä määrästä ihmiselämiä, jotka hän onnistui tuhoamaan. Lachmanin Crowley-kirja on siitä hieno elämänkerta, ettei se vain ylistä ristiriitaista päähenkilöään. Toisaalta Lachman pyrkii ymmärtämään ja selittämään taustoja. Kirja on kriittinen, muttei skandaalihakuinen, ja se ehdottomasti viihdyttää. Vaikka Crowleyn hahmoon on muuten vaikea samaistua, meitä yhdistää se, että minäkin olen aidoimmin onnellinen vuoristossa.


Gary Lachman: Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot (Like 2015)
Alkuteos: Aleister Crowley: Magick, rock and roll, and the wickedest man in the world, suom. Ilkka Salmenpohja

Jim Wight: The Real James Herriot

Alf Wightin vastaanotto, nykyisin James Herriot -museo
Kuva: Wikipedia

Kirjailija James Herriotia tuskin tarvitsee esitellä. Hänen lämminhenkiset tarinansa maalaiseläinlääkärin työstä ovat aina kuuluneet suosikkikirjoihini. Niiden innoittamana haaveilin lapsena ja teini-ikäisenä eläinlääkärin ammatista, vaikka tutut eläinlääkärit varoittivat, ettei Herriotin hahmojen kaltaisia persoonallisuuksia enää ole olemassa.

James Herriot on taiteilijanimi, koska kirjailijan kirjoittaessa kirjojaan eläinlääkärien ei sallittu mainostaa palveluitaan. Oman nimen käyttö kirjailijana olisi laskettu mainostukseksi. Elämänkerta The Real James Herriot kertoo enemmän eläinlääkäri Alfred Wightistä kuin kirjailija James Herriotista. Hänen kirjalliseen uraansa päästään vasta kirjan puolivälin jälkeen. Saihan Alf Wight ensimmmäisen romaaninsa julkaistua vasta yli 50-vuotiaana. Kirjoittaja on Alf Wightin poika, joka työskenteli isänsä ja Donald Sinclairin - kirjojen Siegfried Farnonin esikuvan - praktiikalla.

En voi olla vertaamatta James Herriotin elämänkertaa vastikään lukemaani Teemu Selänteen elämänkertaan. Se oli monella tavalla juuri sitä, mitä tämä elämänkerta ei ole. The Real James Herriot ei ole ammattimaisesti kirjoitettu, se ei ole kriittinen ja sitä paitsi se on niin laaja, että tarina eksyy sivupoluille. Kun ammattikirjoittaja Ari Mennander menee omassa kirjassan suoraan asiaan, päähenkilönsä uran huippuhetkeen, The Real James Herriot alkaa ylipitkällä nekrologilla, jonka jälkeen seuraa tuskastuttavan perusteellinen kuvaus päähenkilön lapsuudesta ja varhaisista kouluvuosista. Mielenkiintoisemmaksi tarina käy, kun päästään hänen toimintaansa eläinlääkärinä, sillä sitähän tunnemme jo hänen kirjoistaan. Kirja on yhtä päähenkilönsä erinomaisuuden ylistystä, joka lienee myös jonkinlainen anteeksipyyntö, sillä Alf Wight ei olisi halunnut mitään elämänkertaa kirjoitettavan. En minä mitään kyynisyyttä kaipaa, mutta jossain vaiheessa ylisanojen vuodatus alkaa puuduttaa.

James Herriotin kirjojen ystävänä minua kiinnosti kirjaa lukiessani tarinoiden ja todellisten tapahtumien suhde. Lapsena pidin niitä autenttisina muistelmina, mutta myöhemmin opin, että näin ei ole. Jim Wight paljastaa, että ainakin 90 prosenttia tarinoiden tapahtumista on tosiaan tapahtunut, sillä hän on kuullut kerrottavan niistä suullisesti, mutta kirjailija Herriot on tarkoituksella yhdistellyt henkilöitä ja tapahtumia ja sijoittanut niitä eri aikoihin ja paikkoihin. Kaikenkarvaisten ystävieni alussa nuori eläinlääkäri Herriot saapuu uuteen työpaikkaansa, mutta uusi työnantaja on kokonaan unohtanut tapaamisen. Elämänkerran mukaan tämä tarina on totta, mutta eläinlääkäri Wight ei ole vastavalmistunut vaan työskennellyt jo pitempään muualla. Oikeasti ei eletty sotaa edeltäviä vuosia, vaan sota oli jo käynnissä ja Wight tuli sijaistamaan palvelukseen astuvaa Donald Sinclairia. Helen, eli Joan, ei ollut maatilan tyttö vaan pesunkestävä pikkukaupunkilainen.

James Herriotin tarinoissa yhdistyvät muistelot sekä hänen ensimmäisestä työpaikastaan Sunderlandista ja yorkshirelaisesta Thirskistä, jota pidetään hänen tarinoidensa näyttämön Darrowbyn esikuvana. Thirsk kuitenkin sijaitsee eri puolella Yorkshirea kuin kuvitteellinen Darrowby. Kirjoissa tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan kummallekin puolen, mutta todellisuudessa osa niistä on tapahtunut jopa 1970-luvulla hyvin lähellä kirjojen kirjoittamishetkeä. Herriot on muun muassa vaihtanut henkilöiden sukupuolta tarinoita sepittäessään. Sen sijaan esimerkiksi mäyrää olkapäillään kanniskeleva eläinlääkärin apulainen Calum Buchanan on yllättäen ollut aivan todellinen henkilö, eri niminen toki. Myös Siegfried ja Tristan Farnonin esikuvat veljekset Donald ja Brian Sinclair on ilmeisesti kuvattu varsin uskollisesti. Minua jäi silti vaivaamaan, onko lapsensa oopperoiden henkilöiden mukaan nimennyt Wagner-fani todellinen henkilö vai ainoastaan kirjailijan mielikuvitusta.

Suosittelen elämänkertaa kirjailija James Herriotin faneille, jotka haluavat tutustua tarinoiden todellisiin taustoihin. Pelkkänä eläinlääkärin tai kirjailijan elämänkertana en usko lukijan saavan siitä kovinkaan paljon irti.


Jim Wight: The Real James Herriot - The Authorized Biography (Michael Joseph 1999, pokkariversio Penguin Books 2000)

Ari Mennander: Teemu

Kuva: Cheryl Adams
Wikipedia

On ristiriitaista, että seuraan mielelläni urheilua, mutta en tykkää ominaisuuksista, jotka tekevät ihmisestä huippu-urheilijan. Olen aina kavahtanut ihmisiä, jotka haluavat olla parempia kuin muut. Möllötän mielelläni keskinkertaisuudessa. Teemu Selänne on kiistatta yksi voitontahtoisista, ja mainio uusi elämänkertateos tekee perusteellisesti selkoa niin menestyksestä kuin sen pimeistä puolistakin.

Mennander kertoo kirjassaan, että sen kirjoittaminen alkoi jo vuonna 2005, kun Selänne harkitsi ensimmäisen kerran vakavasti uransa lopettamista. Sen piti ilmestyä jo viime syksynä, jolloin se ilmestyi jo kirjaston tietokantaan ja ehdin varatakin sen. Sitten ilmoitettiin, että ilmestyminen siirtyy - Selänne on päättänyt jälleen jatkaa uraansa.

Pitkä kirjoitusaika näkyy kirjassa, mutta ihme kyllä lähinnä hyvällä tavalla. Siinä on valtavasti tietoa, mutta punainen lanka säilyy näkyvissä koko tarinan ajan. Teos on tasapainoinen ja kertoo kirjoittajansa vankasta ammattitaidosta. Alussa päästään suoraan Selänteen uran huippuhetkeen, Stanley Cupin voittoon. Sitten aloitetaan alusta ja käydään läpi aikajärjestyksessä ne tapahtumat, jotka johtivat jääkiekkoilijan suurimpaan triumfiin.

Kirja on perusteellinen, mutta myös yllättävän kriittinen kertomus jääkiekkotähdestä. Se kuvaa Teemu Selännettä poikkeuksellisena lahjakkuutena, joka säilyttää  avoimen ja ystävällisen luontonsa läpi yhtä lailla menestyksen kuin vaikeiden vuosienkin. Kirjassa on huomioitu sekä tilastojen ystävät että Selänteestä henkilönä kiinnostuneet. Vaikka olen kiinnostunut urheilusta, NHL:ää olen seurannut vähemmän. En ole ennen tämän kirjan lukemista ymmärtänytkään, kuinka suosittu urheilija Selänne on myös Atlantin toisella puolella.

Toisaalta kirjassa paljastetaan menestyksen hinta. Selänne tottui erityiskohteluun heti lapsena, kun koko perhe eli lahjakkaan lapsen ja tämän urheilu-uran vaatimusten mukaan. Veljet jäivät syrjään, kun isä keskittyi puskemaan Teemua kohti menestystä. Kirjassa veljet vakuuttavat kuitenkin, etteivät he ole katkeria osastaan. Aika kauhealta yhden lapsen eritysasema kuitenkin tuntuu näin ulkopuolisen mielestä. Uran huippuvuosina myös Selänteen oma perhe jäi vähemmälle huomiolle, kun jääkiekko ja lukuisat kaverit veivät tähtipelaajan ajan. Vaikka kirjassa todistetaan Selänteen olevan juuri sellainen mukava mies kuin hänen julkisuuskuvansakin antaa ymmärtää, läheisten mukaan hän olettaa olevansa keskipiste, jonka ympärillä kaikkien muidenkin elämän tulee pyöriä. Eniten on kuitenkin uhrannut Selänne itse. Urheilu-ura on vaatinut etenkin hänen jaloiltaan niin paljon, ettei niistä tule enää kalua edes tavalliseen elämään.

Teeemu on kertomus poikkeusyksilön elämästä. Urheilukirjana se erottuu edukseen monipuolisuutensa ja syvällisyytensä vuoksi. Kuvia ja jääkiekkofanien rakastamia tilastotietoja on paljon. Kenties juuri niiden takia kirjasta on tullut valtavankokoinen. Missähän sitä on ajateltu luettavan? Ainakaan sitä ei huvita ottaa matkalle mukaan, ja sängyssä lukeminenkin vaatii tyynykasan kirjan alle.


Ari Mennander: Teemu (Otava 2014)

Kalevi Leppänen: Lapinhullu

Tunnetko lapinhullun? Hänen täytyy päästä kerta toisensa jälkeen Lapin erämaihin, vaikka retket merkitsevät märkiä jalkoja, sääskipilviä, kovalla alustalla nukkumisesta kipeytynyttä selkää ja makaroniruokaa päivä päivän jälkeen. Minun viimeisimmälle retkelleni jäi osa varpaankynsistäni.

Olen siis jonkin sortin lapinhullu, vaikka retkeni ovat suuntautuneet viime vuosina useammin naapurimaihin kuin Suomen Lappiin. Kukapa haluaisi palata katsomaan hakkuuaukkoja ja hiihtoturismin raatelemia tunturinlakia?

Kalevi Leppäsen kuvaama lapinhulluus on moderni romanttinen kaupunki-ilmiö, joka saa voimansa lantalaisen kaupunkielämän ja Lapin erämaiden välisestä etäisyydestä. Leppäsen mukaan alkuperäisestä lappilaisesta voi tulla lapinhullu vain siinä tapauksessa, että hän muuttaa pois kotiseudultaan. Lapinhullut ovat muutenkin innokkaita tekemään eroa asioiden välille. Omasta mielestään he ovat parhaita asiantuntijoita sekä retkeilyssä että paikallisten elämäntavoissa. On oikeanlaisia lapinhulluja, jotka kulkevat luonnossa oikealla tavalla ja oikeista syistä. Vääränlaista Lapissa kulkemista on erätaidottomien kaupunkilaisten massaturismi mutta myös urheiluhenki vailla sisäistä vakaumusta. Surua aiheuttaa niin luonnon kuin "alkuperäisen" lappilaisen kulttuurinkin tuhoutuminen modernin maailman puristuksessa.

Tunnistan ajattelutavan itsessäni. Olen monesti tuhahtanut, että en kai minä sinne mene, kun siellä on niin paljon muitakin ihmisiä. Tunnen vierautta niitä ihmisiä kohtaan, joille "vaellus" on pelkkä fyysinen suoritus ilman asiaan kuuluvaa hartautta. Kauhistun kaikenlaisia aikeita uhmata luontoa. Jos luontoa lähtee haastamaan, jää pian kakkoseksi. Leppäsen mukaan "tunturisusien" pitäisi luopua ylenkatseestaan ja eronteoistaan. Moraalisessa mielessä hän varmasti onkin oikeassa, mutta ei se tee esimerkiksi Kilpisjärvestä yhtään kiinnostavampaa retkikohdetta minun silmissäni.

Kirjassaan Kalevi Leppänen esittelee liudan eri aikakausien lapinhulluja. Monet ovat tuttuja, suorastaan legendoja, kuten metsäpäälliköt "Samperi", Wallenius ja Järvinen, joista kaksi viimeksi mainittua kunnostautuivat myös eräkirjailijoina ja tekivät Lapin erämaita tunnetuiksi. Osaltaan lapinhulluutta levitti myös Kullervo Kemppinen, jota syytettiin massaretkeilijöiden usuttamisesta aiemmin niin yksinäisille poluille. Lisäksi kirjassa huomioidaan koko joukko vähemmän tunnettuja ja yllättäviäkin nimiä. Lyhyissä elämänkerroissa on sekä uutta tietoa että erinomaista taustoitusta.

Vaikka retkijuttujen kertominen ja kuunteleminen on aivan parasta, en ole juuri lapinkirjallisuutta lukenut. Eräkirjat ovat aina tuntuneet jokseenkin pitkäpiimäisiltä. Vanhimpien teosten kuvailemia erämaitakaan ei enää ole. Lapinhullu onkin näppärä johdatus genreen. Lapinhulluuden analysointi aiheuttaa tunnistamisen kokemuksia, mutta Leppäsen näkökulma taitaa olla vielä eteläisempi kuin minun, koska kuvaukset lappilaisista ihmisistä jäävät vieraiksi.


Kalevi Leppänen: Lapinhullu - tarinoita Lappiin rakastuneista (SKS 2014)

Pohjonen & Silvennoinen: Tuntematon Lauri Törni

Juha Pohjonen & Oula Silvennoinen: Tuntematon Lauri Törni (Otava 2013)

Jos historiantutkija joutuu kirjan julkaisemisen jälkeen kulkemaan turvamiesten kanssa, kirjan on oltava lukemisen arvoinen.

Siteeraan aivan toista teosta:

"Mut vakaana hän astui vain ja tyytyi kaikkihin
ja toivoi aikaa parempaa - niin sota syttyikin."

Julkisessa keskustelussa kyseenalaistettiin, toiko kirja mitään uutta tietoa Lauri Törnin elämästä. Toisaalta sen väitettiin kyseenalaistavan Törnin sankaruutta. Mielestäni kumpikin väite hujahtaa ohi. Kirjan kärki on jossain aivan muualla.

Törnin elämän käänteet esitetään kirjassa sellaisina kuin ne muistammekin. Hän oli varsin tavallinen nuori mies, joka ajan melskeissä ehti hyöriä SS-vapaaehtoisena, legendaarisena sissipäällikkönä, aselevon jo astuttua voimaan maanpetturina saksalaisten puolella ja viimeksi Yhdysvaltain armeijassa, jonka palveluksessa Vietnamisssa hän kohtasi matkansa pään. Urheus ja neuvokkuus jatkosodassa toivat Mannerheim-ristin, mutta Suomessa sotilasura päättyi rumasti ansaittuun maanpetostuomioon ja sotilasarvon menetykseen.

Ei kai tässä mitään uutta ollutkaan. Sen sijaan minulle oli uutta tietoa, kuinka paljon etäisesti tositapahtumiin perustuvaa fanikirjallisuutta Törnistä on kirjoitettu. Pohjonen ja Silvennoinen kohdistavatkin kritiikkinsä Törni-faneihin, jotka huoletta täyttävät tarinan aukkopaikat omilla fantasioillaan.

Törni nimittäin pysyy tutkimuksesta huolimatta varsin tuntemattomana. Hän ei kirjoittanut itse mitään ja ilmeisesti puhuikin varsin vähän. Pohjosen ja Silvennoisen kirja antaa kuvan taitavasta sotilaasta, joka nautti taisteluista ja armeijan toveripiirin homososiaalisesta yhteisöllisyydestä mutta joka ei juuri pysähtynyt analysoimaan omaa toimintaansa. Siinä mielessä myös pohdinnat Törnin mahdollisista natsisympatioista alkavat vaikuttaa jokseenkin epäoleellisilta.

Kiinnostavin kysymys onkin, mikä saa sotakirjailijat ja lukevan yleisön sepittämään kuvitteellisia tarinoita Törnistä. Alkavatko tarinat vain elää omaa elämäänsä populaarikulttuurissa? Kun juttu kerrotaan tarpeeksi monta kertaa, siitä tuleekin totuus, jota ei enää haluta kyseenalaistaa - varsinkin jos se sopivasti passaa fanipojan maailmankuvaan ja mahdollisiin poliittisiin pyrkimyksiin. Fanikultin analyysi on ehdottomasti kirjan parasta antia.

Kirja vilisee Vänrikki Stål -sitaatteja. Kirjoittajien tarkoitus on verrata Törnistä kerrottuja tarinoita Runebergin romanttisiin sankarihahmoihin. Idea on tavallaan vallan hauska. Toisaalta se haiskahtaa elitismiltä: Tätä kirjaa ei selvästikään ole tarkoitettu niille sodasta viehättyneille nuorukaisille, jotka syytävät nettiin hurmahenkisiä päättömyyksiä vailla minkäänlaista tosiasiatietoa sotahistoriasta. Jos et tunne runoutta, mene pois.

Historiantutkimusta syytetään välillä siitä, että se vie rumasti ihmisiltä sankarit. Toisaalta historiantutkimusta tarvitaan nimenomaan myyttien kyseenalaistamiseen. Jonkun on kysyttävä, ovatko asiat todella niin kuin tavataan kertoa. Törni levätköön rauhassa - fanikirjailijat sen sijaan saisivat tuntea piston sydämessään.

Ei siitäkään niin kauan ole, kun nuoret suomalaispojat nostattivat henkeä Runebergia lukemalla ennen venäläisiin virkamiehiin kohdistuneita terroritekoja.