maanantai 12. syyskuuta 2016

Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie


Olen aikaisemmin lukenut metropoliitta Panteleimonin kaunokirjallisesta tuotannosta pari dekkaria. Pojan tie on vakavampi romaani - takakansi antaa ymmärtää, että kirjan tapahtumat ovat osin omaelämänkerrallisia. Romaanin päähenkilö - metropoliitan alter ego? - on Timo Metsärinne, joka elää nuoruuttaan 1960-luvulla. Timo on perheen kuopus. Vanhemmat ovat Laatokan Karjalasta Pohjois-Savoon päätyneitä evakkoja ja pientilallisia. Arki on raskasta, mutta ruumiillinen työ tuo myös tyydytystä. Vanhemmat toivovat kuitenkin lapsilleen helpompaa tulevaisuutta "herroina".

Etenkin isä joutuu pettymään, koska Timo on kokenut keskikoulun viimeisen vuoden aikana uskonnollisen heräämisen ja päättänyt hakea ortodoksiseen pappisseminaariin. Sodan jälkeen ortodokseja on kummeksuttu, mikä on kenties osasyy siihen, ettei isä-Kriko pidä pappia sellaisena "herrana", jollaiseksi hän olisi halunnut poikansa kasvattaa. On hänellä taustalla myös sota-aikaisia kokemuksia, joista hän ei suostu pukahtamaan kenellekään. Joka tapauksessa nuori Timo pitää päänsä ja lähtee omille teilleen, ensin kesätöihin Turkuun, sitten pappisseminaarin oppilaaksi. Vanhemmat välttelevät puhumista pojasta, joka on tuottanut heille pettymyksen.

Vastahankainen isä ei ole kuitenkaan ainoa kompastuskivi Timon tiellä. Metropoliitta kuvailee lempeän ironisesti nuorta miestä, joka on kovin kerkeä tuomitsemaan muita sekä Turussa että seminaarissa. Sillä on tietenkin seurauksensa. Timo joutuu taas tienhaaraan pohtimaan valintojaan. Hirvittää ajatella, että isojen päätösten aikaan hän on vasta noin 16-vuotias. Eipä ihme, että maailma on joskus kova paikka etenkin ilman vanhempien tukea. Lopussa kaikki tietenkin asettuu kohdalleen, ja Timokin kypsyy ihmisenä, aika ällistyttävän nopeasti itse asiassa. Viimeisten sivujen tapahtumat ovat aidosti liikuttavia.

Romaanina Pojan tie on hellyttävän kömpelö. Kaunokirjallisten ansioiden asemesta lukijan huomio kiinnittyy lempeään menneen maailman kuvaukseen. Ortodoksinen uskonto ja kulttuuri on ollut minulle aina aika vierasta lukuun ottamatta radion ortodoksista liturgiaa, jota silloin tällöin kuuntelen. Pojan tie onkin kurkistus myös tähän yllättävän vieraaseen maailmaan, josta kenties kumpuaa romaanin sangen hyväntahtoinen ihmiskäsityskin.

Kuva ei liity mitenkään romaaniin vaan syksyn odotukseen. Lämpimät syksyt eivät ole minua varten. Odotan jo kylmiä, raikkaita päiviä ja jalkojen alla narskahtelevaa kuuraa.


Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie (WSOY 2004)

maanantai 5. syyskuuta 2016

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Olen monesti ihmetellyt, miksi homoromaanit ovat usein niin outoja, kuten vaikkapa Otto Lehtisen Wurlitzer, joka jäi keväällä kesken. Olen kaivannut tarinaa arkiuskottavista homoista. Ehkä olen aiemmin valinnut luettavani huonosti. Onneksi Jonas Gardell loistaa juuri tavallisen ihmisen kuvaajana, niiden rakkautta ja hyväksyntää janoavien nuorten miesten, jotka saapuivat Tukholmaan 1980-luvun alkupuolella ja joiden toiveikkaat ponnistelut homojen vapauttamiseksi vaihtuivat sairasvuoteisiin ja hautajaisiin, joissa nuorena kuolleista tehtiin yhteisön silmissä taas heteroita.

Gardell kuvaa riipaisevasti myös nuorten homojen suhteita vanhempiinsa. Useimpien päähenkilöiden vanhemmat ovat rakastavia ja hyvää tarkoittavia. Joskin Rasmuksen vanhemmat rakastavat ainokaistaan omistavalla ja ahdistavalla tavalla, joka tuskin suo tälle tilaa hengittää. Benjaminin vanhemmat taas ovat vakaumuksellisia Jehovan todistajia, jotka oppinsa mukaisesti hylkäävät homoksi paljastuneen poikansa kokonaan. Rakkaus ei tarkoita hyväksymistä ja on välillä tuskallista kaikille osapuolille, etenkin kun hyväksyntä olisi vielä täysin ristiriidassa ympäröivän yhteisön tuomitsevien ja vanhoillisten arvojen kanssa, ja niitähän vielä 80-luvulla riitti Ruotsissakin, jota sentään Suomesta käsin pidetään edistyksellisenä yhteiskuntana.

Trilogian päähenkilöt jättävät siis taakseen lapsuuden ja nuoruuden, joka on ollut monelle hankala. Etenkin pienemmillä paikkakunnilla on ollut työlästä olla erilainen. Poikkeus on Benjamin, joka on nauttinut lapsitähden asemastaan Jehovan todistajien yhteisössä, kunnes rakastuminen suistaa hänen elämänsä raiteiltaan. Tukholmassa nuoret miehet tutustuvat toisiinsa ja solidaariseksi osoittautuvaan homoyhteisöön, jonka keskeinen hahmo on ihastuttava Paul. Paulille homoidentiteetti ei ole lainkaan hankala asia, vaan päin vastoin hän pyrkii suorastaan liioittelemaan sitä. Miehet ovat kuin perhe. Gardell kuvaa kuitenkin jokseenkin proosallisesti myös homojen lihatiskikulttuuria, jonka keskeinen osa olivat irtosuhteet ja jossa nuoruus ja kauneus ovat kaikki kaikessa. Vaihtuvien kumppanien ja anonyymin seksin maailmassa kirjan julmin päähenkilö, hi-virus, leviää ja tuhoaa nuoren miehen toisensa jälkeen.

Ennen hi-viruksen leviämistä Pohjoismaihin homojen vapautusliike oli hyvässä nosteessa. Aluksi lähinnä homojen ja narkomaanien keskuudessa levinnyt sairaus teki heistä jälleen ennen kaikkea yhteiskunnallisen kontrollin kohteita. Yhteiskunta halusi merkitä ja eristää - kirkon mielestä sairaus oli rangaistus syntisestä elämäntavasta. Terveydenhoitojärjestelmäkään ei mielellään olisi hoitanut saastaisiksi ja syntisiksi leimattuja potilaita, vaan nämä eristettiin paljon tiukemmin kuin tieto taudin leviämisestä olisi edellyttänyt. Tähän viittaa trilogian nimikin. Gardellin mukaan jopa lääkkeitä ei olisi mielellään suotu sairastuneille sen jälkeenkään, kun niitä oli lopulta kehitetty. Lopulta hiv kuitenkin pakotti muun yhteiskunnan ottamaan homoyhteisön vakavasti. Samalla homokulttuuri kesytettiin parisuhde- ja perhekeskeisiin raameihin, minkä seurauksena toki saatiin tasa-arvoinen avioliittolaki, mutta samalla homojen vapautusliike menetti kapinallisen puolensa, joka pyrki ylipäätään kyseenalaistamaan valtavirtayhteiskunnan käsitykset seksistä ja sukupuolesta. Marginaalisuuden ja hyväksyttävyyden ongelmakenttä puhuttaa edelleen, muun muassa täällä ja täällä ja täällä. Mielestäni on hienoa, että Gardell ei vain söpöstele vaan tuo esiin myös tämän puolen vapautuskamppailusta.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on tärkeä dokumentti homojen ihmisoikeuksien kannalta käänteentekevästä aikakaudesta ja sen nuorista uhreista. Vaikka ihailen romaanien verta ja lihaa olevia henkilöitä, trilogiassa on kuitenkin paljon aineksia, jotka heikentävät sen arvoa romaanikirjallisuutena. Katsaukset aikakauden yhteiskunnalliseen keskusteluun tuovat tärkeää taustaa etenkin niille lukijoille, joille ne ovat vieraita. Monille tulee yllätyksenä, miten uusi asia homojen oikeudet oikeastaan ovat. Historiapätkät eivät kuitenkaan istu luontevaksi osaksi tarinaa. Muutenkin kirjoissa on mielestäni itsetarkoituksellista sinkoilua edestakaisin ajassa, liikaa toistoa ja tarpeetonta dramatiikkaa tyyliin "sillä hetkellä he eivät vielä tienneet, kuinka kauheaa heidän elämästään tulee". Parhaat palat olisivat mahtuneet yhdenkin romaanin kansien sisään.

Samaan aikaan Suomessa: Homo-Suomen historia



Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar)

1. Rakkaus (Kärleken), Johnny Kniga 2013, suom. Otto Lappalainen
2. Sairaus (Sjukdomen), Johnny Kniga 2014, suom. Otto Lappalainen
3. Kuolema (Döden), Johnny Kniga 2014, suom. Otto Lappalainen