Anthony Buckeridge: Jennings-sarja

Edellisessä postauksessani pohdiskelin, mikä voisi olla kirja tai kirjasarja, josta itse pidän mutta muut eivät vaikuta piittaavan. Yksi sellainen voisi olla ikisuosikkini Jennings-sarja, johon tutustuin yhtenä ala-asteemme kirjaston aarteista. Koulu oli perustettu kansakouluna 1960-luvulla. Luultavasti kirjaston pääasiallinen sisältö oli hankittu samaan aikaan, eikä sitä ollut pahemmin päivitetty myöhemmin, mikä teki siitä muutaman vuosikymmenen takaisten lasten- ja nuortenkirjojen aarreaitan. Koulurakennus on sittemmin purettu - mitähän sen kirjaston aarteille on tapahtunut? Joka tapauksessa ehdin lukea Jennings-sarjan moneen kertaan ala-astevuosien aikana. Myöhemmin etsin sitä turhaan erinäisten asuinpaikkakuntien kirjastoista. Antikvariaatit pelastivat lopulta, ja niinpä minulla on nykyään kaikki suomennetut Jenningsit hyllyssäni.

Jennings-sarja kertoo nimensä mukaisesti Jenningsistä, noin kymmenvuotiaasta sisäoppilaitoksessa opiskelevasta englantilaispojasta, hänen parhaasta ystävästään Darbishirestä, muista koulun pojista sekä opettajista, joista eniten ääneen pääsevät kiihkeä Wilkins ja viisas, oppilaitaan lämpimästi ymmärtävä Carter, josta vihjataan, että hän saattaisi olla ainakin välillä myös tarinoiden kertojanääni. Wikipedian mukaan Jennings-sarjaa on aikanaan kirjoitettu peräti 25 osaa, joista 11 on suomennettu. Luulenpa, että parhaat ideat on saatu mukaan suomennoksiin, sillä mielestäni viimeisissä käännetyissä osissa kirjailijalta ei enää irtoa uusia kommelluksia samaa tahtia kuin sarjan alussa. Neljä ensimmäistä kirjaa ovat parhaita. Ne naurattavatkin takuuvarmasti alusta loppuun. Onneksi Suomessa sarjaa ei ole lähdetty sovittamaan suomalaisiin oloihin, vaan suomentaja on tyytynyt vain lisäämään lähes jokaiseen kirjaan huomautuksen, että Englannissa kouluvuosi jakautuu kolmeen lukukauteen. Päähenkilöt saavat seikkailla aidossa eteläenglantilaisessa miljöössään englantilaisine nimineen. He syövät suomalaiselle lapselle outoja ruokalajeja, opiskelevat alakoulussa latinaa ja intoilevat kriketistä. Ensimmäisen osan alussa kirjoittaja johdattelee lukijan miljööseen tavalla, joka ei ole koskaan herättänyt minussa juuri tunnistamisen kokemuksia:

Olisi ajan tuhlausta kuvata Linbury Courtin valmistavaa koulua yksityiskohtaisesti, sillä jos aiot seurata Jenningsin vaiheita hänen koulunkäyntinsä ajan, sinä varmasti muutat mielessäsi koulun ulkonäköä niin että siitä tulee sinun luokkasi, hänen pulpetistaan sinun pulpettisi [---]

Ei, parhaalla tahdollanikaan en ole koskaan pystynyt samaistamaan kirjoissa kuvattua 1950-luvun englantilaista sisäoppilaitosta omaan kouluuni, pohjoissuomalaisen peruskoulun ala-asteeseen. Jenningsin ja kumppanien tavoin noin kymmenenvuotiaana en silti koskaan kokenut Linbury Courtia vieraaksi ympäristöksi. Olinhan jo tuohon ikään mennessä oppinut muista kirjoista, että muissa maissa on sisäoppilaitoksia ja että ylipäätään eri maissa elävillä ihmisillä on erilaisia tapoja ja elämismaailmoja kuin ne, joihin olin itse tottunut. Tarinoinahan Jenningsit ovat viattomia. Ne perustuvat arkielämän kommelluksiin, erityisesti lasten ja aikuisten erilaiseen tapaan nähdä maailmansa. Pojat leikkivät RAF-lentäjiä, jahtaavat rosvoja ja vakoilijoita ja haaveilevat matkoista kuuhun, jotka sitten seuraavalla vuosikymmenellä toteutuivatkin. Kirjan poikien maailma on mielikuvituksen värittämä, ja arkisetkin asiat ovat täynnä mahdollisuuksia seikkailuun. Aikuiset, kuten opettajat, eivät tätä välttämättä ymmärrä, vaan pitävät helposti poikien toilailuja aivan järjettöminä. Toisaalta poikien on joskus vaikea ymmärtää, miksi aikuiset suhtautuvat heidän viattomiin seikkailuihinsa niin huumorintajuttomasti ja miksi poikia rankaistaan samoista kolttosista, jotka koulun entisen oppilaan kenraali Merridewin tekeminä ovat opettajien mielestä vain huvittavia. Mitään pahantahtoista Jenningisin ja hänen ystäviensä seikkailuihin ei koskaan kuulu, vaan vaikeudet on vain liiallisen innon ja utelaisuuden seurausta.

Muutenkin Linbury Courtin koulu on kovin siloinen ympäristö. Pojat lienevät yhteiskunnalliselta taustaltaan lähinnnä ylempää keskiluokkaa, mutta mahdollisia yhteiskunnallisia eroja kirjoissa koskaan sivuta mitenkään. Tuskinpa ne kymmenenvuotiaita suuresti kiinnostavatkaan. Vaikka pojat välillä nujakoivat milloin mistäkin syystä, ketään ei koskaan varsinaisesti kiusasta. Kaikki päähenkilöt ovat pohjimmiltaan hyväsydämisiä. Samoin on aivan luonnollista, että jopa alle kymmenenvuotiaat lapset lähetetään pois kotoa sisäoppilaitokseen, jossa he viettävät suurimman osan vuodesta. Vain sarjan ensimmäisessä osassa podetaan koti-ikävää, mutta sitäkin vain ensimmäisen lukukauden ensimmäisenä iltana. Tosin myös näyttelijä Stephen Fry kirjoitti muistelmiensa ensimmäisessä osassa Koppavassa klopissa, ettei hänen yhteiskuntaluokassaan sisäoppilaitosta tuolloin kyseenalaistettu eivätkä lapset itsekään pitäneet sitä vahingollisena vaan olisivat päinvastoin olleet ihmeissään, elleivät heidän vanhempansa olisi heitä sinne lähettäneet. Fryn kuvaamasta sisäoppilaitoksen maailmasta Jennings-kirjat eroavat kuitenkin siinä, että niistä puuttuvat kokonaan puberteettihöyryt. Onhan Jennings kumppaneineen vielä selvästi lapsi, mutta luultavasti Buckeridge on myös halunnut kirjoittaa tietoisesti kasvattavaa ja kirkasotsaista kirjallisuutta.

Yksi Jennings-kirjojen keskeisistä hilpeyden lähteistä on kuitenkin koulumaailman ja kodin ero, usein koulun hyväksi kuvattuna. Koulussa pojat oppivat nopeasti omanlaisensa poikien ja miesten yhteisön jäseneksi. Kotiväki saa huomata, että jo yhden lukukauden jälkeen heidän lapsensa ovat muuttuneet ja puhuvat asioista, joista rakastavilla vanhemmilla ei ole aavistustakaan. Jenningsin vanhemmat saavat siitä esimakua poikansa kirjoittamasta postikortista, jonka on tarkoitus kuvata ensimmäisen koulupäivän tapahtumia:

Rakas Äiti!
Minä annoin omani herra caterille Darbsher on tuhlannut 4 ja 1/2 omastaan minun lääkärilippuni oli taskussa hän sanoi minulla on paise rutto se oli vitsi häntä sanotaan Beni Dikkeksi niin ainakin luulen. Meillä oli teellä peikon pöperöä Atkion sanoo että pöperö on hyvää ja peikko kamala ja niin minä myös. Terveisin John.
P.S. Temple on välkky, hän on lyhennys koiran pommista.

Tämä on tosin ensimmäinen yritys, ja herra Wilkins hyväksyi vasta seitsemännen - senkin ajan loppumisen vuoksi. Seitsemännen kortin tekstiä ei kirjailija suostu meille kertomaan. Kirjan mukaan kortin sisältö jäi kuitenkin herra ja rouva Jenningsille ikuiseksi arvoitukseksi.

Monissa niistä lastenkirjoista, joita luen vielä aikuisena, on paremmin aikuiselle avautuva syvällisempi taso. Jennings-kirjoissa ei mielestäni kuitenkaan ole mitään sellaista. Niissä viehättää villisti laukkaava kerronta ja lämmin huumori, mielikuvitus ja arjen seikkailut.

Anthony Buckeridge: Jennings-sarja:

Jennings koulussa 1965 (Jennings Goes to School 1950, suom. Maria Laukka)
Jennings salapoliisina 1965 (Jennings Follows a Clue 1951, suom. Heidi Järvenpää)
Jenningsin maja 1966 (Jennings’ Little Hut 1951, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings kiipelissä 1967 (Jennings & Darbishire 1952, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings oli sitä mieltä 1967 (According to Jennings 1954, suom. Ulf Erik Qvickström)
Ystävämme Jennings 1968 (Our Friend Jennings 1955, suom. Rauha Maria Lindström)
Kiitos Jenningsin 1968 (Thanks to Jennings 1957, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin päiväkirja 1969 (Jennings’ Diary 1953, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings luonnontieteilijänä 1969 (Take Jennings for Instance 1958, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin hyvät päätökset 1970 (Trouble with Jennings 1960, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings, kukapa muu 1971 (Jennings As Usual 1959, suom. Eeva Heikkinen)

Haastebloggaus: Pojat, lukemaan!

Suomen ilmavoimien käytössä ollut Hawker Hurricane
Oulun lentonäytöksessä elokuussa 2014
Kuva kirjoittajan

Pojat eivät lue kirjoja. Pojat pärjäävät tyttöjä huonommin koulussa ja ovat suuremmassa syrjäytymisvaarassa. Tästähän kuulemme harva se päivä mediasta. Sattumaako, ehei!

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus tarttui härkää sarvista ja haastoi kirjabloggaajat listaamaan poikia kiinnostavia kirjoja. Koska en ikinä älyä mitään haasteita ajoissa, olen nytkin myöhäisherännyt ja rääpäisen kasaan epäjohdonmukaisen sepustuksen teoksista, joista olen ehkä joskus blogannut, joita olen itse lukenut tai joita olen ainakin kuullut jonkun lukeneen.

Osa I: Mikä poikakirjallisuudessa mättää?

Olen miettinyt poikien lukuinnon puutetta useammassakin seurassa pitkin vuotta. Itse en ole koskaan ollut poika, mutta olen keskustellut asiasta useammankin miehen kanssa ja saanut tukea ajatuksilleni. Sitä paitsi oma lapsuuteni ei ollut yhtä värikoodattu kuin nykyään, ja jako tyttöjen ja poikien asioihin oli ylipäätään vähemmän jyrkkä. Minulla on siis varsin hyvä ymmärrys niin sanotuista poikakirjoista, koska olen lukenut niitä hyllymetreittäin.

Minulla onkin omat teoriani, miksi pojat eivät lue. Tietenkin kulttuuri on ylipäätään muuttunut ja kaikkien nuorten ajasta kilpailevat monet muutkin harrastukset ja mediat, eikä siinä mitään pahaa ole. Parhaimmillaan tietokoneella pelaaminen on oikein kehittävä harrastus. Iso osa nuortenkirjoista on kuitenkin nykyään niin tylsiä, ettei tarvitse ihmetellä, miksi kukaan ei lue niitä! Tähän joukkoon voi laskea ainakin kaikki lukemani nuortenkirjat, jotka on kirjoitettu suunnilleen oman syntymäni jälkeen. Fantasiakirjojen tilanne on luultavasti parempi, ja niitähän luetaankin. Mutta ei jollain syrjäytyneiden reppanoiden ihmissuhdeongelmia käsittelevillä draamoilla ole mitään jakoa J. Fenimore Cooperin tai Karl Mayn rinnalla! Näissä vanhoissa klassikoissa on se elementti, joka puuttuu liian monesta uudemmasta nuortenkirjasta: jännittävä tarina.

Mikä klassikoissa sitten on vikana, ettei niitä nykyään lueta esimerkiksi kouluissa? No, esimerkiksi se, että ne ovat jo monta vuosikymmentä olleet todella poliittisesti epäkorrekteja muun muassa rasististen asenteidensa vuoksi. Mutta ymmärtäväthän lapsetkin, että aikaisempina aikoina ihmisten arvot olivat erilaisia kuin nykyään. Ainakin minä ymmärsin sen lapsena. Parhaassa tapauksessa poliittisesti epäkorrektien kirjojen pohjalta voitaisiin käydä hyvää arvokeskustelua. Ja miksei enää muka voida kirjoittaa vastaavia seikkailuja, mutta ilman pahinta rasismia? Eihän Karl Maykaan omasta elämästään kirjoittanut vaan maista, joissa hän ei ollut koskaan käynyt.

Mieleni tekisi ehdottaa, että hyljätään siis kokonaan poliittisesti korrekti nuortenkirjallisuus, jonka tarkoitus on pikemminkin kasvattaa kuin tarjota mielihyvää. Tarkemmin ajatellen tämä olisi varsin historiaton ehdotus, sillä myös vanhemman poikakirjallisuuden tarkoitus on ollut kasvattaa. Kirjoissa propagoidaan muun muassa sellaisia arvoja kuin reippaus, omatoimisuus, urhoollisuus ja uskollisuus ystäviä kohtaan. Joskus ne on koettu tavoittelemisen arvoisiksi asioiksi. Ilmeisesti enää ei. Eräs lähisukulaiseni kertoi kuulleensa toiselta sukulaiselta, että tämä oli kuullut 60-luvulla suoraan Joppe Karhuselta, että tämä legenda oli tarkoittanut ilmasotakirjansa nimenomaan reipashenkiseksi, isänmaallisuuteen kasvattavaksi lukemistoksi pojille. Ottaen huomioon ajallisen etäisyyden ja sukuni taipumuksen värittää tarinoita oman makunsa mukaan tämä tieto on luonnollisesti täysin luotettava. Joka tapauksessa Joppe Karhusen kirjatkin varmasti kiinnostaisivat nykynuorisoa. Sota kiinnostaa aina - intiaaneista en ole enää aivan varma.

Poikakirjallisuudessa mättää se, että sitä ei ole. Valtavirran nuortenkirjat ovat tyttökirjallisuutta, jos ne ylipäätään jotakuta miellyttävät.

Osa II: Suosituksia poikain luettavaksi

Tähän olen poiminut blogitaipaleeni varrelta postauksia, jotka saattaisivat kiinnostaa nimenomaan poikalukijoita, ehkä yläkouluiästä alkaen. Harmi vain, että ne pojat, jotka eivät lue kirjoja, tuskin lukevat kirjablogejakaan.

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana
Tuntematon Lauri Törni
Leif Hamre: Lentokone kadoksissa
Ari Mennander: Teemu

Lopuksi haluan suositella Sentenced-kitaristi Sami Lopakan viime vuonna ilmestynyttä esikoisromaania Marras. Luin sen tuoreeltaan ja tykkäsin tosi paljon, mutta jostain syystä en sitten kirjoittanut kirjasta mitään blogiin. Joka tapauksessa metallibändin Euroopan-kiertuetta kuvaavan ronskin tarinan luulisi miellyttävän hieman vanhempia poikia, joille itsemurha-ajatusten ja alkoholipsykoosin kaltaiset hilpeät aiheet eivät ole liikaa. Sami Lopakan kyvyistä kertoo jotakin sekin, että hänen erinomainen suomen kielen gradunsa varastettiin yliopistolta.

Leif Hamre: Lentokone kadoksissa

Reippaus, neuvokkuus, urheus, ystävyys. Siinäpä joukko poikakirjojen klassisia hyveitä. Norjalaisen lentoupseerin kirjoittama Lentokone kadoksissa on uskollinen tyylilajilleen. Tarinan alussa vänrikki Geir Gran joutuu lähtemään lumituiskussa noutamaan lentokoneella sairasta Ruijan pohjoisosista. Harmikseen hän saa kakkospilotikseen kokemattoman Petter Hovdenin. Sää huononee aina vain. Aivan kuin siinä ei olisi kylliksi huolta: myös lentokoneen moottori temppuilee ja lopulta lentäjät joutuvat jättämään koneen ja pelastautumaan laskuvarjoilla jonnekin päin Ruijan tuntureita. Siitä alkaa eloonjäämiskamppailu, jonka pääosassa eivät enää ole lentokoneet vaan reippaat nuorukaiset ja Pohjois-Norjan mahtava luonto.

Olen lukenut lapsena ja nuorena kasoittain tällaisia poikakirjoja, joissa joukko poikia tai nuoria miehiä lähtee erämaahan etsimään aarretta tai meteoriittia tai roistoja tai mitä milloinkin. Ollaan aivan omillaan suuren luonnon helmassa. Siellä tarvitaan monenlaisia puhdashenkisiä hyveitä. Tärkein on kuitenkin ripeästi etenevä, vauhdikas tarina.

En tiedä, kirjoitetaanko tällaisia poikien seikkeilukirjoja vielä. Kokemukseni uudemmasta nuortenkirjallisuudesta ovat yläasteajalta, jolloin meille luetettiin kaikenlaista kasvattavaa kirjallisuutta, jonka luultavasti oletettiin kiinnostavan nuoria. Niissä kirjoissa ei tosin kerrottu, kuinka selviytyä hengissä, jos sattuu tipahtamaan laskuvarjolla keskelle Ruijan talvea. Pikemminkin kirjoissa valistettiin seksuaalisuudesta, huumeista tai vaikeista perhesuhteista.

Luin toki lapsena paljon myös tyttökirjoja, mutta olen kai niin sukupuolineutraalin kasvatuksen uhri - se oli mielestäni ihan tavallista kasvatusta silloin - etten suuremmin välittänyt, kertooko kirja tytöistä vai pojista. Ehkä poikien kirjat olivat vähän jännittävämpiä. Luonnossa retkeileminen on ollut aina minun juttuni, ja etenkin tässä kirjassa tutut paikannimet saavat vaellusvietin heräämään. Bardufoss - se on kaunis paikka. Skibotten-joki - sen rannoilla on tullut monet kesät rymyttyä. Osaan kuvitella tunturit, joilla Geir ja Petter taistelevat elämästään pakkasta vastaan. Olen itsekin yöpynyt talvisaikaan teltassa niissä maisemissa. Silloin oli toki kunnon varusteet ja tarpeeksi ruokaa.

Geir ja Petter eivät ole nynnyjä. Heille ei ole mikään juttu väsätä lumikengät oksista tai kalaverkko laskuvarjon köysistä. Riekoille viritetään ansoja ja pahimpaan nälkään syödään jäkäläkeittoa. Hamren jakamat neuvot vaikuttavat oikeasti käyttökelpoisilta, paitsi että jäkälää ei tietenkään enää ole. Päähenkilöt myös auttavat epäitsekkäästi toisiaan, ja samalla toki Geir joutuu luopumaan alentuvasta suhtautumisestaan. Se on kenties elinikäisen ystävyyden alku. Lopulta lumimyrsky tietenkin loppuu, ja lentäjätoverit käyvät noutamassa pulaan joutuneet kotiin.

Onko päähenkilöiden kertakaikkisessa reippaudessa suorastaan jotain poliittisesti epäkorrektia?

En löytänyt koneelta kuvaa talvisesta Norjasta, joten Suomen Lappi saa kelvata sellaisena kuin se oli pari viikkoa sitten, kun viimeksi kävin siellä rymyämässä.


Leif Hamre: Lentokone kadoksissa (WSOY 1964)
Alkuteos: Otter tre to kaller! (s.a.)

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana - muistikuvia hävittäjälentäjän taipaleelta (Pohjola-kustannus 1956)

Tunnen jostain syystä tarvetta selitellä, miksi luin tämän kirjan. Siihen johti sinänsä hupaisa tapahtumien ketju, josta ei puuttunut yhteensattumia. Isäni antoi kirjan lainaan saatesanoin, että se on sitten humoristinen. Jääkööt yksityiskohdat kuitenkin armolliseen hämärään, ja samalla suotakoon minulle, että pohdin Ilmari Juutilaisen muistelmia kirjallisuutena enkä sotahistoriana. Tuskin tarvitsee edes perustella, miksi muistelmat ovat kaunokirjallisuutta.

Miksi siis selittelyn tarve? Viime aikoina sodista on kirjoitettu erinomaisia kirjoja, joista esimerkiksi Lauri Törnin sankarikulttia käsittelevä tutkimus (Tuntematon Lauri Törni, kirjoittaneet Pohjonen & Silvennoinen) kuului joululomani ehdottomiin lukuelämyksiin - siitä ehkä lisää toisella kertaa. Viime sotamme kuuluu edelleen vahvasti jaettuun tietoisuuteen, joten sen pohtiminen ei ole turhaa, vaikka toki minulla on perin epämilitanttina naisihmisenä lukuisia muitakin kiinnostuksenkohteita.

Asiaan. Humoristinen - sitä Juutilaisen muistelmat on todella. Sota ja ilmataistelut esitetään eräänlaisena leikkinä tai pelinä. Ammuttiin alas viholliskoneita, ja hauskaa oli. Oliko? Kyllä varmaan. Valitettavasti emme voi enää kysyä, ja olisimmeko edes vastausta saaneet.

Miten tämän nyt sanoisi kuulostamatta moralistilta tai epäisänmaalliselta? Ei kai kirjaa voi lukea kuin omasta näkökulmastaan. Sen herättämät tunteet peilaavat juuri lukijan arjen todellisuutta. Kun oma elämismaailma on aivan erilainen kuin toiseen maailmansotaan osallistuneella hävittäjälentäjällä, muisteloiden humoristinen sävy tuntuu lähinnä karmaisevalta. Tavallaan kirjan viehätyskin kumpuaa sen makaaberista huumorista. Aivan sydämetöntä se ei kuitenkaan ole, vaan rivien välissä ja kirjan loppupuolella jopa suoraan sanottuna Juutilainen kertoo ilahtuneensa, kun vastustajan taitava lentäjä onnistuu pelastautumaan alas ammutusta koneesta.

Tarinana Punalentäjien kiusana ei liene kummoinen. Punaista lankaa siinä ei oikein ole, vaan kirjailija hyppelee hupaisesta ja jännittävästä tapauksesta toiseen. Jos tapahtumien taustaa ei tunne, juonen seuraaminen on jokseenkin vaikeaa. Kirjailija olettaa, että lukija on lähtökohtaisesti niin kiinnostunut aiheesta, että nimet, käsitteet ja juonenkäänteet ovat jo hallussa. Minulle jää välillä hämäräksi, kuka ihminen, mikä lentokone ja mitä oikeastaan tapahtui. (En taida aivan kuulua kohderyhmään.)

Sen sijaan Juutilaisen kieltä on nautinto lukea. Siinä on hykerryttäviä sanavalintoja ja eläviä kuvauksia. Mieleen tulee melkeinpä Miika Nousiainen, jos nyt sallitte vertauksen niin erilaiseen kirjailijaan. Kielen varassa tarina pysyy elossa anekdootista toiseen. Nykyajan näkökulmasta sanavalinnat ovat myös piristävän poliittisesti epäkorrekteja ja sellaisina autenttisen tuntuisia.

Onhan se toinenkin ilmasotakirjailija kuulemma kertonut yrittäneensä kirjoittaa lähinnä tervehenkistä seikkailukirjallisuutta pojille. Juutilaisen muistelmissa on samaa  poikakirjahenkeä, kuten myös kirjan piirroskuvituksessa. Tavallaan on sääli, että muistelmat rajoittuvat sotatapahtumiin. Kirjaan olisi tullut toisenlaista syvyyttä, jos mukaan olisi otettu myös arki sodan jälkeen. Muista lähteistähän tiedämme, ettei se kovin helppoa ollut.

Valitettavasti kirja lähti jo seuraavalle lukijalle, joten en pysty antamaan näytettä Juutilaisen kielenkäytöstä. Lukekaa itse!

Ilmari Juutilaisen syntymästä tuli muuten kuluneeksi sata vuotta vain jokunen päivä sitten.