Petri Vartiainen: Miehen ryhti

Miehen ryhti on kirja nimensä mukaisesti kirja miehistä ja pojista. Toisekseen se on kirja opettajista ja koulumaailmasta. Päähenkilö Ari työskentelee äidinkielenopettajana yläkoulussa. Tarinaa kerrotaan myös hänen appensa kokemusten kautta. Appikin on ollut opettaja, mutta nyt jo eläkkeellä. Ari yrittää uudistaa opetustaan, apen mielestä taas riittää, että opettaja noudattaa lakia ja opetussuunnitelmaa. Nuorempana appikin on kyllä ollut radikaali. Ehkä opetussuunnitelmaan kangistuminen uhkaa lopulta myös Aria? Keskusteluja käydään. Arin vaimo tuntee ilmeisesti tässä kuviossa itsensä ulkopuoliseksi, ja hän syyttää Aria koko ajan oman perheensä ja omien lastensa laiminlyönnistä. Hänen mielestään oppilaat vaikuttavat olevan tärkeämpiä kuin omat lapset. Vaimo haluaisi vielä neljännen lapsen. Aria taas tympii, kun puolisoa tuntuu kiinnostavan enemmän vauvakuume kuin parisuhde. On vähän rasittavaa olla yhtä aikaa opettaja, aviopuoliso, isä ja mies.

Myös työpaikalla koulussa miehet ja pojat ovat pääroolissa. Ari istuu opettajainhuoneessa miesten sohvalla. Siellä kerrottujen seksististen (ja rasististen) juttujen perusteella tässä koulussa tarvittaisiin tasa-arvon eteen jotain muutakin kuin virkamiesten laatimia suunnitelmia. Miesopettaja kommentoi rumasti naiskollegojen ulkonäköä ja napsii kännykkäkameralla valokuvia sijaisopettajan pyllystä. Muiden mielestä tämä on ilmeisesti ihan ok - ainakaan kukaan ei protestoi. Näin härskiä menoa on hieman vaikea uskoa todeksi. On silti mielenkiintoista lukea opettajainhuonekuvausta miehisestä näkökulmasta, sillä tämäkin kirjallisuuden ala on ollut ehkä enemmän naisten heiniä, ainakin siltä osin, kun olen itse lukenut. Ari onkin lähinnä tekemisissä toisten miesopettajien kanssa. Poikkeus on vanhemman polven englanninopettaja, sivistykseen ja substanssiosaamiseen luottava nainen, jota Ari pelkää ja ihailee.

Oppilaista nousee esiin etenkin erään luokan ongelmatapaus Juhani. Käy ilmi, että Juhanin äiti juo ja isä on vankilassa. Siinäpä selitys hänen häiriökäyttäytymiseensä. Ari vaikuttaa vastuuntuntoiselta opettajalta, joka yrittää aidosti välittää oppilaistaan. Hän saakin jonkinlaisen kontaktin hankalaan Juhaniin. Muista oppilaista huomiota saavat kaksi lahjakasta poikaa, jotka ilahduttavat Aria omaperäisillä mielipiteillään. Sen sijaan tytöistä paras on vain papukaija, joka opettelee ulkoa mitä tahansa saadakseen hyviä arvosanoja. Näinhän se ilmeisesti  menee - hyvin menestyvät pojat ovat lahjakkaita, hyvin menestyvät tytöt ainoastaan tunnollisia. Valitettavasti kuvaus opettajien sukupuolittuneista asenteista ei taida olla kovin kaukana todellisuudesta, vaikka epäilemättä poikkeuksiakin on.

Koulussa on kuitenkin muitakin ongelmia, kuten todellisuudesta vieraantuneet esimiehet ja kouluttajat, jotka uudistavat opetusta opettajien näkökulmaa kuulematta. Sen verran olen itsekin kasvatustiedettä opiskellut, että "perinteinen opetus" on ilmeisesti Suomen koulutusjärjestelmän suurin ongelma. Opettamisesta pitäisikin luopua kokonaan ja ainoastaan ohjata oppilasta, joka itse asiassa tietää jo ihan yhtä hyvin kuin opettajakin. Kuulostaa painajaismaiselta. Onneksi romaanin opettajilla tuntuu olevan myös tervettä kapinahenkeä, joka luultavasti auttaa pysymään täysjärkisenä, jos ei muuta. Peruskoulu on kuitenkin aika mukava työpaikka. Lukiossa katsotaan muita nenänvartta pitkin, ja ammattikoulussa on luovuttu täysin toivosta. Aika masentava kuva yhteiskunnasta.

Kirjan nimestä miesten rooli tulee selväksi. Mutta mikä on se ryhti? Erityisesti Arin apelle fyysinen ryhti on ollut tärkeä asia. Kun oikaisee selkärangan, happi pääsee aivoihin asti. Onko ryhti myös miehenä olemisen tapa, eräänlaista itsekunnioitusta? Ryhdikäs opettaja hoitaa asiansa kunnolla eikä vain mene sieltä, missä aita on matalin?

Minusta Miehen ryhdin parasta antia on eloisa koulumaailman kuvaus. Tahti on sekä kirjassa että koulussakin välillä hengästyttävä. Opettajat ovat kovilla. Kirjan lukemiseenkin pitää oikeasti keskittyä, vaikkei se alkujaan kovin raskaalta vaikutakaan. Sen sijaan Arin kotiongelmat ja loppuratkaisu eivät täysin vakuuta vaan jäävät hiukan pinnallisiksi. Arin vaimo on kirjassa lähinnä ärsyttävä. Itsekin henkäisee helpotuksesta, kun tarina etenee taas koulun seinien sisäpuolelle.

Miehen ryhti muissa blogeissa: 

Kirsin kirjanurkka

Mari A:n kirjablogi

Lukutoukan kulttuuriblogi

Tuijata

Petri Vartiainen: Miehen ryhti (Otava 2016)

Anthony Buckeridge: Jennings-sarja

Edellisessä postauksessani pohdiskelin, mikä voisi olla kirja tai kirjasarja, josta itse pidän mutta muut eivät vaikuta piittaavan. Yksi sellainen voisi olla ikisuosikkini Jennings-sarja, johon tutustuin yhtenä ala-asteemme kirjaston aarteista. Koulu oli perustettu kansakouluna 1960-luvulla. Luultavasti kirjaston pääasiallinen sisältö oli hankittu samaan aikaan, eikä sitä ollut pahemmin päivitetty myöhemmin, mikä teki siitä muutaman vuosikymmenen takaisten lasten- ja nuortenkirjojen aarreaitan. Koulurakennus on sittemmin purettu - mitähän sen kirjaston aarteille on tapahtunut? Joka tapauksessa ehdin lukea Jennings-sarjan moneen kertaan ala-astevuosien aikana. Myöhemmin etsin sitä turhaan erinäisten asuinpaikkakuntien kirjastoista. Antikvariaatit pelastivat lopulta, ja niinpä minulla on nykyään kaikki suomennetut Jenningsit hyllyssäni.

Jennings-sarja kertoo nimensä mukaisesti Jenningsistä, noin kymmenvuotiaasta sisäoppilaitoksessa opiskelevasta englantilaispojasta, hänen parhaasta ystävästään Darbishirestä, muista koulun pojista sekä opettajista, joista eniten ääneen pääsevät kiihkeä Wilkins ja viisas, oppilaitaan lämpimästi ymmärtävä Carter, josta vihjataan, että hän saattaisi olla ainakin välillä myös tarinoiden kertojanääni. Wikipedian mukaan Jennings-sarjaa on aikanaan kirjoitettu peräti 25 osaa, joista 11 on suomennettu. Luulenpa, että parhaat ideat on saatu mukaan suomennoksiin, sillä mielestäni viimeisissä käännetyissä osissa kirjailijalta ei enää irtoa uusia kommelluksia samaa tahtia kuin sarjan alussa. Neljä ensimmäistä kirjaa ovat parhaita. Ne naurattavatkin takuuvarmasti alusta loppuun. Onneksi Suomessa sarjaa ei ole lähdetty sovittamaan suomalaisiin oloihin, vaan suomentaja on tyytynyt vain lisäämään lähes jokaiseen kirjaan huomautuksen, että Englannissa kouluvuosi jakautuu kolmeen lukukauteen. Päähenkilöt saavat seikkailla aidossa eteläenglantilaisessa miljöössään englantilaisine nimineen. He syövät suomalaiselle lapselle outoja ruokalajeja, opiskelevat alakoulussa latinaa ja intoilevat kriketistä. Ensimmäisen osan alussa kirjoittaja johdattelee lukijan miljööseen tavalla, joka ei ole koskaan herättänyt minussa juuri tunnistamisen kokemuksia:

Olisi ajan tuhlausta kuvata Linbury Courtin valmistavaa koulua yksityiskohtaisesti, sillä jos aiot seurata Jenningsin vaiheita hänen koulunkäyntinsä ajan, sinä varmasti muutat mielessäsi koulun ulkonäköä niin että siitä tulee sinun luokkasi, hänen pulpetistaan sinun pulpettisi [---]

Ei, parhaalla tahdollanikaan en ole koskaan pystynyt samaistamaan kirjoissa kuvattua 1950-luvun englantilaista sisäoppilaitosta omaan kouluuni, pohjoissuomalaisen peruskoulun ala-asteeseen. Jenningsin ja kumppanien tavoin noin kymmenenvuotiaana en silti koskaan kokenut Linbury Courtia vieraaksi ympäristöksi. Olinhan jo tuohon ikään mennessä oppinut muista kirjoista, että muissa maissa on sisäoppilaitoksia ja että ylipäätään eri maissa elävillä ihmisillä on erilaisia tapoja ja elämismaailmoja kuin ne, joihin olin itse tottunut. Tarinoinahan Jenningsit ovat viattomia. Ne perustuvat arkielämän kommelluksiin, erityisesti lasten ja aikuisten erilaiseen tapaan nähdä maailmansa. Pojat leikkivät RAF-lentäjiä, jahtaavat rosvoja ja vakoilijoita ja haaveilevat matkoista kuuhun, jotka sitten seuraavalla vuosikymmenellä toteutuivatkin. Kirjan poikien maailma on mielikuvituksen värittämä, ja arkisetkin asiat ovat täynnä mahdollisuuksia seikkailuun. Aikuiset, kuten opettajat, eivät tätä välttämättä ymmärrä, vaan pitävät helposti poikien toilailuja aivan järjettöminä. Toisaalta poikien on joskus vaikea ymmärtää, miksi aikuiset suhtautuvat heidän viattomiin seikkailuihinsa niin huumorintajuttomasti ja miksi poikia rankaistaan samoista kolttosista, jotka koulun entisen oppilaan kenraali Merridewin tekeminä ovat opettajien mielestä vain huvittavia. Mitään pahantahtoista Jenningisin ja hänen ystäviensä seikkailuihin ei koskaan kuulu, vaan vaikeudet on vain liiallisen innon ja utelaisuuden seurausta.

Muutenkin Linbury Courtin koulu on kovin siloinen ympäristö. Pojat lienevät yhteiskunnalliselta taustaltaan lähinnnä ylempää keskiluokkaa, mutta mahdollisia yhteiskunnallisia eroja kirjoissa koskaan sivuta mitenkään. Tuskinpa ne kymmenenvuotiaita suuresti kiinnostavatkaan. Vaikka pojat välillä nujakoivat milloin mistäkin syystä, ketään ei koskaan varsinaisesti kiusasta. Kaikki päähenkilöt ovat pohjimmiltaan hyväsydämisiä. Samoin on aivan luonnollista, että jopa alle kymmenenvuotiaat lapset lähetetään pois kotoa sisäoppilaitokseen, jossa he viettävät suurimman osan vuodesta. Vain sarjan ensimmäisessä osassa podetaan koti-ikävää, mutta sitäkin vain ensimmäisen lukukauden ensimmäisenä iltana. Tosin myös näyttelijä Stephen Fry kirjoitti muistelmiensa ensimmäisessä osassa Koppavassa klopissa, ettei hänen yhteiskuntaluokassaan sisäoppilaitosta tuolloin kyseenalaistettu eivätkä lapset itsekään pitäneet sitä vahingollisena vaan olisivat päinvastoin olleet ihmeissään, elleivät heidän vanhempansa olisi heitä sinne lähettäneet. Fryn kuvaamasta sisäoppilaitoksen maailmasta Jennings-kirjat eroavat kuitenkin siinä, että niistä puuttuvat kokonaan puberteettihöyryt. Onhan Jennings kumppaneineen vielä selvästi lapsi, mutta luultavasti Buckeridge on myös halunnut kirjoittaa tietoisesti kasvattavaa ja kirkasotsaista kirjallisuutta.

Yksi Jennings-kirjojen keskeisistä hilpeyden lähteistä on kuitenkin koulumaailman ja kodin ero, usein koulun hyväksi kuvattuna. Koulussa pojat oppivat nopeasti omanlaisensa poikien ja miesten yhteisön jäseneksi. Kotiväki saa huomata, että jo yhden lukukauden jälkeen heidän lapsensa ovat muuttuneet ja puhuvat asioista, joista rakastavilla vanhemmilla ei ole aavistustakaan. Jenningsin vanhemmat saavat siitä esimakua poikansa kirjoittamasta postikortista, jonka on tarkoitus kuvata ensimmäisen koulupäivän tapahtumia:

Rakas Äiti!
Minä annoin omani herra caterille Darbsher on tuhlannut 4 ja 1/2 omastaan minun lääkärilippuni oli taskussa hän sanoi minulla on paise rutto se oli vitsi häntä sanotaan Beni Dikkeksi niin ainakin luulen. Meillä oli teellä peikon pöperöä Atkion sanoo että pöperö on hyvää ja peikko kamala ja niin minä myös. Terveisin John.
P.S. Temple on välkky, hän on lyhennys koiran pommista.

Tämä on tosin ensimmäinen yritys, ja herra Wilkins hyväksyi vasta seitsemännen - senkin ajan loppumisen vuoksi. Seitsemännen kortin tekstiä ei kirjailija suostu meille kertomaan. Kirjan mukaan kortin sisältö jäi kuitenkin herra ja rouva Jenningsille ikuiseksi arvoitukseksi.

Monissa niistä lastenkirjoista, joita luen vielä aikuisena, on paremmin aikuiselle avautuva syvällisempi taso. Jennings-kirjoissa ei mielestäni kuitenkaan ole mitään sellaista. Niissä viehättää villisti laukkaava kerronta ja lämmin huumori, mielikuvitus ja arjen seikkailut.

Anthony Buckeridge: Jennings-sarja:

Jennings koulussa 1965 (Jennings Goes to School 1950, suom. Maria Laukka)
Jennings salapoliisina 1965 (Jennings Follows a Clue 1951, suom. Heidi Järvenpää)
Jenningsin maja 1966 (Jennings’ Little Hut 1951, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings kiipelissä 1967 (Jennings & Darbishire 1952, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings oli sitä mieltä 1967 (According to Jennings 1954, suom. Ulf Erik Qvickström)
Ystävämme Jennings 1968 (Our Friend Jennings 1955, suom. Rauha Maria Lindström)
Kiitos Jenningsin 1968 (Thanks to Jennings 1957, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin päiväkirja 1969 (Jennings’ Diary 1953, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings luonnontieteilijänä 1969 (Take Jennings for Instance 1958, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin hyvät päätökset 1970 (Trouble with Jennings 1960, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings, kukapa muu 1971 (Jennings As Usual 1959, suom. Eeva Heikkinen)

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Romaanin pokkariversion takakansi kuvaa teosta "yllätykselliseksi jännitys- ja veijariromaaniksi". Täytyy sanoa, että minulla on kovin erilainen käsitys veijariromaanista kuin takakannen tekijällä, joka jatkaa, että kirja "kuvaa pahuuden viehätysvoimaa". Romaanissa toki kuvataan, kuinka vinksahtanut yksilö lumoutuu pahan tekemisestä, mutta lukijan kannalta kirjan kuvaamassa pahuudessa ei ole mitään viehättävää. Tavallinen ihminen ei ole varautunut pahuuden kohtaamiseen ja on aika avuton, kun pahuuden tielle joutunut tekee mitä haluaa kaikista säännöistä ja sopimuksista välittämättä.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun päähenkilön isä palkataan vahtimestariksi yksityiseen St. Oswaldin poikakouluun. Hän muuttaa portinvartijan mökkiin lapsensa kanssa. Perheen äiti on muuttanut ulkomaille uuden miehensä kanssa. Lapsi elää kahdessa maailmassa eikä kunnolla kummassakaan. Vieressä yksityiskoulu edustaa maailmaa, johon hänellä ei koskaan ole pääsyä. Hän haluaisi itsekin kuuluvansa koulupukuiseen joukkoon. Todellisuudessa hän joutuu käymään julkista koulua, jossa lukemisesta kiinnostunutta nuorta kiusataan ja syrjitään. Alaluokkaan kuuluvien vanhempien jälkikasvua kiinnostavat aivan muut asiat, eivätkä koulun opettajatkaan ole tehtäviensä tasalla, pikemminkin pahimpia kiusaajia. Koulut edustavat räikeää luokkaeroa, joka saa päähenkilön tuntemaan osattomuutta ja ulkopuolisuutta. Hän oppii kulkemaan huomaamattomana St. Oswaldin käytävillä ja ystävystyy koulun oppilaan kanssa. Lukijalle vihjataan, että ystävyys päättyy onnettomasti. Murhenäytelmä saa jo ennestään itsensä kaltoin kohdelluksi tuntevan nuoren vannomaan kostoa koululle.

Vuosia myöhemmin päähenkilö on palannut St. Oswaldiin nuorena opettajana. Mutta kuka hän on? Opettajan asemasta hän ryhtyy toteuttamaan kostoaan lietsomalla eripuraa ja antamalla vinkkejä skandaaleista lehdistölle. Kouluympäristössä siihen ei tarvita paljon. Kouluissa on aina ongelmansa, ja niin täydellistä ihmistä ei olekaan, etteikö hänen sopivuuttaan opettajan ammattiin voitaisi kyseenalaistaa. Kaikissa kouluissa oppilaat kiusaavat toisiaan, mutta täydellisyyden vaatimukset tekevät myös opettajista helppoja kohteita. Lukukauden edistyessä kostajan keinot kovenevat ja kaaos lisääntyy. Hän ei kaihda murhaakaan, jos se edistää hänen päämääräänsä, koulun tuhoamista.

Kirjan toinen päähenkilö on iäkäs latinan lehtori Roy Straitley, joka kieltäytyy käyttämästä tietokoneita ja vastustaa muutenkin muutoksia kouluympäristössä. Hän on omistanut koko elämänsä koululle ja opettajan ammatille. St. Oswaldin ruumiillistumana - ja hyväntahtoisen epäkäytännöllisenä ihmisenä - hän on oiva maali salaperäiselle kostajalle. Toisaalta hän on myös avainhenkilö, jonka kautta menneisyyden ja nykyisyyden yhteys alkaa avautua.

Romaanissa kerrotaan, että reppanoiden kosto on kauhea ja kohdistuu viattomiin sivullisiin. Ilmiö on valitettavasti erittäin todellinen. Joanne Harris kuvaa uskottavasti syitä, jotka johtavat päähenkilön vinksahtamiseen. Silti minun on vaikea tuntea hahmoa kohtaan myötätuntoa. Vertailun vuoksi esimerkiksi Jan Guilloun alter ego Erik Ponti, joka nousee Pahuudessa kouluaan vastaan, pystyy perustelemaan toimintatapansa lukijalle. Pontin kosto kohdistuu väärintekijöihin. Harrisin päähenkilö pyrkii tuhoamaan koulun, jota hän pitää eräänlaisena olentona syypäänä menneisyytensä onnettomiin tapahtumiin. Muut ihmiset ovat ainoastaan välikappaleita ja tuon olennon edustajia. Päähenkilö yrittää tuhota instituution, mutta vahingoittaa vain yksilöitä, jotka eivät ole sen syyllisempiä kuin kukaan muukaan. Yksityinen ei ole poliittista vaan poliittinen on yksityistä? Kuvastaako romaani päähenkilön vinksahduksen lisäksi yksilön voimattomuutta poliittisen järjestelmän rattaissa, joissa luokkaeron ylittäminen ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden purkaminen ei tunnu mahdolliselta kuin henkilökohtaisen koston kautta?

Ei liene yllätys, etten suuremmin pitänyt Herrasmiehistä ja huijareista. Psykopaatilta vaikuttava, itseään erinomaisena pitävä päähenkilö ei saa aikaan mitään sympatian tunteita. Minusta kirja oli lähinnä ärsyttävä, ja se meinasi jäädä tykkänään kesken. Pitihän se kuitenkin lukea loppuun, jotta selviäisi, kuinka se päättyy. Mielestäni myös loppuratkaisu on jokseenkin epäurheilullinen ja epäuskottava.


Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (Otava 2006, pokkari 2007)
Alkuteos: Gentlemen & Players, suom. Satu Leveelahti

Haastebloggaus: Pojat, lukemaan!

Suomen ilmavoimien käytössä ollut Hawker Hurricane
Oulun lentonäytöksessä elokuussa 2014
Kuva kirjoittajan

Pojat eivät lue kirjoja. Pojat pärjäävät tyttöjä huonommin koulussa ja ovat suuremmassa syrjäytymisvaarassa. Tästähän kuulemme harva se päivä mediasta. Sattumaako, ehei!

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus tarttui härkää sarvista ja haastoi kirjabloggaajat listaamaan poikia kiinnostavia kirjoja. Koska en ikinä älyä mitään haasteita ajoissa, olen nytkin myöhäisherännyt ja rääpäisen kasaan epäjohdonmukaisen sepustuksen teoksista, joista olen ehkä joskus blogannut, joita olen itse lukenut tai joita olen ainakin kuullut jonkun lukeneen.

Osa I: Mikä poikakirjallisuudessa mättää?

Olen miettinyt poikien lukuinnon puutetta useammassakin seurassa pitkin vuotta. Itse en ole koskaan ollut poika, mutta olen keskustellut asiasta useammankin miehen kanssa ja saanut tukea ajatuksilleni. Sitä paitsi oma lapsuuteni ei ollut yhtä värikoodattu kuin nykyään, ja jako tyttöjen ja poikien asioihin oli ylipäätään vähemmän jyrkkä. Minulla on siis varsin hyvä ymmärrys niin sanotuista poikakirjoista, koska olen lukenut niitä hyllymetreittäin.

Minulla onkin omat teoriani, miksi pojat eivät lue. Tietenkin kulttuuri on ylipäätään muuttunut ja kaikkien nuorten ajasta kilpailevat monet muutkin harrastukset ja mediat, eikä siinä mitään pahaa ole. Parhaimmillaan tietokoneella pelaaminen on oikein kehittävä harrastus. Iso osa nuortenkirjoista on kuitenkin nykyään niin tylsiä, ettei tarvitse ihmetellä, miksi kukaan ei lue niitä! Tähän joukkoon voi laskea ainakin kaikki lukemani nuortenkirjat, jotka on kirjoitettu suunnilleen oman syntymäni jälkeen. Fantasiakirjojen tilanne on luultavasti parempi, ja niitähän luetaankin. Mutta ei jollain syrjäytyneiden reppanoiden ihmissuhdeongelmia käsittelevillä draamoilla ole mitään jakoa J. Fenimore Cooperin tai Karl Mayn rinnalla! Näissä vanhoissa klassikoissa on se elementti, joka puuttuu liian monesta uudemmasta nuortenkirjasta: jännittävä tarina.

Mikä klassikoissa sitten on vikana, ettei niitä nykyään lueta esimerkiksi kouluissa? No, esimerkiksi se, että ne ovat jo monta vuosikymmentä olleet todella poliittisesti epäkorrekteja muun muassa rasististen asenteidensa vuoksi. Mutta ymmärtäväthän lapsetkin, että aikaisempina aikoina ihmisten arvot olivat erilaisia kuin nykyään. Ainakin minä ymmärsin sen lapsena. Parhaassa tapauksessa poliittisesti epäkorrektien kirjojen pohjalta voitaisiin käydä hyvää arvokeskustelua. Ja miksei enää muka voida kirjoittaa vastaavia seikkailuja, mutta ilman pahinta rasismia? Eihän Karl Maykaan omasta elämästään kirjoittanut vaan maista, joissa hän ei ollut koskaan käynyt.

Mieleni tekisi ehdottaa, että hyljätään siis kokonaan poliittisesti korrekti nuortenkirjallisuus, jonka tarkoitus on pikemminkin kasvattaa kuin tarjota mielihyvää. Tarkemmin ajatellen tämä olisi varsin historiaton ehdotus, sillä myös vanhemman poikakirjallisuuden tarkoitus on ollut kasvattaa. Kirjoissa propagoidaan muun muassa sellaisia arvoja kuin reippaus, omatoimisuus, urhoollisuus ja uskollisuus ystäviä kohtaan. Joskus ne on koettu tavoittelemisen arvoisiksi asioiksi. Ilmeisesti enää ei. Eräs lähisukulaiseni kertoi kuulleensa toiselta sukulaiselta, että tämä oli kuullut 60-luvulla suoraan Joppe Karhuselta, että tämä legenda oli tarkoittanut ilmasotakirjansa nimenomaan reipashenkiseksi, isänmaallisuuteen kasvattavaksi lukemistoksi pojille. Ottaen huomioon ajallisen etäisyyden ja sukuni taipumuksen värittää tarinoita oman makunsa mukaan tämä tieto on luonnollisesti täysin luotettava. Joka tapauksessa Joppe Karhusen kirjatkin varmasti kiinnostaisivat nykynuorisoa. Sota kiinnostaa aina - intiaaneista en ole enää aivan varma.

Poikakirjallisuudessa mättää se, että sitä ei ole. Valtavirran nuortenkirjat ovat tyttökirjallisuutta, jos ne ylipäätään jotakuta miellyttävät.

Osa II: Suosituksia poikain luettavaksi

Tähän olen poiminut blogitaipaleeni varrelta postauksia, jotka saattaisivat kiinnostaa nimenomaan poikalukijoita, ehkä yläkouluiästä alkaen. Harmi vain, että ne pojat, jotka eivät lue kirjoja, tuskin lukevat kirjablogejakaan.

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana
Tuntematon Lauri Törni
Leif Hamre: Lentokone kadoksissa
Ari Mennander: Teemu

Lopuksi haluan suositella Sentenced-kitaristi Sami Lopakan viime vuonna ilmestynyttä esikoisromaania Marras. Luin sen tuoreeltaan ja tykkäsin tosi paljon, mutta jostain syystä en sitten kirjoittanut kirjasta mitään blogiin. Joka tapauksessa metallibändin Euroopan-kiertuetta kuvaavan ronskin tarinan luulisi miellyttävän hieman vanhempia poikia, joille itsemurha-ajatusten ja alkoholipsykoosin kaltaiset hilpeät aiheet eivät ole liikaa. Sami Lopakan kyvyistä kertoo jotakin sekin, että hänen erinomainen suomen kielen gradunsa varastettiin yliopistolta.

Eeva Tenhunen: Rakas perhe

Lupasin esitellä tarkemmin suosikkiromaanejani, vaikkei kukaan sitä pyytänytkään. Saamanne pitää.

Eeva Tenhunen kirjoitti enimmäkseen dekkareita. Rakas perhe on kuitenkin kirjeromaani. Siihen kuuluu 20 kirjettä, jotka päähenkilö Tuuli kirjoitti opiskeluaikanaan kotiinsa. Vuosien kuluttua hän päättää antaa ne selityksillä varustettuina 23-vuotislahjaksi tyttärentyttärelleen, jotta tämä saisi niiden kautta yhteyden mummuunsa 23-vuotiaana. Tuuli epäilee, että tyttärentyttären saavuttaessa tuon iän hän olisi jo elämänohjeita jakeleva, menneisyyttä ihannoiva harmaahapsi.

Romaanin tapahtumat sijoittuva 1960-luvun alun Turkuun, missä Tuuli on auskultoimassa. Perheelleen hän kirjoittaa säännöllisesti kommelluksistaan - paitsi niistä, jotka ovat vakavia kirjeessä kerrottaviksi. Niitä varten tarvitaan tyttärentyttärelle osoitetut selitykset. Tuulin perhe on sellainen, että jossain muussa romaanissa päähenkilö tarvitsisi pitkän terapian toipuakseen lapsuudenkokemuksistaan. Rakas perhe on kuitenkin sävyltään kevyt, joten ilmeisesti Tuuli on selvinnyt yllättävän hyvin omituisesta kasvuympäristöstään. Tuulin isä on kirjailija, joka luotaa mestarillisesti ihmismieltä niukkaeleisissä romaaneissaan. Kotioloissa hän on täysin piittaamaton hirviö, joka muun muassa pettää vaimoaan. Vaimo puolestaan huokaa ja tunkee karanneita suortuvia nutturaansa. Hänkin on taiteilija, mutta joutuu elättämään perheen työskentelemällä epäpätevänä piirrustuksenopettajana itäsuomalaisen pikkukaupungin oppikoulussa.

Myös Tuuli on saanut oman osansa isän mielivallasta. Perheeseen on ennen häntä syntynyt neljä tytärtä (ja vielä yksi Tuulin jälkeen), mikä on sovinisti-isälle järkytys. Hänhän on päättänyt kasvattaa pojasta seuraajan itselleen. Kun poikaa ei ala kuulua, Tuulista aletaan tehdä kirjailijaa. Isän mielestä kasvatus tukahduttaisi tulevan neron luovuuden, joten Tuulille ei aseteta mitään rajoja vaan häntä päinvastoin kannustetaan tekemään nenäkkäitä huomautuksia vanhemmille ihmisille. Ihmeen tasapainoinen ja hyvin käyttäytyvä hänestä kuitenkin kasvaa, mutta hän itse kokee lapsuuden rajattomuuden aiheuttaneen turvattomuuden tunnetta. Hän pyrkii kuuliaisesti kirjailijan uralle, mutta realistina hän toteaa, ettei naisena voi ottaa itselleen vaimoa elättämään. Siksi on hankittava kunnon ammatti, äidinkielen opettaja, mikä saa hänen isänsä raivostumaan.

Tuuli on siis päätynyt Turkuun, missä hänen on tarkoitus auskultoida ja viimeistellä samalla gradu. Kirjeissään hän kuvaa elämää normaalikoulussa, yliopistolla ja värikkäässä ystäväpiirissä. Minun on helppo samaistua Tuulin hahmoon - hän kun aina sanoo ja tekee ennen kuin ajattelee. Hänellä on myös vilkas mielikuvitus, joka sekoittuu todellisiin tapahtumiin ja johtaa toinen toistaan huvittavimpiin kommelluksiin. Meno on kuin klassisista tyttökirjoista. Tuuli on romanttinen luonne, joka rakastuu helposti: teini-ikäisenä muun muassa Lorenzo de'Mediciin ja Goetheen ja sittemmin erinäisiin jokseenkin yhtä saavuttamattomiin miehiin.

Nyt Tuuli tuntuu 23-vuotiaana kauhean nuorelta elämänsä isojen päätösten äärellä, mutta toden totta, enpä ollut itsekään kuin 24-vuotias maisteriksi valmistuessani. Siitä tuntuu olevan jo ikuisuus.

60-luvun yliopistomaailma tuntuu aivan toisenlaiselta kuin oman aikani. Se vaikuttaa kankealta ja hierarkkiselta. Kaikkia ehdottomasti teititellään - auskultanttejakin kutsutaan maistereiksi, vaikkeivat he vielä ole valmistuneet. Talon tapa vaatii. Ohjaavat opettajat ovat tohtoreita tai ainakin rouvia. Kaikilla on vankka yleissivistys, klassikot on luettu ja niistä keskustellaan luontevasti. Toisaalta kirjallisuuden kaanon vaikuttaa kapeammalta kuin nykyään. Ero korkean ja matalan välillä on selvä, ja oppikoulun harjoitustunneilla kirjallisuudesta keskustellaan opettajan johdolla. Tuntisuunnitelmiin kirjoitetaan valmiiksi oppilaiden vastauksetkin.

Omilta kouluvuosiltani en muista, että luokassa olisi kertaakaan keskusteltu kirjallisuudesta. Tosin meidän luokkaamme olisi ollut jokseenkin mahdotonta saada keskustelemaan yhtään mistään. Kirjoja kyllä luettiin ja niistä kirjoitettiin essee toisensa jälkeen. Mitään tämänkaltaista ei kuitenkaan ollut edes lukiossa.

"Harmian seitsemännessä luetaan tätä nykyä Leinoa ja Saarikoskea, vertaillen.

Eilen siellä analysoitiin Koutaa. Ja ne kiistelivät ankarasti siitä, merkitäänkö tauluun ELÄMÄN TASO ja  ELÄMÄN ULKOPUOLELLA OLEVA TASO. Vai mahdollisesti IHMISEN TIEDOSSA OLEVA ja IHMISTIEDON ULKOPUOLELLE JÄÄVÄ TASO. Tähtioppilas Sauramo kertakaikkiaan kiihtyi, koska ei hyväksynyt ilmaisua TUNTEMATON MUOTO; hänen käsityksensä mukaan on mahdotonta puhua muodosta tuntemattomassa."

Kieltämättä Eeva Tenhusen kirjat muokkasivat aikanaan käsityksiäni sekä lukiossa että yliopistossa opiskelusta. Erityisesti lukio oli minulle pettymys, koska olisin juuri siinä iässä kaivannut korkealentoisia keskusteluja. Sitten vain opeteltiin "arvaamaan oikein ylioppilaskirjoituksissa", kuten viisas saksanopettajamme muotoili. Metafysiikalle ei juuri ollut sijaa.

Minua viehättää myös kohtaus, jossa Tuuli näpäyttää harjoitustunnin kritiikissä hävyttömästi tähtiauskua, josta toveripiirissä ei juuri pidetä.

"Nostin nokkani entistä pystympään ja sanoin väsähtäneen syvällisellä äänellä:

- Useimmat Bellmanin viisut ovat kaikkea muuta kuin hilpeitä kapakkaviisuja. Taustalla vaanii aina viikatemies. Vaikkapa Fredmanin 30. epistola. Miten se nyt alkaakaan? (Ja sitten - täysin häikäilemättömästi - päästelin suustani sen ainoan Bellman-sitaatin, jonka osasin ulkoa.)

Drick ur ditt glass - se, döden på dig väntar,
Slipar sitt svärd och vid din tröskel står!
Blif ej förskräckt: han blott på grafdörrn gläntar,
Slår den igen - kanske än på ett år.

Täydellinen menestys. Vilpittömän ihailevia katseita muilta kuulijoilta. Maisteri Alanne synkistyi ihan silmissä."

Tuulin Bellman-tuntemus on peräisin Maria Langin dekkarista Se döden på dig väntar, jossa runoa siteerataan...

Kuten Eeva Tenhusen dekkaritkin, Rakas perhe vilisee kaunokirjallisia viittauksia. Luin kirjan ensimmäisen kerran varsin nuorena, eikä intertekstuaalisuus haitannut silloinkaan yhtään, vaikka en useimpia viittauksia ymmärtänytkään. Nykyään ne tuottavat ihan erilaista oivaltamisen iloa. Olen romaanin ansiosta innostunut lukemaankin muun muassa edellä siteerattua Bellmania.

Rakas perhe on täydellinen viihderomaani, mutta samanaikaisesti se on sivistynyt ja ajatuksia kutkuttava, monitasoinen kertomus, jonka jaksaa lukea aina ja aina uudestaan.


Eeva Tenhunen: Rakas perhe (WSOY 1982)

Onneks tänne saa tulla kännissä - tarinoita ammattikoulusta

Onneks tänne saa tulla kännissä piti olla novellikokoelma. Jos en olisi tiennyt sitä etukäteen, olisin pitänyt kirjaa ilman muuta romaanina. Vaikka teoksen tarinat ovat erillisiä ja toimivat toisistaan riippumatta, ne muodostavat myös yhtenäisen juonellisen kokonaisuuden.

Alaotsikko Tarinoita ammattikoulusta muistuttaa Janne Huilajan muutaman vuoden takaisesta armeija-aiheisesta novellikokoelmasta Epäkelpo aines (2011), josta pidin hyvin paljon. Huilajan teos oli lähinnä mielessä, kun tartuin kirjaan. Ammattikoulu ja armeija ovat yhtä lailla yhteisöjä, joista minulla ei ole kokemusta, ja kaunokirjallisuuden lukeminenhan on aina oiva tapa tutustua ennestään tuntemattomiin elämänalueisiin. Kirja ei kuitenkaan kerro tavallisesta ammattikoululuokasta vaan jo kovaa vauhtia syrjäytyvistä ongelmatapauksista. Ehkä alaotsikkokin johtaa siis hieman harhaan.

Kirjan päähenkilö on ammattikoulun sijaisopettaja Anni, joka opettaa vaille opiskelupaikkaa jääneille tarkoittua ammatinvalintaluokkaa ja kipuilee epäonnistuneessa avioliitossa. Ammatinvalintaluokan oppilaat ovat hyvin ongelmaisia. Osan kotiolot ovat hankalat, toiset käyttävät päihteitä, joillakin on mielenterveysongelmia. On maahanmuuttajanuoria, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa suomalaisesta yhteiskunnasta. Kaikesta huokuu näköalattomuus. Koulukin vaikuttaa luovuttaneen. Ammatinvalintaluokka on lähinnä säilytyspaikka. Samaa Annin opettajakollega sanoo koko ammattikoulusta. Uskooko kukaan, että luokan nuoret voisivat päästä eteenpäin elämässään? Jopa luokkatila on umpihomeessa, eikä sekään kiinnosta ketään.

Myös sijaisope Anni on eksyksissä omassa elämässään. Häneltä puuttuu osa pedagogisista opinnoista, joten oikeat opet eivät huoli häntä joukkoonsa. Suhde puolisoon on solmussa, ja Anni etsii rakkautta muiden miesten seurasta. Työpaikan lohduton tunnelmakin masentaa. Anni pääsee lopulta opettamaan ammattinvalintaluokan lisäksi toisessa koulutusohjelmassa, mutta sielläpä vasta onkin "haasteita". Oikeastaan hän haaveilee jatko-opinnoista (hulluja on monenlaisia), mutta jo entiseksi osoittautunut aviomies vaatii häntä tekemään "tuottavaa työtä". Minusta Anni vaikuttaa hyvältä kasvattajalta - hän jaksaa nähdä ihmisen vaikeissakin oppilaissaan.

Novellikokoelmana (tai romaanina) teos ei ole kovin ihmeellinen. Henkilöt ovat sangen yksiulotteisia, varsinkin oppilaat. Enemmän paikallaan kirja on hätähuutona maamme syrjäytyneen nuorison puolesta. Se on masentava tarina kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten elämästä ja koulun voimattomuudesta heidän ongelmiensa edessä.


Minna Finstad ja Sari Salminen: Onneks tänne saa tulla kännissä - tarinoita ammattikoulusta (Nordbooks 2015)

Annika Luther: Opettajainhuone

Tässä sitä hyvää hömppää nyt sitten on. Ensinnäkin henkilöt ovat uskottavia. Ehkä Luther liioittelee vähän. Mutta silti. Päähenkilöt ovat ihan tavallisennäköisiä, jotkut jopa ylipainoisia. He onnistuvat ja epäonnistuvat elämässään, kuten ihmiset muutenkin, mutta eivät poikkeuksellisen erinomaisuutensa vuoksi. Kirjan juonikin on uskottava. Elämän synkät puolet ovat jopa hiukan liikaa läsnä, jotta tämä viihderomaani pelkästään viihdyttäisi. Tulee surku, kuinka pienet asiat saattavat syöstä viattomien ihmisten elämän kohtuuttomasti  raiteiltaan.

Romaani kuvaa yhden lukuvuoden ajan helsinkiläisen ruotsinkielisen yläkoulun ja lukion elämää. Kuten kirjan nimikin kertoo, tapahtumien keskipiste on opettajainhuone lukuisine opettaja-persoonallisuuksineen. Oppilaista tarinan kannalta keskeisiä ovat yksinäinen ja eristäytynyt poika ja hänen ainoa ystävänsä, Intiasta muuttanut varhaiskypsä tyttö. Muuten oppilaat jäävät taustalle, kertomuksen häliseväksi taustaksi. Opettajat yrittävät selvitä kuka mitenkin työstään. Samalla selvitellään yksityiselämän kiemuroita. Opettajainhuoneessa rakastutaankin - tottakai, eihän tämä muuten viihderomaani olisikaan.

Koulumaailman kuvaus on romaanissa mustan huumorin värittämää, inhorealististakin.  Opettajan urasta haaveilevan kannattaisi varmaan lukea tämä kirja ennen lopullisen päätöksen tekemistä. Uusi teknologia ja pedagogiset koulutukset riivaavat, vanhemmat ovat hankalia ja oppilaita ei voisi vähempää kiinnostaa. Luther on itsekin opettaja, joten voisi kuvitella, että jos kirjan tapahtumat eivät suorastaan perustu tositapahtumiin, niin vankkaan kokemukseen ainakin. Erityisesti minua riemastuttaa kertomus suuren hälinän saattamina hankituista älytauluista, jotka eivät toimi hetkeäkään. Niin totta! Onneksi älytaulut saadaan romaanissa hyötykäyttöön, kun abiturientit saavat sotkea ne penkkareissa. Taatusti analogisesti!

Tämän enempää sanottavaa minulla ei kirjasta oikeastaan olekaan. Hyvää romaania on vaikea haukkua. Jos lukija pohtii, mitä ostaa äidille joululahjaksi, tässä on yksi hyvä vaihtoehto. Jos äiti on opettaja, kannattaa kuitenkin harkita vielä kerran, jotta työasiat eivät tule mieleen joululomalla. Itse aion tutustua seuraavaksi muihinkin Annika Lutherin romaaneihin.


Annika Luther: Opettajainhuone (Teos 2013)
Alkuteos: Lärarrummet (Schildts & Söderströms 2013), suom. Sinna Virtanen