Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki

1920-luku on ollut dekkarinkirjoittajien suosiossa jo muutaman vuoden ajan. Tein sille nyt oman tunnisteen, jonka alta genren teokset löytyvät. Mutta millaista 20-luvun arki sitten oli? Siihen yrittää pureutua uusi historiateos Suruton kaupunki. Se perustuu arkistolähteiden lisäksi muun muassa romaaneihin ja laulujen sanoituksiin, jotka kommentoivat aikansa ilmiöitä.

Siinä missä aikakauteen sijoittuvat dekkarit pohtivat yhteiskunnan pimeää puolta, kuten rikoksia ja väkivaltaa, yhteiskunnan epävakautta, köyhyyttä ja epätasa-arvoa, tässä kirjassa esitellään arkielämän eri puolia lähinnä hyväosaisen kansanosan näkökulmasta. Suurin huomio kiinnittyy aikakauden moniin muutoksiin. 20-luvulla nuoriso ihastui jazzmusiikkiin ja uusiin muotitansseihin. Autot yleistyivät katukuvassa, ja matkustavaiset saattoivat myös lentää pääkaupungista ulkomaille. Urheilu nousi kaikkien kansankerrosten suosioon, ja ihanne terveestä ja kurinalaisesta vartalosta alkoi yleistyä. Ulkomaailma tunkeutui väkisin Helsinkiin, vaikka uutuuksia myös vastustettiin raivokkaasti. Yhteiskunta puuttui niin pieniin yksityiskohtiin, että nykyiset väitteet sääntö-Suomesta alkavat tuntua naurettavilta. Tiesittekö, että 20-luvulla makkaroiden yömyynnistä väännettiin jatkuvasti kättä ja niiden lisukkeena sai myydä ainoastaan sinappia, etikkaa ja sämpylöitä?

Pääkaupungin yöelämä oli vilkasta, vaikka alkoholi oli periaatteessa kiellettyä lääkinnällisiä tarkoituksia lukuun ottamatta. Kieltolakia ja sen kiertämistä käsitelläänkin kirjassa peräti kahden luvun verran. Lakihan ei juuri janoisia haitannut, vaan alkoholia myytiin pimeästi ravintoloissa ja satamissa, ja etenkin varakkaampi väki sai sitä myös apteekeista. Alkoholikysymys jakoi kansaa. Kieltolailla oli varsinkin alkuun kannattajansa varsinkin työväenliikkeessä ja papistossa, kun taas ruotsinkielisten enemmistö ja liikemiehet vastustivat sitä. Lopulta kieltolaki tietysti kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta sen ajalta jäi loputtomasti kansanperinnettä. Enpä esimerkiksi tiennyt, että taskumatti on nimetty raittiusliikkeen johtajan ja kieltolain isän Matti Helenius-Seppälän mukaan.

Vaikka kirjan perusteella 1920-luku näyttäytyy lähinnä päivänpaisteena ja yöllisinä juhlina, siinä käsitellään myös aikakauden ristiriitaista luonnetta. Kieltolaki oli vain yksi kansaa jakava kysymys. Sisällissodan muistot olivat vielä lähellä ja luokkarajat jyrkkiä. Nuori kansakunta määritteli identiteettiä suhteessa menneisyyteensä, mikä johti muun muassa venäläisvastaisuuteen ja pyrkimyksiin hävittää autonomian ajan merkit pääkaupungista. Myös ruotsin kielen asemaa kyseenalaistettiin, vaikka tuolloin ruotsinkielisten osuus kaupungin asukkaista oli paljon suurempi kuin nykyään. Kieli- ja identiteettiriidat näkyivät muun muassa kadunnimien uudistusvimmassa. Venäläiset, ruotsalaiset ja liian kansainväliset nimet haluttiin pois ja suomalaiskansallisia tilalle. Vaikka 1920-luvun kulttuurielämää leimasivat kansainväliset vaikutteet ja älyköt kannattivat pasifismia ja Euroopan yhdysvaltoja, myös äärimmäinen nationalismi ja seuraavan vuosikymmenen totalitaristiset liikkeet nostivat jo päätään. Teknologia kehittyi huimaavaa vauhtia, mutta myös spengleriläiset ajatukset länsimaisen sivistyksen rappiosta olivat suosittuja. Kuten kaikkina aikoina, vanhemmat ikäluokat paheksuivat nuorisoa ja sen hullutuksia.

Suruton kaupunki on tämänvuotisen tietokirjasadon helmiä. Se on sujuvasti kirjoitettu, ja kirjoittaja on löytänyt arkistoista ja kirjastoista toinen toistaan osuvampia sitaatteja ja kuvia, jotka elävöittävät tekstiä entisestään. Työväenkulttuuri jää kirjassa ehkä pienempään rooliin kuin se ansaitsisi. Samoin etnisisiä vähemmistöjä ei juuri mainita lukuun ottamatta nousevan kansallistunteen puristuksiin jääneitä juutalaisia kauppiaita. Kuitenkin kirja on erittäin suositeltavaa luettavaa modernin kaupunkimaisen elämäntavan syntyajoilta.


Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki. (WSOY 2016)

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa

Olen odottanut hurmaavan herrasmiessalapoliisi Kalle Björkin paluuta, vaikka sarjan edellinen osa Käärmeitten kesä ei aivan täyttänyt odotuksia, jotka Yön sydän on jäätä ehti nostaa. Onneksi Virpi Hämeen-Anttilan tuotteliaisuuteen voi luottaa, ja niinpä kolmas Kalle Björk -kirja ilmestyi kesän kynnyksellä.

Kuka kuolleista palaa jatkaa kahdessa ensimmäisessä osassa alkaneita juonia. Kallen verivihollinen, rikollispomo Atamaani on vieläkin vapaalla jalalla. Nationalistiset vehkeilytkään eivät ole loppuneet, vaikka ne eivät enää työllistä poliisia yhtä paljon kuin ensimmäisessä kirjassa. Sen sijaan Uuden Verson Liitto näyttää painuneen taka-alalle. Kallen rakastama nainen on joutunut pakenemaan maasta, mutta hänen ympärillään hyörii edelleen sekä parhaan ystävän älykäs sisar Ida että pikkuserkku Lisbet, jonka kanssa kihlautumisen Kalle tietää lähentävän häntä isän varakkaaseen sukuun. Katjan muisto ei kuitenkaan katoa Kalle mielestä, eikä hän osaa tehdä päätöstä. Hän miettii myös, sopisivatko salapoliisin touhut perheelliselle miehelle.

Ympärillä hyörii 1920-luvun kiihkeä elämä. Iloisen vuosikymmenen Helsinki ei kuitenkaan näyttäydy vain huvittelupaikkana, vaan pinnan alla monenlaiset ristiriidat raastavat vasta itsenäistynyttä kansakuntaa. Helsinki on monin verroin köyhempi, likaisempi ja vaarallisempi paikka kuin nykyään. Virpi Hämeen-Anttila loistaa menneen maailman kuvaajana. Teoksen kieli kuvastaa aikaansa upeasti "filosoofisine kysymyksineen". Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, hiukan kankean kohteliaasti käyttäytyvät hahmot ovat paremmin kotonaan 1920-luvun miljöössä kuin Hämeen-Anttilan nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa.

Romaanissa Kalle saa tutkittavakseen tuhopolton, johon liittyy outoja piirteitä. Palaneesta talosta löytyy vainaja, mutta kuuluuko pahoin palanut ruumis sille miehelle, johon jäljet aluksi viittaavat? Onko asialla ollut muitakin tulipaloja sytytellyt pyromaani? Vyyhti mutkistuu mutkistumistaan, ja tapansa mukaan Kalle katsoo tarpeelliseksi tehdä omia tutkimuksiaan yön pimeydessä - ja nauttii salaa niistä. Hän joutuu vaarallisiin tilanteisiin, mutta onneksi apuna on edellisestäkin romaanista tuttu nuori Valkama verrattomine taitoineen. Näiltä osin juoni kehittyy turhankin arvattavilla tavoilla.

Tällä kertaa rikoksen taustalla ei vaikuta olevan kahden edellisen tapauksen tavoin poliittista salaliittoa tai mystismiä. Vähemmän dramaattinen rikos antaa tilaa Kallen sisäisille ristiriidoille, jotka nousevat romaanissa jopa tärkeämmiksi kun varsinainen rikosjuoni. Aiemmat vaaratilanteet painavat Kallen mieltä. Onko hän ollut kyllin urhea? Olisiko pitänyt pärjätä ilman Valkaman apua? Kesken pohdintojen Siperiaan kadonnut ja jo kuolleeksi luultu isä palaa Suomeen (tämä paljastetaan myös takakannessa). Ristiriidat syvenevät. Isä on selvinnyt urheutensa ja neuvokkuutensa avulla uskomattomasti Venäjän sisällissodasta, osoittanut olevansa oikeanlainen mies, kuten myös vapaussodassa kaatunut esikoinen. Kalle ei tunne olevansa miehenä kelvollinen. Hän pelkää monia asioita ja kokee nationalistisen kiihkon itselleen vieraaksi. Vapaussodan hän väitti sairauden vuoksi, ja myös toistaiseksi taltutettu morfiiniriippuvuus edustaa hänelle heikkoutta. Isä ei hyväksy Kallea, ei varsinkaan hänen ystävyyttään isän perheen kanssa, mutta Kallekaan ei pysty arvostamaan isäänsä. Kalle on kuitenkin sivistynyt ihminen ja humanisti, josta lukijan on helpompi pitää kuin urhollisesta mutta piittaamattomasta isästä. Onko ylitulkintaa arvella asetelman heijastavan kirjailijan omia hankalia kokemuksia lapsuudenperheestään? Niistähän hän on sangen avoimesti kertonut julkisuudessakin.

Kuka kuolleista palaa on takuuvarmaa Kalle Björkiä, mutta seuraavaan osaan tarvittaisiin jo jotain aivan uutta. Samojen teemojen pyörittely ei kanna loputtomiin. Kirjan lopun perusteella osaan aavistella, mihin todelliseen historian tapahtumaan seuraava rikosjuoni taitaa liittyä.

Ajattelin ensin, että onpa romaanilla lattea nimi. Hauskasti sen voi kuitenkin tulkita romaanin tapahtumien perusteella kahdellakin tapaa.


Kalle Björkin aiemmat tutkimukset:

Yön sydän on jäätä
Käärmeitten kesä


Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa (Otava 2016)

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Kertokaa minulle, miksi 1920-luvulle sijoittuvia rikosromaaneja kirjoitetaan sellaista tahtia, että eihän tässä meinaa perässä pysyä. Kun romaanin kirjoittaminen joka tapauksessa ottaa aikansa, ei voi olla kyse pelkästään toisen kirjailijan menestyskonseptin matkimisesta. Ajassamme täytyy olla jotakin, mikä saa tähyämään kohti lähes sadan vuoden takaista, varsin heikosti tunnettua aikakautta kohti, maamme itsenäisyyden alkuaikaan.

En osaa vastata kysymykseeni, mutta jokainen aiheelle antautunut kirjailija on pystynyt tuomaan siihen omaa näkökulmaansa. Historiallisessa dekkarigenressä on vielä tilaa. Virpi Hämeen-Anttilan klassinen herrasmiessalapoliisi Björk (Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä) on hurmaava hienostelija, joka eksyy varjoisille kujille vain valepuvussa rikollisia jäljittäessään ja kenties omien heikkouksiensa eksyttämänä. Nina Hurman teosten (Hatuntekijän kuolema) päähenkilöille Pitkänsillan toinen puoli taas on kotiseutua, jonne herrojen kujeet eivät ulotu. Uudessa romaanissaan, joka aloittaa maailmansotien väliseen Viipuriin sijoittuvan sarjan, Mikko Porvali kuvaa aikakautta poliisin näkökulmasta. Hän on itsekin poliisi, minkä lisäksi hän on perehtynyt erittäin vakuuttavalla tavalla aikakauden oloihin ja poliittiseen historiaan.

Sinisen kuoleman kuvan päähenkilöinä seikkailevat komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert. He ystävystyvät Helsingissä valmistautuessaan poliisikurssin pääsykokeisiin. Yhteistä ammattia lukuun ottamatta he eivät voisi olla erilaisempia. Kähönen on keskisuomalainen papinpoika, joka perheensä pettymykseksi vaihtaa lakiopinnot poliisin ammattiin. Hän uskoo, että laki ja oikeus ovat sama asia. Hän onnistuu heti uransa alussa astumaan naiiviuttaan liian suurille varpaille paljastaessaan kollegansa kansallissodan aikaisia rikoksia. Tämän seurauksena hänet erotetaan Helsingin poliisista ja hän päätyy ystävänsä Eckertin kotikaupunkiin Viipuriin.

Eckertin tausta on aivan erilainen kuin kirkasotsaisen Kähösen. Hän on viettänyt varhaislapsuutensa kadulla ja sittemmin kovettunut kansalaissodassa. Hänellä on omat käsityksensä oikeudenmukaisuudesta. Ne eivät useinkaan mene yksiin lain kanssa, ja myös Kähösen moraalikäsitykset ovat koetuksella.

Mutta eipä oikeusvaltiokaan näytä vielä parhaita puoliaan. Poliisi pyrkii parhaansa mukaan valvomaan kieltolakia ja selvittämään kaupungissa tapahtuneita vakavia rikoksia, mutta käy ilmi, että sekä vallanpitäjissä että viranomaisissa on tahoja, joille niin alkoholin salakauppa kuin Venäjällä riehuvan sisällissodan osapuolten laiton kulkeminen rajan yli sopii paremmin kuin hyvin. Poliisi on voimaton, kun rikollisten ystävät ovat mahtavampia.

Ehkä yksi syy 1920-luvun suosioon rikosromaanin näyttämönä onkin siinä, että tuolloin yhteiskunta oli levoton ja poliisinkin työ erittäin vaarallista. Kirjan kansiteksteissä paljastetaan, että kirjan lukuisat poliisimurhat perustuvat todellisiin tapauksiin. Sen enempää pirtutrokarit kuin sisällissodan osapuoletkaan eivät epäröi ampua poliisia kohti. Myös tavallisen kansan alkoholinkäyttö on holtitonta ja johtaa väkivaltaan. Vasta päättynyt kansalaissotakin lienee taustalla heikentämässä yleistä luottamusta laillisuuteen. Yhteiskunta on myös kauhistuttavan eriarvoinen. Tärkeä rooli tarinassa on katulapsilla, jotka elävät hirveissä olosuhteissa ja joiden auttaminen on täysin yksittäisten ihmisten armeliaisuuden varassa. Valtiota, kaupunkia tai seurakuntia heidän asiansa ei tunnu kiinnostavan. Poliisitkin hyväksyvät katulasten kohtalon asiana, jolle he eivät oikeastaan voi mitään. Emmehän halua tällaisen  yhteiskunnan palaavan?

Romaanissa kuvataan suorastaan alleviivaten, kuinka kieltolaki johti järjestäytyneen rikollisuuden syntyyn. Taistelu sitä vastaan oli hävitty jo alussa, kun vielä tavalliset kansalaisetkin pikemminkin ihailivat kuin vastustivat viinatrokareita. Vakavaraisilla kansalaisille ei rikollisten kanssa veljeilystä koitunut juuri haittaakaan, mutta kurjempi oli rikollisille velkaantuneiden huono-osaisten kohtalo. Se sitoi nämä entistä tiukemmin rikollisjärjestöihin. Ei tarvita kovin paljon mielikuvitusta, jotta tässä näkee yhtäläisyyden nykypäivän huumerikollisuuteen.

Romaani kuvaa sekä aikansa yhteiskuntaa että poliisintyötä aika masentavasti. Se on myös kaikessa karuudessaan uskottava ja jännittävä tarina, joka nousee yllättäen vuoden puhuttelevimpien kirjojen joukkoon. Jään myös odottamaan, mitä seuraavassa osassa mahtaa tapahtua. Joko poliisi pääsee niskan päälle rikollisista ja epäluotettavista poliitikoista? Kuinka päähenkilöt kestävät rankkaa ja epäoikeudenmukaista työtään?


Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (Atena, 2015)

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

1920-luvulle sijoittuvia dekkareita ja muita romaaneja nousee kuin sieniä sateella. Mikä 20-luvussa kiinnostaa? Iloinen vuosikymmen suursodan kauhujen jälkeen, ennen maailmanlaajuista lamaa ja uutta sotaa?

Hatuntekijän kuoleman näytttämö on Helsinki, se Pitkänsillan toisesta päästä avautuva. Virpi Hämeen-Anttilan samaan aikakauteen sijoittuviin romaaneihin verrattuna Nina Hurman teoksissa liikutaan lähempänä niin sanotun tavallisen kansan arkea. Herraskaisia kujeita edustaa ystävän tyylikäs morsian. Aikakauden suuret tapahtumat eivät juuri työläiskaupunginosien asukkaita hätkäytä, mitä nyt äskettäin päättynyt sisällissota pysyy mielessä ja sekin siitä syystä, että vastapuoli siitä muistuttelee.

Helsinki on kuitenkin levoton paikka. Eletään kieltolain aikaa, mutta viina ei ole kaupungista kadonnut. Nyt se on vain hyvä tulonlähde rikollisille, mikä osaltaan lisää väkivaltaa ja rauhattomuutta kaduilla. Kansakunta on vielä nuori ja kaukana oikeusvaltiosta. Sen saa romaanin päähenkilökin kokea. Naisen ja potentiaalisen sosialismin kannattajan ei tarvitse edes tehdä mitään joutuakseen hankauksiin viranomaisten kanssa. Näillekään lain noudattaminen ei vielä ole arvo sinänsä.

Hatuntekijän kuolema on Nina Hurman toinen romaani. Vuotta aiemmmin ilmestyi samoista henkilöistä kertova Yönpunainen höyhen, jonka luin tuoreeltaan. Sarjan toista osaa lukiessani huomasin kuitenkin, etteivät sen tapahtumat juuri jääneet mieleen ja henkilötkin tuntuivat oudoilta. Kesti hetken, ennen kuin pääsin taas kärryille henkilöiden välisistä suhteista.

Romaanin päähenkilö on Saimi, joka käyttää taiteilijanimeä Rouge. Päivisin hän työskentelee vaateliikkeessä, iltaisin hän laulaa veljensä omistamassa ravintolassa. Muistikuvieni mukaan ensimmäisessä osassa viihdetaiteilijan arki oli enemmänkin läsnä. Tämä toinen kirja keskittyy enemmän rikosjuoneen. Ruumiita nimittäin kasautuu jälleen Rougen tielle. Ensin hänen työtoverinsa, hatuntekijä, saa surmansa hämärissä olosuhteissa. Jutun tutkimuksiin sekaantuu myös Rougen vanha tuttu edellisestä kirjasta, sittemmin poliisista tullin palvelukseen siirtynyt Korpela. Laulaja ja etsivä tuntevat vetoa toisiinsa, mutta onnen tiellä on esteitä.

Hurman kieli on viipyilevää ja aistikasta. Paljon rivejä käytetään yksityiskohtien kuvaukseen. Pidän myös henkilökuvauksesta. Kirjan hahmot ovat todentuntuisia. Heillä on vikansa, mutta niitä eivät sen enempää toiset henkilöt kuin kirjailijakaan ole liian herkästi tuomitsemassa. Väkivaltaa tarinassa on, mutta silläkään ei erityisesti mässäillä. Kesken ilonpidonkin tunnelma on aika ahdistava. Toiset juhlivat Helsingin yössä, toiset makaavat ruumishuoneella.

Tässäkään kirjassa henkilöiden elämään ei vielä täyttä selkoa saatu. Asetelma antaa ymmärtää, että jatkoakin olisi luvassa, mutta hieman epäilen, mahtaako näistä aineksista enää saada kovin monta kirjaa. Jotain uutta pitäisi keksiä.


Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014)

Uutuusromaaneja historiallisesta Helsingistä

Tämä kesäloma jää historiaan. Luin ennätysvähän, viikon aikana vain noin kolme kirjaa. Liekö syy lukijassa vai kirjoissa. Ennen matkaa onnistuin varaamaan kirjastosta tuoreeltaan kaksi etukäteen kiinnostanutta uutuutta: Enni Mustosen Emännöitsijän ja Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesän. Kumpikin kirja on jatkoa sarjaan. Emännöitsijän Ida Erikssonin vaiheista olemme saaneet lukea kirjoista Paimentyttö (2013) ja Lapsenpiika (2014). Yksityisetsivä Karl Axel Björk puolestaan seikkaili romaanissa Yön sydän on jäätä (2014), josta olen kirjoittanut täällä. Kirjoja yhdistää myös se, että ne kertovat elämästä 1900-luvun alkupuolen monikielisessä ja -kulttuurisessa Helsingissä. Mustosen kirja kuvaa aivan vuosisadan alkua, vuosia 1900-1905. Hämeen-Anttila taas keskittyy 1920-lukuun.

Vuosisadan alkua ja piika Ida Erikssonin elinpiiriä varjostavat niin kutsutut sortovuodet. Venäläishallinnon kovat otteet kauhistuttavat Idaakin, mutta hänen elämänsä soljuu niistä huolimatta arkisessa aherruksessa. Hän on muuttanut Helsinkiin taiteilija Albert Edelfeltin ateljeen emännöitsijäksi. Uusi työ tuo nuorelle naiselle vapautta, sillä nyt ei ole emäntää ja perhettä vahtimassa. Hän passaa heräävän kansakunnan kulttuurieliittiä, mutta omalle elämälle ei aina tunnu löytyvän aikaa. Omaa asemaansa tai yhteiskunnallista eriarvoisuutta hän ei kuitenkaan kyseenalaista, vaikka erityisesti yläluokan miehille mikä tahansa näyttää olevan sallittua. Ida on työssään miltei ärsyttävän reipas ja pystyvä. Vaikka työtä on paljon, hänellä on kuitenkin katto päänsä päällä ja kylliksi ruokaa. Kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset ovat hänelle enimmäkseen ystävällisiä. Aikakauden elämää kuvataan varsin myönteisessä valossa. Paatoksen pois jättäminen on tässä tapauksessa lukijaystävällinen valinta, mutta hieman päähenkilön elämismaailman säröttömyys yllättääkin jälkiviisasta lukijaa. Esimerkiksi työväenliikkeellä luulisi olevan jonkinlaisen aseman edes joidenkin henkilöiden elämässä. Mutta missä määrin myöhemmin tärkeiksi osoittautuneet asiat ylipäätään näkyivät tavallisten ihmisten elämässä?

Sisäasiainministeriössä työskentelevä Björk joutuu piikaa henkilökohtaisemmin poliittisten tapahtumien pyörteeseen, kun suojeluskuntain ja valtiovallan välit kiristyvät ja samaan aikaan kaupungissa jahdataan vakoilijoita ja pirtutrokareita. Myös vapaa-ajalla pitää kiirettä, koska nuoren miehen pitää jakaa aikansa peräti kolmen ihastuttavan naisen kanssa. Yksityisetsivän taitojakin tarvitaan salaperäisen kuolemantapauksen selvittelyyn. Liikkeellä on julma ja ovela myrkyttäjä. On aatteita, jotka kyseenalaistavat omasta mielestään heikompien yksilöiden ihmisarvon. Sellaista Björk vastustaa, vaikka humanismistaan huolimatta hänkin on eräänlainen elitisti. Hän kavahtaa työväen tapoja ja viihtyy yläluokkaisten sukulaistensa kultturellissa seurassa. Hämeen-Anttilan saarna poliittista ja uskonnollista hörhöilyä vastaan tuntuu paikoitellen hiukan keinotekoiselta ja alleviivaavalta.

Palaan kysymykseen, oliko lomalaisen lukuhaluttomuus lukijan vai kirjojen syytä. Sekä Emännöitsijä että Käärmeitten kesä ovat muodollisesti pätevää viihdettä, joten niitä ei voi liiaksi syyttää. Silti tuntui, kuin kumpikin kirjailija olisi keskittynyt etupäässä miljöön kuvaukseen ja jättänyt tarinan kehittelyn taustalle. Etenkään Hämeen-Anttilan kirjan juoni ei tunnu millään lähtevän käyntiin ennen puoltaväliä. Siihen asti piti jopa hiukan pinnistellä, jotta kirjaa sai ylipäätään luettua eteenpäin. Juoni on ennalta arvattava ja noudattelee salonkidekkarin kaavaa turhankin uskollisesti. Jotain yllättävää siihen olisi kaivannut lisää. Edellisestä kirjasta pidin todella paljon, mutta osa aikakauden lumovoimasta on jo käytetty. Björkin hahmokin jää ohuemmaksi kuin edellisessä osassa, jossa hänen puoliksi salattua yleellisyyden ja nautinnon haluaan kuvattiin kutkuttavasti. Epilogi antaa ymmärtää, ettei Björkin tarina ole vielä tässä.

Myös Emännöitsijä noudattelee lajityyppinsä perinteitä. Takakannessakin mainostettu tuhoon tuomittu rakkaustarina on suorastaan tuskastuttavaa luettavaa. Vieteltyjä piikoja olisi ollut ilman tätäkin tapausta kirjallisuudessa aivan tarpeeksi. Kirjan kiinnostavin anti on piian arjen kuvaus, joka osoittaa perehtyneisyyttä. Lukija saa tietää, kuinka vuosisadan alun keittiössä suoristetaan frakin hännykset tai viilennetään uunia pasteijanpaistoon sopivaksi. Miljöö tuntuu uskottavalta, vaikka kirjailijan täydellisen typerä Lapinvuokko (2010) jossain määrin laski luottoani siihen, että Mustonen tietäisi, mistä hän kirjoittaa. Myös Virpi Hämeen-Anttila on perehtynyt huolella myrkkyihin ja rikoksen tutkijoiden menetelmiin. Kummassakin kirjassa pidän myös siitä, että aikakauden monikielisyys ja erilaiset etniset ryhmät ovat näkyvästi läsnä. Puhutaan ruotsia ja asioidaan venäläisten ja juutalaisten liikkeissä.

Kirjavuori ei edelleenkään ole muuttumassa lifestyle-blogiksi. Liitän kuitenkin loppuun yhden kesälomakuvan blogin kirjoittajan luontaisimmasta habitaatista.

Enni Mustonen: Emännöitsijä (Otava 2015)

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä - Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia (Otava 2015)

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Kylläpäs näitä menneisyyteen sijoittuvia dekkareita nyt tupsahtelee - Yön sydän on jäätä on jo kolmas lukemani tälle vuodelle. Lienee jonkinlainen uusi muoti-ilmiö.

Romaanin päähenkilö on Kalle Björk, aatelissuvun köyhtynyt jälkeläinen, joka tekee päivätyötään sisäministeriöissä ja öisin salapoliisina jahtaa roistoja Helsingin kaduilla. Kuten arvata saattaa, tapahtuu murha. Björk ja poliisit onnistuvat suurin piirtein selvittämään sen, mutta tarina jää kutkuttavasti kesken. Tämä onkin sarjan ensimmäinen osa. Dekkaritarinan rinnalla kulkee useampia Björkin henkilökohtaiseen elämään liittyviä juonia. Niillekin sopii odottaa jatkoa.

Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuvuosiin. Itsenäinen Suomi on vasta taaperoiässä, ja monenlaiset uhkat leijuvat sen yllä. Neuvostoliittoa ei vielä ole, vaan naapurissa Venäjällä on meneillään sisällissota. On kovin epävarmaa, kuka lopulta kerää vallankumouksen hedelmät. Osa suomalaisistakin näkee hetkensä koittaneen ja lähtee Karjalan laulumaille vapauttamaan veljeskansoja, jotka eivät tosin itse ole järin innoissaan suunnitelmista liittää kyseiset alueet nuoreen Suomen valtakuntaan. Näiden miesten joukossa on jääkäriajan ja sisällissodan raaistamia miehiä, joille rauhaisa siviilielämä ei enää tahdo riittää.

Kalle Björk ei osallistunut vuoden 1918 sotatoimiin vaan makasi espanjantaudin kourissa kaukana vieraalla maalla. Muutenkin hän kokee nationalistisen uhon vieraaksi itselleen. Kuten hän suutuksissaan tokaisee heimoaatteesta innostuneelle pikkuveljelleen, hän mieluummin elää kuin kuolee aatteidensa puolesta. Björk onkin sormenpäitään myöten herrasmies ja humanisti. Hän nauttii kaikenlaisista kauniista asioista, kuten laadukkaista vaatteista, ihovoiteista ja hyvästä ruoasta. Toisaalta hän on laajasti lukenut, lähes tohtori historian alalla. Kirjallisuus, musiikki ja muu korkeakulttuuri ovat hänelle hengen yleellisyyttä. Hänen maailmankuvassaan myös punikin perhe ansaitsee saada oikeutta.

Onko sekin ajan merkki, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan? Minulle tulee romaanista mieleen Kjell Westön Kangastus 38, jossa siinäkin asetetaan vastakkain nationalismi ja humanismi. Kummassakaan kirjassa ei jää epäselväksi, mille puolelle kirjailija itse asettuu. Hämeen-Anttilankin poliittinen alleviivaus tuntuu hiukan kiusalliselta ja jälkiviisaalta. Kai jääkäreissä saa sentään hiukan sankaruutta nähdä?

Poliittisesta pohjavireestä huolimatta romaani on kiinnostava katsaus tärkeään Suomen historian vaiheeseen, joka usein jää dramaattisempien sotavuosien varjoon. Menneen maailman lumoakaan ei pidä aliarvioida. Tarinakin laukkaa ripeästi eteenpäin, joten lukija ei ainakaan pitkästy.

Virpi Hämeen-Anttila julkaisee romaaneja hämmentävää tahtia. Eihän tässä meinaa perässä pysyä. Vaikka romaanien kirjallinen taso vaihtelee mielestäni aika lailla, täytyy kirjailijan olla paitsi ahkera myös lahjakas, sillä hän onnistuu vaihtamaan aihetta ja tyylilajia jatkuvasti. Jo Toisen taivaan alla (2010), josta en oikeastaan pitänyt yhtään, kiinnitti huomiota kielellään, joka vaikutti aluksi pelkästään kököltä. Sitten alkoi tuntua, että kielikin kuvaa uskottavasti juurettoman puolikielisen ajatusmaailmaa. Samoin tässä dekkarissa kieli mukautuu aikakauteen, josta kirja kertoo. 20-luvun salapoliisi olisi saattanut kirjoittaa itse jotain tällaista. Hämeen-Anttila viljelee vanhanaikaisen viehättäviä lauserakenteita ja sellaisia sanoja kuin loogillinen, provokatsioni ja ruumiin avaus. Tällä kertaa hänen henkilönsä tuntuvat viihtyvään miljöössään paremmin kuin nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa, joissa he kuulostavat aivan liian muodollisilta ja vanhanaikaisilta.

Yön sydän on jäätä on mielestäni ehdottomasti Hämeen-Anttilan parhaita kirjoja. Erityismaininta vielä upeasta kannesta.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (Otava 2014)