Lundbergin merenkulkutrilogia

Ahvenanmaata ei ole ilman merenkulkua, joten merenkulun muutos tarkoittaa myös yhteiskunnan muutosta ja merenkulun kautta päästään syvälle ahvenanmaalaisuuden ytimeen. Näin väittää Ulla-Lena Lundberg, tai pikemminkin hänen alter egonsa, kulttuuriantropologi Leonora. Romaanit Leo, Suureen maailmaan ja Mitä sydän halajaa kertovat yhden suvun kohtaloiden kautta ahvenanmaalaisen merenkulun suuren tarinan 1800-luvun puolivälistä 1990-luvun lamavuosiin, jolloin autolautat ovat korvanneet purjelaivat mutta maakunnan elämäntapa on edelleen sidottu mereen. Tarkkaavainen lukija huomaa, että sukukertomuksesta puuttuu yksi sukupolvi. Sen tarina on kerrottu myöhemmin Jäässä (2012).

Luin Leon jo kesällä ja kahta muuta kirjaa olen tankannut syksyn ja talven mittaan. Moneen kertaan on ollut mielessä loistokkaita ideoita, mitä kirjoista kannattaisi kirjoittaa blogiin. Valitettavasti parhaat ajatukset ovat haihtuneet kuukausien kuluessa jonnekin mielen tavoittamattomiin kamareihin.

Nämä kolme kirjaa ovat nimittäin käsittämättömän kunnianhimoinen ja mahtipontinen yritys kuvata Ahvenanmaan historiaa ja ahvenanmaalaisten mentaliteettia. Kaksi ensimmäistä osaa ovat melko perinteisiä historiallisia romaaneja. Niiden päähenkilöitä ovat miehet - talonpojat, jotka ovat samalla laivanvarustajia, ja laivojen kapteenit, joilla on myös maatila jossakin Ahvenanmaan kylistä. On yksi nainenkin, Simonsin täti, joka naitetaan nuorena tyttönä väkisin suuren talon emännäksi mutta kohoaa sitten kylän merkkihenkilöksi.

Ensimmäisessä kirjassa, Leossa, eletään ahvenanmaalaisen talonpoikaispurjehduksen kukoistuskautta. Ahvenanmaalaisten purjealuksilla kuljetetaan kauppatavaraa kaikkialle maailmaan, ja ne tuottavat varustajilleen suuria omaisuuksia. Tosin joskus kaikki saattaa mennä meren pohjaan. Suureen maailmaan -kirjassa höyryalukset ovat jo syrjäyttämässä purjelaivat, ja uudet varustamot ovat korvanneet osuuksien myynnin pienissä talonpoikaiskylissä. Lapsia ja vaimoja kuolee sellaisiin tauteihin, jotka nykyään pystyttäisiin parantamaan, mutta elämä on silti verrattain vaurasta. Vaikka vastoinkäymisiä on näidenkin ihmisten elämässä, tarinasta puuttuu puute kurjuus korpimaan, joka usein leimaa manner-Suomen menneisyydestä kertovia romaaneja. Vaikka yhteisö on ahdas ja pahantahtoiset juorut leviävät, ahvenanmaalaisia kuvataan myös viehättävinä, eloisina ja taitavina keskustelijoina.

Mitä sydän halajaa on romaaniksi aika outo. Paikoitellen siitä tulee mieleen pikemminkin ylipitkä essee kuin romaani. Sen päähenkilö on kulttuuriantropologi Leonora, 1800-luvun mahtilaivan mukaan nimetty, joka palaa synnyinseudulleen busmannien parissa Afrikassa viettämiensä vuosien jälkeen. Hän ryhtyy tutkimaan ahvenanmaalaista yhteiskuntaa merenkulun parissa työskentelevien ihmisten kertomusten kautta. Osa kirjasta onkin ikään kuin antropologin puhtaaksi kirjoittamia haastatteluja, joissa pääsevät ääneen eri-ikäiset miehet ja naiset. Lundberg onkin onnistunut rakentamaan joukon ällistyttävän uskottavia elämänkertoja. Haastateltavat pohdiskelevat elämäänsä monelta kannalta. On helppo yhtyä heidän mietteisiinsä: niin, juuri noin se elämässä menee.

Vaikka sarjan kaksi aiempaa osaa ovat muodoltaan lähempänä perinteistä historiallista romaania, filosofinen pohdiskelu on niissäkin keskeistä. Esimerkiksi dialogia on hyvin vähän. Enemmän maalaillaan henkilöiden mielenmaisemia - näissäkin kirjoissa monen eri henkilön näkökulmasta. Kulttuurintutkijan ongelmahan on, ettei haastateltavien ajatuksia voi tutkia. Voidaan tutkia vain sitä, mitä he sanovat ajattelevansa. Romaanikirjailijalla tai romaanin lukijalla ei tällaisia rajoituksia ole, joten voimme sukeltaa suoraan monipuolisen henkilögallerian mietteisiin maailmasta ja elämästä ylipäätään ja ahvenanmaalaisuudesta erityisesti.

Mitä sydän halajaa nostaa yhden teeman ylitse muiden. Leonoran elämän hallitseva tunne on ulkopuolisuus. Hän on menettänyt varhain isänsä ja samalla elävän yhteyden synnyinseutuunsa, koska perhe muutti isän kuoleman jälkeen pois kotisaarelta. Antropologit ovat usein olleet ulkopuolisia: esimerkiksi erilaisten vähemmistöjen edustajia tai naisia jo hyvin varhaisessa vaiheessa tieteenalan historiaa. Kulttuurihan on luonnollisin ja kyseenalaistamattomin osa elämäämme - kunnes jokin toisenlainen haastaa sen. Ulkopuolinen on erityisen tietoinen kulttuurista - on luonnollista ruveta tutkimaan sitä, mikä muille kenties on itsestään selvää.

Leonora tutkii busmanneja ja ahvenanmaalaisia, mutta itse hän jää syrjään muiden ihmisten elämänmenosta. Hän elää toivottomassa etäsuhteessa amerikkalaisen professorin kanssa ja on jo liian vanha haaveilemaan perheen perustamisesta. Hän tarkkailee muiden elämää ulkopuolelta. Ulkopuolisuuden kuvaus on niin riipaisevan osuvaa, että kirjan lukeminen venyi senkin takia. Tunnekokemus meinasi olla liiankin voimakas. Olen jo itsekin sellainen nainen, joka ei ole enää aivan nuori. On helppo eläytyä sellaisen naisen kokemuksiin, jonka nuoruuden parhaat vuodet ovat lipuneet ohi elämän valtavirran ulkopuolella.

Kaikissa kolmessa romaanissa on häkellyttävän syvällisiä ja runollisia pohdintoja elämän kaikista puolista. Trilogia nousee suuremmaksi kirjallisuudeksi kuin pelkät tapahtumat antaisivat odottaa. Erilaisia teemoja kirjoissa olisi enemmän kuin järkevän mittaisessa blogikirjoituksessa pystyy käsittelemään.


Ulla-Leena Lundberg:

Leo 1989 (Leo, suom. Leena Vallisaari)
Suureen maailmaan 1991 (Stora världen, suom. Leena Vallisaari)
Mitä sydän halajaa 1995 (Allt man kan önska sig, suom. Leena Vallisaari)

Järvinen & Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen

Katriina Järvinen & Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen (Kirjapaja 2010)

Suomalaiset kulttuuriantropologit kirjoittavat hienoja kirjoja.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä tunnetaan tutkijoina. Järvinen ravisteli yhteiskunnallista keskustelua jo Laura Kolben kanssa kirjoittamallaan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -teoksella (Kirjapaja 2007). Henkilökohtainen ote jatkuu uudemmassakin kirjassa, eikä luokkakysymystäkään ole unohdettu, mutta päähuomio kohdistuu tekijöiden kokemuksiin feminismistä.

Feminismiähän kritisoidaan nykyään raivokkaasti - useimmiten vailla mitään pohjaa, ellei sellaiseksi lasketa varmaa vakaumusta, että se on kaiken turmelluksen perimmäinen syy ja miesten kurjuuden alku ja juuri. Useimmiten niin sanotut kriitikot tekevät tietämättömyydessään itsensä naurunalaisiksi.

Sen sijaan Järvinen ja Pietilä tietävät mistä puhuvat. Heidän yliopistovuotensa sijoittuvat 80-luvulle, jolloin (radikaali?)feministeillä oli vahva ote opiskelijoiden sielusta. Kumpikin kirjan kirjoittaja osallistui jossain määrin feminististen ryhmien toimintaan. Ainakin he olivat tietoisia tuolloin käydyistä keskuteluista.

Jossain vaiheessa iski epäilys. Feministien käsitys naisista ja miehistä ei osunut yksiin kirjoittajien kokemusten kanssa. Ideologiasta löytyi omat ahtaat loukkonsa. Oikeassa elämässä sukupuolten väliset suhteet eivät näytäkään taistelukentältä, ja tyydytystä voi saada idealistien paheksumasta ydinperhe-elämästäkin. Kirjassa feminismin ideologiaa ruoditaan pala palalta hyvin kriittiseen sävyyn.

Vaikka Järvinen ja Pietilä esittävät kritiikkiä feministejä kohtaan, heidän kirjansa on loppujen lopuksi varsinainen naisasiapamfletti. Tosin "vaikka" on tässä yhteydessä aika turha sana, sillä kriittisyyshän ei tarkoita välttämättä, että oltaisiin eri mieltä. Asioita vain tarkastellaan useammasta näkökulmasta.

Kirjoittajakaksikko analysoi viiltävästi naisen rooleja kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Kirjan sanoma on lapsettoman, yli 30-vuotiaan akateemisen naisen kannalta jokseenkin masentava. Järvisen ja Pietilän mukaan niin sanotuissa markkina-arvoteorioissa on pointtinsa: vanheneva akateeminen nainen on yhteiskunnassa ja etenkin parisuhdemarkkinoilla lähinnä ongelmajätettä. Synkällä tavalla hupaisassa muisteluksessa sulhoehdokas jopa pakenee pöydästä kesken teekupillisen, kun kuulee naisen olevan koulutukseltaan tohtori. Kuitenkin vallitsevassa ajattelussa juuri elämänkumppanin pitäisi olla se henkilö, joka yksin tyydyttää naisen kaikki emotionaaliset ja sosiaaliset tarpeet.

En ole niin feministi, että se olisi osa identiteettiäni. Luultavasti aika suuri osa tuttavapiiristäni osaisi asemoida Järvisen ja Pietilän paremmin feministisen keskustelun osaksi. Feminismin koulukunnista minulla on hyvin hämärä käsitys. Luultavasti kannatan kuitenkin aika monia asioita, joita feministit kannattavat. Silti en näe yksilöä ensisijaisesti sukupuolensa edustajana.

Vapaa nainen törmää todellisuuteen jää siksi hiukan irralliseksi omasta elämästäni. Toki olen myös parikymmentä vuotta nuorempi kuin kirjoittajakaksikko - siksi sukupolvikokemus on erilainen. Henkilökohtaisella tasolla kirjassa erityisen puhuttelevaa onkin jo otsikossa mainittu törmäys, siis idealismin ja todellisuuden. Vaikka feministit vastustivat avioliiton ja perheen kaltaisia instituutioita, jotenkin vain kävi niin, että lopulta he päätyivät perheenäideiksi ja tavallaan muuttuivat omiksi vanhemmikseen. Kirjan kirjoittajassa herää katkeruus: miksi ette kertoneet, ettette ole tosissanne. Että idealismi on pelkkää sanahelinää, jota on syytä esittää sopivissa tilanteissa tietyssä elämänvaiheessa. Kenties jotain jäi ymmärtämättä, koska luokkatausta ja kyky tulkita sosiaalisia koodeja oli erilainen. Jossain vaiheessa kaikilla muilla on perhe. Vain antropologi jää lapsettomaksi ongelmajätteeksi.

Tässä on jotain hyvin tuttua. Kuten jo kirjoitin, en ole ensisijaisesti feministi, en varsinkaan 80-lukulainen. Opiskeluaikojen tuttavapiirissä tavattiin kuitenkin olla kovasti idealisteja. Kannatettiin kaikkia hyviä asioita ja vastustettiin pahoja. Jossain vaiheessa taisi jäädä lausumatta ääneen, että ei oltu tosissaan. Jossain vaiheessa kaikilla muilla oli omistusasunto ja auto ja ulkomaanmatkoillakin käytiin monta kertaa vuodessa. Joku huomasi olevansa ainoa, joka edelleen sinnitteli idealistisessa elämäntavassa pyrkien tulemaan toimeen mahdollisimman vähällä - koska luonnonsuojelukin on ennen kaikkea luopumista, myös niistä ah niin avartavista ulkomaanmatkoista. Eräänlainen törmäys todellisuuteen sekin.

Hienoisesta katkeruudesta huolimatta Järvinen ja Pietilä välttävät saarnanuotin. Vapaa nainen törmää todellisuuteen on älykäs, sävykäs ja hauska kirja, joka asettaa jaettuja kokemuksia oikeille paikoilleen. Laaja-alaisessa pohdinnassa riittää pureksittavaa useammallekin päivälle.