torstai 29. tammikuuta 2015

Jan Guillou: Varkaiden markkinat

Innostuin Yläluokka-kirjan ansiosta tarttumaan jälleen kerran yhteen kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Siinä ryhmä tukholmalaisia poliiseja tutkii erikoisten omakotitalomurtojen sarjaa. Varkaat vievät uusrikkaiden asunnoista taidetta ja vuosikertaviinejä. Asukkaat ovat aina sopivasti poissa, missään ei näy murtojälkiä. Ryöstöt vaikuttavat sisäpiirintyöltä, mutta miksi superrikkaat kävisivät varkaissa? Kesän ja syksyn aikana Tukholmassa rakastutaan - ja murhataan ulkoministeri. Mukana juonen pyörteissä on myös Pahuudesta tuttuja henkilöitä.

Jan Guilloun Varkaiden markkinat on avoimesti poliittinen ja yhteiskuntakriittinen romaani. Se ei kuitenkaan vähennä tarinan vetävyyttä. Kritiikin kärki kohdistuu uusrikkaaseen liikemieseliittiin ja sen moraaliin - tai pikemminkin moraalin puutteeseen. Uusrikkailla on rahaa ja valtaa, mutta ei sen vastapainona velvollisuudentunnetta, makua tai käytöstapoja. Oman voiton maksimointiin pyritään jopa lain rajoja venyttäen. Kuinka käy, kun he joutuvat rikoksen uhreiksi? Ketä Guillou oikeastaan tarkoittaa varkailla?

Sain vuonna 2005 joululahjaksi ja olen lukenut sen siitä lähtien joka vuosi. Miksi? Eihän kirja kuitenkaan mikään maailmankirjallisuuden klassikko ole. Se on kuitenkin hyvin sujuva hyvänmielen kirja, jossa riittää hykerryttäviä käänteitä ja kiinnostavia henkilöitä. Lopussa kirkasotsaiset päähenkilöt voittavat ja pahikset nujerretaan. (Luulen, ettei juonipaljastus tule yllätyksenä Guilloun tuotannon ystäville.) Talousrikollisuus ja veronkierto jäävät kuitenkin elämään, kunnes yhteiskunnassa toisin päätetään.

Kirjassa riittää kaikenlaisia sivujuonia. On metsästysretkiä, viininmaisteluita ja rakkauskiemuroita. Aivan kaikkea en jaksa lukea joka uusintakerralla. Kun juoni on tuttu ja tietää, kuinka lopussa käy, voi keskittyä maistelemaan parhaita paloja matkan varrelta.
Mies ei eleelläkään osoittanut, että olisi valinnut jotain muuta, kehui hänen makuaan, viittasi hovimestarin luokseen, vaihtoi nopeasti ranskaksi kun huomasi sen olevan yksinkertaisempaa, pyysi yhtäkkiä anteeksi ja selitti, että madame on ruotsalainen, ja sitten he kuulostivat hetken ranskalaiselta kahvimainokselta kunnes homma oli ohi. (s. 29) 
Ponti asui niin kuin hän oli osoitteen kuultuaan kuvitellutkin, de Geersgatanilla Gärdetissä, viidennessä kerroksessa. Jo ympäristö sai hänet ajattelemaan omia vanhempiaan, hienoa muttei liian hienoa, keskiluokkaista mutta vähän ylempää keskiluokkaa, koulutusta ja tyyliä ja pettymystä tytärtä kohtaan, josta tuli vain poliisi (kunnes isä ymmärsi, että ylikomisario vastasi arvoltaan ainakin everstiluutnanttia), naisia jotka kävelyttivät pikkuruisia koiriaan ja lapsia jotka leikkivät kiltisti ja mallikkaasti. Portaikko oli marmoripinnotteinen, mutta hillittyä ruotsalaista vihreää, vaaleanruskeaa ja hiukan mustavalkoista marmoria, kuten vanhoissa lakkautetuissa mielisairaaloissa. Sopivan hienoa, pidättyväistä ja hyvän maun mukaista, ainakin ennen vanhaan. (s. 90-91)
Eihän näissä pätkissä ole mitään erityistä. Silti nautin niistä yhtä paljon jokaisella lukukerralla. Guilloumainen rönsyilevä kuvailu osuu niin maaliinsa. Lieneekö juuri rönsyilyn syytä, mutta en ole koskaan tykännyt lukea Guillouta ruotsiksi. Suomentaja osaa kieltä selvästi paremmin kuin minä.

Kuten luokkatietoiseen mielialaan virittynyt lukija huomaa, eivät hyviksetkään - joista edellä siteeratut pätkät kertovat - varsinaisesti mihinkään alaluokkaan kuulu. Hekin ovat menestyneet elämässään omalla työllään ja kotoa perityn sosiaalisen pääoman turvin. Itse asiassa he siis edustavat Kolbea mukaillakseni melko tyypillistä ruotsalaista meritokraattista yläluokkaa. Guilloun kritiikki ei kuitenkaan kohdistu siihen. Kuulu vain yläluokkaan kunhan maksat verosi, voisi olla Guilloun sanoma tiivistettynä. Ja poliisit ovat hyviksiä.


Jan Guillou: Varkaiden markkinat (Like 2004)
Alkuteos Tjuvarnas marknad (suom. Tuula Tuuva)

tiistai 27. tammikuuta 2015

Peter Nyman: Ankkalammikko

Minun olisi pitänyt syntyä suomenruotsalaiseksi. Vilkkaus ja sosiaalisuus on ainoa asia, joka on Karjalan perinnöstäni jäljellä. Pohjoispohjalaiset tuntuvat iloiseen sukuuni verrattuna kovin hitailta ja happamilta. Peter Nymanin mukaan karjalaisten lisäksi myös suomenruotsalaiset osaavat nauraa, laulaa ja höpöttää. Erään kyselyn mukaan suomenruotsalainen on sellainen henkilö, joka puhuu ruotsia ja suomea ja osaa snapsilauluja. On hauskempaa juoda ja laulaa kuin juoda ja tapella.

Todellisuudessa minulla ei ole juuri mitään suhdetta suomenruotsalaisuuteen. Pohjois-Suomessa heitä ei juuri ole, joten törmäsin tähän eksoottiseen kulttuuriin ensimmäisen kerran ollessani työssä Itä-Uudellamaalla. Tutustuin kaksikielisiin työpalavereihin, joissa kukin puhui omaa äidinkieltään, ja ihmisiin, joiden esi-isät olivat asuneet seudulla vähintään keskiajalta alkaen eikä heillä siis ollut mitään tarvetta matkustaa Helsinkiä kauemmas. Luulen, että suomenruotsalaiset pitivät pohjoissuomalaisuuttani yhtä mielenkiintoisena ja eksoottisena kuin minä heidän suomenruotsalaisuuttaan.

Peter Nymanin perhetausta on kaksikielinen, ja hänellä on juuria kaikissa kansankerroksissa. Siksi hän omasta mielestään näkee suomenruotsalaisen kulttuurin sekä sisältä että ulkoa päin. Tuloksena on napakka "ankkalammikon" opaskirja. Se antaa varsin positiivisen ja kritiikittömän kuvan Suomen ruotsinkielisestä vähemmistöstä. En tosin tiedä, miksi sitä pitäisi erityisesti kritisoida, mutta on vaikea uskoa, ettei kielivähemmistössä olisi enemmän ristiriitoja ja säröjä kuin kirja antaa ymmärtää. Suurin osa tiedoista on varsin tuttuja kouluruotsin oppitunneilta. Jotain uuttakin ajattelemisen aihetta kirja silti antoi: Suomenruotsalaisuus olisi paljon marginaalisempi ilmiö ilman Ruotsia naapurissa. Ruotsin läheisyys rikastuttaa Suomenkin ruotsinkielistä kulttuuria. Ruotsinkielinen alue on myös laajempi kuin ajattelisi, sillä se on aikanaan ulottunut niin Viipurin seudulle (!) kuin Viron rannikoillekin. Itämeren rannikot ovat olleet ruotsinkielisiä vähintään varhaiselta keskiajalta lähtien.

Kirja vahvistaa joitakin ennakkoluuloja (snapsilaulut, purjehdus), mutta se pyrkii myös torjumaan toisia. Kaikki suomenruotsalaiset eivät esimerkiksi ole rikkaita, vaan Nymanin mukaan pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta heidän varallisuutensa on samaa tasoa kuin saman alueen suomenkielisillä. Etelä-Suomi ja rannikot nyt vain ovat muutenkin vauraampaa aluetta kuin sisämaa. Minulle tuli yllätyksenä myös sosiaalidemokraattien vahva kannatus ruotsinkielisten parissa. SDP:tä äänestävät ne ruotsinkieliset, joille RKP on liian porvarillinen. Muut puolueet sen sijaan saavat vain murusia ruotsinkielisistä äänistä.

Ruotsin kielen asema on taas viime aikoina puhuttanut. Nyman ottaa asiaan kantaa varsin maltillisesti: ruotsin kieli on säilytettävä, mutta ei sen ehkä tarvitse olla pakollista kaikissa kouluissa. Itse en ole koskaan ymmärtänyt pakkoruotsikeskustelua. Mitä useampaa kieltä osaa, sen helpompaa on oppia seuraava, ja ruotsi on sitä paitsi maailman helpoin kieli. Jokaisen olisi hyvä osata edes vähän sitä kieltä, jolla tämä maa on alun perin keksitty. Onhan Suomi ollut osa Ruotsia kauemmin kun esimerkiksi Skoone, kuten Nyman toteaa. Hän harmittelee kirjassaan muutamaan otteeseen ruotsinkielisten "ghettoutumista". Se on silti ymmärrettävää, sillä jos kieli katoaa, katoaa myös kieleen perustuva kulttuuri. Tällaiset pohdinnat ovat kirjan parasta antia. Muuten se on varsin kevyt ja pinnallinen, lukemisen arvoinen silti.


Peter Nyman: Ankkalammikko (WSOY 2007)

tiistai 20. tammikuuta 2015

Laura Kolbe: Yläluokka

Luokkakeskustelu teki paluun jo muutamia vuosia sitten. Hyvinvointivaltioon liittyi unelma tasa-arvoisuudesta, mutta sekä materiaalinen että sosiaalinen pääoma periytyvät edelleen ja erot perheiden hyvinvoinnissa näyttäisivät olevan taas kasvamassa. Varsin tasa-arvoisessa Suomessakin ihaillaan naapurimaan kuninkaallisia ja muita sääty-yhteiskunnan jäänteitä, eivätkä aateliston ja muiden säätyjen perinteet ole kadonneet täältäkään, vaikka niiden lailliset etuoikeudet on lakkautettu jo lähes sata vuotta sitten. Kansa seuraa antaumuksellisesti keisarillisista tanssiaisista periytyviä linnanjuhlia, ja Downton Abbeyn kaltaiset kartanosarjat kuuluvat tv:n katselijoiden suosikkeihin. Kirjallisuudessakin yläluokka puhuttaa. Esimerkeiksi käy niin Jan Guilloun mainio Varkaiden markkinat kuin Jens Lapiduksen Stockholm noir -sarjakin.

Yhteiskunnan kerman elämä siis kiinnostaa, mutta mehevistä paljastuksista kiinnostuneille en voi Kolben kirjaa suositella. Lukija ei pääse tirkistelemään aateliskartanoiden seinien sisäpuolelle. Henkilökohtaisimmat kokemukset ovat luokkataustan merkitystä aiemminkin muun muassa teoksessa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007) pohtineen professori Kolben omia. Hänen suvussaan on sekä venäläisiä emigrantteja että torppareita, ja lukuisten yhteiskunnallisten tehtäviensä ansiosta professori on päässyt tutustumaan erilaisten eliittien elämään.

Julkisuudessa on oikeastaan kaksi tapaa suhtautua yläluokkaan. Toisaalta sitä ihaillaan ja kadehditaan - salaa. Sen elämäntyyli kiinnostaa. Toisaalta "eliittiä" paheksutaan ja vastustetaan joko luokkateorioihin tai tarkemmin jäsentymättömään herravihaan perustuen. Avoimesti siitä ei oikein sovi puhua. Ylempiä luokkia ei ole juuri uskaltauduttu tutkimaankaan. Helsingin Sanomien arvostelussakin Kolben luokka-analyysi arvioidaan vääräoppiseksi. Koska hän ei asetu vastustamaan yläluokan valtaa, hän siis selvästikin vaatii luokkajaon säilyttämistä. Mielestäni väite on ei ole perusteltavissa, etenkin jos ottaa laajemmin huomioon Kolben luokka-aiheisen tuotannon.

On totta, ettei Kolbe kauhistele yläluokkaisuutta. Hän toteaa, että se on olemassa kaikista tappoyrityksistä huolimatta. Kolben analyysi on neutraalia ja perustuu vankkaan tuntemukseen Suomen historiasta. Teos myös laajentaa käsitystä yläluokasta. Perinteisesti käsitteestä tulee mieleen aatelisto tai uudet raharikkaat. Kolben mielestä yläluokkaan on kuulunut kuitenkin myös muun muassa papisto, virkamiehistö ja akateemisesti koulutetut. Suomessa vanhaa yläluokkaa on vähän ja henkilökohtaisella lahjakkuudella on ollut mahdollista edetä yhteiskunnassa. Alipalkattuna pätkätyöläisenä on tosin vaikea hahmottaa itseään osaksi yläluokkaa tai eliittiä, vaikka akateeminen koulutus minulla onkin. Varmaan moni muukin kirjassa mainituista ryhmistä epäilee eliittiin kuulumistaan.

Puhuttelevaa on keskustelu luokka-aseman mukanaan tuomista velvollisuuksista. Etuoikeuksien vastapainona on varsinkin ennen pidetty velvollisuuksia. Etuoikeutetut on perinteisesti kasvatettu vaatimaan itseltään enemmän kuin muilta. Pitää tehdä kovasti työtä, olla reipas ja käyttäytyä aina moitteettomasti. Ihanteita on toki toteutettu vaihtelevalla menestyksellä. Vaatiiko jokin luokka nykyään itseltään velvollisuuksien täyttämistä? Vaaditaan velvollisuuksia lähinnä muille ja itselle vain oikeuksia, eikö niin. Etenkin valtaa pitävien soisi silti muistavan, että valtaan liittyy suuri vastuu.

Näyttää siltä, ettei yläluokka - tai yläluokat - ole katoamassa minnekään. Neutraali keskustelu aiheesta on tervetullutta, ja Kolben kirja on siihen arvokas lisä. Mitään viihdekirjallisuutta se ei kuitenkaan ole. Se on älyllinen mutta varsin kuivakka teos. Kannattaa se kuitenkin lukea, jos tämän päivän luokkakeskustelu kiinnostaa.

Olen huomannut, että blogin kävijämäärä on lisääntynyt, kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään. Toivottavasti uusi päivitys ei karkota kaikkia lukijoita. Toivotan samalla kaikille lukijoille mainiota alkanutta vuotta.

Lisäys: Kolbe kertoo kirjastaan radiossa.


Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus (Kirjapaja 2014)