Øyvind Strømmen: Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa

Tässäpä taas sellainen kirja, että rupeaa miettimään, kuinka vähän sitä tietääkään maailmasta tai edes niistä maista, joissa on asunut. Vai oletteko kuulleet norjalaisten äärioikeistolaisten tekemistä terrori-iskuista? Siis ennen Utøyaa. Toimittaja Øyvind Strømmenin mukaan niitä on tehty useita sekä poliittisia vastustajia että muslimeita vastaan ja muutenkin muukalaisvastaisella äärioikeistolaisuudella on maassa pitkät perinteet. Silti niitä eivät muista edes norjalaiset. Ei ihme, ettei niistä paljon puhuta. Breivikin ajatukset muslimien ja vasemmistopoliitikkojen salaliitosta, jonka tarkoitus on norjalaisen kulttuurin tuhoaminen, eivät ole hänen keksintöään vaan varsin yleisesti jaettuja äärioikeistolaisissa yhteisöissä, jotka nykyään toimivat pitkälti verkossa.

Strømmenin mukaan norjalaiset tuntevatkin huonosti omia ääriliikkeitään, minkä vuoksi he sortuvat vähättelemään niiden merkitystä. Äärioikeistolaiset ryhmittymät eivät ole koskaan menestyneet vaaleissa, mutta niiden ajatukset ovat valuneet parlamentaarista demokratiaa tukevien poliitikkojen puheisiin. Meidän pitäisi olla tarkkana, mistä oikeastaan puhutaan, jotta emme nielaisisi tarjottua syöttiä. Ihonväri tarkoittaa ihonväriä, vaikka puhuja puhuisi kulttuurista tai identiteetistä. On nimittäin tietoinen valinta, että äärioikeistolaiset käyttävät mukavammalta kalskahtavia tieteellisiä käsitteitä, joita kuulija ei ensimmmäiseksi yhdistä rotuteorioihin.

Ymmärrän hyvin huolen radikaalista islamista tai maahanmuuttajien syrjäytymisestä. Voi olla, että kaikilla heistä ei ole halua tai kykyä integroitua yhteiskuntaan. Äärioikeistolaiset salaliittoteoriat ovat kuitenkin niin hulluja, että terveen järjen pitäisi riittää niiden kumoamiseen. Mitä vasemmistopoliitikot hyötyisivät norjalaisen (tai suomalaisen) kulttuurin tuhoamisesta maahanmuuttajien avulla? Miten maahanmuuttajilla voisi olla yhdenmukaiset tavoitteet, kun he kuitenkin tulevat hyvin erilaisista taustoista ja maista? Suomessahan sitä paitsi suurimmat maahanmuuttajaryhmät ovat virolaiset ja venäläiset, Norjassa taas puolalaiset. Eipä heidän joukossaan ole paljon muslimeja. Silti julkisessa keskustelussa ei juuri kyseenalaisteta maahanmuuttajien islaminuskoisuutta. Kohtaammekin nämä salaliittoteoriat suodatetussa muodossa, jolloin ne helposti omaksutaan huomaamatta.

Strømmenin kirja kuvaa äärioikeistolaista ajatusmaailmaa, johon niin sanottu tavallinen ihminen törmää harvoin muualla. Se kertoo myös yhteiskunnasta, jossa pieni ryhmä pystyy ujuttamaan omat mielipiteensä osaksi julkista keskustelua. Se herättää miettimään laajemminkin kriittisen ajattelun merkitystä. Toisaalta esimerkiksi Tahdon2013-liike hyödynsi samaa ilmiötä omassa kampajassaan, jossa vähemmistöjen oikeuksista tehtiin koko kansan asia. Asioilla on puolensa ja puolensa.

Onko Suomessa sitten vastaavaa äärioikeistolaista toimintaa? Käsitys uusnatsista kaljaa kittaavan skinin synonyyminä ei pidä enää paikkaansa, ja onhan Suomessakin joitakin hyvin marginaalisia äärioikeistolaisia ryhmiä, jotka ovat koetelleet heikoin tuloksin suosiotaan vaaleissa. Viime aikoina poliisiakin on syytetty äärioikeistolaisen ideologian merkityksen vähättelystä muun muassa Helsingin yliopistoa vastaan suunnitellun terroriteon yhteydessä. Se voikin olla aivan viisas taktiikka, jotta kiihkoilijat eivät saisi seuraajia. Luulenpa silti, että äärioikeistolaisuus on ollut täällä pienempi ilmiö kuin Norjassa. Johtuuko ero historiasta? Norjalaisilla oli natsimiehitys ja meilläkin kokemuksemme poliittisesta terrorista. Onko menneisyydestä opittu mitään? Vai ovatko norjalaiset vain taipuvaisempia ääriajatteluun kuin maltilliset suomalaiset? Ollaan kuitenkin varovaisia.

Aihe on synkkä, mutta aina löytyy jotain hauskaakin. Tällä kertaa 12 pistettä menee suomentajalle, joka on kääntänyt norjan sanan pakkis (=pakistanilainen, vähän samaan sävyyn kuin ruotsalainen on hurri) ahtojääksi.


Øyvind Strømmen: Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa (Tammi 2013)
Alkuteos: Det mørke nettet (Cappelen Damm 2011), suom. Heikki Eskelinen

Tervo, Rauhala, Westö - viime vuoden romaanikärkeä

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava 2013)
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)
Jari Tervo: Esikoinen (WSOY 2013)

Tässä ehdottoman kattava ja objektiivinen analyysi viime vuoden kotimaisesta romaanikärjestä. Itse asiassa viime vuonna kaikki parhaat lukemani romaanit olivat kotimaisia, joten en aivan ymmärrä esimerkiksi Suomen Kuvalehden huolta suomalaisen kirjallisuuden tasosta.

Jari Tervon Esikoinen ei ole mikään mestariteos. Eniten se on ollut minulle mieleen hänen teoksistaan, mutta otan kirjan mukaan tähän päivitykseen aivan muista kuin puhtaasti taiteellisista syistä. Kun yleensä romaanien tapahtumat sijoittuvat kaukaisiin ja eksoottisiin kohteisiin, Esikoisessa liikutaan omissa lapsuuden maisemissani - tosin ajassa noin kymmenen vuotta ennen sitä hetkeä, kun minut kiikutettiin vastasyntyneenä Korkalovaaraan. Tapahtumapaikat on helppo visualisoida männyn tarkkuudella.

Tutuissa maisemissa liikutaan myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa. Ehkäpä juuri se onkin selitys sille, ettei vuoden kiistatta paras ja tärkein romaani päässyt koskaan Finlandia-ehdokkaaksi. Jos maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta, Rauhala olisi voittanut. Luultavasti Oulunsalo oli kuitenkin raadille liian etäinen tapahtumapaikka, jotta romaanin kaikkinaista merkittävyyttä olisi tajuttu.

Pohjois-Suomessa on nimittäin mahdoton elää ilman mielipidettä vanhoillis-lestadiolaisuudesta. Kaikkihan me tunnemme kyseisen herätysliikkeen jäseniä. He ovat läsnä silloinkin kun he eivät ole paikalla. He vaikuttavat yleiseen ilmapiiriin. Esimerkiksi omina kouluaikoinani oli jatkuvasti keskusteltava, millaista ohjelmaa koulun juhliin voi ottaa, jotta lestadiolaisetkin voisivat osallistua. (Tästä tulee kovasti mieleen helsinkiläisten kähinät uskonnottomien ja maahanmuuttajien kanssa.) Kaikki tietävät, että lestadiolaisperheissä on kymmenkunta lasta, koska ehkäisyä ei sallita, eivätkä liikkeen jäsenet saa katsoa televisioita. Lisäksi totena levitetään kummallisia kaupunkitarinoita - tunnetuin lienee väite, ettei lestadiolaisilla saisi olla sivusta täytettäviä pyykkikoneita, koska koneen ikkunasta saattaisi nähdä vilauksen alushousuista.

Silti lestadiolaisuus säilyy mysteerinä. Oikeasti ulkopuoliset eivät tiedä siitä juuri mitään.

Rauhalan romaani ottaa kantaa kysymyksiin, jotka ovat viime aikoina pyörineet jatkuvasti julkisessa keskustelussa. Ilmeisesti niistä keskustellaan myös herätysliikkeen sisällä. Kuinka nuoret äidit jaksavat pakkosynnytyksiä ja suurperhearkea? Mitä tapahtuu, kun he eivät enää jaksa? Mitä on armo ja armottomuus herätysliikkeessä, ja onko yksilöllä mahdollisuuksia toimia toisin?

Kirjan herättämä keskustelu on ollut valtavaa, koska se osuu ajankohtaisiin ja kuohuttaviin kysymyksiin. Luultavasti Oulun seudun kirjastossa ei koskaan nähdä vastaavia varausjonoja. Kohu syntyi myös Anna-Maija Ylimaulan Papintytöstä (1976). Huomionarvoista on, että siinä kirjassa muun muassa viitattiin nuorten tyttöjen seksuaaliseen hyväksikäyttöön lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Nythän näitäkin asioita on tullut julkisuuteen.

Yhteiskunnallisesta ajankohtaisuudesta huolimatta Taivaslaulun ihanuus perustuu koskettavaan ja sisäisesti uskottavaan tarinaan ja ihanaan kieleen. Se ei ole helppo kirja kaikessa symbolisuudessaan ja intertekstuaalisuudessaan. Toisaalta Taivaslaulu kuvaa arvostavasti lestadiolaisuuden hyviä puolia: yhteisöllisyyttä ja hoivaavaa seuraveisuuta.

Myös Kjell Westön uutukaisessa käydään ajankohtaisten yhteiskunnallisten teemojen kimppuun. Kangastus 38 kommentoi nykypäivää niin ilmiselvästi, että se on melkein noloa. Tapahtumat sijoittuvat nimessä mainittuun vuoteen ja Helsingin hienostopiireihin, jonka sielusta Euroopasta leviävät fasistiset aatteet yrittävät saada otetta. Päähenkilö on Westön romaaneille tyypilliseen tapaan periaatteessa kaikin tavoin hyvä mies, joka ei kuitenkaan oikein onnistu elämässään. Tässä kirjassa yksi syistä on kosmopoliittisuus ja humanismi, joista hän pitää kiinni, vaikka viisaampaa olisi myötäillä kovempaa linjaa edustavia ystäviä.

Westö varoittaa meitä kaikkia fasismista. Tälläkin kirjalla lienee ollut ihan konkreettista yhteiskunnallista merkitystä. Siinä kuvataan yleisurheilukilpailua, jossa juutalaiselta juoksijalta viedään vääryydellä voitto. Tapahtumalla on esikuvansa todellisuudessa. Pian kirjan ilmestymisen jälkeen järjestää seura pyysi anteeksi.

Vaikka Kangastus 38 on westömäiseen tapaan pessimistinen romaani, sillä on myös viehättävä sanoma. Fasismin vastakohta ei ole toinen ääriliike vaan lempeä humanismi. Sen puolella kannattaa pysyä. Toivottavasti onnistumismahdollisuudet ovat paremmat kuin romaanissa.

Kaikki kolme kirjaa ovat hyviä esimerkkejä siitä, että kaunokirjallisuus kuvaa todellisuutta jopa tarkemmin kuin mikään näennäisesti tosiasioihin perustuva dokumentointi.