Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Pahan kirjan ensimmäisen luvun miljöö tuntuu kovin tutulta. Ollaan yliopistolla, luentosalissa. Määrärahat ovat vähentyvät vuosi toisensa jälkeen. On ylirasittuneita opettajia. On kyllästyneitä opiskelijoita, mielenterveysongelmista kärsiviä opiskelijoita, elämänsä suunnan hukanneita opiskelijoita. Opiskelijoita, jotka eivät palauta tehtäviään ajoissa. Opiskelijoita, jotka kampanjoivat kahviautomaatin puolesta mutta joiden mielestä yliopistolaitoksen alasajoa vastustetaan parhaitenn liittymällä Facebook-ryhmään. Edellisen laman satoa mielestäni. (Toki on niitäkin, joilla kaikki asiat on kunnossa.)

Ensimmäisessä luvussa lehtori Mickel Backmanin modernistista kirjallisuutta käsittelevä luento saa karmivan käänteen. Yksi lahjakas opiskelija ilmoittaa haluavansa tutkia kirjaa, jonka olemassaolosta useimmat eivät edes tiedä ja jonka Backman itsekin haluaisi mieluummin unohtaa. 1920-luvulla kirjoitettu, suomenruotsalaista modernismia edustava runokokoelma vaikuttaa tuhonneen kaikki runoihin perehtyneet ihmiset. Ja nyt  opiskelija on saanut tietoonsa sen olemassaolon - Backman ei voi ymmärtää miten. Hän ei ainakaan aio edistää kirjan tutkimista millään tavalla. Tarinassa liikutaan sekä Backmanin muistoissa että nykyajassa lehtorin ja parin opiskelijan kokemusten kautta.

Veikkaisin, että Korkea-ahon on H.P. Lovecraftinsa lukenut. Yliopiston tutkija huomaa tutkimuksissaan universumin olemuksesta jotain sellaista, mitä sekä hänen että suuren yleisön olisi parempi olla tietämättä. Pahassa kirjassa Miskatonic-yliopiston tilalla on kuitenkin Åbo Akademin kirjallisuuden oppiaine. Korkea-aho ei sorru selittämään asioista, joita ei voi sanoin kuvailla. Itse asiassa hän onnistuu sanallistamaan kuvaamaansa kauhun tunnetta varsin etevästi. Kirja on monitahoisempi kuin Lovecraftin tarinat. Se kertoo paitsi yliopistomaailmasta, myös suomenruotsalaisista kulttuuripiireistä, keski-ikäisten avioliittovaikeuksista ja suomalaisen miehen alemmuudentunnosta, joka on toki tuttu aihe myös lukuisista muista romaaneista. Naiset puolestaan ovat romaanissa vain sivuosassa. Suomenruotsalaisuutta Korkea-aho ei kuvaa suurena onnellisena perheenä vaan ahtaana ja riitojen raastamana yhteisönä. Kirjassa on huumoria, ironiaa ja osuvia havaintoja, mutta kokonaisuutena se on erittäin ahdistava.

Paha kirja on hyvä kirja, syksyn uutuusromaanien parhaimmistoa. Sitä on luettu ahkerasti myös muissa kirjablogeissa: esimerkkeinä Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Rakkaudesta kirjoihin, Morren maailma.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava 2015)
Alkuteos: Onda boken, suom. Laura Beck

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

Kirjailija on löytänyt maailmasta virheen. 1930-luvulla Ruotsissa ja muuallakin Euroopassa oli rotuteorioita ja luokkaristiriitoja. Kaikkihan me tiedämme, mihin sellainen johti. Naisia aliarvioitiin, ja tieteen etiikassakin oli sanomista nykyisiin käytäntöihin verratuna. Yliopistoinstituutio oli vain yläluokan keino pönkittää asemaansa. Mutta onko tästä kaikesta pitänyt kirjoittaa romaani? Onko tietokirjamarkkinoilla jo turhan ahdasta? Kirjan käsittelemät asiathan ovat jo vallan hyvin tiedossa. Jos haluaa kirjoittaa politiittisen pamfletin, kirjoittaisi sitten sellaisen eikä rikosromaania.

Kirjan päähenkilöt ovat taustaltaan yläluokkainen ja töykeä komisario Hell ja hänen apulaisekseen valitsemansa poliisisisar Maria Gustavsson, joka puolestaan kuuluu työväenluokkaan ja on joutunut perheen köyhyyden vuoksi jättämään sairaanhoitajaopinnot kesken. Naisen ottaminen mukaan murhatutkimukseen järkyttää kaikkia. Maria kokee alemmuudentuntoa, ja myös Helliä piinaavat lapsuuden möröt. Yhdessä he tutkivat lääkärin raakaa ja omituista murhaa. Romaani kuuluukin siihen pohjoismaiseen dekkarigenreen, joka pyrkii keksimään mahdollisimman inhottavia rikoksia. Poliisien lisäksi kirjassa seikkailee pahislääkäreitä ja kadotettua Berliiniä muistelevia liberaaleja älykköjä.

Romaanin maailmankuva on ahtaan mustavalkoinen. Maailma näyttäytyy taistelukenttänä sekä yhteiskuntaluokkien että sukupuolten välillä. Vain poikkeusyksilöt, kuten kirjan päähenkilöt, pystyvät yhteistyöhön luokkia ja sukupuolia erottavien rajojen yli. Rotuhygieniaa ja kansallissosialistisia oppeja vastaan saarnaataan lähes joka sivulla sellaisella innolla, että melkein alkaa tehdä mieli väittää vastaan. Muistuttaa vaikka, että rotuhygienia oli vain yksi osa rationaalista, tieteeseen perustuvaa (lue: rationaalisena pidettyä, tieteellisinä pidettyihin asioihin perustuvaa) yhteiskuntasuunnittelua, jonka toinen puoli tuotti niin sanotun pohjoismaisen hyvinvointivaltion.

Poliittinen romaani on vaikea laji. Jan Guillou on ainoita tietämiäni kirjailijoita, jotka onnistuvat kirjoittamaan lennokkaasti, vaikka romaanien sisältö on yhtä poliittista kannanottoa. Anna Lihammer ei valitettavasti ole Jan Guillou. Hänellä ei ole tyyliä ja taitoa saada poliittista viestiä luontevaksi osaksi tarinaa. Teksti on pelkkää paasausta ja muistuttaa paikoin koululaisen kirjoitelmaa sekä tyyliltään että näkökulmiltaan. Esimerkki:

Professori kalpeni ja näytti tyytymättömältä. Häntä taisi ärsyttää Hellin vihjaus, että heidän laitostaan koskivat samat lait kuin muitakin paikkoja, Maria tuumi. Verrata nyt instituuttia muihin murhapaikkoihin ja heitä itseään muuhun yhteiskuntaan! Vaikkapa sellaisiin kuin Maria. Työväenluokan roskasakkiin. Ihmissaastaan.

Tätä kökköä riittää lähes koko kirjan pituudelta. Viimemetreillä kerronta itse asiassa paranee siedettäväksi, kun kirjailija uskaltaa heittäytyä tarinan varaan ja jättää paasaamisen vähemmälle. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin huono, ja se on sääli, sillä tästä aihepiiristä olisi voinut vähemmällä paatoksella saada kelvollisen romaanin ja kirjan aihehan on tärkeä. Jos ihmisarvon kunnioituksesta tingitään, kuka tahansa voidaan hakea seuraavaksi. Ihmisten jaottelu eriarvoisiin ryhmiin on kivaa vain niiden kannalta, joilla on valta päättää, kuka valitaan ja kuka jätetään ulkopuolelle. Lukijan omillekin tulkinnoille tarvittaisiin kuitenkin tilaa romaanikirjallisuudessa.


Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan (Atena 2015)
Alkuteos: Medan mörkret faller (2014), suom. Ulla Lempinen

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Jumala Dionysos ystävineen
Kuva: Wikimedia Commons

Jos pitäisi valita yksi kirja, mikä tietenkin on hyvin vaikeaa, Jumalat juhlivat öisin olisi ehkä mielestäni maailman paras kirja.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Yhdysvaltoihin. Päähenkilö on kalifornialainen Richard, joka on hieman lahjakkaampi ja syvällisempi kuin kukaan kotiympäristössään. Hän vihaa kotiseutunsa banaalia ja pinnallista elämää ja tahtoo mahdollisimman kauas pois. Niinpä hän päätyykin opiskelemaan Hampden Collegeen itärannikolle, missä täysin uusi maailma avautuu hänelle. Jo luonnonolot ovat täysin erilaiset kuin kotona Kaliforniassa, mutta niin ovat ihmisetkin. Richardin perhe ei ole erityisen varakas, joten hän opiskelee stipendien turvin, kun taas suurin osa opiskelutovereista on rikkaista perheistä.

Richard on opiskellut aiemmin hieman klassisia kieliä ja tahtoisi jatkaa opintojaan collegessa. Käy kuitenkin ilmi, että Hampdenissa klassisten kielten opiskelijat muodostavat suljetun ja elitistisen ryhmän, johon ei hyväksytä ketä tahansa. Kreikan opiskelijat eivät ole tekemisissä muiden kanssa. Ryhmästä tulee Richardille pakkomielle. Lopulta hän pystyy osoittamaan kyvykkyytensä muille opiskelijoille ja hänet hyväksytään mukaan ryhmään (rakastan tätä kohtausta!). Se tarkoittaa käytännössä kaikkien siteiden katkaisemista muuhun yhteisöön.

Hurmaavan mutta häpeilemättömän elitistisen opettajansa Julianin johdolla kreikkaa ja hiukan latinaakin opiskelevat Richardin lisäksi nerokas mutta arkielämästä vieraantunut Henry, orvot kaksoset Charles ja Camilla, homoseksuaalinen Francis ja Bunny, joka on seurueessa aika outo ilmestys. Hän ei ole lahjakas eikä sivistynyt. Hänen kotitaustansa on varakas mutta rahvaanomainen. Kukaan kirjan henkilöistä ei ole erityisen miellyttävä ihminen, mutta Bunny on inhottava, ja sen hän saa maksaa hengellään. Richardin tausta on huomattavasti vaatimattomampi kuin kenenkään muun, ja hän valehteleekin häpeämättömästi menneisyydestään. Hän haluaa kuulua joukkoon hinnalla millä hyvänsä, mitä toverit käyttävätkin mielestäni varsin häikäilemättömästi hyväkseen.

Kirjan takakansitekstin kirjoittaja syyttää päähenkilöitä itsekkyydestä. Olen aina ollut eri mieltä. Takakannen tulkinta on toki helppo tehdä - ovathan henkilöt monellakin tavalla ajattelemattomia ja sitä paitsi erinomaisen etuoikeutettuja. Heitä on helppo pitää ylimielisinä. Mielestäni heidän tekemäänsä rikokseen ei kuitenkaan johda itsekkyys vaan yleisihmillinen halu päästä selville sellaisista asioista, joita ihmisen olisi ehkä parempi olla tietämättä. Asiaa edesauttaa päähenkilöiden eristäytyminen toistensa ja pari tuhatta vuotta aiemmin eläneiden kreikkalaisten seuraan.

Päähenkilöt opiskelevat pääaineenaan klassista kreikkaa, minkä lisäksi he perehtyvät muinaisen Kreikan kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Varsinkin Henry tuntee ne paremmin kuin sen yhteiskunnan, jossa hän itse elää. Kuinka ihania keskusteluja opiskelijat käyvätkään! Opintojensa myötä he tutustuvat myös jumala Dionysokseen ja tämän kunniaksi suoritettuihin riitteihin, mikä muuttaa heidän oman elämänsäkin suunnan. Mielestäni tämä teema on käsittämättömän kiehtova: Ihmisen sisällä piilevät kaaoksen voimat sekä kiehtovat että pelottavat. Kuinka päästä eroon siitä tietoisuudesta, joka kontrolloi näiden voimien mellastusta? Ainakin itse olen niin tukahdutettu ihminen, että minun on hyvin vaikea päästää irti kenties liiallisestakin omien toimieni tarkkailusta ja arvioinnista.

Sitten tapahtuu se rikos. Kirjan loppupuoli on yhtä ahdistunutta kujanjuoksua. Kirja on kiehtova muttei mitenkään kevyttä luettavaa. Rikosta seuraa aina rangaistus, vaikkei lain koura tekijöihin asti ylettyisikään.

Muistan vieläkin ensimmäisen lukukerran. Oli talvi, olin luultavasti lukion toisella luokalla tai ehkä jo abiturientti. Jumalat juhlivat öisin löytyi silloisen kotikaupunkini kirjaston tänään palautetuista. Ahmin sen ällistyneenä ja ihastuneena. Kirja vaikutti omaan elämäänikin, sillä luultavasti se oli yksi niistä tekijöistä, joiden ansiosta uskalsin valita nykyisen urani. Tuohon asti olin ajatellut, että pitää opiskella jokin järkevä ammatti - viis siitä, mikä oikeasti kiinnostaisi. Lopulta ryhdyin kuitenkin humanistiksi vastoin lähipiirin odotuksia. Kreikkaa ja latinaakin olen yliopistossa opiskellut pitkälti tämän romaanin ansiosta, tosin vain sivuaineena.


Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (WSOY 1993)
Alkuteos The Secret History (1992), suom. Eva Siikarla

David Lodge: Mukava homma

Kuva: Steve Jurvetson / Wikimedia Commons

Suosikkiromaanieni esittely jatkuu. Vuorossa on Mukava homma, joka kertoo 1980-luvun thatcherilaisen politiikan kurittamasta brittiyliopistosta. Kirja on juuri nyt Suomessa paljon ajankohtaisempi kuin vanhempien kollegojen muistoissa akateemisen vapauden kulta-aikana esiintyvällä 80-luvulla - tai edes silloin, kun itse luin sen ensimmäisen kerran lukioikäisenä. Kirjasta tulee pelottavalla tavalla mieleen suomalainen yliopisto juuri nyt.

Aivan kuten nykyään Suomessa, kuvitteellisessa Rummidgessa yliopistojen ja myös humanististen tieteiden arvo mitataan sillä, kuinka hyvin ne pystyvät hyödyttämään elinkeinoelämää. Yliopistojen ja elinkeinoelämän välistä kuilua pyritään kuromaan umpeen "Teollisuuden vuoden varjostussuunnitelmalla". Varjostus tarkoittaa sitä, että yliopistolainen seuraa tietyn ajan teollisuusyrityksen johtajaa tämän arkisessa työssä. Tavoitteena on, että tätä kautta yliopistot saavat realistisen käsityksen siitä, millaisia tarpeita yrityksillä on. Rummidgessa hankkeesen valittu teollisuusyritys on valimo- ja konepajayritys, jonka toimitusjohtaja on Victor Wilcox. Koska nuoret ja naiset saavat tympeimmät hommat, varjoksi nimitetään Englannin kirjallisuuden lehtori Robyn Penrose, sekä teoreettisilta kannoiltaan että mielipiteiltään radikaali nuori feministi. Kirjailija kuvaa häntä näin:

Jätämme toistaiseksi Vic Wilcoxin ja siirrymme ajassa pari tuntia, tilassa muutaman kilometrin taaksepäin tavataksemme hyvin erilaisen romaanihenkilön, henkilön, joka ei itse usko romaanihenkilön käsitteeseen, mikä on aika noloa minun kannaltani. Se tahtoo sanoa (hänen lempilausahduksensa), että Robyn Penrosen, Rummidgen yliopiston Englannin kirjallisuuden v.t. lehtorin käsityksen mukaan "henkilö" on porvarillinen myytti, illuusio joka on luotu pönkittämään kapitalistista ideologiaa. Väitteensä tueksi hän viittaa tosiasiaan, että romaanin, "henkilöä" par excellence korostavan kirjallisuudenlajin, synty sattui yhteen kapitalismin kukoistuksen kanssa, kun taas klassisen romaanin moderni ja postmoderni dekonstruktio 20. vuosisadalla osui yhteen kapitalismin kriisin kanssa.

David Lodgehan on kirjallisuuden emeritusprofessori. Hänen romaaninsa kuvaakin kaiken muun lisäksi konservatiivisten tutkijoiden ja dekonstruktionistien kaltaisten postmodernien teoreetikkojen törmäystä. 1980-luvullahan niin kirjallisuudentutkimuksessa kuin muissakin humanistisissa tieteissä käsitykset olivat aika hurjia. Mielestäni katkelmat tohtori Penrosen luennoista ja muista ajatuksista ovat todella kiintoisia. Jonkinlainen käsitys tuon ajan kulttuurintutkimuksen teorioista auttaa saamaan oivalluksia siitä, mitä Lodge satirisoi. Kirjan tapahtumat ja keskustelut ymmärtää kuitenkin täysin ilman sitäkin. Ihastuinhan itsekin romaaniin ensimmäisen kerran koulutyttönä, kun mitään käsitystä tieteenharjoittamisesta ei vielä ollut.

Suomenkielisen laitoksen kansitekstin mukaan kirja on "ilkikurinen nykyromaani erilaisten maailmankatsomusten yhteentörmäyksestä". Voi sanoa, että kirja pitää minkä lupaa. Keski-ikäisen, perheellisen teollisuusmiehen ja hiukan arkitodellisuudesta irtautuneen, seksuaalisesti "täysin emansipoituneen" kirjallisuudentutkijan ei ole helppo löytää yhteistä säveltä. Robynia se ei tunnu edes kiinnostavan. Hänelle varjostus on vain ikävä työtehtävä, joka on kuitenkin pakko hoitaa. Sen sijaan Vic huomaa pian odottavansa Robynin kohtaamista. Avioliitto on väljähtänyt, eikä kotona ole muutenkaan helppoa. Kirjan hauskuus syntyy pitkälti konflikteista, joita henkilöiden erilaiset näkökulmat aiheuttavat.

Viime aikoina Suomessa on keskustelu paljon toisistaan eriytyneistä "kuplista", joissa elävien ihmisten on vaikea ymmärtää toisiaan. Mukava homma on tässäkin mielessä ajankohtainen kirja. Kupla-ajattelussa ei ole mitään uutta. Mukava homma kuvaa sitä erityisen hienolla tavalla.

Lodge olisi voinut tyytyä irvailemaan tiedepolitiikan älyttömyyksille. Hän menee kuitenkin pitemmälle. Eihän varjostus aivan sillä tavalla onnistukaan, kuin sen suunnitelleet poliitikot olisivat toivoneet. Se kuitenkin tuottaa tulosta. Teollisuuspomo ja kirjallisuudentutkija oppivat ymmärtämään toistensa maailmoja. Ennen varjostusta työläiset ovat olleet Robynille vain sorrettuja proletaareja ja johtajat riistäjiä. Kun varjostus on jatkunut jonkin aikaa, hän kertoo miesystävälleen oivaltaneensa, että maailmassa on sellaisiakin ihmisiä, joita ei vain kiinnosta tietää, mitä mieltä Derrida tai Foucault on mistäkin kysymyksestä. Ei vaikka heillä olisi kaikki maailman mahdollisuudet opiskella. Samaan aikaan Vic alkaa nähdä arjessaan Robynin tutkimia ilmiöitä. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän saa uutta näkökulmaa ja alkaa etsiä uusia vastauksia niihin asioihin, joihin hän ei ole tyytyväinen. Kaikkien kannattaa olla vuorovaikutuksessa muidenkin kuin omaan viiteryhmään kuuluvien ihmisten kanssa, kirja opettaa.

Mukava homma käsittelee tärkeitä yhteiskunnallisia asioita, kuten tiedepolitiikka ja ihmisryhmien vieraantumista toisistaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin törkeän hauska ja viihdyttävä kirja.


David Lodge: Mukava homma (Karisto 1990)
Alkuteos: Nice work (1988), suom. Eila Salminen

Philip Teir: Talvisota

Philip Teir siteeraa esikoisromaaninsa alussa August Strindbergiä: Eivät nämä elämän pikkuasiat ole kuitenkaan merkityksettömiä, sillä elämä koostuu pikkuasioista. Sitaatti kuvaa, mistä Talvisodassa on kyse. Kirja kertoo pikkuasioista, jotka johtavat yhden avioliiton murenemiseen ja toisaalla uuden avioliiton solmimiseen.

Romaani kertoo Helsingissä asuvasta suomenruotsalaisesta Paulin perheestä. Isä Max Paul on kuusikymppinen sosiologian professori. Hän aloitti opintonsa 70-luvulla, jolloin Marx oli vielä muodissa ja sosiologia kovaa tiedettä. Hän opettaa edelleen peruskursseja ja kirjoittaa kirjaa Edvard Westermarckista, mutta romaanissa annetaan ymmärtää, että vanhan koulun sosiologina hän on ajautunut hieman syrjään alan uusista tuulahduksista. Omaa paikkaansa hän etsii evoluutiopsykologiasta, mitä kaikki kollegat eivät katso hyvällä. Taakkana on myös aikanaan kohua herättänyt seksitutkimus, jonka vuoksi häntä pidetään edelleen vain seksiprofessorina. Maxin vaimo Katriina työskentelee HUS:ssa pikkupomona. Häntä kuvataan ärsyttävän suorasukaisena ja suorastaan sosiaalisesti kömpelönä. Hän on myös taustaltaan suomenkielinen, mutta syntyperäinen helsinkiläinen - toisin kuin Max, joka vaikuttaa edelleen häpeävän pohjalaisia maalaisjuuriaan. Katriinan hahmo jää kirjassa ohuemmaksi kuin muiden perheenjäsenten.

Maxin lisäksi tarinan keskushenkilöitä ovat perheen aikuiset tyttäret Helen ja Eva. Helen työskentelee äidinkielen opettajana. Hän on naimisissa ja kahden lapsen äiti. Aviomies Christian on tylsyyteen asti kunnollisen ja hyvin kasvatetun suomenruotsalaisen miehen perikuva. Elämä on lähinnä arkea, ja välillä pitää pysähtyä miettimään, onko tämä nyt ihan oikeasti oma elämä. Sitä muutkin henkilöt kyllä miettivät. Kirjan henkilöistä Helen on kuitenkin tasapainoisin. Sen sijaan pikkusisko Eva ei ole löytänyt omaa oksaansa. Hän on opiskellut taidehistoriaa, mutta teoreettiset opinnot eivät jaksa kiinnostaa. Hetken mielijohteesta hän hakee opiskelemaan taidetta Lontooseen, missä hän tutustuu taidemaailmaan ja kapitalismikriittiseen Occupy-liikkeeseen. Eva on kaikessa juurettomuudessaan myös erittäin samaistumiskelpoinen hahmo.

Lisäksi kirjassa seikkailee Laura, nuori toimittaja, johon Max ihastuu. Laurasta ei lukija ota selvää. Miksi hän oikeastaan toimii niin kuin toimii? Katkeruudesta suuria ikäluokkia kohtaan - hän kun itse kuuluu prekariaattiin?

Jotain kirjalla ja ehkä laajemminkin suomalaisella (suomenruotsalaisella?) kirjallisuudella tuntuu olevan keski-ikäisiä ihmisiä, etenkin miehiä, vastaan. Tulee ihan mieleen Kjell Westön monet kirjat miehenä epäonnistumisesta. Voiko keski-ikäinen mies olla kirjallisuudessa jotain muuta kuin oman elämänsä ulkopuolinen, se joka ei oikein kuulu joukkoon? Toisin kuin monet Westön päähenkilöt, Max ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen miellyttävä tai myötätuntoa herättävä vaan pikemminkin jokseenkin vastuuton.

Talvisota on todella sympaattinen pikkukirja, joka ilahdutti tänä outona kesänä, kun intoa ei ole muuten riittänyt kuin työntekoon ja nukkumiseen. Pidän uskottavasta arki-ihmisyyden kuvauksesta. Kirjassa on arkisuudessaan hervottoman hauskoja pikkukuvauksia muun muassa lapsiperheen matkasta ruotsinlaivalla. Samoin akateemista mieltäni kutkuttivat pohdinnat taiteen ja sosiologian nykytilasta. Sosiologian professorin elämä vain vaikuttaa turhankin leppoisalta ollakseen uskottavaa. Oikeat professorit ovat satojen palkattomien ylityötuntien lannistamia zombeja. Maxilla taas riittää aikaa haahuiluun.

Kirjan ensimmäinen lause on siteeraamisen arvoinen: Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta.

Ilman lukuisia blogikirjoituksia olisin tuskin kirjaan tarttunut. Sen nimi tai kansikuva eivät ole erityisen kiinnostavia eivätkä oikeastaan kuvaa romaania ollenkaan. Tässä muutamia merkintöjä muista blogeista: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi.


Philip Teir: Talvisota. Avioliittoromaani (Otava 2013)
Alkuteos: Vinterkriget. En äktenskaproman. Suom. Jaana Nikula

Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa

Kuva: Kirjapaja

Miten yhdistää Raamattu ja tutkijan kriittinen asenne? Ei se aivan ongelmattomasti suju, mikäli Uuden Testamentin eksegetiikan eli raamatunselitysopin emeritusprofessori Heikki Räisäsen elämänkertaa on uskominen. Lokaa on satanut niskaan epäreiluin perustein, ja nuoren papin henkilökohtainen uskokin joutui liian kovalle koetukselle.

Takakannen otsikko "Saako kirkossa ajatella?" kuvaa omaelämänkerran problematiikkaa hyvin. Varmaan saa enemmän kuin kirjan perusteella voisi kuvitella. Oulussa seurakunnat yrittivät tarjota jäsenilleen tilaisuuden ajatella ja järjestivät agnostikkoiltoja, joissa oli tarkoitus keskustella tunnustuksessa mahdollisesti epäilyttävistä asioista. Kantelu tuomiokapituliinhan siitä kuitenkin seurasi. Luterilaisuudessa on periaatteessa ideana, että jokainen lukee Raamattua ihan itse ja vetää siitä omat johtopäätöksensä. Seuraukset pyritään kuitenkin häivyttämään näkyvistä.

Minähän olen aina inhonnut uskontunnustuksen lukemista - miten kukaan ulkopuolinen voisi luetella, mihin minä uskon? - eikä kriittinen ajattelu uskonkaan saralla ole ollut koskaan mikään ongelma. Paitsi ehkä silloin, kun lukion uskonnonopettaja ja oppikirja olivat eri mieltä keskenään - mitä siis vastata kokeessa? Vastakkainasettelu tuntuukin aluksi hiukan vieraalta.

Ilmeisesti kuitenkin aika moni teologisen tiedekunnan ja kirkon työntekijä joutuu pohtimaan tosissaan, kuinka sovittaa ajattelu yhteen opin kanssa - etenkin kun paikoin on sangen kyseenalaista, perustuuko oppi edes Raamattuun. Tilannetta voisi ehkä verrata kovasti ajankohtaiseen ydinvoimakeskusteluun. (Kyseisen keskustelun epä-älyllisyys kiehuttaa sen verran, että pari jäähdytyssauvaa tulisi tarpeeseen.) Moni niin sanottu vihreä ja luonnonsuojelija joutuu taipumaan akrobaattitemppuihin mahduttaakseen mielipiteensä oikean opin sisään, vaikka tiede ja terve järki sanoisivat ihan jotain muuta. Toiset taas saavat kääräistyä uskon ja kriittisen järjen näppärästi samaan pakettiin menettämättä kumpaakaan.

Räisäsen esille nostamia kiistakysymyksiä käsittelin jo aiemmassa kirjoituksessani. Elämänkerta valottaa Räisäsen tutkimusten syntyä, taustaa ja vastaanottoa akateemisessa maailmassa ja kirkossa. Katkelmat kollegojen kirjeistä ovat ihastuttavia. Kunpa pääsisin vielä itsekin osalliseksi älyllisestä kirjeenvaihdosta! Valitettavasti digitalisoituminen taitaa vielä sellaiset aineistot pois ulottuviltamme. Sääliksi käy tulevaisuuden elämänkertureita. Teoksen lukijalle on eduksi, jos hän tuntee Raamattunsa ja Suomen kristillistä kulttuuria. Kirjassa ei nimittäin pahemmin selitellä, keitä viidesläiset ovat (sitä Päivi Räsäsen porukkaa) tai mikä on kunkin Raamatun kirjan keskeisin sisältö.

Taistelua ja tulkintaa on eräänlainen puolustupuheenvuoro kriitikkoja vastaan, mikä tekee siitä paikoin hiukan raskasta luettavaa. Lukija ei voi täysin välttyä mielikuvalta, että Räisänen on kaikesta leppoisuudestaan huolimatta ainakin vähän nauttinut aikaansaamastaan hälystä. Myös tutkimuksen saama ylistys on selvästi mieluista, mutta erinomaista tutkimustahan se onkin. Yliopistomaailman ulkopuoliset elämänvaiheet jäävät kirjassa taustalle.

Räisäsen muut kirjat ovat paljon jännempiä kuin tämä uutukainen. Sisällöltään varsin kuivakkaaksi opukseksi se on silti yllättävän koukuttava.


Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa - raamatuntutkijan tarina (Kirjapaja 2014)

Jean Webster: Patty korkeakoulussa

St.Ursula-koulun tytöt oli lapsuuden ehdottomia suosikkikirjojani. Se kertoi parempien perheiden tytärten sisäoppilaitoksesta 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Siinä seikkaili muun muassa ilkikurinen Patty Wyatt, ja kun löysin antikvariaatista saman kirjailijan Patty korkeakoulussa -nimisen teoksen, luulin sitä ikisuosikkini jatko-osaksi. Vaikka se tosiaan kuvaa Pattyn myöhempää elämää, se on itse asiassa kirjoitettu ennen St.Ursula-koulun tyttöjä (Just Patty, 1911).

Ennen taustatyötä olin oikeastaan pettynyt kirjaan. Se koostuu sarjasta anekdootteja vailla kunnollista tarinaa. St.Ursula-koulun tyttöjen Patty oli toki aina valmis kepposiin, mutta korkeakoulussa hän näyttää taantuneen vain ilkeäksi. Muissa henkilökuvauksissa syvyyttä ei ole senkään vertaa.

Ehdin jo surra myös sitä, että kirjasta oli kadonnut kokonaan feminismi. St.Ursula-koulun tytöthän on kirjoittamisajankohtaansa ja oletettuun kohdeyleisöönsä nähden ällistyttävän poliittinen kirja. Vaikka tytöille opetetaan koulussa porvarillisen siveää käytöstä, osa opettajista on aitoja naisasianaisia, ja tytöt oppivat vaatimaan oikeuksia niin naisille kuin sorretuille työläisillekin. Eihän tätä puolta osannut lapsena ajatella, mutta nyt kiinnostaisi kyllä tietää, mitä edvardiaanisen ajan yläluokkaiset teinitytöt mahtoivat kirjan huonosti peitellystä yhteiskunnallisesta paatoksesta tuumata. Toisaalta kyseiset aatteet kuuluivat kiistatta kyseisen aikakauden henkiseen ilmastoon ja olivat ehkä jossain määrin jopa tutumpia tuon ajan ihmisille kuin nykynuorille.

Patty tovereineen on monellakin tavalla etuoikeutettu, eikä vähiten sen vuoksi, että hän saa jatkaa opintojaan korkeakoulussa. Kyseinen korkeakoulu ei tosin juurikaan muistuta nykyistä yliopistoa. Se on pikemminkin sisäoppilaitoksen jatko. Siellä opiskelee vain nuoria naisia, joiden aineyhdistelmät vaikuttavat aika hämmentävältä kokoelmalta erilaisia yleissivistäviä lukuaineita, niitä samoja, joita he pänttäsivät edellisessäkin koulussa. Vieraita saa käydä vain rajoitetusti, ja oppilaskunta valvoo, ettei kukaan jää liian monta kertaa pois jumalanpalveluksista. Tieteen tekeminen ei näytä opetukseen kuuluvan. Mahtoiko saksalainen sivistysyliopisto olla muutenkaan laajemmin tunnettu Yhdysvalloissa vielä tuolloin?

Tuskin luen kirjaa aivan heti uudestaan, mutta se ansaitsee paikkansa kirjahyllynsä klassikkoarvonsa ansiosta. Onneksi Webster kehittyi myöhemmin kirjailijana ja kirjoitti pari muutakin klassikoksi noussutta nuortenromaania. Tunnetuin lienee Setä Pitkäsääri (Daddy-Long-Legs, 1912).

Jean Webster: Patty korkeakoulussa (Otava 1961)
Alkuteos: When Patty Went to College 1903

Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa

Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa (Schildts & Söderströms 2013)
(Alkuteos Den vackraste på den svarta jorden 2013)

Onneksi en raahannut kesälomareissulle puolta laukullista kirjoja aivan turhaan. Siinä missä Vielä joskus kerromme kaiken oli ankara pettymys, muun muassa Erik Wahlströmin uusin romaani Kaunein on se jota rakastaa paljastui aivan mainioksi pikku romaaniksi.

Kuulostaako nimi tutulta? Aivan - säe Sapfon runosta. Googlailin, mitä runosta on kirjoitettu muualla, ja huomasin, että tällainen romaanikin on olemassa. Pitihän se sitten hakea lähikirjastosta ennen reissuunlähtöä. Kun kissamuumion ympärille käärityistä papyruksista löytyy katkelmia Sapfon runoista ja koptinkielisistä evankeliumeista, olisi pedattu lähtökohdat jopa Da Vinci -koodin tyyliselle hölynpölylle. Tarinasta kehkeytyy kuitenkin aivan mainio, kun hiukan reppana professori Martin Green (äännetään ruotsalaisittain) saa puolilaittoman muumio-ostoksen seurauksena riesakseen niin kissaihmiset kuin samasta huippuvirasta kilpailevan kollegankin.

Googlailun perusteella vaikuttaa siltä, että kirjaa on pidetty outona ja sekavana. Päähenkilöitä on toki suhteellisen paljon. Lisäksi yksi päähenkilö näkee päiväunia Sapfosta, joten välillä tarinassa pujahdetaan 2500 vuoden takaiseen Kreikkaan. Aivan hervottoman hilpeää sekin - kukapa ei olisi joskus haaveillut rock-tähdistä tai paidattomista jalkapalloilijoista (huomaa ajankohta!), mutta että kreikkalaisesta runoilijasta! Se on melkein yhtä hassua kuin kielitieteilijä-professori pornotietokonepelin pauloissa.

Ylipäätään tykkään kovasti romaanin yliopistolaisista. Vaikka akateemisen maailman kilpailu kuvataan niin raadollisena kuin se on, tutkijat ja opiskelijat ovat juuri sellaisia suloisen höpsähtäneitä, älykkäitä ja uteliaita tyyppejä kuin parhaimillaan todellisuudessakin. Siinä vaihessa kun arkinen tutkimus alkaa maistua puulta, mikä olisikaan parempaa kuin virkistäytyminen tällaisen höpsöttelyn äärellä.

Papyrusten tutkimuksesta en tiedä paljon mitään, ja kreikan tuntemuskin on kovasti ruosteessa, mutta sinänsä kirjassa esitetyt asiat vaikuttavat varsin uskottavilta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisen prosessin päätteeksi Wahlström on päätynyt kirjoittamaan tällaisesta aiheesta.

Romaanissa sangen monenlaiset ainekset yhdistyvät toisiinsa. Toisaalta se muistuttaa jännäriä - tai sellaisen parodiaa - toistaalta taas villasukanlämpöistä romanssia. Romanssin parodiaa en tähän ehdota. Kyllä ne ovat aitoja tunteita. Intertekstuaalisuutta on paljon, ja jos lukija ei tunne yhtään antiikin kirjallisuutta tai mytologiaa, tarinan seuraaminen voi olla vaikeaa - viittauksia kun ei pahemmin selitellä. On ovela ratkaisu ujuttaa Runoilijatar tarinaan yhden henkilön sepittämänä eräänlaisena fan fictionina. Kuten aiemmin kirjoitin, kun mitään ei tiedetä, voidaan kuvitella mitä vain.

Wahlström on suomenruotsalainen kirjailija, mutta Suomen kanssa kirjalla ei ole mitään tekemistä lukuun ottamatta yhtä Topelius-sitaattia, mikä sekin on toki alun perin kirjoitettu ruotsin kielellä. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Ruotsiin, joten mieli tekisi lukea teos pikemmin ruotsalaiseen kuin suomalaiseen kirjallisuuteen.

Suosittelen kirjaa ennen kaikkea niille, jotka jaksavat huvittua yksityiskohdista eivätkä ota osin aika surrealistisia juonenkäänteitä liian vakavasti.