Philip Teir: Talvisota

Philip Teir siteeraa esikoisromaaninsa alussa August Strindbergiä: Eivät nämä elämän pikkuasiat ole kuitenkaan merkityksettömiä, sillä elämä koostuu pikkuasioista. Sitaatti kuvaa, mistä Talvisodassa on kyse. Kirja kertoo pikkuasioista, jotka johtavat yhden avioliiton murenemiseen ja toisaalla uuden avioliiton solmimiseen.

Romaani kertoo Helsingissä asuvasta suomenruotsalaisesta Paulin perheestä. Isä Max Paul on kuusikymppinen sosiologian professori. Hän aloitti opintonsa 70-luvulla, jolloin Marx oli vielä muodissa ja sosiologia kovaa tiedettä. Hän opettaa edelleen peruskursseja ja kirjoittaa kirjaa Edvard Westermarckista, mutta romaanissa annetaan ymmärtää, että vanhan koulun sosiologina hän on ajautunut hieman syrjään alan uusista tuulahduksista. Omaa paikkaansa hän etsii evoluutiopsykologiasta, mitä kaikki kollegat eivät katso hyvällä. Taakkana on myös aikanaan kohua herättänyt seksitutkimus, jonka vuoksi häntä pidetään edelleen vain seksiprofessorina. Maxin vaimo Katriina työskentelee HUS:ssa pikkupomona. Häntä kuvataan ärsyttävän suorasukaisena ja suorastaan sosiaalisesti kömpelönä. Hän on myös taustaltaan suomenkielinen, mutta syntyperäinen helsinkiläinen - toisin kuin Max, joka vaikuttaa edelleen häpeävän pohjalaisia maalaisjuuriaan. Katriinan hahmo jää kirjassa ohuemmaksi kuin muiden perheenjäsenten.

Maxin lisäksi tarinan keskushenkilöitä ovat perheen aikuiset tyttäret Helen ja Eva. Helen työskentelee äidinkielen opettajana. Hän on naimisissa ja kahden lapsen äiti. Aviomies Christian on tylsyyteen asti kunnollisen ja hyvin kasvatetun suomenruotsalaisen miehen perikuva. Elämä on lähinnä arkea, ja välillä pitää pysähtyä miettimään, onko tämä nyt ihan oikeasti oma elämä. Sitä muutkin henkilöt kyllä miettivät. Kirjan henkilöistä Helen on kuitenkin tasapainoisin. Sen sijaan pikkusisko Eva ei ole löytänyt omaa oksaansa. Hän on opiskellut taidehistoriaa, mutta teoreettiset opinnot eivät jaksa kiinnostaa. Hetken mielijohteesta hän hakee opiskelemaan taidetta Lontooseen, missä hän tutustuu taidemaailmaan ja kapitalismikriittiseen Occupy-liikkeeseen. Eva on kaikessa juurettomuudessaan myös erittäin samaistumiskelpoinen hahmo.

Lisäksi kirjassa seikkailee Laura, nuori toimittaja, johon Max ihastuu. Laurasta ei lukija ota selvää. Miksi hän oikeastaan toimii niin kuin toimii? Katkeruudesta suuria ikäluokkia kohtaan - hän kun itse kuuluu prekariaattiin?

Jotain kirjalla ja ehkä laajemminkin suomalaisella (suomenruotsalaisella?) kirjallisuudella tuntuu olevan keski-ikäisiä ihmisiä, etenkin miehiä, vastaan. Tulee ihan mieleen Kjell Westön monet kirjat miehenä epäonnistumisesta. Voiko keski-ikäinen mies olla kirjallisuudessa jotain muuta kuin oman elämänsä ulkopuolinen, se joka ei oikein kuulu joukkoon? Toisin kuin monet Westön päähenkilöt, Max ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen miellyttävä tai myötätuntoa herättävä vaan pikemminkin jokseenkin vastuuton.

Talvisota on todella sympaattinen pikkukirja, joka ilahdutti tänä outona kesänä, kun intoa ei ole muuten riittänyt kuin työntekoon ja nukkumiseen. Pidän uskottavasta arki-ihmisyyden kuvauksesta. Kirjassa on arkisuudessaan hervottoman hauskoja pikkukuvauksia muun muassa lapsiperheen matkasta ruotsinlaivalla. Samoin akateemista mieltäni kutkuttivat pohdinnat taiteen ja sosiologian nykytilasta. Sosiologian professorin elämä vain vaikuttaa turhankin leppoisalta ollakseen uskottavaa. Oikeat professorit ovat satojen palkattomien ylityötuntien lannistamia zombeja. Maxilla taas riittää aikaa haahuiluun.

Kirjan ensimmäinen lause on siteeraamisen arvoinen: Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta.

Ilman lukuisia blogikirjoituksia olisin tuskin kirjaan tarttunut. Sen nimi tai kansikuva eivät ole erityisen kiinnostavia eivätkä oikeastaan kuvaa romaania ollenkaan. Tässä muutamia merkintöjä muista blogeista: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi.


Philip Teir: Talvisota. Avioliittoromaani (Otava 2013)
Alkuteos: Vinterkriget. En äktenskaproman. Suom. Jaana Nikula

Jussi Perälä: Ikuinen säätö

Luin nuorena opiskelijana tieteellisen artikkelin, joka kertoi poikkeuksellisesta kenttätyöstä. Sen kirjoittaja oli sosiologi Jussi Perälä. Hän oli tuolloin tehnyt juuri gradun helsinkiläisistä narkomaaneista. Kenttätyön aikana haastatellut olivat muun muassa varastaneet hänen autonsa, mikä jäi tuolloin hyvin mieleen. Tein kandintyöni huumeiden viihdekäytöstä - miedommat huumeet, miedommat kenttätyökertomukset... Vaihdoin sittemmin muihin aiheisiin, kun taas Perälä jäi kentälle kymmeneksi vuodeksi ja väitteli lopulta tohtoriksi huumekaupasta. Ikuisessa säädössä hän avaa kansantajuisesti väitöstutkimuksensa tuloksia.

Varsinkin aikaisemmin huumekeskustelua hallitsi yksi narratiivi. Nykyään aiheesta voidaan ehkä keskustella vähän monipuolisemmin, mutta yleensä näkökulma on aina jonkun muun: poliisin, valistusjärjestöjen, tutkijoiden. Perälän kirjan suuri ansio on, että siinä ääneen pääsevät myös huumekauppiaat, joiden mielipiteitä ei muuten julkisuudessa kuulu. Huumemarkkinoiden todellisuus yllättää - unohda kaikki elokuvissa näkemäsi, tutkija käskee. Hänen mukaansa Suomen huumekauppa on pikkurikollisten surkuhupaisaa säätämistä, josta kukaan ei hyödy tai rikastu. Huumekauppias on surullisen hahmon ritari, joka jää aina lopulta kiinni ja jonka syrjäytymisen viimeistelee vankila ja vahingonkorvausvaatimukset.

Ensimmäisissä luvuissa esitellään päähenkilöt ja tutustutaan heidän arkipäiväänsä. Paljastuu, että huumekauppaakin säätelevät monenlaiset käytännöt ja säännöt. Aineita ei aina myydä rahaa vastaan, vaan maksuksi kelpaavat myös palvelukset. Toisaalta diilerit lahjoittavat aineita kavereilleen. Niitä myös katoaa, ja joskus sekä myyjä että asiakas ovat liian sekaisin, jotta kaupanteosta tulisi mitään. Velkojen perinnällä uhkaillaan, mutta käytännössä diilereillä ei ole juuri keinoja saada omiaan takaisin, koska väkivalta vain houkuttelisi virkavallan paikalle. Asiakkaille ei voi myydä mitä tahansa, koska huonojen aineiden myyjä menettää asikaskuntansa ja käräytetään pahimmassa tapauksessa poliisille. Alemman tason huumekauppa ei ole hyvää bisnestä.

Lisäksi huumekaupasta joutuu vankilaan. Perälän mukaan poliisi tietää varsin hyvin Helsingin huumekauppiaat. Pienempien tekijöiden annetaan kuitenkin joskus toimia rauhassa, jotta he johdattaisivat poliisin isompien rikollisten kannoille. Yhteistyötä tehdään puolin ja toisin. Poliisin kanssa joutuu väkisinkin tekemisiin, mutta poliisi voi olla myös narkomaanin ainoa kuuntelija.

Ikuinen säätö on rakennettu kirjana taitavasti. Perälä kuvaa päähenkilöitään moniongelmaisina mutta varsin sympaattisina hahmoina. Lukija alkaa väkisinkin tuntea myötätuntoa poloista huumekauppiasta kohtaan, kun tämä ei saa koskaan nukkua rauhassa. Asiakkaita tulee käymään mitä ihmeellisimpiin aikoihin, ja koko ajan saa pelätä, milloin poliisi tulee raamit kaulassa sisään. Myötätuntoisen ironian sävyttämä kenttätyökuvaus on erittäin viihdyttävää luettavaa. Päähenkilöiden sekoiluita ei voi nauramatta seurata, vaikka huolestuneen kansalaisen silmään pistää holtittoman autoilun suuri merkitys huumekulttuurissa. Ilman huumekauppiaita teillä olisi turvallisempaa. Hauskan arkikuvauksen jälkeen seuraavat surulliset tosiasiat. Kaikille käy lopulta huonosti, eikä yhteiskunta tee mitään estääkseen huumehemmojen syrjäytymistä. Tutkimusten mukaan huumeongelmainenkin voisi elää yhteiskunnan jäsenenä. Rikollisesta elämäntavasta on kuitenkin nykytilanteessa hyvin vaikea päästä eroon. Yleensä se jatkuu huumekauppiaan lyhyen elämän loppuun asti.

Entistä useampi tutkija alkaa kallistua sille kannalle, että huumesota on hävitty ja huumeiden kriminalisointi oli aikanaan suuri virhe, joka aiheuttaa surullisia kerrannaisvaikutuksia yhteiskunnassa. Peräläkin ehdottaa varovaisesti huumeiden käytön laillistamista. Hän kuitenkin tiedostaa, että se on käytännössä poliittisesti mahdoton ajatus, koska niin sanotun  tavallisen kansalaisen käsitys huumeiden käyttäjistä ja niiden myyjistä on niin erilainen kuin tutkijalla. Ongelmakäyttäjät ovat syrjäytyneet yhteiskunnasta pysyvästi, joten heitä ei juuri kiinnosta osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Viihdekäyttäjän kiinni jäämisen riski taas on niin pieni, ettei rangaistuksen uhka oikeastaan koske heitä lainsäädännöstä huolimatta. Siispä ikuinen säätö jatkuu.

Jussi Perälä on kertonut kokemuksia kenttätyöstään Helsingin Sanomissa ja radiossa.


Jussi Perälä: Ikuinen säätö - Helsingin huumemarkkinat (Like 2013)