Edellisessä postauksessani pohdiskelin, mikä voisi olla kirja tai kirjasarja, josta itse pidän mutta muut eivät vaikuta piittaavan. Yksi sellainen voisi olla ikisuosikkini Jennings-sarja, johon tutustuin yhtenä ala-asteemme kirjaston aarteista. Koulu oli perustettu kansakouluna 1960-luvulla. Luultavasti kirjaston pääasiallinen sisältö oli hankittu samaan aikaan, eikä sitä ollut pahemmin päivitetty myöhemmin, mikä teki siitä muutaman vuosikymmenen takaisten lasten- ja nuortenkirjojen aarreaitan. Koulurakennus on sittemmin purettu - mitähän sen kirjaston aarteille on tapahtunut? Joka tapauksessa ehdin lukea Jennings-sarjan moneen kertaan ala-astevuosien aikana. Myöhemmin etsin sitä turhaan erinäisten asuinpaikkakuntien kirjastoista. Antikvariaatit pelastivat lopulta, ja niinpä minulla on nykyään kaikki suomennetut Jenningsit hyllyssäni.
Jennings-sarja kertoo nimensä mukaisesti Jenningsistä, noin kymmenvuotiaasta sisäoppilaitoksessa opiskelevasta englantilaispojasta, hänen parhaasta ystävästään Darbishirestä, muista koulun pojista sekä opettajista, joista eniten ääneen pääsevät kiihkeä Wilkins ja viisas, oppilaitaan lämpimästi ymmärtävä Carter, josta vihjataan, että hän saattaisi olla ainakin välillä myös tarinoiden kertojanääni. Wikipedian mukaan Jennings-sarjaa on aikanaan kirjoitettu peräti 25 osaa, joista 11 on suomennettu. Luulenpa, että parhaat ideat on saatu mukaan suomennoksiin, sillä mielestäni viimeisissä käännetyissä osissa kirjailijalta ei enää irtoa uusia kommelluksia samaa tahtia kuin sarjan alussa. Neljä ensimmäistä kirjaa ovat parhaita. Ne naurattavatkin takuuvarmasti alusta loppuun. Onneksi Suomessa sarjaa ei ole lähdetty sovittamaan suomalaisiin oloihin, vaan suomentaja on tyytynyt vain lisäämään lähes jokaiseen kirjaan huomautuksen, että Englannissa kouluvuosi jakautuu kolmeen lukukauteen. Päähenkilöt saavat seikkailla aidossa eteläenglantilaisessa miljöössään englantilaisine nimineen. He syövät suomalaiselle lapselle outoja ruokalajeja, opiskelevat alakoulussa latinaa ja intoilevat kriketistä. Ensimmäisen osan alussa kirjoittaja johdattelee lukijan miljööseen tavalla, joka ei ole koskaan herättänyt minussa juuri tunnistamisen kokemuksia:
Olisi ajan tuhlausta kuvata Linbury Courtin valmistavaa koulua yksityiskohtaisesti, sillä jos aiot seurata Jenningsin vaiheita hänen koulunkäyntinsä ajan, sinä varmasti muutat mielessäsi koulun ulkonäköä niin että siitä tulee sinun luokkasi, hänen pulpetistaan sinun pulpettisi [---]Ei, parhaalla tahdollanikaan en ole koskaan pystynyt samaistamaan kirjoissa kuvattua 1950-luvun englantilaista sisäoppilaitosta omaan kouluuni, pohjoissuomalaisen peruskoulun ala-asteeseen. Jenningsin ja kumppanien tavoin noin kymmenenvuotiaana en silti koskaan kokenut Linbury Courtia vieraaksi ympäristöksi. Olinhan jo tuohon ikään mennessä oppinut muista kirjoista, että muissa maissa on sisäoppilaitoksia ja että ylipäätään eri maissa elävillä ihmisillä on erilaisia tapoja ja elämismaailmoja kuin ne, joihin olin itse tottunut. Tarinoinahan Jenningsit ovat viattomia. Ne perustuvat arkielämän kommelluksiin, erityisesti lasten ja aikuisten erilaiseen tapaan nähdä maailmansa. Pojat leikkivät RAF-lentäjiä, jahtaavat rosvoja ja vakoilijoita ja haaveilevat matkoista kuuhun, jotka sitten seuraavalla vuosikymmenellä toteutuivatkin. Kirjan poikien maailma on mielikuvituksen värittämä, ja arkisetkin asiat ovat täynnä mahdollisuuksia seikkailuun. Aikuiset, kuten opettajat, eivät tätä välttämättä ymmärrä, vaan pitävät helposti poikien toilailuja aivan järjettöminä. Toisaalta poikien on joskus vaikea ymmärtää, miksi aikuiset suhtautuvat heidän viattomiin seikkailuihinsa niin huumorintajuttomasti ja miksi poikia rankaistaan samoista kolttosista, jotka koulun entisen oppilaan kenraali Merridewin tekeminä ovat opettajien mielestä vain huvittavia. Mitään pahantahtoista Jenningisin ja hänen ystäviensä seikkailuihin ei koskaan kuulu, vaan vaikeudet on vain liiallisen innon ja utelaisuuden seurausta.
Muutenkin Linbury Courtin koulu on kovin siloinen ympäristö. Pojat lienevät yhteiskunnalliselta taustaltaan lähinnnä ylempää keskiluokkaa, mutta mahdollisia yhteiskunnallisia eroja kirjoissa koskaan sivuta mitenkään. Tuskinpa ne kymmenenvuotiaita suuresti kiinnostavatkaan. Vaikka pojat välillä nujakoivat milloin mistäkin syystä, ketään ei koskaan varsinaisesti kiusasta. Kaikki päähenkilöt ovat pohjimmiltaan hyväsydämisiä. Samoin on aivan luonnollista, että jopa alle kymmenenvuotiaat lapset lähetetään pois kotoa sisäoppilaitokseen, jossa he viettävät suurimman osan vuodesta. Vain sarjan ensimmäisessä osassa podetaan koti-ikävää, mutta sitäkin vain ensimmäisen lukukauden ensimmäisenä iltana. Tosin myös näyttelijä Stephen Fry kirjoitti muistelmiensa ensimmäisessä osassa Koppavassa klopissa, ettei hänen yhteiskuntaluokassaan sisäoppilaitosta tuolloin kyseenalaistettu eivätkä lapset itsekään pitäneet sitä vahingollisena vaan olisivat päinvastoin olleet ihmeissään, elleivät heidän vanhempansa olisi heitä sinne lähettäneet. Fryn kuvaamasta sisäoppilaitoksen maailmasta Jennings-kirjat eroavat kuitenkin siinä, että niistä puuttuvat kokonaan puberteettihöyryt. Onhan Jennings kumppaneineen vielä selvästi lapsi, mutta luultavasti Buckeridge on myös halunnut kirjoittaa tietoisesti kasvattavaa ja kirkasotsaista kirjallisuutta.
Yksi Jennings-kirjojen keskeisistä hilpeyden lähteistä on kuitenkin koulumaailman ja kodin ero, usein koulun hyväksi kuvattuna. Koulussa pojat oppivat nopeasti omanlaisensa poikien ja miesten yhteisön jäseneksi. Kotiväki saa huomata, että jo yhden lukukauden jälkeen heidän lapsensa ovat muuttuneet ja puhuvat asioista, joista rakastavilla vanhemmilla ei ole aavistustakaan. Jenningsin vanhemmat saavat siitä esimakua poikansa kirjoittamasta postikortista, jonka on tarkoitus kuvata ensimmäisen koulupäivän tapahtumia:
Rakas Äiti!Tämä on tosin ensimmäinen yritys, ja herra Wilkins hyväksyi vasta seitsemännen - senkin ajan loppumisen vuoksi. Seitsemännen kortin tekstiä ei kirjailija suostu meille kertomaan. Kirjan mukaan kortin sisältö jäi kuitenkin herra ja rouva Jenningsille ikuiseksi arvoitukseksi.
Minä annoin omani herra caterille Darbsher on tuhlannut 4 ja 1/2 omastaan minun lääkärilippuni oli taskussa hän sanoi minulla on paise rutto se oli vitsi häntä sanotaan Beni Dikkeksi niin ainakin luulen. Meillä oli teellä peikon pöperöä Atkion sanoo että pöperö on hyvää ja peikko kamala ja niin minä myös. Terveisin John.
P.S. Temple on välkky, hän on lyhennys koiran pommista.
Monissa niistä lastenkirjoista, joita luen vielä aikuisena, on paremmin aikuiselle avautuva syvällisempi taso. Jennings-kirjoissa ei mielestäni kuitenkaan ole mitään sellaista. Niissä viehättää villisti laukkaava kerronta ja lämmin huumori, mielikuvitus ja arjen seikkailut.
Anthony Buckeridge: Jennings-sarja:
Jennings salapoliisina 1965 (Jennings Follows a Clue 1951, suom. Heidi Järvenpää)
Jenningsin maja 1966 (Jennings’ Little Hut 1951, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings kiipelissä 1967 (Jennings & Darbishire 1952, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings oli sitä mieltä 1967 (According to Jennings 1954, suom. Ulf Erik Qvickström)
Ystävämme Jennings 1968 (Our Friend Jennings 1955, suom. Rauha Maria Lindström)
Kiitos Jenningsin 1968 (Thanks to Jennings 1957, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin päiväkirja 1969 (Jennings’ Diary 1953, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings luonnontieteilijänä 1969 (Take Jennings for Instance 1958, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin hyvät päätökset 1970 (Trouble with Jennings 1960, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings, kukapa muu 1971 (Jennings As Usual 1959, suom. Eeva Heikkinen)
