Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Muistatko vielä Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin, jotka ratkoivat rikoksia ja yhteiskunnallisia ongelmia Karelia noir -sarjan edellisessä osassa Sinisen kuoleman kuva? Pidin itse kirjasta kovasti, joten ilahduin, kun jatko-osaa ei tarvinnutkaan odottaa kovin kauan.

Kakkososassa kiehtova 20-luku on jäänyt taakse ja kieltolakikin kituu henkitoreissaan. Tapahtumien näyttämö, Viipuri, ei silti ole juuri rauhoittunut. Poliisit tekevät jokapäiväistä työtään henkensä uhalla, sillä poliisimurhat ja muu väkivalta on arkipäivää. Ei poliisienkaan toiminta aina järin puhdasotsaista ole. Suomi on vielä hyvin kaukana oikeusvaltiosta. Tuomioistuimetkin tuomitsevat pikemminkin mielipiteiden kuin lain perusteella, ja etenkin tietyillä poliittisilla ääriliikkeillä tuntuu olevan niihin tavattoman suuri vaikutus.

Kirjan alussa on siis edetty 30-luvun alkuun. Kähönen ja Eckert eivät ole enää nuorukaisia. Kähönen on avioitunutkin ja saanut lapsia. Päähenkilöiden suhde noudattelee klassista dekkarikaavaa: Eckert on eksentrinen poikkeusyksilö, lahjakas mutta häikäilemätön, kun taas kertojanääni Kähönen on vähemmän loistokas mutta moraaliltaan perinteisempi apulainen ja ihailija. Eräiden yllättävien käänteiden vuoksi Kähönen joutuu kuitenkin pärjäämään myös ilman Eckertin kovia otteita ja neuvokkuutta. Samalla hän saa esimiehensä menneisyydestä selville asioita, joiden jälkeen oikein mikään ei enää yllätä. Menneisyys toki myös selittää nykyisyyttä ja Eckertin elämänasennetta.

Kirjassa ei oikeastaan ole varsinaista juonta, vaan se on pikemminkin vauhdikas kokoelma löyhästi toisiinsa liittyviä tapahtumia. Aluksi poliisit päätyvät tutkimaan suutarin katoamista toisen poliisipiirin alueelle. Jostain syystä paikalliset poliisit vaikuttavat kummallisen haluttomilta tarttumaan tapaukseen. Tutkinnan edetessä esiin nousee sangen vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla kaikilla on kytköksiä Lapuan liikkeeseen. Lapualaiset noudattavat aivan omaa moraaliaan Jumalan, isänmaan ja kansan nimissä. Sisukkaasti lakia puolustavat Kähönen ja Eckert huomaavat päätyvänsä liikkeen vihollislistalle siitäkin huolimatta, että kumpikin on isänmaallinen mies, vapaussodan veteraani ja Kähönen vieläpä körttipapin poika. Kirjan lopussa eletään jo talvisodan alkuvaiheita. Sodassakin poliiseilla on tärkeä tehtävänsä kotirintaman turvaamisessa.

Kerronnaltaan Veri ei vaikene tuo mieleen klassiset poikaromaanit. Tärkeitä arvoja ovat urhoollisuus, uskollisuus ja hyvän puolella taisteleminen olosuhteista riippumatta. Kuten edellisessäkin osassa, kiehtovinta on maamme historian myrskyisten vaiheiden kuvaus poliisin näkökulmasta. Poliisit ovat tarinassa ehdottomasti sankareita, taipumattomia lain puolustajia, jotka eivät epäroi vastustaa vahvempiaankaan. Kun päästään sodan alkuun, jännitys tihenee niin, ettei kirjaa voi jättää kädestä. Vaikkei Veri ei vaikene luultavasti aivan täytä hyvän romaanin muotovaatimuksia, jännityskertomuksena sitä voi suositella. Voi myös pohtia, missä määrin kirja ottaa oikeusvaltion ja demokratian puolustuspuheena kantaa nykymaailman tapahtumiin.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena 2016)
Karelia noir II

Jarkko Sipilä: Takamäki-sarja

Olen kevään ja kesän mittaan lukenut lähes putkeen Jarkko Sipilän kaikki kuusitoista Takamäki-romaania, myös kevään uutukaisen Valheen kasvot. Romaanien päähenkilöt olivat jo tuttuja Paha paha tyttö -romaanista, jossa he seikkailivat yhdessä Raidin ja komisario Janssonin kanssa. Takamäki-kirjoissa esiintyy myös komisario Ariel Kafka, joten Sipilän ja Harri Nykäsen luomat henkilöhahmot työskentelevät todellakin samalla poliisilaitoksella. Myös henkilöissä on paljon tuttua: suoraselkäinen komisario, jonka alaisina työskentelevät tarmokas ja asiallinen naispoliisi (Susisaari / Joutsamo) ja puolirenttu miespoliisi (Huusko / Suhonen).

Erojakin on. Takamäki-kirjat pyrkivät kuvaamaan polisiin työtä realistisesti, ja Raidin kaltaiset ihannoidut, sarjakuvamaiset rikollishahmot puuttuvat niistä. Rikollista näkökulmaa tapahtumissa edustaa poliisi Suhosen lapsuudenystävä Salmela, jolla menee välillä paremmin ja välillä huonommin mutta jonka elämä ei kuitenkaan vaikuta mitenkään tavoittelemisen arvoiselta. Salmela on vähän raasu, joka ajelehtii ongelmasta toiseen. Hänellä ei ole oikein varaa minkäänlaisiin ihanteisiin. Vaikka Suhosen ja Salmelan ystävyys vaikuttaa ihmeen kestävältä, siinä on välillä myös hyväksikäytön makua. Monet muutkin sarjan rikolliset ovat reppanoita, toiset taas psykopaatteja, joilta omatunto puuttuu kokonaan.

Vaikka komisario Takamäki on antanut nimensä kirjasarjalle, Suhosesta ja Joutsamosta kasvaa sarjan edetessä vähintään yhtä tärkeitä päähenkilöitä. Jännittävimmät tapahtumat kokee pitkätukkainen, nahkatakkinen Suhonen, joka tiedustelupoliisina liikkuu enemmän ammattirikollisten maailmassa kuin työpaikallaan poliisilaitoksella. Muitakin vakituisia hahmoja kirjoissa toki on. Yhteistä päähenkilöpoliiseille on työlle omistautuminen ja vankkumaton suoraselkäisyys yhteiskunnan palveluksessa. Vaikka välillä on pakko mennä vähän harmaalle alueelle, sarjan poliiseja motivoi rikollisten kiinni saaminen ja yhteiskuntarauhan turvaaminen. Vaikka päähenkilöt pysyvät puhtoisina, toisenlaisiakin poliiseja kirjoissa on. Välillä hankaluuksia aiheuttaa suojelupoliisi, välillä taas krp. Kuten muuallakin yhteiskunnassa, tehostuminen tehostuu aina vain, minkä seurauksena mahdollisuudet tehdä oikeaa työtä uhkaavat hautautua entistä syvemmälle byrokratian ja hallinnollisten uudistusten alle. Johtajat vieraantuvat kenttäpoliisien elämismaailmasta. Sekä poliisissa että muissa viranomaisissa on myös turmeltuneita yksilöitä, jotka ovat valmiita rikoksiinkin oman etunsa vuoksi.

Ensimmäinen kirja Kosketuslaukaus on ilmestynyt vuonna 2001. Sarjan tapahtumat etenevät tähän päivään reaaliajassa. Kirjoissa kommentoidaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia. Ne tapahtuvat selvästi ajassa ja paikassa. Hauska joskin ehkä epäoleellinen yksityiskohta on kännykkäteknologian edistyminen karvalakkimalleista kommunikaattoreihin ja nykyisiin älypuhelimiin. Myös päähenkilöt vanhenevat ja kehittyvät. Joutsamo ilmestyy sarjaan sen toisessa osassa. Tuolloin hän on feministi ja muutenkin idealisti, mutta vuosien varrella juuri hän joutuu suurimpaan ristiriitaan ihanteiden ja todellisuuden välillä. Moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat tärkeässä roolissa, ja usein ne esitetään juuri Joutsamon suulla. Takamäellä on perhe, jonka elämää lukija pääsee seuraamaan vuodesta toiseen. Sen sijaan Joutsamo ja Suhonen ovat osin työlleen omistautumisensa vuoksi jääneet yksinäisiksi, mitä he välillä kipuilevat.

Raideissa pohditaan yhteiskunnan eriarvoisuutta, varsinkin sarjassa ja elokuvassa. Takamäki-kirjoissa yhteiskunnallinen keskustelu liittyy tiukemmin poliisin työhön, rikollisuuteen ja sen ennaltaehkäisyyn, vaikkei eriarvoisuuskaan toki ole näistä teemoista irrallinen asia. On helppo kuvitella, että romaanit ovat olleet myös kirjailija Sipilälle keino purkaa rikostoimittajan työssä mielenpäälle jääneitä asioita. Yhteiskunta näyttäytyy erilaisena, kun joutuu jatkuvasti tekemisiin sen pimeän puolen kanssa. Sarjan poliisit pohtivat, onko laki ja oikeudenmukaisuus aina sama asia ja kenen puolella he lopulta ovat. Riittävätkö suhteellisen lyhyet rangaistukset kuittaamaan uhrin ja tämän omaisten kärsimyksen? Rangaistuksen ja koston teemat pysyvät koko ajan pinnalla ja saavat välillä aika rajuja muotoja. Välillä poliisit kysyvät, pitäisikö yhteiskunnan sittenkin panostaa enemmän esimerkiksi nuorisotyöhön, jolloin nuoret eivät ehkä koskaan ajautuisi rikollisille teille? Miten estää uskontoa tekosyynä käyttäviä rikollisia saamasta maahanmuuttajanuoria pauloihinsa? Pystytäänkö todistajien turvallisuus takaamaan? Estääkö poliisirikosten ehkäisy ja laillisuusvalvonta jo tavallista kenttätyötä liiaksi? Melkein joka romaanissa harmitellaan, että pre paid -liittymiä saa ostaa  ilman henkilöllisyyden todistamista, mikä mahdollistaa rikollisten anonyymin kommunikoinnin. Viimeisessä kirjassa on jo tosin oivallettu, että rikolliset keksivät keinot ja jo nyt nettipohjaiset viestitysohjelmat ovat lisänneet suosiotoon. Niitä on paljon vaikeampi seurata.

Vaikka oikeuslaitos ja vankeinhoito saavat kritiikkiä osakseen, kirjoissakin myönnetään, että jotain selvästi tehdään oikein, kun rikosten määrä kuitenkin vähenee. Sekä oikeiden että fiktiivisten polisiien turhautuminen resurssien vähäisyyteen on ymmärrettävää, mutta lisäksi on paljon ammattikuntia, jotka saavat elantonsa pelon lietsomisesta. Tuntuu vähän epäreilulta mainita, että toimittajat ovat yksi niistä. Viime aikoina tiettyjen poliisikansanedustajien ja muiden julkkispoliisien kommentit ovat herättäneet huolta, onko poliisilla äärioikeistosympatioita. Olisiko siinä aihetta seuraavaan kantaa ottavaan poliisiromaaniin? Selvästi tunteita herättävät aiheet eivät ole liian vaikeita Sipilälle.

Takamäki-kirjoissa miltei lumoavinta on silti uskottava arjen kuvaus. Varsinkin ensimmäisessä osassa kirjailija luennoi yksityiskohtaisesti teknisen tutkinnan menetelmistä. Jos olisin suunnittelemassa rikosta, opiskelisin nämä kirjat huolellisesti. Vaikka jokaisessa romaanissa tutkitaan henkirikoksia, lukijaa muistutetaan myös siitä, että henkirikoset ovat Suomessa hyvin harvinaisia. Eihän näitä romaanien kuvaamia dramaattisia tapauksiakaan mahdu kuin noin yksi vuoteen. Useammin rikospoliisia työllistävät pahoinpitelyt, itsemurhat ja kotiinsa kuolleiden kuolinsyyn selvitykset. Kirjojen arkinen realismi tuntuu todella piristävältä verrattuna moniin pohjoismaisiin dekkareihin, joiden tarkoitus tuntuu olevan mahdollisimman oudoilla ja pyöristyttävillä rikoksilla mässäily. Siksi olin pettynyt, kun uudempiin Takamäki-romaaneihinkin ilmestyi vinksahtaneita kostajia, pommiräjähdyksiä ja vanhatestamentillista hörhöilyä. Uusi Valheen kasvotkin saa pohtimaan, pitäisikö foliohattu painaa syvemmälle päähän vai heittää kokonaan menemään. Toisaalta toiseksi viimeisin Mies kuumasta on hiukan epätodennäköisiltä vaikuttavista juonenkäänteistään huolimatta mielestäni vallan mainio romaani.

Vaikka yhteiskunnan pimeään puoleen liittyvät pohdinnat tekevät kirjoista välillä suorastaan synkkiä ja ahdistavia, ne ovat myös varsin nopealukuisia ja viihdyttäviä romaaneja.


Takamäki-kirjat esittelyineen kirjailijan kotisivuilla.

Päivitys 26.7.: Lisätty linkki tuoreeseen uutiseen, joka kertoo rikosten vähentymisestä.

Harri Nykänen: Ariel

Kevään kirjailija on ollut Harri Nykänen. Luin Raidien ja muiden jatkoksi Ariel-sarjan. Sekin ehti lojua jonkin aikaa pöydällä, koska ensimmäisen osan takakannessa vihjattiin tutkittavan rikoksen mahdollisesti liittyvän terrorismiin ja sitähän on taas viime aikoina ollut oikeassakin maailmassa ihan tarpeeksi. Ariel ei kuitenkaan ollut ahdistava kirja vaan ammattimaisen takuuvarma viihdyttävä jännitysromaani, jossa helsinkiläisten huumerikollisten toilailut yhdistyvät kansainvälisen politiikan isoihin kuvioihin.

Romaanien päähenkilö on helsinkiläinen rikoskomisario Ariel Kafka. Hän on nelikymppinen poikamies, mikä on jonkinmoinen ongelma perhekeskeiselle juutalaisyhteisölle. Muutenkin hän kokee yhteisön paineet ahdistavina. Pienessä yhteisössä kaikki tietevät kaikkien asiat, ja kaikkien oletetaan osallistuvan perinteisiin. Yhteisön jäsenet haaveilevat erityisesti täysjuutalaisista häistä, joita ei ole pitkään aikana ollut, joten erityisen monet uteliaat silmät seuraavat komisario Kafkan elämää. Eksoottisesta taustastaan huolimatta Kafka on varsin perinteinen puolirenttu rikosromaanin sankari, yksinäinen ratsastaja ja hieman ulkopuolinen maailman hyörinässä.

Pidin erityisen paljon sarjan kolmesta ensimmäisestä romaanista, jotka jatkavat Nykäsen romaaneissa yleisiä pohdintoja virkamiesten luotettavuudesta. Varsinkin suojelupoliisia ryöpytetään - se kun lähinnä haittaa väkivaltatoimiston työtä. Voiko poliisi luottaa muihinkaan poliiseihin? Kaksi viimeisintä romaania ovat lähempänä uudemman pohjoismaisen rikoskirjallisuuden tavallisia teemoja. Nekin ovat sujuvia ja jännittäviä tarinoita, mutta rikosten motiivit tuntuvat jo moneen kertaan käsitellyiltä. 

Leijonakuninkaassa kritiikki kohdistuu myös niin sanottuihin älykköihin, jotka katsovat oikeudekseen halveksia turhia julkkiksia. Rikoksen uhri on räväköistä, populistisista lausunnoistaan tunnettu entinen maailman vahvin mies. Hänen entinen vaimonsa ulkonäkönsä liian monilla kauneusleikkauksilla pilannut wannabe-malli. Kummallekin hahmolle on esikuvia lööppijulkisuudessa. Leijonakuninkaan ja ex-vaimon taustalta löytyy kuitenkin monenlaisia tragedioita, eivätkä he ehkä ole olleet niin typeriä ja pinnallisia kuin arvostelijat ovat epäilleet. Turhakin julkkis on todellinen ihminen, jolla on tunteet, Nykänen muistuttaa. Tunnetko sinäkin piston sydämessäsi?

Ariel-romaanit tuntuvat tänä keväänä ajankohtaisilta muutenkin kuin niissä sivutun kansainvälisen terrorismin vuoksi. Koko Hubaran blogikirjoitus käynnisti keskustelun kulttuurisesta appropriaatiosta suomalaisessa nykykirjallisuudessa. Onko ihonväriltään ja entisyydeltään valtaväestöön kuuluvalla kirjailijalla oikeutta käyttää hyväkseen vähemmistöjen kulttuuria niihin kuuluvien romaanihenkilöiden kautta? Ariel-romaanitkin olisi helppo nähdä kulttuuriseksi appropriaatioksi. Harri Nykänen on ihonväriltään vaalea suomalaismies, jolle Suomen pieni juutalaisvähemmistö on ollut ennen romaanisarjan kirjoittamista yhtä vieras kuin useimmille muillekin. Ariel ja hänen lähipiirinsä kuvaavat mielestäni melko karikatyyrimaista juutalaisuutta, joka ikään kuin selittelee olemassaoloaan tietämättömälle lukijalle. Tietenkään en pysty oman kokemukseni perusteella sanomaan, millaisia nämä hahmot todellisuudessa ovat suomalaisiin juutalaisiin nähden. Romaaneissa päähenkilön etnisyys ei silti ole pelkästään eksoottista pintaväriä, vaan joidenkin komisario Kafkan tutkimien juttujen lonkerot ulottuvat juutalaiseen yhteisöön sekä Suomessa että ulkomailla. Samalla Nykänen tulee vastanneeksi kysymykseen, voiko romaanin konna olla juutalainen. Onko kukaan kuitenkaan pahoittanut mieltään? Ariel-romaaneja on kuitenkin käännetty muun muassa englanniksi ja hepreaksi, ja netistä löytyy sangen positiivisia arvioita niistä. Ilmeisesti ne puhuttelevat erilaisia lukijaryhmiä.

Oneiron-kiistaa on sinänsä turha jatkaa tässä, kun en ole edes lukenut romaania. Sivuhuomautuksena haluan kuitenkin sanoa, että Lapissa syntyneenä vilkkaana itäsuomalaisena pidän myös stereotyyppista mököttävää suomalaisuutta itselleni todella vieraana kulttuuri-ilmiönä. Sen kuvaaminen romaanissa vaatisi yhtä paljon työtä ja perehtymistä kuin jonkin vähemmistöryhmän.

Ariel-sarja:

Ariel (WSOY, 2004)
Ariel ja hämähäkkinainen (WSOY, 2005)
Jumalan selän takana (WSOY, 2009)
Pyhä toimitus (Crime Time, 2011)
Leijonakuningas (Crime Time, 2013)