Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Hän katseli onnellisena ystäväänsä, joka alkoi laveasti selittää Sirkalle, kotiinsa tunkeutuneelle naiselle, kuinka korkealta ja kovaa hän pystyi kiljaisemaan, tarvittaessa myös laulamaan. Hän antoi pari taitavaa ääninäytettäkin, ja kun hän tapaili Yön kuningattaren staccatoja, älyseinä rämähti päälle kuvitellen, että keittiössä on jälleen tulipalo.

"Katsokaa nyt! Tuo seinä on menettänyt järkensä!" Irma osoitti syyttävästi näyttöä, jolla oli tähänkin pulmaan kolme ratkaisua: 1 Sammutuspeite 2 Yleinen hätänumero 112 3 Huoltoyhtiö. Nainen rypisti peitevoideltuja kasvojaan ja näytti lähinnä Lumikilta rumissa vaatteissa. 

"Haluatteko kuulla Pyhästä Hengestä?" hän sanoi sitten. Se olikin ainoa vaihtoehto, jota älyseinä ei vielä ollut keksinyt heidän aamuunsa tarjota.

Ehtoolehto-trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta (Kuolema Ehtoolehdossa 2013 ja Ehtoolehdon pakolaiset 2014) tutuksi tulleet lähes satavuotiaat rouvat Siiri, Irma, Anna-Liisa ja Margit ovat päässeet muuttamaan takaisin kotiinsa palvelutaloon. Ehtoolehdon remontti on siis valmistunut, mutta entisellään on vain kommellusten määrä. Ehtoolehdosta on tehty geronteknologian piloottihanke, jota tukee kolme ministeriötä - mutta siitä huolimatta hoitomaksut nousevat koko ajan. Palvelutalo on koneistettu niin perinpohjaisesti, ettei hoitajia, askarruttajia tai jumppareita enää tarvita. Hoidokkien lisäksi ainoat talossa näkyvät elävät olennot ovat salaperäisen uskonlahkon vapaaehtoiset saarnaajat ja rotat.

Kuten arvata saattaa, älyseinä, hoitorobotit ja 3D-tulostettu ruoka eivät pysty tyydyttämään edes perustarpeita, saati sitten sivistyneiden rouvien henkisiä tarpeita. Onneksi radiosta tulee hyvää musiikkia. Anna-Liisa uppoutuu rakkaaseen Taikavuoreensa. Siiri ja Irma ajelevat raitiovaunulla ympäri Helsingin kantakaupunkia sen arkkitehtuuria kommentoiden. Eniten raitiovaunukohtauksista saakin irti Helsinkiä tuntava lukija. Rouvat tarkkailevat uteliaina omituiseksi muuttunutta nykyaikaa. Palvelutalossa vanhusten ja teknologian välinen sota kärjistyy kuitenkin tilanteeseen, jossa päähenkilöiden on valittava puolensa.

Ehtoolehdon tuho on vieläkin överimpi kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Lindgrenin teksti laukkaa eteenpäin kuin pillastunut hirvi. Se tuntuu liikkuvan pikemminkin painajaismaiseksi muuttuneessa lähitulevaisuudessa kuin tässä ajassa. Se varoittaa yhteiskunnasta, jossa ihmisen kosketus on korvattu älylaitteilla eikä kenelläkään ole enää kirjahyllyä kotonaan. Ehtoolehdon tarina loppuu ilmeisesti tähän kirjaan, mutta ratkaisemattomia kysymyksiä jäisi vielä epilogia varten.


Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (Teos 2015)

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014)

En ole sitä koulukuntaa, jonka mukaan kirjailijan elämänvaiheita ei pitäisi ottaa huomioon hänen teoksiensa käsittelyssä. Ei liene muutenkaan salaisuus, että Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjat ovat saaneet innoituksensa Lindgrenin isän kuolemaa edeltävistä ajoista hoitokodeissa.

Hoivakoti Ehtoolehdon tomerat vanhukset saattaisivat muutenkin hengata Lindgrenin professori-isän seurassa. He eivät ole mediasta tuttuja, pienellä eläkkeellä kituuttavia, vaipoissa makaavia vanhusparkoja. Päinvastoin he ovat poikkeuksellisen hyväkuntoisia, korkeasti oppineita ja kohtalaisen varakkaitakin vanhuksia, jotka eivät suostu seuraamaan elämää passiivisesti sivusta.

Päähenkilöt ovat samat kuin Kuolema Ehtoolehdossa -romaanissakin (2013): reipas Siiri, hänen räväkkä ystävättärensä Irma, entinen äidinkielenopettaja Anna-Liisa, tämän tuore aviomies suurlähettiläs-Onni ja rakkaan miehensä dementoitumista sureva Margit. Kaikkien iät ovat 90 vuoden molemmin puolin. Ehtoolehdossa alkaa kaoottinen putkiremontti, joka ajaa vanhukset pakosalle suurlähettilään omistamaan asuntoon. Se osoittautuukin vallan kummalliseksi, mutta ei siitä sen enempää.

Vaikka valitsin tähän kirjoitukseen yhteiskunta-tunnisteen, en ole varma, onko Ehtoolehdon pakolaiset varsinaisesti yhteiskuntakriittinen romaani. Toki käy ilmi, kuinka yksityinen hoivakoti käytännössä ryövää vanhusten varat ja julkisen puolen hoitajilla on aivan liian vähän aikaa. Kritiikin kärki ei kuitenkaan suuntaudu resurssien vähäisyyteen tai muihin sellaisiin yleisesti tunnettuihin asioihin. Pikemmin kirjassa irvaillaan nykyistä suomalaista kulttuuria, joka saa ihmiset juoksemaan toistensa ohi ja marginalisoi vanhukset. Vanhusten ja nuorempien sukupolvien kohtaamisissa tulee näkyväksi, kuinka kummallisia piirteitä arkipäiväisessä kulttuurissamme onkaan. Normaaliutta edustavat valtavirtaihmisten asemesta muut marginaaliin kuuluvat, edellisessä romaanissa moottoripyöräjengiläiset, tässä puolestaan afrikkalaistaustaiset maahanmuuttajamiehet.

Vaikka kirjan vanhukset ovat nyky-Suomen kiireissä kuin vieraassa maassa (tai vieraalla planeetalla), he eivät suhtaudu siihen kielteisesti. Irma jopa hankkii tabletin:

"Ruudulle ilmestyivät pelikortit ja Irma näytti, miten kätevää oli panna pasianssia ilman pelikortteja. Siirin mielestä se oli typerää. Hän ei halunnut katsella, kun Irma seurusteli koneensa kanssa hänen kahvipöydässään."

Etenkin Siiri pyrkii keskustelemaan nuorempien kanssa, eikä häntä hätkäytä edes nuorison kummalliset vaatteet tai ronski kielenkäyttö. Elämismaailmat ovat toki hyvin erilaiset, eikä Siirille itsestään selvät käyttäytymistavat tai yleissivistys merkitse nuorille mitään. Ehkäpä Siirin vankka sivistys näkyykin juuri siinä, että hän ei tuomitse vaan kuuntelee.

Lindgren kirjoitti myös hirmuisen hauskan Sivistyksen turhan painolastin (2011), jossa hänen mielenkiintonsa hupaisia yksityiskohtia kohtaan pääsee oikeuksiinsa. Silti tämänkään kirjan lukija ei jää paitsi turhasta tiedosta, jota Lindgren välittää päähenkilöittensä suulla. Esimerkiksi siskonmakkaran etymologia:

"Tämä nimihän on virheellinen käännös, toisin sanoen ääntämismuodosta tullut mukaelma, jos sallitte epätieteellisen termin, jota käytän, jotta teidän olisi helpompi ymmärtää, mitä tarkoitan. Raakamakkara on lähtöisin Ranskasta, jossa se tunnetaan nimellä saucisse. Saksaan se on levinnyt nimellä Sausichen, se on ranskalaispohjainen germaaninen diminutiivi, joka otettiin Ruotsissa käyttöön muodossa susiskon, hieman erikoinen sana eikä ehkä teille tuttu, sillä ruotsin kielessä nimi muovautui yleisesti muotoon siskonkorv, josta meidän siskonmakkaramme on sitten osittain onomatopoeettinen käännös. Varsin mielenkiintoinen etymologinen seikkailu, vai mitä?"

Ettäs tiedätte.

Ehtoolehdon pakolaiset ei ole erityisen raskas kirja. Aloitin sen lukemisen junan lähtiessä Oulusta, ja jo ennen Seinäjokea kirja oli luettu.