Don Winslow: Kuolleiden päivät

Tulipa luettua paras romaani aikoihin. Raakalaisiin verrattuna Winslow'n varhaisempaan tuotantoon kuuluva mutta vasta hiljattain suomennettu Kuolleiden päivät on vakavampi, mutta tarina etenee sitäkin suuremmilla kierroksilla. Tässä romaanissa huumori jää vähemmälle eivätkä päähenkilöt ole liian sympaattisia, mikä tekee tarinasta uskottavamman. Pelkkänä jännitysromaanina kirjaa ei silti voi pitää, vaan Winslow'n poliittiset kannanotot tuovat mieleen yhteiskuntakriittiset pohjoismaiset dekkarit. Kertonee asiantuntemattomuudestani, mutta yhtäkkiä ei tule mieleen yhtään vertailukohtaa amerikkalaisessa rikoskirjallisuudessa.

Kirja kertoo Yhdysvaltain Väli-Amerikassa käymästä huumesodasta ja sen osapuolista 1970-luvun puolivälistä nykyaikaan. Ja osapuoliahan riittää, ja sodan rintamalinjat ovat vähintäänkin yhtä epäselvät kuin 30-vuotisessa sodassa. Periaatteessa viranomaiset taistelevat huumekartelleja vastaan katkaistakseen Yhdysvaltoihin suuntautuvan huumekaupan. Toisaalta kuitenkin yhdysvaltalaiset viranomaiset taistelevat myös kommunismin leviämistä vastaan huumekartellien tuella ja köyhät valtiot tarvitsevat niiden myöntämiä lainoja yhteiskuntien ylläpitoon. Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, huumerikolliset myyvät lisäksi aseita vallankumouksellisille sosialistiryhmille, joiden vastaista taistelua ne rahoittavat. Mukana ovat myös erinäiset korruptoituneet poliitikot, vasemmistolaiset ja oikeistolaiset sissit sekä katolisen kirkon salaiset järjestöt. Ja tietenkin maaseudun köyhä väestö, joka saa niukan elantonsa huumekasvien viljelystä. Köyhien pellot ja lapset myrkytetään yhtä lailla huumeiden kuin kommunismin vastaisen sodan nimissä.

Kirjan päähenkilö on huumepoliisi Art Keller, joka ei voi aluksi ymmärtää, mikseivät viranomaiset näytä puuttuvan millään tavalla Meksikossa toimivien huumeliigojen toimintaan. Vähitellen inhottava totuus alkaa paljastua hänelle. Hänen henkilökohtainen huumesotansa alkaa, kun hänen työtoverinsa tapetaan. Hän ei lepää, ennen kuin saa tuhottua syylliset, mutta ennen sitä myös joukko enemmän tai vähemmän viattomia sivullisia saa surmansa ja vaimonkin jätettyä hänelle seuraa pitävät öisin ainoastaan aaveet.

Muita keskeisiä henkilöitä tarinassa ovat vapautuksen teologiaan uskova urhea piispa Juan Parada, tämän ystävä, sivistynyt prostituoitu Nora Hayden, sattumalta palkkatappajaksi ajautuva lempeäsilmäinen irlantilainen Sean Callan - ja koko joukko meksikolaisia huumeparoneita perheineen. Kaikilla heillä on ristinsä kannettavanaan, ja he joutuvat kerta toisensa jälkeen pohtimaan tekojaan ja niiden seurauksia. Kaikki henkilöt, niin hyvät kuin pahatkin, ovat läpikotaisin uskottavia ja inhimillisiä  hahmoja. Vaikka sekä poliiseilla että roistoilla on yhtä lailla vainajia omallatunnollaan, todelliset roistot löytyvät lopulta yllättäviltä tahoilta.

Parasta kirjassa kuitenkin on, että rikollisuutta ei esitetä vain yksilön tekemänä valintana. Winslow selittää perusteellisesti taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia ongelmia. Sen enempää New Yorkin köyhälistöalueilla kuin Väli-Amerikan maaseudullakaan kaikilla ei ole mahdollisuuksia. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus raaistaa nuorisoa. Huumesota tarjoaa rikollisille satumaisia rikastumisen mahdollisuuksia, jotka tekevät vähistä vaihtoehdoistakin entistä vähemmän houkuttelevia. Winslow suomii Art Kellerin suulla viranomaisia, jotka ovat käyttäneet miljardeja dollareita huumeiden vastaiseen sotaan ilman, että huumeongelman perimmäisille syille on yritetty tehdä mitään. Pienviljelijöiden lapsia tappaviin myrkytyslentoihin ja huumerikollisia pullistelevien vankiloiden ylläpitoon on kyllä rahaa, mutta riippuvuuksista kärsiville ei voida hankkia edes sairausvakuutusta, jotta he pääsisivät hoitoon. Kun yksi rikollisjärjestö on saatu tuhottua, toinen ottaa välittömästi sen paikan.

Yhdysvaltain johtaman huumepolitiikan lisäksi osansa rankasta kritiikistä saa sen harjoittama kolonialismi, joka alistaa etelänaapurit halpatyöläisiksi ja estää yhteiskuntien kehittämisen tukahduttamalla kaikki vähänkin vallankumoukseen viittaavat kansanliikkeet.

Kirja on alusta loppuun inhottavaa korruptoituneen hallinnon ja silmittömän väkivallan kuvausta, mutta herkkiäkin kohtia on. Erityisesti minua liikuttaa pieni kohtaus, jossa tappajat ryntäävät yhden gansterin keittiöön, missä tämä on juuri keittämässä teetä. Uhri tajuaa hetkensä tulleen, mutta tervehdysten jälkeen toteaa tappajalle laittaneensa juuri teetä tulelle. Tappaja odottaa kunnes surmattava on saanut teensä nautittua. Kylmäverisimmätkin roistot saattavat siis kunnioittaa toisiaan ainakin vähän. Lisäksi kirjassa on sivujuonteena suloinen pikku romanssi, joka johtaa romaanin muihin tapahtumiin verrattuna yllättävän optimistiseen lopputulokseen.

Kuolleiden päivät on kaikin tavoin käsittämättömän vangitseva ja ajatuksia herättävä romaani, joka jokaisen pitäisi lukea.

Don Winslow: Kuolleiden päivät (Like, 2013)
Alkuteos The Power of the Dog (2005), suom. Ilkka Salmenpohja

Don Winslow: Raakalaiset

Ben ja Chon tekevät tuottoisaa bisnestä kasvattamalla ja myymällä marihuanaa Etelä-Kaliforniassa. Kaksikon liikeidea on tuottaa laadukasta poltettavaa jokaisen yksilöllisten mieltymysten mukaan. Benillä on yliopistoarvosana sekä kasvitieteessä että markkinoinnissa, ja lisäksi hän on idealisti, joka haluaa välttää väkivaltaa ja tarjota kaikille diilereilleen työterveyshuollon. Chon puolestaan on Afganistanissa karaistunut ammattisotilas, eikä hän jaa ystävänsä maailmanparannusaatteita. Tarinan kolmas päähenkilö on rikkaan perheen henkisesti laiminlöyty tytär O, joka ei löydä elämäänsä sisältöä kuin shoppailusta, seksistä ja pilvenpoltosta. Kolmikon ystävyys syvenee lopulta polyamorikseksi suhteikoksi, joka hämmentää konservatiivisemmin perhepolitiikkaan suhtautuvia rikolliskollegoja.

Sekä liiketoimet että rakkaus siis kukoistavat, mutta harmi kyllä Benin ja Chonin bisnes ei miellytä kilpailijoita. Ensin poikia uhkaavat paikalliset jengit, mutta todelliset vaikeudet alkavat, kun meksikolainen huumekartelli yrittää pakottaa heidät alaisuuteensa.

Rajaseudun huumekauppa on nimittäin valtavaa liiketoimintaa, jossa on mahdollista hankkia satumaisia omaisuuksia mutta myös päästä hengestään julmalla tavalla. Kartellien naiset ovat haudanneet aviomiehensä, veljensä ja poikansa - niitä lukuun ottamatta, jotka istuvat liittovaltion vankiloissa. Näistä asioistahan saamme lukea mediasta vähän väliä. Huumesodan osapuolia ovat paitsi rikollisjärjestöt, myös erinäisten kolmekirjaimisten yhdysvaltalaisvirastojen työntekijät. Mutta millä puolella lainvalvojat ovat? Huumebisnes tuottaa niin hyvin, että viranomaisten lahjominen ei ole ongelma rikollisjärjestöille. Huumerikollisten palveluksessa on poliisien lisäksi koko joukko lakimiehiä, kirjanpitäjiä ja jopa atk-asiantuntijoita. Rikollisuus elättää suuren joukon ihmisiä, mutta kun on kerran astunut pois kaidalta polulta, ei voi enää luottaa mihinkään tai kehenkään.

Raakalaiset on yksityisetsivänäkin työskennelleen Don Winslow'n läpimurtoromaani. Pilviparonit on ilmestynyt myöhemmin, mutta sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Raakalaisia. On siis makuasia, kummassa järjestyksessä kirjat haluaa lukea. Minä luin ne kronologiseessa järjestyksessä, mikä oli hyvä valinta, koska muutoin jälkimmäinen olisi varmaan jäänyt lukematta. Pilviparoneissakin on väkivaltaisia ja inhottavia kohtauksia, mutta se on ennen kaikkea viihdyttävä seikkailukertomus, jonka ahdistavuutta naseva musta huumori lieventää. Loppuratkaisu on kyllä varsin epäuskottava, mutta onhan päähenkilöt jotenkin pelastettava, jotta he ovat käytettävissä ajallisesti myöhemmässä tarinassa. Sen sijaan Raakalaiset päätyy nopeasti dystooppisiin tunnelmiin. Jossain vaiheessa on pakko lakata laskemasta, kuinka monta huumerikollista tai heidän apuriaan kirjassa on saatu hengiltä. Jääkö ketään ylipäätään henkiin? Ja täytyy selitellä itselle, että kaikki kuoliaaksi kidutetut ovat kuitenkin itse valinneet alansa ja lienevät olleet tietoisia uravalinnan riskeistä. Aivan kuin se mitään oikeuttaisi.

Maailmankuvaltaan nihilistiselle ja Afganistanissa tappamaan tottuneelle Chonille huumesodan todellisuus ei tule yllätyksenä. Sen sijaan Ben joutuu kyseenalaistamaan koko maailmankuvansa ja arvonsa. Ovatko ihmiset sittenkin pohjimmiltaan pahoja ja julmia? Sellaisen käsitys oli alkanut orastaa jo kehitysmaissa työskennellessä. Ja millainen Ben itse on? Tarvittaessa yhtä julma ja väkivaltainen kuin kaikki muutkin? Ovatko yhdysvaltaiset vai meksikolaiset huumerikolliset pahempia raakalaisia?

Kirjat kuvaavat rajaseudun huumesotaa ilmeisen autenttisesti. Tässä sodassa ei ole lopulta voittajia, minkä päähenkilötkin joutuvat karvaasti kokemaan. Winslow ei edes yritä piilottaa yhteiskunnallista kritiikkiään rivien väliin, vaan hän syyttää tilanteesta Yhdysvaltain huumepolitiikkaa. Ensin maa painosti Meksikoa lisäämään oopiumin tuotantoaan. Kun poliittiset tuulet kääntyivät, huumebisnes olisikin pitänyt lopettaa, mikä olisi jättänyt paikalliset maanviljelijät tyhjän päälle. Lopulta valtaan pääsivät keskenään taistelevat rikollisjärjestöt, jotka liittoutuivat milloin minkin viranomaisen kanssa. Huumesota on tappanut kymmeniätuhansia ihmisiä, eikä ole mitään toivoa, että tällä menolla loppuisi. Järjestäytyneiden yhteiskuntien kannalta huumesodassa ei ole mitään järkeä, koska se johtaa vain vallan luisumiseen paikallisten huumekartellien käsiin. Kritiikkiä voi esittää myös romaanikirjallisuudessa, mutta vaikuttaako se mihinkään?

Winslow kirjoittaa inhottavan taitavasti. Vaikka etenkin Chonin moraalissa on toivomisen varaa, päähenkilökolmikkoon ei voi olla kiintymättä. Heidän ahdinkonsa ja etenkin Raakalaisten toivoton maailmankuva jättää jälkeensä murheellisen ja voimattoman olon.


Don Winslow: 

Raakalaiset (Like, 2011), alkuteos Savages (2010), suom. Ilkka Salmenpohja
Pilviparonit (Like 2012), alkuteos Kings of Cool (2012), suom. Ilkka Salmenpohja