Kjell Westö: Rennot suosikit

Olenpas nyt rämpinyt monen kirjan verran miehenä elämisen rankkuudessa. Syksyn teema? Joka tapauksessa kirjastosta tarttui mukaan reilun kymmenen vuoden takainen kokoelma Kjell Westön novelleja, joiden parissa vierähti ilta jos toinenkin, sillä aivan keveimmästä päästä ne eivät olleet. Kabana (1989) jäi lopulta kokonaan kesken, kun en vain saanut sitä mistään päästä kiinni. Samoin kävi Erotuomarille (1997/2004), joka alkoi toistaa jo liian tutuksi tulleita teemoja.

Kuten Westön romaanitkin, nämä novellit kuvaavat suomenruotsalaisten miesten epäonnistumista, alemmuudentunnetta, ulkopuolisuutta ja riittämättömyyttä verrattuna muihin miehiin tai vanhempien odotuksiin. Novellien tyypillinen päähenkilö on keski-ikään ehtinyt mies, jonka elämä tuntuu valuvan sormien läpi. Opiskelut ovat jääneet muiden puuhien vuoksi, mutta eipä niissäkään ole suurta menestystä tullut. Muut porskuttavat ohi oikealta ja vasemmalta. Päähenkilöt ovat herkkiä ja epävarmoja, eivätkä he pärjää nykyajan kovassa maailmassa menestyville hahmoille, joista tyypillinen esimerkki on Merkitty-novellin uraohjus Jevgeni Hjort. He ovat eräänlaisia väliinputoajia, jotka eivät mahdu menestyvän suomenruotsalaisen stereotypiaan mutta ovat myös suomenkielisten joukossa koko ajan vaarassa saada turpiinsa väärän äidinkielen vuoksi. Ehkä kieliryhmään kohdistetut odotukset pärjäämisestä tekevät epäonnistumisesta vieläkin katkerampaa? Joka tapauksessa vastaavat ongelmat eivät vaivaa novellien naisia, jotka ovatkin enimmäkseen sivuhenkilöitä miesten ja poikien maailmassa.

Westö on kaikessa tuotannossaan asettunut syrjittyjen ja epäonnistuneiden puolelle. Epätäydellisyys tekee ihmisistä todellisia, kuten Kolmion yksi päähenkilöistä lopulta ymmärtää.

Jokainen "tahraton" ihminen unohti sisaren tai veljen likaan, pakotti toisen ihmisen vetämään keuhkot täyteen oman elämänsä paskaista ilmaa. 

Yhtäkkiä Hannes rakasti Ikaa ja Rikkiä; he olivat ihmisiä eivätkä mitään kylmiä pyhimyksiä.

Totta kai he olivat naurettavia, kaikki kolme.

Mutta he eivät kieltäneet itseään.   

Ylevää. Tarpeeksi monen tarinan jälkeen päähenkilöiden toistuva surkeudessa rypeminen alkoi kuitenkin ärsyttää melkeinpä epäoikeudenmukaisesti. Olisi tehnyt mieli tarttua kiinni ja vähän ravistella. Ei se noin vaikeaa voi olla.

Suosikkini kokoelmasta ovat edellä siteerattu Kolmio, jossa kolmen ihmisen elämä putoaa jengoiltaan yhden harkitsemattoman teon vuoksi, sekä lähiöpoikien väkivaltakulttuurista kertova Melba, Mallinen ja minä. Ne kertovat hyvin arkisista ihmisistä, mutta tarinoissa on imua.

Myös Suketus näkyy kirjoittaneen kokoelmasta.


Kjell Westö: Rennot suosikit - Kertomuksia 1989-2004 (Otava 2004)
Suom. Jaana Koistinen ja Katriina Savolainen

Philip Teir: Talvisota

Philip Teir siteeraa esikoisromaaninsa alussa August Strindbergiä: Eivät nämä elämän pikkuasiat ole kuitenkaan merkityksettömiä, sillä elämä koostuu pikkuasioista. Sitaatti kuvaa, mistä Talvisodassa on kyse. Kirja kertoo pikkuasioista, jotka johtavat yhden avioliiton murenemiseen ja toisaalla uuden avioliiton solmimiseen.

Romaani kertoo Helsingissä asuvasta suomenruotsalaisesta Paulin perheestä. Isä Max Paul on kuusikymppinen sosiologian professori. Hän aloitti opintonsa 70-luvulla, jolloin Marx oli vielä muodissa ja sosiologia kovaa tiedettä. Hän opettaa edelleen peruskursseja ja kirjoittaa kirjaa Edvard Westermarckista, mutta romaanissa annetaan ymmärtää, että vanhan koulun sosiologina hän on ajautunut hieman syrjään alan uusista tuulahduksista. Omaa paikkaansa hän etsii evoluutiopsykologiasta, mitä kaikki kollegat eivät katso hyvällä. Taakkana on myös aikanaan kohua herättänyt seksitutkimus, jonka vuoksi häntä pidetään edelleen vain seksiprofessorina. Maxin vaimo Katriina työskentelee HUS:ssa pikkupomona. Häntä kuvataan ärsyttävän suorasukaisena ja suorastaan sosiaalisesti kömpelönä. Hän on myös taustaltaan suomenkielinen, mutta syntyperäinen helsinkiläinen - toisin kuin Max, joka vaikuttaa edelleen häpeävän pohjalaisia maalaisjuuriaan. Katriinan hahmo jää kirjassa ohuemmaksi kuin muiden perheenjäsenten.

Maxin lisäksi tarinan keskushenkilöitä ovat perheen aikuiset tyttäret Helen ja Eva. Helen työskentelee äidinkielen opettajana. Hän on naimisissa ja kahden lapsen äiti. Aviomies Christian on tylsyyteen asti kunnollisen ja hyvin kasvatetun suomenruotsalaisen miehen perikuva. Elämä on lähinnä arkea, ja välillä pitää pysähtyä miettimään, onko tämä nyt ihan oikeasti oma elämä. Sitä muutkin henkilöt kyllä miettivät. Kirjan henkilöistä Helen on kuitenkin tasapainoisin. Sen sijaan pikkusisko Eva ei ole löytänyt omaa oksaansa. Hän on opiskellut taidehistoriaa, mutta teoreettiset opinnot eivät jaksa kiinnostaa. Hetken mielijohteesta hän hakee opiskelemaan taidetta Lontooseen, missä hän tutustuu taidemaailmaan ja kapitalismikriittiseen Occupy-liikkeeseen. Eva on kaikessa juurettomuudessaan myös erittäin samaistumiskelpoinen hahmo.

Lisäksi kirjassa seikkailee Laura, nuori toimittaja, johon Max ihastuu. Laurasta ei lukija ota selvää. Miksi hän oikeastaan toimii niin kuin toimii? Katkeruudesta suuria ikäluokkia kohtaan - hän kun itse kuuluu prekariaattiin?

Jotain kirjalla ja ehkä laajemminkin suomalaisella (suomenruotsalaisella?) kirjallisuudella tuntuu olevan keski-ikäisiä ihmisiä, etenkin miehiä, vastaan. Tulee ihan mieleen Kjell Westön monet kirjat miehenä epäonnistumisesta. Voiko keski-ikäinen mies olla kirjallisuudessa jotain muuta kuin oman elämänsä ulkopuolinen, se joka ei oikein kuulu joukkoon? Toisin kuin monet Westön päähenkilöt, Max ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen miellyttävä tai myötätuntoa herättävä vaan pikemminkin jokseenkin vastuuton.

Talvisota on todella sympaattinen pikkukirja, joka ilahdutti tänä outona kesänä, kun intoa ei ole muuten riittänyt kuin työntekoon ja nukkumiseen. Pidän uskottavasta arki-ihmisyyden kuvauksesta. Kirjassa on arkisuudessaan hervottoman hauskoja pikkukuvauksia muun muassa lapsiperheen matkasta ruotsinlaivalla. Samoin akateemista mieltäni kutkuttivat pohdinnat taiteen ja sosiologian nykytilasta. Sosiologian professorin elämä vain vaikuttaa turhankin leppoisalta ollakseen uskottavaa. Oikeat professorit ovat satojen palkattomien ylityötuntien lannistamia zombeja. Maxilla taas riittää aikaa haahuiluun.

Kirjan ensimmäinen lause on siteeraamisen arvoinen: Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta.

Ilman lukuisia blogikirjoituksia olisin tuskin kirjaan tarttunut. Sen nimi tai kansikuva eivät ole erityisen kiinnostavia eivätkä oikeastaan kuvaa romaania ollenkaan. Tässä muutamia merkintöjä muista blogeista: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi.


Philip Teir: Talvisota. Avioliittoromaani (Otava 2013)
Alkuteos: Vinterkriget. En äktenskaproman. Suom. Jaana Nikula

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Olen pitänyt Kjell Westötä Jan Guilloun suomalaisena vastinparina. Kumpikin käsittelee romaaneissaan hyvän ja pahan taistelua ihmisyydessä. He ovat kuitenkin aika erilaisia kirjailijoita. Siinä missä Jan Guilloun romaanien henkilöt voidaan jakaa hyviksiin ja pahiksiin ja hyvikset voittavat lopussa, Kjell Westö näkee ihmismielessä enemmän harmaan sävyjä. Hänen päähenkilönsä, erityisesti miehet, ovat periaatteessa hyviä ihmisiä, jotka eivät silti oikein onnistu. Monen romaanin teema on miehenä ja isänä epäonnistuminen. Guillou on optimisti, Westö epäilemättä parempi kirjailija.

Ensimmäisen kerran luin romaanin lukiolaisena. Muistan vieläkin, miten istua kyyhötin välitunneilla lukion käytävillä sitä lukien. Nykyään sitä lukiotakaan ei enää ole. Kuvassa näkyvän pokkarin ostin muutama vuosi sitten Tuska-festareiden kirjakojusta. Vaikka olen lukenut tämänkin suosikkikirjani useampaan kertaan eikä edellisestä kerrasta ole edes kovin kauan, kirjassa oli paljon juonenkäänteitä, joita en muistanut ollenkaan. Romaani yllättää aina uudestaan.

Romaanista on tehty samanniminen elokuva, joka on myös mielestäni huippuhyvä. Se on kuitenkin aivan eri taideteos kuin kirja. Jotta monipolvisen tarinan ydin on saatu säilytettyä, elokuvaa varten tapahtumia on pitänyt karsia ja muutella. Juoni on siis aivan erilainen, mutta perusidea on sama. Esimerkiksi elokuvan Henrik on alun perin suomenkielinen ja siksi erilainen kuin vaimonsa vanhaa rahaa omistava suku. Kirjan Henrik taas on kotoisin  kalastajakylästä ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Romaanissa hän on kaikin tavoin vahvempi hahmo kuin elokuvassa.

Henrik on yksi romaanin miehistä. Hän kuuluu heti sotien jälkeen nuoruuttaan eläneeseen sukupolveen. Hän on kotoisin köyhistä oloista ja menettänyt isänsä varhain mutta pystyy kohoamaan yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylempään keskiluokkaan lukupäänsä ja ahkeruutensa vuoksi. Hänellä ei ole perittyä kulttuurista pääomaa eikä sen myötä kykyä toimia luontevasti erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Työ on hänen supervoimansa, ja perheen varallisuus karttuukin tasaista tahtia. Mutta onko kohta mitään perhettä, kun isä on aina töissä? Isän ikävä periytyy sukupolvelta toiselle.

Päähenkilö on kuitenkin Henrikin nuorin poika Rikhard eli Riku, joka ryhtyy eräänä kesäisenä yönä pohtimaan siihenastista elämäänsä. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu paljon muistoja, joiden kautta romaani kertoo yhden helsinkiläisen suomenruotsalaisperheen tarinan. Samalla se kuvaa yhteiskunnan muutosta 1960-luvulta kirjoittamishetkeensä, 90-luvun puoliväliin. Toinen muistelija on isosisko Marina eli Marsu. Kirjassa kuullaan myös kaikkitietävää kertojanääntä.

Marinan muisteluosuudet ovat mielestäni kirjan antoisinta osuutta. Westön naiset eivät ole samanlaisia epäonnistujia kuin hänen miehensä. Riku on aivan raivostuttava hahmo, varsinainen tahdoton ajopuu. Ihailen Henrikiä, koska hänellä on sentään työintonsa, korkea moraali ja ammattitaito. Myös vanhemmalla veljellä Danilla on itsekunnioitusta, vaikka hänen kapinointinsa aiheuttaa kärsimystä sekä hänelle itselleen että hänen läheisilleen. Dani pysyy kuitenkin uskollisena omille ihanteilleen, kun taas Riku horjuu elämässään minne sattuu. Hänen kaverinsa rikastuvat 80-luvun kasinotaloudella, jota vanhan koulun liikemies Henrik ei pidä järkevänä ja ikihippi Dani paheksuu omista lähtökohdistaan. Rikulla ei ole moraalisia estoja tai ymmärrystä talouden toiminnasta, joten sattuma pelastaa hänet bisneksien romahdukseltakin. Uusrikkaiden kauhealla käytöksellä on romaanissa tosin vähäisempi osa kuin elokuvassa.

Leijat Helsingin yllä on mielestäni Westön paras romaani, se josta hänen olisi pitänyt saada Finlandia-palkinto. Romaanissa pohdiskellaan, kuinka vaikea periaatteessa hyväntahtoisten ihmisten on tulla toimeen niiden kanssa, joita he rakastavat eniten. Kaikilla on kuitenkin unelmia, joita leijat symboloivat. Tai huolia, ylipäätään sitä osaa ihmisyydestä, joka ei näy ulospäin. Toinen selitys romaanin oudolle nimelle on, että kirjailija viittaa unohdettuun suomenruotsalaiseen kauhuromaaniin (jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista; jos joku muistaa, täydennän).

Tämä ei ole mikään helppo kirja. Nytkin sitä lukiessa tuli varsin ahdistunut olo. Silti kirja on yksi ehdottomista suosikeistani.


Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Otava, 1996)
Alkuteos Drakarna över Helsingfors, suom. Arja Tuomari

Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja

Jan Guilloun uusi romaanisarja kertoo 1900-luvusta, siis edistysuskosta, radikaaleista moderneista arvoista, uudenlaisesta taiteesta, teknillisestä kehityksestä ja käsittämättömästä määrästä hulluutta ja väkivaltaa. Sen päähenkilöitä ovat norjalaiset veljekset, kalastajanpojat, jotka jäävät varhain orvoiksi. Hyväntekijät huomaavat heidän poikkeuksellisen matemaattisen lahjakkuutensa ja kustantavat kolmen nuorukaisen insinööriopinnot Saksassa. Toiveissa on, että veljekset maksavat takaisin Norjan kansalle suunnittelemalla rautatien Oslosta Bergeniin. Kuitenkin vain yksi pojista, vanhin veli Lauritz, palaa lumisille ylängöille kamppailemaan luonnonvoimien kanssa, edistyksen puolesta. Oscar häipyy seikkailemaan Saksan siirtomaihin Afrikkaan ja Sverre yläluokkaisen rakastajansa kanssa Englantiin. Vuosisadan alun edistysuskon romuttaa suursota, josta kaikki veljekset kärsivät omalla tavallaan. Tapahtumat etenevät väistämättä kohti toista kansakuntien ja aatteiden välistä konfliktia, jossa monikansallisen perheen jäsenten on valittava puolensa.

Kirjat yrittävät kertoa niin monesta asiasta, että niistä jää lähinnä hämmentynyt olo. Guillou ei ehkä yritäkään kuvailla 1900-luvun alkupuolen ihmisten kokemuksia sellaisina kuin he olisivat ne oikeasti kokeneet.  Kirjat on kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kaikki tietävät historian tapahtumien lopputuloksen ja kirjailijan pitää selittää, miten siihen päädyttiin. Vaikka kirjojen tapahtuvat eivät ole mitenkään poikkeuksellisen ahdistavia, ainakin minusta tuntuu kiusalliselta eläytyä henkilöiden erehdyksiin. Tarinaa vaivaa historiallisille romaaneille tyypillinen jälkiviisaus. Sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Klaus Mannin Mefistoon (1936). Siinä sentään kerrottiin, millaisia kavereita natsit olivat - ennen kuin kaikki tiesivät oikean vastauksen.

Suuri vuosisata on välillä kuin viikinkisaaga, jollaiseen henkilöt tarinaansa kirjoissakin vertaavat. Juonenkäänteet ovat välillä pikemminkin sadunomaisia kuin realistisia. On liiaksi poikkeuksellisia kykyjä, liikaa yhteensattumia. Kirjasarja on kuitenkin niin selvästi kantaa ottava, että tuskin sen tarkoituskaan on varsinaisesti kuvata 1900-luvun alkua vaan pikemminkin kommentoida tätä aikaa ja sen ilmiöitä. En todellakaan pidä sattumana sitä, että Guillou on Kjell Westön ja Virpi Hämeen-Anttilan tavoin tarttunut maailmansotien väliseen aatemaailmaan. Ei tarvitse olla humanistikirjailija ymmärtääkseen, että vähintäänkin osassa Euroopan maita historia on vaarassa toistaa itseään. Guillou valitsee puolensa - romaaneissa vastustetaan raivokkaasti rasismia, sotaintoilua ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Melkeinpä kiinnostavimpia henkilöitä ovat Lauritzin ja Oscarin vaimot Ingeborg ja Christa. He ovat kumpikin saksalaisia aatelisnaisia, jotka valitsevat perinteisten arvojen asemesta feminismin ja sosialismin. Etenkin aatteellinen kommunisti Christa on nykymittapuullakin radikaali hahmo, joka kamppailee jo 1920-luvulla työläisnaisten seksuaalioikeuksien puolesta. Sen sijaan Sverren luonnekuvaus jää valitettavan ohueksi. Hänellä ei tunnu olevan muita persoonallisia piirteitä kuin homoseksuaalisuus. Myös völkisch-aatteista ja Ernst Jüngerista innostunut nuori Harald on sangen keinotekoinen romaanihenkilö. Sinänsä tykkään Guilloun sankareista, jotka kaikesta päähän potkimisesta huolimatta taistelevat, voittavat ja pitävät kiinni idealismistaa eivätkä jää makaamaan epäonnistumiseensa, kuten esimerkiksi Kjell Westön romaanihenkilöt, joita he muuten monesti muistuttavat.

Romaanina pidin eniten Sillanrakentajista. Keikari ei ole juoneltaan ja henkilöiltään kummoinen, ja Punaisen ja mustan välissä huipentaa poliittisen paatoksen. Kuten muutkin Guilloun kirjat, nämä uutukaisetkin ovat kuitenkin jännittäviä lukuromaaneja. Kai sarjalle on odotettavissa jatkoakin? Ainakin vuosisata jää kolmessa romaanissa pahasti kesken.

Lisäys 3.3.2016: Arvio neljännestä osasta, Sokeasta pisteestä.


Jan Guillou:

Sillanrakentajat (Like 2012), alkuteos Brobyggarna 2011
Keikari (Like 2013), alkuteos Dandy 2012
Punaisen ja mustan välissä (Like 2014), alkuteos Mellan rött och svart 2013

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Kylläpäs näitä menneisyyteen sijoittuvia dekkareita nyt tupsahtelee - Yön sydän on jäätä on jo kolmas lukemani tälle vuodelle. Lienee jonkinlainen uusi muoti-ilmiö.

Romaanin päähenkilö on Kalle Björk, aatelissuvun köyhtynyt jälkeläinen, joka tekee päivätyötään sisäministeriöissä ja öisin salapoliisina jahtaa roistoja Helsingin kaduilla. Kuten arvata saattaa, tapahtuu murha. Björk ja poliisit onnistuvat suurin piirtein selvittämään sen, mutta tarina jää kutkuttavasti kesken. Tämä onkin sarjan ensimmäinen osa. Dekkaritarinan rinnalla kulkee useampia Björkin henkilökohtaiseen elämään liittyviä juonia. Niillekin sopii odottaa jatkoa.

Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuvuosiin. Itsenäinen Suomi on vasta taaperoiässä, ja monenlaiset uhkat leijuvat sen yllä. Neuvostoliittoa ei vielä ole, vaan naapurissa Venäjällä on meneillään sisällissota. On kovin epävarmaa, kuka lopulta kerää vallankumouksen hedelmät. Osa suomalaisistakin näkee hetkensä koittaneen ja lähtee Karjalan laulumaille vapauttamaan veljeskansoja, jotka eivät tosin itse ole järin innoissaan suunnitelmista liittää kyseiset alueet nuoreen Suomen valtakuntaan. Näiden miesten joukossa on jääkäriajan ja sisällissodan raaistamia miehiä, joille rauhaisa siviilielämä ei enää tahdo riittää.

Kalle Björk ei osallistunut vuoden 1918 sotatoimiin vaan makasi espanjantaudin kourissa kaukana vieraalla maalla. Muutenkin hän kokee nationalistisen uhon vieraaksi itselleen. Kuten hän suutuksissaan tokaisee heimoaatteesta innostuneelle pikkuveljelleen, hän mieluummin elää kuin kuolee aatteidensa puolesta. Björk onkin sormenpäitään myöten herrasmies ja humanisti. Hän nauttii kaikenlaisista kauniista asioista, kuten laadukkaista vaatteista, ihovoiteista ja hyvästä ruoasta. Toisaalta hän on laajasti lukenut, lähes tohtori historian alalla. Kirjallisuus, musiikki ja muu korkeakulttuuri ovat hänelle hengen yleellisyyttä. Hänen maailmankuvassaan myös punikin perhe ansaitsee saada oikeutta.

Onko sekin ajan merkki, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan? Minulle tulee romaanista mieleen Kjell Westön Kangastus 38, jossa siinäkin asetetaan vastakkain nationalismi ja humanismi. Kummassakaan kirjassa ei jää epäselväksi, mille puolelle kirjailija itse asettuu. Hämeen-Anttilankin poliittinen alleviivaus tuntuu hiukan kiusalliselta ja jälkiviisaalta. Kai jääkäreissä saa sentään hiukan sankaruutta nähdä?

Poliittisesta pohjavireestä huolimatta romaani on kiinnostava katsaus tärkeään Suomen historian vaiheeseen, joka usein jää dramaattisempien sotavuosien varjoon. Menneen maailman lumoakaan ei pidä aliarvioida. Tarinakin laukkaa ripeästi eteenpäin, joten lukija ei ainakaan pitkästy.

Virpi Hämeen-Anttila julkaisee romaaneja hämmentävää tahtia. Eihän tässä meinaa perässä pysyä. Vaikka romaanien kirjallinen taso vaihtelee mielestäni aika lailla, täytyy kirjailijan olla paitsi ahkera myös lahjakas, sillä hän onnistuu vaihtamaan aihetta ja tyylilajia jatkuvasti. Jo Toisen taivaan alla (2010), josta en oikeastaan pitänyt yhtään, kiinnitti huomiota kielellään, joka vaikutti aluksi pelkästään kököltä. Sitten alkoi tuntua, että kielikin kuvaa uskottavasti juurettoman puolikielisen ajatusmaailmaa. Samoin tässä dekkarissa kieli mukautuu aikakauteen, josta kirja kertoo. 20-luvun salapoliisi olisi saattanut kirjoittaa itse jotain tällaista. Hämeen-Anttila viljelee vanhanaikaisen viehättäviä lauserakenteita ja sellaisia sanoja kuin loogillinen, provokatsioni ja ruumiin avaus. Tällä kertaa hänen henkilönsä tuntuvat viihtyvään miljöössään paremmin kuin nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa, joissa he kuulostavat aivan liian muodollisilta ja vanhanaikaisilta.

Yön sydän on jäätä on mielestäni ehdottomasti Hämeen-Anttilan parhaita kirjoja. Erityismaininta vielä upeasta kannesta.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (Otava 2014)

Tervo, Rauhala, Westö - viime vuoden romaanikärkeä

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava 2013)
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)
Jari Tervo: Esikoinen (WSOY 2013)

Tässä ehdottoman kattava ja objektiivinen analyysi viime vuoden kotimaisesta romaanikärjestä. Itse asiassa viime vuonna kaikki parhaat lukemani romaanit olivat kotimaisia, joten en aivan ymmärrä esimerkiksi Suomen Kuvalehden huolta suomalaisen kirjallisuuden tasosta.

Jari Tervon Esikoinen ei ole mikään mestariteos. Eniten se on ollut minulle mieleen hänen teoksistaan, mutta otan kirjan mukaan tähän päivitykseen aivan muista kuin puhtaasti taiteellisista syistä. Kun yleensä romaanien tapahtumat sijoittuvat kaukaisiin ja eksoottisiin kohteisiin, Esikoisessa liikutaan omissa lapsuuden maisemissani - tosin ajassa noin kymmenen vuotta ennen sitä hetkeä, kun minut kiikutettiin vastasyntyneenä Korkalovaaraan. Tapahtumapaikat on helppo visualisoida männyn tarkkuudella.

Tutuissa maisemissa liikutaan myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa. Ehkäpä juuri se onkin selitys sille, ettei vuoden kiistatta paras ja tärkein romaani päässyt koskaan Finlandia-ehdokkaaksi. Jos maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta, Rauhala olisi voittanut. Luultavasti Oulunsalo oli kuitenkin raadille liian etäinen tapahtumapaikka, jotta romaanin kaikkinaista merkittävyyttä olisi tajuttu.

Pohjois-Suomessa on nimittäin mahdoton elää ilman mielipidettä vanhoillis-lestadiolaisuudesta. Kaikkihan me tunnemme kyseisen herätysliikkeen jäseniä. He ovat läsnä silloinkin kun he eivät ole paikalla. He vaikuttavat yleiseen ilmapiiriin. Esimerkiksi omina kouluaikoinani oli jatkuvasti keskusteltava, millaista ohjelmaa koulun juhliin voi ottaa, jotta lestadiolaisetkin voisivat osallistua. (Tästä tulee kovasti mieleen helsinkiläisten kähinät uskonnottomien ja maahanmuuttajien kanssa.) Kaikki tietävät, että lestadiolaisperheissä on kymmenkunta lasta, koska ehkäisyä ei sallita, eivätkä liikkeen jäsenet saa katsoa televisioita. Lisäksi totena levitetään kummallisia kaupunkitarinoita - tunnetuin lienee väite, ettei lestadiolaisilla saisi olla sivusta täytettäviä pyykkikoneita, koska koneen ikkunasta saattaisi nähdä vilauksen alushousuista.

Silti lestadiolaisuus säilyy mysteerinä. Oikeasti ulkopuoliset eivät tiedä siitä juuri mitään.

Rauhalan romaani ottaa kantaa kysymyksiin, jotka ovat viime aikoina pyörineet jatkuvasti julkisessa keskustelussa. Ilmeisesti niistä keskustellaan myös herätysliikkeen sisällä. Kuinka nuoret äidit jaksavat pakkosynnytyksiä ja suurperhearkea? Mitä tapahtuu, kun he eivät enää jaksa? Mitä on armo ja armottomuus herätysliikkeessä, ja onko yksilöllä mahdollisuuksia toimia toisin?

Kirjan herättämä keskustelu on ollut valtavaa, koska se osuu ajankohtaisiin ja kuohuttaviin kysymyksiin. Luultavasti Oulun seudun kirjastossa ei koskaan nähdä vastaavia varausjonoja. Kohu syntyi myös Anna-Maija Ylimaulan Papintytöstä (1976). Huomionarvoista on, että siinä kirjassa muun muassa viitattiin nuorten tyttöjen seksuaaliseen hyväksikäyttöön lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Nythän näitäkin asioita on tullut julkisuuteen.

Yhteiskunnallisesta ajankohtaisuudesta huolimatta Taivaslaulun ihanuus perustuu koskettavaan ja sisäisesti uskottavaan tarinaan ja ihanaan kieleen. Se ei ole helppo kirja kaikessa symbolisuudessaan ja intertekstuaalisuudessaan. Toisaalta Taivaslaulu kuvaa arvostavasti lestadiolaisuuden hyviä puolia: yhteisöllisyyttä ja hoivaavaa seuraveisuuta.

Myös Kjell Westön uutukaisessa käydään ajankohtaisten yhteiskunnallisten teemojen kimppuun. Kangastus 38 kommentoi nykypäivää niin ilmiselvästi, että se on melkein noloa. Tapahtumat sijoittuvat nimessä mainittuun vuoteen ja Helsingin hienostopiireihin, jonka sielusta Euroopasta leviävät fasistiset aatteet yrittävät saada otetta. Päähenkilö on Westön romaaneille tyypilliseen tapaan periaatteessa kaikin tavoin hyvä mies, joka ei kuitenkaan oikein onnistu elämässään. Tässä kirjassa yksi syistä on kosmopoliittisuus ja humanismi, joista hän pitää kiinni, vaikka viisaampaa olisi myötäillä kovempaa linjaa edustavia ystäviä.

Westö varoittaa meitä kaikkia fasismista. Tälläkin kirjalla lienee ollut ihan konkreettista yhteiskunnallista merkitystä. Siinä kuvataan yleisurheilukilpailua, jossa juutalaiselta juoksijalta viedään vääryydellä voitto. Tapahtumalla on esikuvansa todellisuudessa. Pian kirjan ilmestymisen jälkeen järjestää seura pyysi anteeksi.

Vaikka Kangastus 38 on westömäiseen tapaan pessimistinen romaani, sillä on myös viehättävä sanoma. Fasismin vastakohta ei ole toinen ääriliike vaan lempeä humanismi. Sen puolella kannattaa pysyä. Toivottavasti onnistumismahdollisuudet ovat paremmat kuin romaanissa.

Kaikki kolme kirjaa ovat hyviä esimerkkejä siitä, että kaunokirjallisuus kuvaa todellisuutta jopa tarkemmin kuin mikään näennäisesti tosiasioihin perustuva dokumentointi.