Tietohaaste

Nappasin haasteen Suketukselta. Mukava päästä esittelemään tietokirjasuosikkeja, jotka olen esimerkiksi lukenut ennen blogin perustamista ja jotka ovat siksi jääneet vaille huomiota!


Ohjeet:

–Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
–Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
–Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
–Haasteen aloittajan Lukumadon kirjoitus tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
–Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.



Tietokirjat:

Heikki Räisänen: Mitä varhaiset kristityt uskoivat (WSOY 2011)

Mitä varhaiset kristityt uskoivat on loppuvuodesta edesmenneen emeritusprofessori Heikki Räisäsen yleistajuinen tiivistys kansainvälisesti merkittävästä elämäntyöstään varhaisen kristinuskon tutkijana. Hän pureutuu seka Uuteen Testamenttiin päätyneiden että sen ulkopuolelle jääneiden tekstien maailmaan ja pyrkii riisumaan ne myöhempien vuosisatojen tulkinnoista. Jäljelle jäävät vain ne ajatukset, jotka todella on ilmaistu teksteissä. Ja niitä ajatuksia on paljon erilaisia. Lukija pääsee seuraamaan uuden uskontokunnan syntyä, kun uudistusmielinen Jeesus-liike vähitellen irtautuu juutalaisuudesta omaksi ryhmäkseen. Kristinuskon keskeisimmätkään uskonkappaleet eivät ole niin itsestään selviä kuin myöhemmin on opittu ajattelemaan. Minusta kirja on tavattoman kiehtova, mutta en ihmettele, että kirkon piirissä siihen on suhtauduttu ristiriitaisesti. Ajattelemisen aihetta kirjassa on niin paljon, etten voi väittää kahden huolellisen lukemisenkaan jälkeen hallitsevani edes pääkohtia.

Veikko Litzen: Tie Nikeaan (Kirja-Aurora 2009)

Tie Nikeaan käsittelee samaa aikakautta kuin Mihin varhaiset kristityt uskoivat, mutta näkökulma on historiantutkimuksen. Johtopäätökset ovat kuitenkin samanlaisia kuin Räisäsen teoksessa: kristillisen opin sisältö ei ole itsestäänselvyys vaan seurausta varhaisten kristittyjen yhteisön monenlaisista sisäisistä kamppailuista ja neuvotteluista, joiden pohjalta Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325 muotoiltiin ensimmäinen yleinen esitys kristinuskosta.



Pasi Toiviainen: Ilmastonmuutos. Nyt. (Otava 2007)

Toisin kuin muutamille ystävilleni minulle Pasi Toiviaisen suosittu ilmastonmuutoskirja ei ollut käänteentekevä tai silmiä avaava teos. Olenhan ollut tietoinen ilmastonmuutoksen vaaroista jo aivan lapsesta asti. Silti olen lukenut kirjan luultavasti ainakin neljään kertaan kokonaan ja parhaat palat vielä useammin. Olen käyttänyt sitä myös eräänlaisena ilmastonmuutoksen käsikirjana. Lähes kymmenen vuoden jälkeen osa kirjan sisältämästä tiedosta alkaa toki olla jo aika vanhaa. Uusi tutkimus ei kuitenkaan ole vesittänyt kirjan perussanomaa, vaan päinvastoin ilmastonmuutos näyttää entistä vakavammalta uhkalta, johon pitäisi reagoida entistä kiivaammin. Vaikka kirjan aihe on ahdistava ja huolestuttava, henkilökohtaisen näkökulman ja synkähkön huumorin ansiosta se on vauhdikasta ja viihdyttävää luettavaa.

Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika (Teos 2007)

Suuri osa suomalaisista ja länsimaalaisista ylipäätään on jo vaurastunut niin paljon, ettei lisäraha enää lisää onnellisuutta. Ihmiset kaipaavat enemmän lisää vapaa-aikaa, jonka voi käyttää perheen kanssa oleiluun tai muuhun mielekkääseen olemiseen. Soininvaara osoittaa kirjassaan, että leppoistaminen olisi myös mahdollista totetuttaa. Luin kirjaa yhdellä kengännauhabudjetin tunturireissulla. Olin tuolloin juuri valmistunut työttömäksi maisteriksi, ja vuosien opintotuella elämisen jälkeen työmarkkinatuki tuntui suurelta summalta. Syksyllä aloitin ensimmäisessä oikeassa työpaikassa. Vaikka rahaa oli enemmän, elämän mielekkyys ei suuresti kasvanut. Oma elämäntilanne tuntui vahvistavan Soininvaaran väitteet. Mieluummin aikaa kuin rahaa.


Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit (WSOY 2016)

Harva kirja on saanut osakseen sellaista ministeritason mainoskampanjaa kuin kevään uutuuskirja Suomalaiset fasistit. Aihe on siis edelleen arka. Silvennoinen, Tikka ja Roselius eivät kuitenkaan sievistele. En ole vieläkään lukenut kirjaa aivan loppuun, mutta uskallan kuitenkin suositella sitä. Se on hyvä esimerkki tietokirjasta, joka hallitsee myös tarinankerronnan paremmin kuin useimmat romaanit. Aiheesta maalataan kirjan sivuilla elävä kuva.


Nettisivut:

AntroBlogi: Ilahduttava uusi sivusto, joka esittelee suomalaisten kulttuuri- ja sosiaaliantropologien tutkimusta ja tarjoaa antropologisia näkökulmia ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Pirteää tieteen popularisointia!

Gaia: Luonnontieteellisiin tosiasioihin nojaava ilmasto- ja energiatiedon aarreaitta, jossa haihattelijat saavat kyytiä.

Sukuposti: Valtava määrä erirotuisten hevosten sukutauluja, kuvia ja muuta tietoa hevosista. Kansainvälisestikin ainutlaatuinen tietokanta on todellinen kulttuuriteko.

Veðurstofa Íslands - Jarðskjálftar: Islannin ilmatieteen laitoksen maanjäristyssivu, joka on tarjolla myös englanniksi. Aloin seurata sivua, kun Eyefjallajökull alkoi osoittaa merkkejä lähestyvästä purkauksesta keväällä 2010. Purkauksen seurauksethan me kaikki varmaankin muistamme. Vihje: Bárðarbungalla näkyy taas tapahtuvan.

SA-kuva-arkisto: Tiedotuskomppanioiden ottamat valokuvat toisen maailmansodan ajalta ovat nyt vapaasti kaikkien käytettävissä. Näitä kuvia selatessa kuluu helposti tovi jos toinenkin.


Haastan mukaan seuraavat blogit:

Sinisten ajatusten hautausmaa
Palautekytkentöjä
Jokken kirjanurkka

Luetko tietokirjoja, mutta et saanut haastetta? Ei haittaa, nappaa haaste lennosta kiinni.

Aiemmat kirjoitukseni tietokirjoista löytyvät näppärästi tietokirja-tunnisteella.

Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle

Osmo Soininvaara on suosikkejani suomalaisen älymystön vähälukuisessa joukossa. Hänen kirjoistaan Vauraus ja aika (2007), Sata-komitea (2010) ja Vihreä politiikka (2012) ovat kaikki epäilemättä vaikuttaneet siihen, miten näen nykyään yhteiskunnan. Oli siis itsestään selvää, että hankin käsiini myös hänen uuden kirjansa Jäähyväiset eduskunnalle, jossa konkaripoliitikko selittää, mikä suomalaisessa politiikassa on pielessä ja miksei hän enää aio hakea jatkokaudelle tämän kevään eduskuntavaaleissa.

Oletko miettinyt viime aikoina, mistä sote-uudistuksessa tai eurokriisissä on kyse? Ja miksi työvoiman tarjontaa halutaan lisätä, vaikka samaan aikaan työttömien määrä vain kasvaa? Soininvaaran vahvuus on siinä, että hän osaa selittää aidosti vaikeita asioita kansantajuisesti kuitenkaan populistisiin heittoihin sortumatta.

Mikä politiikassa on sitten pielessä? Soininvaaran mukaan suomalainen yhteiskunta on menettänyt kykynsä tehdä päätöksiä. Toisaalta syypäitä ovat poliitikot, jotka pyrkivät oman suosionsa maksimointiin ja vetävät kaikki eri suuntiin. Hallitus ei ole toiminut, mutta toisaalta oppositiokaan ei ole onnistunut tehtävässään ja vaatinut siltä parempaa päätöksentekoa. Toisaalta esimerkiksi uuden perustuslain tulkinnat ovat torpanneet monia hyviä ehdotuksia. Ongelmia on siis sekä yksittäisten poliitikkojen tekemisissä että poliittisen järjestelmän rakenteissa. Osansa moitteista saavat myös toimittajat, jotka keskittyvät etsimään skandaalinaineksia yksittäisten huippupoliitikkojen tekemisistä sen sijaan, että he tarttuisivat laajempiin linjoihin.

Julkisuudessa vihreät kritisoivat usein perussuomalaisia päävastustajinaan. Soininvaara suhtautuu kuitenkin perussuomalaisiin varsin kiltisti. Hän nostaa esiin niitä poliitikkoja, jotka ovat kokemattomuudestaan huolimatta onnistuneet vaikeassa tehtävässään ensimmäisen kauden kansanedustajina. Rankimman ryöpytyksen kohteeksi joutuvat sosialidemokraatit, jotka äänestäjien menetystä pelätessään jarruttavat kaikkia uudistuksia, vaikka juuri näillä uudistuksilla voitaisiin turvata hyvinvointivaltion rahoituspohja tulevaisuudessakin. Kokoomusta Soininvaara syyttää talouspoliittisen ymmärryksen puutteesta. Valtiontaloutta ei voi johtaa niin kuin yrityksen taloutta. Mutta lahjakkaimmat kokoomuslaiset ovatkin liike-elämän eivätkä politiikan palveluksessa, Soininvaara sivaltaa.

Jäähyväiset eduskunnalle on tärkeä puheenvuoro, mutta se antaa todella huolestuttavan kuvan suomalaisesta yhteiskunnasta. Tilanne oli huono neljä vuotta sitten, ja vielä huonommaksi se on muuttunut. Osa ongelmista näyttää jääneen pysyviksi. Muun muassa olemme vaarassa menettää yhden sukupolven nuorisoa. Mikä neuvoksi? Soininvaara ehdottaa rehellisyyttä ja suoraa puhetta. Hänen mukaansa kansaa ei tarvitse mielistellä, vaan se ymmärtää kyllä rankatkin päätökset, kunhan ne perustellaan uskottavasti.


Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle (Teos, 2015)

Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi

Eletään 1980-luvun puoliväliä. Vaihtoehtonuoret Jussi, Tero, Anja ja Pete ovat täysipäiväisiä maailmanparantajia, joiden toimittama Planeetta-lehti ottaa kantaa päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Porukan tarkoitus on pelastaa maailma ekokatastrofilta ja samanaikaisesti viedä demokratia ja ihmisoikeudet kaikkiin maailman kolkkiin. Vuosien varrella vauhti kiihtyy. Muutkin kiinnostuvat lehden ydinporukan kirjoittajan- ja puhujantaidoista. Sitten he pyrkivät tosissaan mukaan valtakunnanpolitiikkaan. Perustetaan puolue - kaksikin - jonka listoilta noustaan jo eduskuntaan ja maan johtaviin luottamustoimiin. Pikkuhiljaa päähenkilöistä tulee ammattipoliitikkoja, joilla on kuitenkin täysi työ pitää edes oma puolueensa järjestyksessä. Mistään tehtävistä ei voida tinkiä, jotta vastapuoli ei pääsisi voitolle. Taistelussa omia ja vieraita vastaan etenkin perheellinen Pete, romaanin minäkertoja, joutuu tekemään kohtuuttomia uhrauksia. Kannattaako omaa elämää uhrata maailmanparantamiselle, jonka onnistumisesta voi olla monta mieltä?

Parempaa kuin seksi on avainromaani. Se kertoo ilmeisesti hyvinkin yksityiskohtaisesti Vihreiden alkutaipaleesta. En puutu tämän tarkemmin romaanin ja todellisten tapahtumien väliseen suhteeseen, koska itsekin mukana ollut Osmo Soininvaara on tehnyt sen blogissaan. Luin Oden kirjoituksen ennen romaania, ja täytyy myöntää, että se vaikutti aika paljon siihen, millaisin silmälasein tarinaan tartuin.

Romaani toimii kuitenkin ilman sen syvempää tietämystä henkilöiden esikuvista. Hahmot ovat mainioita. Jussille puolue on koko elämä, eikä hänellä näytä olevan mitään inhimillisiä tunteita. Romaanin alussa hän vaikuttaa ihailtavan loogisen ajatuksenjuoksunsa vuoksi hyvinkin sympaattiselta, mutta tarinan edetessä paljastuu, kuinka armottomasti hän suhtautuu lähimmäisiinsä. Vaikka Tero vaatii jatkuvasti muilta vakaumuksen puolustamista, häneltä tuntuu puuttuvan niin vakaumus kuin moraalikin. Luonnollisesti juuri siksi hän menestyy elämässään ja putoaa aina jaloilleen. Anja on Jussin vastakohta, tunneihminen, jolla on vankat mielipiteet muttei juurikaan perusteluja niille. Hän täyttää kuitenkin roolinsa Jussin suuressa suunnitelmassa ja kasvaa yhdeksi valtakunnan arvostetuimmista poliitikoista. Joutuuko hän kuitenkin tinkimään liikaa ihanteistaan?

Myös kertoja Pete on uskottava hahmo. Kuten moni muukin suomalaisen kirjallisuuden päähenkilö, hän tarkkailee tapahtumia hieman sivusta eikä esiinny varsinaisesti sankarina. Hän on kiltti ja miellyttämisenhaluinen, mutta jos kaikkia yrittää miellyttää yhtä aikaa, on vaarassa polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Pete elää kuitenkin loppuun asti ihanteidensa mukaan. Hän on aina kiltti kaikille ja pyrkii parhaansa mukaan auttamaan köyhiä ja kurjia. Pahoinvointia hän kohtaakin jopa pörssiyrityksen hallituksessa ja kaupungin johtotehtävissä. Vaikka Pete on vahva, hän ei pidä ketään ihmistä pahana, vaan sekä kadunmiehet että selkärangattomat yritysjohtajat ovat pohjimmiltaan vain heikkoja.

En ole koskaan toiminut missään puolueessa, mutta ympäristöliikkeelle olen antanut vaatimattoman panokseni. Onkin mielenkiintoista huomata, että tutut klikit ovat olleet mukana heti vihreän liikkeen alusta asti. On pragmaatikkoja, sellaisia kuin Jussi. He voivat tehdä kompromisseja, kunhan tärkeimmät asiat etenevät. He pitävät maailmanparannusta sarjana teknillisluontoisia toimenpiteitä, jotka voidaan perustella faktoilla ja loogisilla argumenteilla. Sitten on sellaisia selkäydinmaailmanparantajia kuin Anja. He kavahtavat liian älyllisiä argumentteja. Sen sijaan he näkevät ratkaisuna maailman ongelmiin arvojen muutoksen. Mitä nämä arvot ovat ja miten ne muutetaan - siihen he eivät osaa vastata. Kolmas ryhmä ovat "koirankuonolaiset", jotka pitävät ongelmien perimmäisenä syynä sitä, että maailmassa on liikaa ihmisiä ja heillä on aivan liikaa oikeuksia. He voivat olla oikeassakin, mutta yhtä kaikki he eivät halua sotkea käsiään ylimääräisten ihmisten vereen. (Ja hyvä niin.) Niinpä minun näkemykseni on, että pragmaatikot on ainoa ryhmä, joka todella saa jotain aikaiseksi. Aika vähäisiä nekin aikaansaannokset saattavat kuitenkin olla. Luonnolla näyttää olevan yllättävän vähäinen merkitys kirjan vaihtoehtonuorille, vaikkakin Pete harrastaa lintuja.

Vihreän liikkeen lisäksi romaani kuvaa suomalaisen yhteiskunnan kehitystä Neuvostoliiton naapurimaasta Euroopan Unionin jäseneksi. Tarinan alussa Peten opiskelutoverit yrittävät värvätä hänet taistolaiseksi. Ullanlinnalaisen omistusasunnon seiniin maalatut kommunistiset iskulauseet eivät kuitenkaan vakuuta Peteä. Planeetan sisäpiiri edustaa hänelle uutta aikaa ja uudenlaista politiikkaa. Jos kirjassa kuvatut keskustelut perustuvat yhtään todellisuuteen, vaihtoehtopiireissä oltiin yllättävän hyvin perillä poliittisista käänteistä. Erityisesti Tero osuu aivan nappiin ennustaessaan reaalisosialismin romahdusta, jota tuskin kukaan olisi tuolloin osannut odottaa. Myöhemmin kirjassa kuvataan kiinnostavasti polittisen järjestelmän toimintaa kulissien takana. Melkoista vehkeilyä on, mutta mielestäni kirja ei kuitenkaan ole kyyninen. Poliitikotkaan eivät ole pahoja. Toisin kuten nykyään on monesti tapana, Sauri ei kuvaa poliitikkoja häikäilemättöminä oman edun tavoittelijoina. Tässä kirjassa he toimivat oikeiden ihanteiden innottamina.

Päähenkilönelikon lisäksi romaanissa seurataan Viipurin puolustuksen romahtamista jatkosodan lopussa. Minun(kin) mielestäni sivujuoni on täysin turha, ja myönnän tipahtaneeni aivan kärryiltä, miksi se ylipäätään on mukana romaanissa.

Ei ehkä ensimmäiseksi uskoisi, että politiikasta voi kirjoittaa vetävän lukuromaanin. Parempaa kuin seksi viihdyttää. Lisäksi tykkään kovasti sen lempeästä suhtautumisesta maailmaan. Maailman pelastaminen voi olla liian kova haaste yksilölle, mutta ei se ole huono ihmisen tavoitteeksi. Elämästäkin voi selvitä, vaikka joskus tuntuisi, ettei pysty ja jaksa.


Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi (Kaiku Books, 2014)

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan

Huumeista keskusteleminen on hirveän vaikeaa - lukekaa vaikka Osmo Soininvaaraa - koska sallittuja käsikirjoituksia on vain yksi. Kaikenlainen keskustelu tämän kehyksen ulkopuolella koetaan vaaralliseksi. Kriittinen keskustelija toki kysyy jo tässä vaiheessa, ketä tai mitä se oikeastaan uhkaa. Tietysti tässäkään asiassa yksi totuus ei ole koko totuus, eikä ihmisiä voi pitää vaiti loputtomiin. Kriittisiä ääniä on pyrkinyt keskusteluun jo vuosia, mutta on yllättävää, että kenties vaikutusvaltaisimman aihetta käsittelevän uutuuskirjan kirjoittaja ei ole joku kannabisyhdistyksen hipeistä vaan arvostettu keski-ikäinen professori.

Jaakko Hämeen-Anttila on kaikkien tuntema arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina. Hän on aiemminkin osoittanut olevansa monipuolinen älykkö ja hyvin tuottelias tieteen popularisoija. Useimmat hänen käsittelemänsä aiheet ovat liittyneet arabialaiseen kulttuuriin ja erityisesti kulttuurihistoriaan, joten huumekirja on ensialkuun omiaan kohotuttamaan kulmakarvoja.

Jo ensi sivuista lähtien käy kuitenkin selväksi, että professori liikkuu nytkin pitkälti tutuilla poluilla. Onhan arabimaissakin käytetty päihteitä jo vuosisatoja, esimerkiksi hasista ja oopiumia perinteisesti kielletyn mutta silti käytetyn alkoholin lisäksi. Huumeista on myös kirjoitettu paljon arabikirjallisuudessa, joten aineistoa riittää tutkijan käyttöön, eikä ole lainkaan vaikea arvata, mistä idea kirjaan on tullut. Hämeen-Anttila myöntää, ettei tunne huumekulttuureita kaikkialla maailmassa, joten hän keskittyy kirjassaan arabimaiden lisäksi lähinnä englanninkieliseen kulttuurialueeseen 1700-luvulta eteenäin. Lähteinä ovat jälleen erinäisten älykköjen kirjoitukset.

Hämeen-Anttila lähtee liikkeelle keskiajan arabimaista, seuraa oopiumin ja hasiksen mukana Englantiin ja päätyy 1900-luvun psykedeliakulttuuriin, uusiin synteettisiin aineisiin ja huumesodan vuosiin.  Etenkin 1800-luvulla esimerkiksi hasiksen vaikutukset ovat mitä ilmeisemmin olleet aika lennokkaita - tai sitten kirjailijat ovat vain kilpailleet parhaiden juttujen sepittämisessä.  Käy ilmi, että kaikkiin huumaaviin aineisiin liittyy enemmän kulttuurisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä kuin äkkiseltään voisi kuvitella.

Hämeen-Anttila käsittelee päihteitä kulttuurin ja yhteiskunnan osana. Jos huumeet ja niiden vaikutukset ovat kulttuurinen ja yhteiskunnallinen asia, siitä seuraa, että yhdessä yhteiskunnassa itsestään selvinä ja luonnollisina pidetyt asiat eivät ole sitä jossain muualla. Hämeen-Anttila huomauttaa, että eri päihteistä on koitunut vähiten ongelmia niissä yhteiskunnissa, joissa niitä on käytetty perinteisesti, siis esimerkiksi oopiumia itämaissa ja kokalehtiä Andeilla. 1800-luvun Englannissakin oopiumin lääke- ja viihdekäyttö oli varsin hillittyä. On muodostunut eräänlainen itsesäätely, käyttöä rajoittavia tapoja, asenteita ja käytäntöjä.

Hämeen-Anttilan teksti on ihanan erilaista, koskipa se sitten huumeita tai arabeja, joista yleensä esitetään mediassa kaikenlaisia yksinkertaistuksia. Jo keskustelu huumeidenkäytöstä keskiajalla on jotain muuta kuin yläasteen valistustunnit. Vanha runous tuo esiin arabikulttuurin esteettisen ja eroottisenkin puolen. Seksi ja huumeet liittyivät jo tuolloin toisiinsa, eli sitäkään ei ole rock-kulttuuri keksinyt. Ehkä voisi sanoa, että runous paljastaa sellaisen elämänmyönteisyyden, joka jää kokonaan syrjään julkisuuden representaatioissa.Vaikka päihteitä ylipäätään pidettiin useimmiten islamin ja yhteiskuntajärjestyksen vastaisina, niitä kuitenkin käytettiin. Esimerkiksi hasis liitettiin usein homoseksuaalisuuteen, joka sekään ei ollut oikein sallittua mutta kuitenkin lähinnä vain lievesti paheksuttu boheemi tapa. Siis keskiajalla, arabimaissa. Ihmisillä on aina ollut paheita, ja kaikissa yhteiskunnissa ihanteet ja ihmisten todelliset tavat ovat olleet kaksi eri asiaa.

Huumekuvauksen erilaisuuden ei tietenkään pitäisi olla uutta kenellekään, joka on lukenut oikeastaan yhtään mitään. Muistan järkyttyneeni yläasteikäisenä Monte Criston kreivin hasiskohtausten moraalittomuudesta. Ettei se häpeä kirjoittaa huumeista tuolla tavalla! Ei Sherlock Holmesin morfiininkäyttökään aivan mahtunut silloiseen peruskoululaisen ymmärrykseen. Waltarin Suuressa illusionissa kokaiini ja värilliset mainosvalot edustivat nykyaikaa. Burroughsin Nisti tuli jo lähemmäs nykyaikaa.

Vaikka huumeiden aiheuttamat terveyshaitat tunnettiin jo keskiajalla ja niitä paheksuttiin myös moraalisista syistä, käsitys huumeidenkäytöstä sairautena ja yhteiskunnallisena ongelmana keksittiin vasta 1800-luvun loppupuolella. Silloinkin muutos tapahtui lähinnä asenteissa eikä huumeidenkäytössä tai sen vaikutuksissa. Oma osansa ongelmista koitui entistä voimakkaammista synteettisistä huumeista, mutta Hämeen-Anttila syyttää huumeongelmasta myös viranomaisia ja rangaistuksiin perustuvaa huumepolitiikkaa.

Väitteissään hän on pitkälti samalla linjalla muiden huumetutkijoiden kanssa, mutta julkisen keskustelun kannalta näkemys on tietenkin haastava. Siksi on hyvä, että kirjoittaja ei ole varsinaisesti asianosainen vaan asiallinen tutkija, joka osaa taitavana keskustelijana myös tuoda sanottavansa julkisuuteen. Koska Hämeen-Anttilan ja muiden tutkijoiden esittämiä faktoja on vaikea kumotakaan, on ryhdyttävä keskuteluun, jossa tunnepitoiset reaktiot ja ainoat sallitut mielipiteet jätetään kokonaan syrjään.

Vaikka kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus, kerronta keskittyy eniten kulttuurihistoriaan - erilaisiin tapoihin ymmärtää maailmaa ja huumeita sen osana. Mutta ei siitä sen enempää. Lukekaa itse, sillä Trippi ihmemaahan on oikeasti mielenkiintoinen kirja.

Lisäys (23.7.): Muistanette, että uskonto on oopiumia kansalle. Muuttuuko tämän lauseen merkitys, jos huomioidaan, että 1800-luvulla oopiumi oli useammin kipulääke kuin huume nykyisessä merkityksessä?

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan - huumeiden kulttuurihistoria (Otava 2013)