Anu Silfverberg: Äitikortti

Äitikortti on sukua natsikortille: sen tarkoitus on lopettaa keskustelu. Äitikortin käyttäjä antaa ymmärtää, että äitinä hänellä on luonnostaan parempi ymmärrys kaikista asioista kuin muilla keskustelijoilla, joten tosiasioita tai muitakaan perusteluita ei tarvita. Äitikortti on myös toimittaja Anu Silfverbergin pamfletti, kirjoituskokoelma ja kertomus yhden helsinkiläisen pariskunnan matkasta pienen lapsen vanhemmiksi. Toisin kuin aiheensa, se pyrkii lisäämään keskustelua vanhemmuudesta.

Äitikortti keskustelun tappajana on vain yksi esimerkki äitiyteen liittyvistä omituisuuksista, jota Silfverberg kritisoi. Kun äitiys tuli  ajankohtaiseksi, hän alkoi miettiä, katoaako hän itsekin "äitiyden mustaan aukkoon", jonne ei mahdu enää muita asioita. 1990-luvun laman jälkimainingeissa kolmekymppisten kaupunkilaisnaisten äitiydestä näyttää tulleen stressaavaa suorittamista, jossa voi epäonnistua hetkellä millä hyvänsä. Arkisista esineistä tulee itse elämäntapa. Kantoliinailu, kestovaippailu, perheily. Eri tuotteiden käyttäjät taistelevat paremmuudestaan, ja esimerkiksi rintarepun käyttäjät saatetaan tuomita lapsensa rääkkääjiksi. Koko tämä maailma tuntuu ulkopuolisesta aivan koomiselta. Kolmekymppiset koulutetut kaupunkilaisnaiset ovat myös kaikenlaisen huuhaan suurkuluttajia. Olisiko ilmiöillä jotain yhteistä?

Jostain syystä isät eivät kuitenkaan katoa mustaan aukkoon eikä isyydestä käydä ideologisia sotia nettipalstoilla. Kuten Silfverberg jo kirjan esipuheessa toteaakin, vanhemmuus on asia, joka on paitsi henkilökohtaista, myös erittäin poliittista. Yleensä vanhemmat korostavat tekevänsä vain omia valintojaan, mutta vanhemmuudessa myös yhteiskunta ja kulttuuri tulevat iholle. Ei ole yhdentekevää, millaisia vallitsevat käsitykset vanhemmuudesta ovat. Esimerkiksi niin kutsuttu kiintymysvanhemmuus tarkoittaa äärimmäisimmässä muodossaan sitä, että äiti ei pysty tekemään mitään muuta kuin hoivaamaan lasta isän tehtävän kutistuessa äidin elättäjäksi. Yhteiskunnalliset vaikutukset ovat ilmeiset. Äidit syrjäytyvät työelämästä ja yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Isät taas syrjäytetään lapsistaan. Eipä ihme, että Silfverbergin lähemmässä tarkastelussa ideologian isäksi (sic) paljastuu uskonnollinen konservatiivi, joka vastusti keskiluokkaisten naisten työssäkäyntiä.

Luulen, että useimmat kiintymysvanhemmuudesta puhuvat tarkoittavat nykyään käsitteellä vähän kevyempää versiota. Kuitenkin Silfverbergin mukaan vanhemmuuspuheessa toistuu se, että nimenomaan äitiyttä säädellään ja arvioidaan. Imettävää äitiä kielletään juomasta alkoholia, vaikka ei ole mitenkään mahdollista, että äidinmaidon alkoholipitoisuus nousisi suuremmaksi kuin veren, siis pariin promilleen, eikä sillä ole mitään merkitystä lapsen kannalta. Kysyttäessä asiantuntija myöntävätkin, ettei ongelma ole alkoholi maidossa vaan lapsen käsittely päihtyneenä, mutta siitä ei tarvitse varoittaa isiä, koska lapsen hoitaja on äiti. Isä on äidin pikku apulainen, joka osallistuu ja tukee. Asia voi tuntua vähäpätöiseltä, mutta se kuvastaa niitä rakenteita, jotka johtavat muun muassa siihen, että vain muutama prosentti hoitovapaalla olevista vanhemmista on miehiä. Esimerkiksi Ruotsissa tai Islannissa ei luoteta tasa-arvoa perheiden "omien" valintojen varaan, vaan vanhempainvapaat on jyvitetty kummallekin vanhemmalle.

Yhteiskunnallisten pohdintojen lisäksi kirjaan mahtuu myös seikkaperäistä ja jokseenkin ironista analyysiä Silfverbergin omista tunteista. Niihin en lapsettomana osaa oikein eläytyä, en varsinkaan osuuksiin, joissa hän vertaa itseään tuotantoeläinnaaraisiin. Silferbergiä en ole tavannut, mutta lypsylehmiä olen, eivätkä jälkimmäiset vaikuta kärsivän maidon tuottamisesta aivan sillä tavalla kuin Silfverberg olettaa.

Luin kirjan ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä (olen näköjään jopa maininnut sen blogissa) ja nyt siis uudelleen. Sen jälkeen kirjasta on muun muassa tehty näytelmä. Kirjaan tuli tartuttua äitienpäivän lähestyessä ja äitipuheen täyttäessä taas median. Kirja on sujuvaa ja nopeaa luettavaa ja omiaan herättämään ajatuksia. Harmi vain, että olen tämän työkevään jäljiltä niin uupunut, että kirjoitukseni tuskin antaa oikeutta teoksen kaikille huomion arvoisille pohdinnoille.


Anu Silfverberg: Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä (Teos 2013)

Pamela Druckerman - Kuinka kasvattaa bébé

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé - vanhemmuus Pariisin malliin (Bringing up bébé)
Siltala 2013

Sanotaan, että lastenkasvatuksesta tietävät parhaiten ne, joilla ei ole lapsia. Sama pätee varmaankin lapsettomiin kirjabloggaajiin, jotka kirjoittavat lastenkasvatusoppaista. Mutta kuten toimittaja Anu Silfverberg jo todisti mainiossa Äitikortti-pamfletissaan, äitiys ja lastenkasvatus on poliittista ja siksi koskettaa jokaista meistä.

Pamela Druckerman on yhdysvaltalainen toimittaja, joka muutti miehensä kanssa Pariisiin. Parin kolme lasta syntyivät ja kasvoivat siellä. Esikoisensa vauva-aikana toimittaja sai tilaisuuden vertailla yhdysvaltalaista ja ranskalaista lastenkasvatusta ja huomasi siinä merkittäviä eroja - yleensä ranskalaisen tavan eduksi. Siinä missä amerikkalaiset lapset ovat hemmoteltuja pikkuhirviöitä, ranskalaiset pienokaiset nukkuvat yönsä pienestä pitäen, käyttäytyvät kohteliaasti aikuisia kohtaan ja syövät sivistyneesti pöydässä istuen kaiken, mitä heille tarjotaan.

Druckermanin kuvaama ranskalaisen lastenkasvatus eroaa ilmeisesti Suomessakin vallalla olevasta, kehityspsykologien markkinoimasta lastenkasvatuksesta. Siinä missä psykologit neuvovat vastaamaan välittömästi pikkulapsen pienimpiinkin toiveisiin, ranskalaiset opettavat lapset heti vauvasta asti hillitsemään itsensä. Vanhempien ei tarvitse olla koko ajan varpaillaan, koska pieninkin lipsahdus oikeaoppisuudesta saattaisi traumatisoida lapsen loppuelämäksi, mutta sen sijaan tervehtimisen tai ruokatapojen kaltaisista asioista ei tingitä.

En osaa ottaa kantaa kehityspsykologian väitteiden paikkansapitävyyteen. Ne ovat kyllä aika pelottavia. Sen sijaan minua viehättää Druckermanin esittämä ajatus siitä, että ranskalaiset lapset opetetaan pienestä pitäen yhteisön jäseniksi. Heidän tulee aina ottaa huomioon myös perheenjäsenten ja muiden ympärillä toimivien ihmisten tunteet.

Myös valistuksen perintö näkyy lasten kasvatuksessa: Kansalaisuus on jotain, mikä täytyy opettaa ihmiselle. Toisaalta vauvaa voidaan kohdella heti syntymästä asti järkevänä olentona, joka ymmärtää perusteluja. Kaikkea lapsen sanomaa tai tekemää ei tarvitse ylistää kritiikittä, vaan myös lapselta voidaan vaatia hyviä argumentteja. Keskustelemaan ei opi kuin harjoittelemalla. Muu johtaa muun muassa sellaiseen pötyyn, että kaikki mielipiteet olisivat muka yhtä hyviä. Tämä on jotain sellaista, mikä kuulostaa kovin tutulta. Lapsuuden perheessäni keskusteltiin lastenkin kanssa aivan oikeista asioista, eikä mitään hölynpölyä suvaittu. Luultavasti omia lapsianikin odottaa sama "kohtalo", jos sellaisia ylipäätään joskus minulle siunautuu.

Kirja on toki suunnattu kritiikiksi yhdysvaltalaista lastenkasvatustapaa kohtaan, joten se ei aivan osu suomalaiseen maalitauluun. Kaikki ei ole kulttuuria, vaan myös yhteiskunnallisilla eroilla on oma osansa. Eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta mahdollistaa esimerkiksi uran ja äitiyden yhdistämisen. Yhdysvaltalainen ja ranskalainen kulttuuri vaikuttavat myös kumman yhtenäisiltä, vaikka kirjoittaja myöntää, että hänen havaintonsa koskevat kummassakin maassa ainoastaan kaupunkilaista koulutettua yläluokkaa. Toki kulttuurien sisäistä yhtenäisyyttä on liioiteltava, jotta niiden keskinäiset erot saataisiin näkyviin.

Mielestäni kirja on tervetullut puheenvuoro kovasti ajankohtaiseen äitiyskeskusteluun. Se osoittaa, että asiat voi tehdä oikein monella tavalla.

Koska en ole äiti vaan ainoastaan nainen, melkeinpä päällimmäiseksi tunteeksi kirjasta jää kauhistus ranskalaisen naisen kohtalosta. Olisipa hirveää, jos pitäisi koko ajan stressata noin paljon ulkonäöstä ja hoikkuudesta! Onpa vallan mukavaa olla suomalainen maatiainen ja viilettää pitkin kaupunkia ilman meikkiä.