Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi

Jo Harri Nykäsen uuden romaanin lähtökohta sai minut epäluuloiseksi. Neljä veljestä on nimetty evankelistojen mukaan. Tulee mieleen vanha vitsi, jossa neljäs poika on nimetty Pasiksi. Mitähän tästä seuraa? Toisaalta vankilamaailmaan sijoittuva taustatarina vaikutti etukäteen mielenkiintoiselta.

Matteus, Markus, Luukas ja Johannes ovat viettäneet lapsuutensa vankilassa ja sen liepeillä - onhan heidän isänsä ollut sen pitkäaikainen, diktaattorin ottein toiminut johtaja ja vankimielisairaalan psykiatri. Isä on sekopää, joka hurahti välillä uskontoonkin, mikä selittää lasten nimet. Äidissäkin on jotain outoa. Poikien lapsuus ei ole ollut onnellinen, vaan jokainen heistä kipuilee aikuisenakin lapsuuden kokemustensa kanssa. Toiseksi vanhin poika Markus alkoi ensimmäiseksi kapinoida. Hänen tiensä vei rikollisjärjestöön ja vankilan asiakkaaksi. Romaanin alussa hän on juuri päässyt koevapauteen ja aikoo jatkaa elämäänsä rehellisenä kansalaisena. Nynny Matteus on päätynyt verotarkastajaksi ja harrastelijataiteilijaksi, jonka lahjoja muut eivät oikein ymmärrä. Hänen perheensä on hajonnut, kuten äitinsä jäljillä psykiatriksi opiskelleen Luukkaankin. Nuorin poika Johannes puuhastelee jotain salaperäistä, mistä edes hänen perheellään ei ole käsitystä.

Perheen tarina on synkkä, mutta niin on ympäröivä yhteiskuntakin. Liikutaan sakeissa salaliittoteorioissa. Asetelma tuo mieleen vanhan Raid-tv-sarjan: yhteiskunnan isot pojat ovat keskenään liitossa veronmaksajien huijaamiseksi, eivätkä hyvikset pääse niskanpäälle pelkästään laillisin keinoin. Kun Matteus joutuu ahdinkoon tutkittuaan laajaa talousrikosvyyhtiä, muutoin toisiaan kyräilevät veljekset yhdistävät voimansa.

Valitettavasti veljesten nimet eivät ole romaanin ainoa hölmö ja epäuskottava kohta. Mielestäni tarina on alusta loppuun asti aivan typerä. Onko tämä olevinaan parodiaa? Ainakaan kirjan huumori eik naurata, ja sen mahdollinen yhteiskuntakritiikkikin hautautuu perin epäuskottavien käänteiden alle. Olisin odottanut etenkin mainioiden Ariel-romaanien jälkeen Nykäseltä enemmän. Teos aloittaa uuden sarjan, jota tuskin tarvitsee tämän perusteella lukea. Sarjan ensimmäisestä osasta jää päälimmäiseksi harmistus, että pitikin maksaa euro varausmaksua kirjastolle.


Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi - Uhraus(CrimeTime 2016)

Jarkko Sipilä: Takamäki-sarja

Olen kevään ja kesän mittaan lukenut lähes putkeen Jarkko Sipilän kaikki kuusitoista Takamäki-romaania, myös kevään uutukaisen Valheen kasvot. Romaanien päähenkilöt olivat jo tuttuja Paha paha tyttö -romaanista, jossa he seikkailivat yhdessä Raidin ja komisario Janssonin kanssa. Takamäki-kirjoissa esiintyy myös komisario Ariel Kafka, joten Sipilän ja Harri Nykäsen luomat henkilöhahmot työskentelevät todellakin samalla poliisilaitoksella. Myös henkilöissä on paljon tuttua: suoraselkäinen komisario, jonka alaisina työskentelevät tarmokas ja asiallinen naispoliisi (Susisaari / Joutsamo) ja puolirenttu miespoliisi (Huusko / Suhonen).

Erojakin on. Takamäki-kirjat pyrkivät kuvaamaan polisiin työtä realistisesti, ja Raidin kaltaiset ihannoidut, sarjakuvamaiset rikollishahmot puuttuvat niistä. Rikollista näkökulmaa tapahtumissa edustaa poliisi Suhosen lapsuudenystävä Salmela, jolla menee välillä paremmin ja välillä huonommin mutta jonka elämä ei kuitenkaan vaikuta mitenkään tavoittelemisen arvoiselta. Salmela on vähän raasu, joka ajelehtii ongelmasta toiseen. Hänellä ei ole oikein varaa minkäänlaisiin ihanteisiin. Vaikka Suhosen ja Salmelan ystävyys vaikuttaa ihmeen kestävältä, siinä on välillä myös hyväksikäytön makua. Monet muutkin sarjan rikolliset ovat reppanoita, toiset taas psykopaatteja, joilta omatunto puuttuu kokonaan.

Vaikka komisario Takamäki on antanut nimensä kirjasarjalle, Suhosesta ja Joutsamosta kasvaa sarjan edetessä vähintään yhtä tärkeitä päähenkilöitä. Jännittävimmät tapahtumat kokee pitkätukkainen, nahkatakkinen Suhonen, joka tiedustelupoliisina liikkuu enemmän ammattirikollisten maailmassa kuin työpaikallaan poliisilaitoksella. Muitakin vakituisia hahmoja kirjoissa toki on. Yhteistä päähenkilöpoliiseille on työlle omistautuminen ja vankkumaton suoraselkäisyys yhteiskunnan palveluksessa. Vaikka välillä on pakko mennä vähän harmaalle alueelle, sarjan poliiseja motivoi rikollisten kiinni saaminen ja yhteiskuntarauhan turvaaminen. Vaikka päähenkilöt pysyvät puhtoisina, toisenlaisiakin poliiseja kirjoissa on. Välillä hankaluuksia aiheuttaa suojelupoliisi, välillä taas krp. Kuten muuallakin yhteiskunnassa, tehostuminen tehostuu aina vain, minkä seurauksena mahdollisuudet tehdä oikeaa työtä uhkaavat hautautua entistä syvemmälle byrokratian ja hallinnollisten uudistusten alle. Johtajat vieraantuvat kenttäpoliisien elämismaailmasta. Sekä poliisissa että muissa viranomaisissa on myös turmeltuneita yksilöitä, jotka ovat valmiita rikoksiinkin oman etunsa vuoksi.

Ensimmäinen kirja Kosketuslaukaus on ilmestynyt vuonna 2001. Sarjan tapahtumat etenevät tähän päivään reaaliajassa. Kirjoissa kommentoidaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia. Ne tapahtuvat selvästi ajassa ja paikassa. Hauska joskin ehkä epäoleellinen yksityiskohta on kännykkäteknologian edistyminen karvalakkimalleista kommunikaattoreihin ja nykyisiin älypuhelimiin. Myös päähenkilöt vanhenevat ja kehittyvät. Joutsamo ilmestyy sarjaan sen toisessa osassa. Tuolloin hän on feministi ja muutenkin idealisti, mutta vuosien varrella juuri hän joutuu suurimpaan ristiriitaan ihanteiden ja todellisuuden välillä. Moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat tärkeässä roolissa, ja usein ne esitetään juuri Joutsamon suulla. Takamäellä on perhe, jonka elämää lukija pääsee seuraamaan vuodesta toiseen. Sen sijaan Joutsamo ja Suhonen ovat osin työlleen omistautumisensa vuoksi jääneet yksinäisiksi, mitä he välillä kipuilevat.

Raideissa pohditaan yhteiskunnan eriarvoisuutta, varsinkin sarjassa ja elokuvassa. Takamäki-kirjoissa yhteiskunnallinen keskustelu liittyy tiukemmin poliisin työhön, rikollisuuteen ja sen ennaltaehkäisyyn, vaikkei eriarvoisuuskaan toki ole näistä teemoista irrallinen asia. On helppo kuvitella, että romaanit ovat olleet myös kirjailija Sipilälle keino purkaa rikostoimittajan työssä mielenpäälle jääneitä asioita. Yhteiskunta näyttäytyy erilaisena, kun joutuu jatkuvasti tekemisiin sen pimeän puolen kanssa. Sarjan poliisit pohtivat, onko laki ja oikeudenmukaisuus aina sama asia ja kenen puolella he lopulta ovat. Riittävätkö suhteellisen lyhyet rangaistukset kuittaamaan uhrin ja tämän omaisten kärsimyksen? Rangaistuksen ja koston teemat pysyvät koko ajan pinnalla ja saavat välillä aika rajuja muotoja. Välillä poliisit kysyvät, pitäisikö yhteiskunnan sittenkin panostaa enemmän esimerkiksi nuorisotyöhön, jolloin nuoret eivät ehkä koskaan ajautuisi rikollisille teille? Miten estää uskontoa tekosyynä käyttäviä rikollisia saamasta maahanmuuttajanuoria pauloihinsa? Pystytäänkö todistajien turvallisuus takaamaan? Estääkö poliisirikosten ehkäisy ja laillisuusvalvonta jo tavallista kenttätyötä liiaksi? Melkein joka romaanissa harmitellaan, että pre paid -liittymiä saa ostaa  ilman henkilöllisyyden todistamista, mikä mahdollistaa rikollisten anonyymin kommunikoinnin. Viimeisessä kirjassa on jo tosin oivallettu, että rikolliset keksivät keinot ja jo nyt nettipohjaiset viestitysohjelmat ovat lisänneet suosiotoon. Niitä on paljon vaikeampi seurata.

Vaikka oikeuslaitos ja vankeinhoito saavat kritiikkiä osakseen, kirjoissakin myönnetään, että jotain selvästi tehdään oikein, kun rikosten määrä kuitenkin vähenee. Sekä oikeiden että fiktiivisten polisiien turhautuminen resurssien vähäisyyteen on ymmärrettävää, mutta lisäksi on paljon ammattikuntia, jotka saavat elantonsa pelon lietsomisesta. Tuntuu vähän epäreilulta mainita, että toimittajat ovat yksi niistä. Viime aikoina tiettyjen poliisikansanedustajien ja muiden julkkispoliisien kommentit ovat herättäneet huolta, onko poliisilla äärioikeistosympatioita. Olisiko siinä aihetta seuraavaan kantaa ottavaan poliisiromaaniin? Selvästi tunteita herättävät aiheet eivät ole liian vaikeita Sipilälle.

Takamäki-kirjoissa miltei lumoavinta on silti uskottava arjen kuvaus. Varsinkin ensimmäisessä osassa kirjailija luennoi yksityiskohtaisesti teknisen tutkinnan menetelmistä. Jos olisin suunnittelemassa rikosta, opiskelisin nämä kirjat huolellisesti. Vaikka jokaisessa romaanissa tutkitaan henkirikoksia, lukijaa muistutetaan myös siitä, että henkirikoset ovat Suomessa hyvin harvinaisia. Eihän näitä romaanien kuvaamia dramaattisia tapauksiakaan mahdu kuin noin yksi vuoteen. Useammin rikospoliisia työllistävät pahoinpitelyt, itsemurhat ja kotiinsa kuolleiden kuolinsyyn selvitykset. Kirjojen arkinen realismi tuntuu todella piristävältä verrattuna moniin pohjoismaisiin dekkareihin, joiden tarkoitus tuntuu olevan mahdollisimman oudoilla ja pyöristyttävillä rikoksilla mässäily. Siksi olin pettynyt, kun uudempiin Takamäki-romaaneihinkin ilmestyi vinksahtaneita kostajia, pommiräjähdyksiä ja vanhatestamentillista hörhöilyä. Uusi Valheen kasvotkin saa pohtimaan, pitäisikö foliohattu painaa syvemmälle päähän vai heittää kokonaan menemään. Toisaalta toiseksi viimeisin Mies kuumasta on hiukan epätodennäköisiltä vaikuttavista juonenkäänteistään huolimatta mielestäni vallan mainio romaani.

Vaikka yhteiskunnan pimeään puoleen liittyvät pohdinnat tekevät kirjoista välillä suorastaan synkkiä ja ahdistavia, ne ovat myös varsin nopealukuisia ja viihdyttäviä romaaneja.


Takamäki-kirjat esittelyineen kirjailijan kotisivuilla.

Päivitys 26.7.: Lisätty linkki tuoreeseen uutiseen, joka kertoo rikosten vähentymisestä.

Harri Nykänen: Ariel

Kevään kirjailija on ollut Harri Nykänen. Luin Raidien ja muiden jatkoksi Ariel-sarjan. Sekin ehti lojua jonkin aikaa pöydällä, koska ensimmäisen osan takakannessa vihjattiin tutkittavan rikoksen mahdollisesti liittyvän terrorismiin ja sitähän on taas viime aikoina ollut oikeassakin maailmassa ihan tarpeeksi. Ariel ei kuitenkaan ollut ahdistava kirja vaan ammattimaisen takuuvarma viihdyttävä jännitysromaani, jossa helsinkiläisten huumerikollisten toilailut yhdistyvät kansainvälisen politiikan isoihin kuvioihin.

Romaanien päähenkilö on helsinkiläinen rikoskomisario Ariel Kafka. Hän on nelikymppinen poikamies, mikä on jonkinmoinen ongelma perhekeskeiselle juutalaisyhteisölle. Muutenkin hän kokee yhteisön paineet ahdistavina. Pienessä yhteisössä kaikki tietevät kaikkien asiat, ja kaikkien oletetaan osallistuvan perinteisiin. Yhteisön jäsenet haaveilevat erityisesti täysjuutalaisista häistä, joita ei ole pitkään aikana ollut, joten erityisen monet uteliaat silmät seuraavat komisario Kafkan elämää. Eksoottisesta taustastaan huolimatta Kafka on varsin perinteinen puolirenttu rikosromaanin sankari, yksinäinen ratsastaja ja hieman ulkopuolinen maailman hyörinässä.

Pidin erityisen paljon sarjan kolmesta ensimmäisestä romaanista, jotka jatkavat Nykäsen romaaneissa yleisiä pohdintoja virkamiesten luotettavuudesta. Varsinkin suojelupoliisia ryöpytetään - se kun lähinnä haittaa väkivaltatoimiston työtä. Voiko poliisi luottaa muihinkaan poliiseihin? Kaksi viimeisintä romaania ovat lähempänä uudemman pohjoismaisen rikoskirjallisuuden tavallisia teemoja. Nekin ovat sujuvia ja jännittäviä tarinoita, mutta rikosten motiivit tuntuvat jo moneen kertaan käsitellyiltä. 

Leijonakuninkaassa kritiikki kohdistuu myös niin sanottuihin älykköihin, jotka katsovat oikeudekseen halveksia turhia julkkiksia. Rikoksen uhri on räväköistä, populistisista lausunnoistaan tunnettu entinen maailman vahvin mies. Hänen entinen vaimonsa ulkonäkönsä liian monilla kauneusleikkauksilla pilannut wannabe-malli. Kummallekin hahmolle on esikuvia lööppijulkisuudessa. Leijonakuninkaan ja ex-vaimon taustalta löytyy kuitenkin monenlaisia tragedioita, eivätkä he ehkä ole olleet niin typeriä ja pinnallisia kuin arvostelijat ovat epäilleet. Turhakin julkkis on todellinen ihminen, jolla on tunteet, Nykänen muistuttaa. Tunnetko sinäkin piston sydämessäsi?

Ariel-romaanit tuntuvat tänä keväänä ajankohtaisilta muutenkin kuin niissä sivutun kansainvälisen terrorismin vuoksi. Koko Hubaran blogikirjoitus käynnisti keskustelun kulttuurisesta appropriaatiosta suomalaisessa nykykirjallisuudessa. Onko ihonväriltään ja entisyydeltään valtaväestöön kuuluvalla kirjailijalla oikeutta käyttää hyväkseen vähemmistöjen kulttuuria niihin kuuluvien romaanihenkilöiden kautta? Ariel-romaanitkin olisi helppo nähdä kulttuuriseksi appropriaatioksi. Harri Nykänen on ihonväriltään vaalea suomalaismies, jolle Suomen pieni juutalaisvähemmistö on ollut ennen romaanisarjan kirjoittamista yhtä vieras kuin useimmille muillekin. Ariel ja hänen lähipiirinsä kuvaavat mielestäni melko karikatyyrimaista juutalaisuutta, joka ikään kuin selittelee olemassaoloaan tietämättömälle lukijalle. Tietenkään en pysty oman kokemukseni perusteella sanomaan, millaisia nämä hahmot todellisuudessa ovat suomalaisiin juutalaisiin nähden. Romaaneissa päähenkilön etnisyys ei silti ole pelkästään eksoottista pintaväriä, vaan joidenkin komisario Kafkan tutkimien juttujen lonkerot ulottuvat juutalaiseen yhteisöön sekä Suomessa että ulkomailla. Samalla Nykänen tulee vastanneeksi kysymykseen, voiko romaanin konna olla juutalainen. Onko kukaan kuitenkaan pahoittanut mieltään? Ariel-romaaneja on kuitenkin käännetty muun muassa englanniksi ja hepreaksi, ja netistä löytyy sangen positiivisia arvioita niistä. Ilmeisesti ne puhuttelevat erilaisia lukijaryhmiä.

Oneiron-kiistaa on sinänsä turha jatkaa tässä, kun en ole edes lukenut romaania. Sivuhuomautuksena haluan kuitenkin sanoa, että Lapissa syntyneenä vilkkaana itäsuomalaisena pidän myös stereotyyppista mököttävää suomalaisuutta itselleni todella vieraana kulttuuri-ilmiönä. Sen kuvaaminen romaanissa vaatisi yhtä paljon työtä ja perehtymistä kuin jonkin vähemmistöryhmän.

Ariel-sarja:

Ariel (WSOY, 2004)
Ariel ja hämähäkkinainen (WSOY, 2005)
Jumalan selän takana (WSOY, 2009)
Pyhä toimitus (Crime Time, 2011)
Leijonakuningas (Crime Time, 2013)

Loput Raidit

Vaikka en pitänyt Raidin hahmosta sarjan kahden ensimmäisen kirjan perusteella, luin tietysti loputkin. Miksi en olisi lukenut, ovathan Raidit nykyisessä sangen stressaavassa elämäntilanteessani mitä parasta "muuta ajateltavaa". Ne ovat turvallisesti arjesta irrallisia rymistelyitä, joissa ei mässäillä inhottavilla yksityiskohdilla eikä paasata politiikkaa - lukuun ottamatta jo kirjailija Nykäsen muistelmista tutuksi tullutta korruption kritiikkiä. Kun epäiltynä on tarpeeksi iso herra, poliisi kohtaa yllättäviä vaikeuksia rikostutkinnassa.

Aluksi Raidin väkivaltaisuus tuntui siis ainoastaan inhottavalta, mutta sarjan edetessä se sai selityksensä. Kuten sarjan toinen päähenkilö komisario Jansson muotoili, Raid on eräänlainen alamaailman puhtaanapitolaitos, joka raivaa tieltä ne roistot, jotka eivät suostu noudattamaan edes rikollisten omia sääntöjä. Onhan totta, ettei vääryyttä kohdannut rikollinen voi kääntyä viranomaisten puoleen, vaan ongelmat on ratkaistava rikollisten kesken, rikollisin keinoin. Väkivaltamiehillä on paikkansa tässä maailmassa. Raidin uhrit ovat useimmiten toisia rikollisia, eivät koskaan naisia tai lapsia, joten jonkinlaisia vanhanaikaisia herrasmiesperiaatteita miehellä näyttää olevan. Todellisen maailman esikuvat eivät liene yhtä ihanteellisia.

Raid pysyy läpi sarjan salaperäisenä hahmona, joka ei juuri muutu tai kehity. Jos oletetaan, että jokainen romaani kuvaa kirjoittamisajankohtaansa, aikaa ehti kuitenkin kulua 20 vuotta. Itsestään hän ei paljon puhu, mutta tarinan edetessä lukija pystyy poimimaan tiedonmurusen sieltä täältä. Muun muassa Raidin oikea nimi selviää ensimmäisen kerran Lihavassa miehessä. Sieltä täältä selviää, että Raidin vanhemmat olivat keskisuomalaisia pientilallisia, jotka menettivät tilan pankille ja muuttivat Ruotsiin, kun Raid oli 11-vuotias. Pari vuotta myöhemmin vanhemmat kuolivat onnettomuudessa ja teini-ikäinen poika jäi omilleen. Hänelle kävi kuten monille muillekin nuorille siirtolaisille: työt Volvolla ja Maraboulla vaihtuivat rikoksiin. Aluksi Raid syyllistyi omaisuusrikoksiin ja istui vankilassakin. Sittemmin hän hankki pelottavan maineen tappajana, mutta ei enää jäänyt kiinni tekosistaan. Nuoren miehen esikuva oli rikoksiin syyllistynyt eno, jonka viimeisiä seikkailuja kuvataan romaanissa Raid ja mustempi lammas ja jonka Raidille testamenttaamat kesämökki ja vanha Mercedes esiintyvät parissa muussakin myöhemmässä kirjassa. Raid on uskottava maalaistaustaisena jäyhänä miehenä, jolla on kuitenkin kyky tulla toimeen mitä erilaisempien ihmisten kanssa.

Mielestäni Harri Nykänen on kehittynyt kirjailijana koko uransa ajan. Myös Raidit pääsevät uudelle tasolle tämän vuosituhannen puolella. Oikeastaan kaksi viimeisintä romaania, Jarkko Sipilän kanssa kirjoitettu Paha paha tyttö ja Lappiin sijoittuva Susiraja, ovat koko sarjan parhaat kirjat. Raidin maine kasvaa aina vain. Vaikka hän tuntuu itsekin pitävän ammattiaan välttämättömyytenä, hänen on aina vain vaikeampi päästä yli murhistaan. Välillä hän kärsii yksinäisyydestä, johon tappajan työ väistämättä johtaa. Toisaalta Raidin hahmo muuttuu aina vain sarjakuvamaisemmaksi. Hän on voittamaton yksinäinen ratsastaja ja supersankari, joka selviää mistä vain uskollisten ystäviensä Sundmanin ja Ukin avustamana. Muille rikollisille tuppaa näissä kirjoissa käymään lopulta huonosti, mutta Raid vain porskuttaa. Tapahtumat loitontuvat sinkoineen ja alasammuttuine helikoptereineen pikkurikollisten arjesta, mutta samalla kirjailija tuntuu löytäneen tarinankerronnan ilon, johon ylimääräinen dramatiikka sopii oikein hyvin.

Vaikka muuten pidänkin Susirajasta, entisenä rovaniemeläisenä en kuitenkaan tunnista sellaista Rovaniemeä, jota romaanissa kuvataan. Jotkut muutkin helsinkiläiset romaanikirjailijat ovat erehtyneet pitämään Rovaniemeä takapajuisena pikkukaupunkina. Se on kuitenkin vireä yliopistokaupunki ja maakuntakeskus, jonka keskustassa ei ole erityisen todennäköistä törmätä tuttuihin.

Sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat rymistelyä, jollainen ei juuri herätä mitään pohdintoja lukijassa. Mustempi lammas on jo erilainen kirja. Siinä Raidin rikollinen eno Nygren palkkaa sisarenpoikansa apumieheksi viimeiselle matkalleen halki Suomen. Tavoitteena on tehdä tilit selviksi sekä vihollisten että harvojen ystävien kanssa. Autossa puhutaan elämästä ja kuolemasta suorastaan hämmentävän sentimentaalisella tavalla. Nygrenin tarina loppuu Lappiin, missä mökki ja mersu siirtyvät Raidin omistukseen.

Raid ja pelkääjät sijoittuu Katajanokan vankilaan, mihin Raid on tullut kärsimään sakon muuntorangaistusta. Todellista syytä vankilavisiittiin ihmettelevät niin vankilan johto, poliisi kuin vankitoveritkin. Poikkeuksellisesta tapahtumapaikasta huolimatta kirja muistuttaa klassista salonkidekkaria. Tiedetään, että jotain rikollista on tekeillä, mutta sen enempää rikoksesta, uhrista kuin tekijästäkään ei ole kuin pahoja aavistuksia. On kuitenkin selvää, että sekä uhri että syyllinen löytyisivät suljetussa tilassa elävästä pienestä joukosta, joista jokaiseen lukija pääsee myös tutustumaan henkilökohtaisemmin. Osa henkilöistä on tuttuja Nykäsen romaaneista Raideja edeltävältä ajalta.

Raid ja legioonalainen puolestaan sotkeutuu niin monenlaisiin juonenkäänteisiin, että ainakin minun oli välillä vaikea pysyä kärryillä. Asiaan saattoi toki vaikuttaa sekin, että olin ennen kirjan lukemista paiskonut töitä suunnilleen yötä päivää eivätkä hoksottimet olleet parhaimmillaan. Seuraavassa romaanissa Raid ja poika Raid yrittää viettää rauhaisaa lomaa mökillään, mutta päätyy huumepomoksi pyrkivän nuoren pojan suojelijaksi. Minulle ei oikein selvinnyt, motivoiko häntä muukin syy kuin myötätunto. Onko Raidilla pehmeämpikin puoli? Raid ja tappajat sitoo yhteen kahdessa edellisessä romaanissa kesken jääneet juonenpäät. Vihollisia on liikkeellä monesta ilmansuunnasta, mutta lopulta paha saa palkkansa tai jotain. Kolmikko on sujuva juonellinen kokonaisuus, rikosviihdettä parhaimmillaan.

Sitten ovatkin jäljellä enää Paha paha tyttö ja Susiraja. Näissäkin romaaneissa Raidia motivoi vastuuntunto ja jonkinlainen ihmisystävällisyys. Vanhat kaverit jälkikasvuineen ovat pulassa, ja Raidin on täytettävä velvollisuutensa. Susirajasta on kulunut jo monta vuotta. Pääsikö Raid eläkkeelle vai vieläkö on odotettavissa lisää seikkailuja?

Pitäisikö seuraavaksi lukea Nykäsen Arielit?

Raid-sarja kokonaisuudessaan:

Raid (WSOY, 1992)
Raid ja paperiansa (WSOY, 1994)
Raid ja lihava mies (WSOY, 1997)
Raid ja mustempi lammas (WSOY, 2000)
Raid ja pelkääjät (WSOY, 2001)
Raid ja legioonalainen (WSOY, 2002)
Raid ja poika (WSOY, 2003)
Raid ja tappajat (WSOY, 2006)
Paha paha tyttö (Crime Time, 2010)
Susiraja (Crime Time, 2012)

Harri Nykäsen dekkareita

Kirjailija Harri Nykänen
Kuva: Crimetime

Olen lukenut dekkareita, kaikki Harri Nykäseltä. Tarkemmin sanottuna olen lukenut hänen viisi ensimmäistä romaaniaan, kolme ensimmäistä kirjaa Johnny ja Bantzo -sarjasta sekä Nykäsen kirjailijana suosioon nostaneen Raid-sarjan kaksi ensimmäistä teosta.

Ennen en ole Nykäsen romaaneihin tutustunut, mutta luin alkuvuodesta hänen muistelmansa, joista viisastuneena onkin nyt hauska bongailla romaaneista tositapahtumiin perustuvia tapauksia. Esimerkiksi yhteen Johnny ja Bantzo -romaaniin on päässyt mukaan verotarkastaja, joka vaati lihayrityksestä leikkeleitä henkilökuntahintaan ja teki hyvät rahat myydessään niitä eteenpäin.

Kirjoista paistaa muutenkin Nykäsen asiantuntemus sekä alamaailmasta että poliisin toimintatavoista. Varsinkin ensimmäisissä romaaneissa sekä konnat että poliisit ovat varsin sympaattisia tapauksia. Jotkut tarinat ovat vähän liiankin realistisia. Suomalaiset rikostapaukset kun eivät yleensä ole mitenkään hiuksia nostattavaa lajia. Joku pelkää kirjettäsi on mielestäni suorastaan tylsä selostaessaan yksityiskohtaisesti poliisin tutkimuksia. Tämäkin rikostapaus, herjakirjeitä sadoille ihmisille lähettänyt muutoin aivan kunnollinen kansalainen, on tuttu Nykäsen muistelmista.

Muutenkin alkupään romaanien taso vaihtelee melkoisesti. Juudaspeli on paras tästä kirjakasasta, Takapirun loppu on puolestaan niin epäuskottava, että se pilaa kirjan. Lukijaa saa johtaa harhaan, mutta aivan tyhjästä loppuratkaisu ei saisi tipahtaa. Juudaspelin päähenkilö on poliisin ja rikostoimittajan vasikka, joka ei kovin paljon arvosta edes itseään. Hankkia nyt kaverille monen vuoden vankilatuomio muutaman satasen tai tonnin vuoksi. Elämä on tasapainoilua laillisten ja laittomien bisnesten välillä. Pitää pyrkiä säilyttämään sekä rikollisten että poliisin luottamus, joten melkoiseen solmuun sasa itsensä vetää ja ongelmatkin tuntuvat vain kasautuvan. Alamaailman ja sen sisäisten suhteiden kuvauksena tämä kirja on mahtava.

Varhaiset romaanit ovat kuitenkin Nykäselle harjoituskappaleita. On helppo havaita hänen kehittyneen kirjailijana, kun alkupään teoksia vertaa Johnnyyn ja Bantzoon, Raidista puhumattakaan.

Johnny ja Bantzo ovat lapsuudenystäviä, jotka ilmoittautuivat samaan aikaan poliisikouluun ja työskentelevät vielä keski-ikäisinä kahdestaan huumepoliisin erikoistehtävissä. Koska he eivät ulkoiselta olemukseltaan juuri muistuta poliiseilta, heistä on hyötyä peitetehtävissä. Johnny on taiteellinen - ainakin omasta mielestään - ja luonteeltaan hetken lapsi. Bantzoa puolestaan houkutellaan mainostamaan kaljuuntumisen ehkäisyyn tarkoitettuja hiustuotteita. Hänellä on kaikesta niin vahvat ja ennakkoluuloiset mielipiteet, että Johnnyn mielestä hänen pitäisi ryhtyä perussuomalaisten ehdokkaaksi. Sekä Johnnylle että Bantzolle on ehtinyt muotoutua monenlaisia ihmissuhteita sekä poliisin että rikollisten suuntaan. Heillä on vähän oma tyylinsä suoriutua tehtävistä, joissa haastetaan useammin kuin kerran sekä lain että moraalin rajoja. Tarkoituksena on kuitenkin aiheuttaa mahdollisimman vähän kärsimystä ympäröivälle ihmisyhteisölle, johon rosvotkin selvästi kuuluvat. Kirjat ovat vauhdikkaita ja humoristisia.

Jos Harri Nykänen muistetaan mittavan toimittajanuransa lisäksi jostakin, niin Raidista. Tämä on alamaailman erikoismies, torpedo, johon muut rikolliset turvautuvat tarvittaessa. Raid on valmis tappamaan ja pahoinpitelemään, mutta yleensä hänen paha maineensa takaa sen, että pelkkä pelottelu riittää. Nykänen yrittää vakuutella, että Raidin uhritkin ovat itse tiensä valinneet, mutta en osaa oikein eläytyä tämän muka sympaattisen ammattirikollisen maailmaan. On varmasti aivan realistista väittää, että maailmassa voittaa se, joka uskaltaa käyttää väkivaltaa häikäilemättömimmin, mutta monta kertaa melkein kirjoja lukiessani melkein toivoin, että päähenkilö olisi saanut maistaa omaa lääkettään. Periaatteessa olen sitä mieltä, että pahalle ei saa antaa periksi, mutta yhtä hyvin tiedän, ettei minusta olisi millään tavalla vastustamaan Raidin kaltaista henkilöä.

Hyviä jännäreitä Raidit epäilemättä ovat. Muutenkin Nykäsen romaaneista voi sanoa, etteivät ne ehkä aivan maailmankirjallisuuden korkeinta lentoa edusta, mutta esimerkiksi matkalukemiseksi ne soveltuvat mitä mainioimmin. Tarina etenee eikä vaadi liikaa keskittymistä. Enköhän etsi kirjastosta loputkin hänen teoksensa.

Lisäys: Loput Raidit


Kuusi katkeraa miljoonaa (WSOY 1986)
Juudaspeli (WSOY 1987)
Joku pelkää kirjettäsi (WSOY 1988)
Takapiru (WSOY 1989)
Paha paimen (WSOY 1990)

Johnny & Bantzo (WSOY 2005)
Operaatio Banana Split (WSOY 2008)
Viimeinen hippi (WSOY 2009)

Raid (WSOY 1992)
Raid ja paperiansa (WSOY 1994)

Harri Nykänen: Likainen Harri

Yksi Suomen tunnetuimmista rikostoimittajista, dekkarikirjailijanakin kunnostautunut Harri Nykänen paljastaa muistelmissaan juttujensa taustat - myös niiden, jotka jäivät julkaisematta. Kirjoittamisesta innostunut raksamies päätyi Helsingin Sanomiin lähinnä sattumalta. Ala valitsi hänet, ei hän alaa. Toimittajan työstä tuli kuitenkin Nykäselle kutsumus, jota toteuttaessaan hän ei miettinyt työaikoja eikä pelännyt riitautua ylempiensä kanssa. Ura maamme päälehdessä päättyi, kun hän tuli talloneeksi liian suurille varpaille Matti Ahteen ahdistelujutusta kirjoittaessaan. Kirjassaan Nykänen kertoo suorasanaisesti oman versionsa tapahtuneesta ja esimiestensä toiminnasta siinä. Ajankohtaisena asiana lukijaa kiinnostanee myös Nykäsen käsitys meneillään olevasta Jari Aarnion oikeudenkäynnistä.

Kirjan perusteella rikollisia on kahdenlaisia. Omaisuus-, huume- ja väkivaltarikolliset eivät juuri menesty valitsemallaan uralla, mutta eivätpä he toisaalta uhkaile ja painosta rikostapauksista kirjoittavaa toimittajaakaan. Nykäsen mukaan monilla rikollisilla on sympaattinenkin puolensa eikä vankiloissa istu psykopaatteja ainakaan enempää kuin yritysten johdossa.

Toisenlaiset hämärämiehet ovat median kannalta hankalampia. He nimittäin tuntevat kaikki merkittävät päätoimittajat eivätkä epäröi käyttää valtaansa rikostoimittajia vastaan. Nykänen korostaa, että asemaansa väärin käyttäneiden poliitikkojen, yritysjohtajien ja korkeiden virkamiesten paljastamisen pitäisi olla median tärkeä tehtävä, jotta mätä ei pääsisi leviämään laajemmalla yhteiskunnassa. Esimiehet ovat kuitenkin liian varovaisia. Nykänen kuvaa sellaista Suomea, jossa sen enempää oikeuslaitos kuin mediakaan eivät kohtele kaikki rikollisia samalla tavalla vaan tarpeeksi mahtavat eivät joudu vastuuseen teoistaan. Korruptiolta halutaan sulkea silmät.

Kirjan perusteella Nykänen onkin varsinainen idealisti. Hän pohtii paljon lehdistönvapautta ja toimittajien tehtävää yhteiskunnassa. Hänen mielestään toimittajan pitäisi olla aina vastuussa lukijalle eikä esimiehille. Toimittajan tehtävä on totuuden kertominen silloinkin, kun se ei ole mukavaa tai oman ideologian mukaista. Minusta toimittajan urasta haaveilevien kannattaisi lukea tämä kirja. Olen itsekin puuhastellut hiukan media-alalla, mutta idealismini karisi nopeasti mutta eri syistä kuin Nykäsellä. Monet pienemmät lehdet palvelevat ilmoittajaa, eivät lukijaa. Nykänen ehti työskennellä Helsingin Sanomissa kulta-aikana, jolloin perinteinen journalismi oli voimissaan. Oli aikaa ja rahaa tehdä työ kunnolla. Nykyään joka paikassa vähennetään väkeä, mikä näkyy toimitustyön laadussakin. Vaikka Nykänen kritisoi esimiehiään Helsingin Sanomissa, kirjan alaotsikossakin esiintyvää Aatos Erkkoa hän kuvaa varsin myönteisesti.

Kirja koostuu löyhästi teemoitelluista lyhyistä tarinoista. Yhtenäistä juonta siinä ei ole. Vuorotellen vakava ja huvittava teos etenee sujuvasti aiheesta toiseen - ammattilaisen kirjoittamaa tekstiä. Yhdyssana- ja pilkkuvirheitä kirjassa on kuitenkin liikaa. Kun Nykänen kirjassaankin kehuskelee ansioillaan myös kustannuspuolella, muistakoon myös, ettei pienkustantamossakaan huolellisempi toimitustyö olisi varsinaisesti mikään synti.


Harri Nykänen: Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä (Docendo / Crime Time 2015)