Romaanin päähenkilö on Kalle Björk, aatelissuvun köyhtynyt jälkeläinen, joka tekee päivätyötään sisäministeriöissä ja öisin salapoliisina jahtaa roistoja Helsingin kaduilla. Kuten arvata saattaa, tapahtuu murha. Björk ja poliisit onnistuvat suurin piirtein selvittämään sen, mutta tarina jää kutkuttavasti kesken. Tämä onkin sarjan ensimmäinen osa. Dekkaritarinan rinnalla kulkee useampia Björkin henkilökohtaiseen elämään liittyviä juonia. Niillekin sopii odottaa jatkoa.
Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuvuosiin. Itsenäinen Suomi on vasta taaperoiässä, ja monenlaiset uhkat leijuvat sen yllä. Neuvostoliittoa ei vielä ole, vaan naapurissa Venäjällä on meneillään sisällissota. On kovin epävarmaa, kuka lopulta kerää vallankumouksen hedelmät. Osa suomalaisistakin näkee hetkensä koittaneen ja lähtee Karjalan laulumaille vapauttamaan veljeskansoja, jotka eivät tosin itse ole järin innoissaan suunnitelmista liittää kyseiset alueet nuoreen Suomen valtakuntaan. Näiden miesten joukossa on jääkäriajan ja sisällissodan raaistamia miehiä, joille rauhaisa siviilielämä ei enää tahdo riittää.
Kalle Björk ei osallistunut vuoden 1918 sotatoimiin vaan makasi espanjantaudin kourissa kaukana vieraalla maalla. Muutenkin hän kokee nationalistisen uhon vieraaksi itselleen. Kuten hän suutuksissaan tokaisee heimoaatteesta innostuneelle pikkuveljelleen, hän mieluummin elää kuin kuolee aatteidensa puolesta. Björk onkin sormenpäitään myöten herrasmies ja humanisti. Hän nauttii kaikenlaisista kauniista asioista, kuten laadukkaista vaatteista, ihovoiteista ja hyvästä ruoasta. Toisaalta hän on laajasti lukenut, lähes tohtori historian alalla. Kirjallisuus, musiikki ja muu korkeakulttuuri ovat hänelle hengen yleellisyyttä. Hänen maailmankuvassaan myös punikin perhe ansaitsee saada oikeutta.
Onko sekin ajan merkki, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan? Minulle tulee romaanista mieleen Kjell Westön Kangastus 38, jossa siinäkin asetetaan vastakkain nationalismi ja humanismi. Kummassakaan kirjassa ei jää epäselväksi, mille puolelle kirjailija itse asettuu. Hämeen-Anttilankin poliittinen alleviivaus tuntuu hiukan kiusalliselta ja jälkiviisaalta. Kai jääkäreissä saa sentään hiukan sankaruutta nähdä?
Poliittisesta pohjavireestä huolimatta romaani on kiinnostava katsaus tärkeään Suomen historian vaiheeseen, joka usein jää dramaattisempien sotavuosien varjoon. Menneen maailman lumoakaan ei pidä aliarvioida. Tarinakin laukkaa ripeästi eteenpäin, joten lukija ei ainakaan pitkästy.
Virpi Hämeen-Anttila julkaisee romaaneja hämmentävää tahtia. Eihän tässä meinaa perässä pysyä. Vaikka romaanien kirjallinen taso vaihtelee mielestäni aika lailla, täytyy kirjailijan olla paitsi ahkera myös lahjakas, sillä hän onnistuu vaihtamaan aihetta ja tyylilajia jatkuvasti. Jo Toisen taivaan alla (2010), josta en oikeastaan pitänyt yhtään, kiinnitti huomiota kielellään, joka vaikutti aluksi pelkästään kököltä. Sitten alkoi tuntua, että kielikin kuvaa uskottavasti juurettoman puolikielisen ajatusmaailmaa. Samoin tässä dekkarissa kieli mukautuu aikakauteen, josta kirja kertoo. 20-luvun salapoliisi olisi saattanut kirjoittaa itse jotain tällaista. Hämeen-Anttila viljelee vanhanaikaisen viehättäviä lauserakenteita ja sellaisia sanoja kuin loogillinen, provokatsioni ja ruumiin avaus. Tällä kertaa hänen henkilönsä tuntuvat viihtyvään miljöössään paremmin kuin nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa, joissa he kuulostavat aivan liian muodollisilta ja vanhanaikaisilta.
Yön sydän on jäätä on mielestäni ehdottomasti Hämeen-Anttilan parhaita kirjoja. Erityismaininta vielä upeasta kannesta.
Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (Otava 2014)
