sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Taivaslaulu teatterissa

Kuva: Jussi Tuokkola / Oulun kaupunginteatteri
Kävin katsomassa kohutun Taivaslaulun Oulun kaupunginteatterissa. Nenäliina unohtui takintaskuun, vaikka sitä olisi tarvittu. Itkin näytelmän loppupuolen koko ajan. Sitten ostin romaanin itselleni ja luin sen - yhteen laskettuna jo kolmannen kerran.

Pauliina Rauhalan romaanin päähenkilö on lestadiolaisen perheen äiti Vilja. Näytelmän päähenkilö puolestaan on pikemminkin hänen aviomiehensä Aleksi. Näytelmän alkuosa käsittelee melkeinpä pelkästään hänen lapsuudenkokemuksiaan, ja Vilja jää taka-alalle. Tässä vaiheessa mietin, mitähän tästäkin tulee. Vähitellen näytelmässäkin päästiin asiaan, ja kävi ilmi, että se noudatteli varsin uskollisesti romaania. Joitakin pikku yksityiskohtia oli toki muutettu romaaniin nähden, mutta onhan teatteriesityskin toki aivan eri taiteenlaji kuin romaani. Lukiessani romaania huomasin, että jotkut repliikit ovat kuitenkin suoraan peräisin romaanitekstistä. Näytelmässä taitavien näyttelijöiden esittäminä niihin piiloutuva huumori pääsi paremmin oikeuksiinsa kuin romaanissa.

Huumoria näytelmässä nimittäin riittää, jopa kaikkein traagisimpien tapahtumien keskellä. Muuten tarinasta olisi varmasti tullutkin sietämättömän ahdistava. Viljaa näyttelevän Merja Pietilän tulkinta uupuneen ihmisen epätoivosta on niin koskettava, että katsoja melkein unohtaa olevansa teatterissa. Alun valoisa ja eteerinen naishahmo katoaa vähitellen uupumuksen syövereihin, mistä vankka ja luotettava aviomies hänet nostaa. Näytelmän Vilja vastaa sitä, millaisena Aleksi häntä romaanissakin kuvaa. Sen sijaan Aleksi on mielestäni näytelmässä erilainen. Romaanissa hän on syrjään vetäytyvä älykkö, näytelmässä taas varsinainen sählä, suorastaan humoristinen hahmo. Erityisen kehun ansaitsevat suloiset lapsinäyttelijät.

Pohjois-Suomessa kaikilla ihmisillä on jonkinlainen suhde lestadiolaisuuteen, ja heidän kulttuuristaan tiedetään vähintään jotakin. Näytelmässä viittauksia lestadiolaisten tapoihin ei paljon selitellä. Oletettavasti pohjoissuomalaiset katsojat tunnistavat ainakin joitakin asioita. Olisi mielenkiintoista kuulla, poikkeaako Tampereen Työväenteatterin tulkinta lestadiolaiskulttuurista oululaisesta. Mielestäni yksi näytelmän nerokkaimmista kohdista on seurapuhe, jossa saarnamies suuntaa ensin sanansa veljille - ja sisarille myös - mutta ryhtyy sitten puhuttelemaan kuulijoiden joukkoon mahdollisesti pujahtaneita uteliaita ulkopuolisia, teatteriyleisöä. Kaikillahan on niitä koulu- tai työtovereina, ehkä etäisissä sukulaisissakin, mutta millaista elämää ne oikeasti elävät. Epäilemättä tässä piilee yksi romaanin ja näytelmän suosion saloistakin. Puheen jälkeen yleisö pääsee väliajalle miettimään kuulemaansa.

Näytelmässä musiikilla on tärkeä osa. Näyttelijät paljastuvat uskomattoman taitaviksi laulajiksi, jotka pysähtyvät välillä veisaamaan Siionin lauluja yleisöä kohti kääntyneinä. Laulut tuovat kaivattua lepoa koskettavien tapahtumien keskelle. Samalla tavalla ne luultavasti lohduttavat myös väsyneitä uskovia. Jotkut seuralaiseni tosin moittivat lauluja surullisiksi. Minusta ne ovat kuitenkin ennen kaikkea kauniita ja lohdullisia. Hengellinen kansanmusiikki on uskomattoman kaunista.

Jumalan rauhaa rinnassansa veisattiin myös näytelmässä. Valitettavasti tämä äänitys katkeaa kesken, mutta parempaakaan en Youtubesta löytänyt.

Taivaslaulua esitetään samanaikaisesti sekä Oulun kaupunginteatterissa että Tampereen työväenteatterissa. Kirsin kirjanurkassa on arvioitu Tampereen versiota.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

T. Jefferson Parker: California Girl

Ystäväni kuvaama kalifornialainen maisema

Tämä on se Orange County, josta OC:n täydelliset naiset ei kerro mitään. Eletään 60-lukua, ja appelsiiniviljelmät ovat vasta väistymässä asutuksen tieltä. On hippejä, huumeita, kapinoivia nuoria, kommunismia pelkääviä republikaaneja, salaliittoteorioita, rikollisia ja omavaltaisia viranomaisia. Kirja ei anna kovin mairittelevaa kuvaa sen enempää poliisista, oikeuslaitoksesta, lehdistöstä kuin uskonnostakaan - tai ainakin kaikkien näiden toimintatavat ja ihanteet ovat kaukana siitä, mihin meillä täällä on nykyään totuttu.

Pikkukaupungissa asuu keskiluokkainen Beckerin perhe, jolla on neljä poikaa, ja vähäosainen Vonnin perhe, johon kuuluu kolmen pojan lisäksi kaksi tytärtä. Kirjan alussa perheiden pojat ottavat yhteen nyrkkitappelussa. Jo silloin osa Beckereistä epäilee, ettei kaikki ole kunnossa. Kun kovaonnisten Vonnien kärsimykset vain jatkuvat, Beckerit yrittävät auttaa perhettä papiksi opiskelleen Davidin johdolla.

Davidista on siis tullut pappi. Hän eroaa presbyteerikirkon palveluksesta ja perustaa itsenäisen drive-in-kirkon, joka toimii liikeyrityksen tavoin. David vaikuttaa varsin vilpittömältä, mutta moinen uskonnon kaupallistaminen kummastuttaa valtionkirkkoon tottunutta. Andystä ryhtyy toimittajaksi, jota yksityisyyden suoja tai muut moraaliset seikat eivät tunnu hidastavan. Clay kaatuu Vietnamissa. Nickistä tulee poliisi, ja kun nuori ja kaunis Janelle Vonn murhataan, hän johtaa tutkimuksia. Murhatutkimuksesta kehkeytyy pitkä, hankala ja vaarallinen. Liian monet tahot tuntuvat sotkeutuneen asiaan, ja yhdellä jos toisellakin sekä perhepiirissä että alueen silmäätekevissä on asioita, joiden vuoksi he ovat valmiita valehtelemaan. Kunnon ihmisellä ei ole mitään salattavaa? Ehkä, mutta erehtyminen on inhimillistä ja sitä tarvitaan maineen menettämiseen kovin vähän.

36 vuotta myöhemmin paljastuu lisää salaisuuksia, jotka laittavat monen ihmiset elämän uusiksi.

Minusta California Girl on jotenkin ikävä kirja. Se on melkeinpä enemmän tylsä kuin jännittävä tai viihdyttävä. En tiedä, onko kirjailija tarkoittanut sitä yhteiskuntakritiiiksi, mutta aika epämiellyttävän kuvan kalifornialaisesta yhteiskunnasta se antaa. Yhteiskunta puuttuu joskus liikaakin ihmisten yksityisasioihin, mutta ei ole paikalla, kun sitä tarvittaisiin, esimerkiksi Vonnin perheen onnettomuuksissa. Toisaalta kirjassa pohditaan syyllisyyttä ja syyttömyyttä tavalla, joka haastaa lukijan. Kuka syyllinen oikeastaan olikaan ja miksi?

Hiukan samanlaisia teemoja pohditaan myös Ylen uudessa poliisin ja huumerikollisten monimutkaisia suhteita käsittelevässä Koukussa-sarjassa, jonka kaikki jaksot on jo katsottavana Areenassa. Katsoin ne yhtäkyytiä ja tykkäsin kovasti - uskottavanoloista draamaa, josta moralisismi ja sentimentaalisuus puuttuu. Sarjassa ollaan koukussa pikemminkin ihmisiin kuin huumeisiin. Yhteiskunta näyttäytyy sarjassa toimivampana kuin Parkerin kirjassa - ehkä siksi, että tällaiseen yhteiskuntaan olemme täällä tottuneet. Ja ihmiset ovat kovin ihmillisiä, samaistumiskelpoisia.


T. Jefferson Parker: California Girl (Karisto 2006)
Alkuteos: California Girl (2004), suom. Risto Raitio

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Valokuvaus ja luontosuhde


Marjatta aloitti niin kiinnostavan keskustelun valokuvista, että vastoin tapojani pohdin blogissani aihetta, joka ei suoranaisesti liity kirjallisuuteen. Minulla on nimittäin omat vähäpätöiset kokemukseni ja näkemykseni etenkin luontokuvauksesta. Keskustelu osuu vieläpä ajankohtaiseen saumaan, koska vietin juuri viikonlopun lapsuudenkodissani kahden päivän kuvankatselumaratonin merkeissä. Katselimme sekä isäni diakuvia lähinnä 70-luvulta että isäni ja minun digikuvia parilta viime vuodelta. Isäni on erittäin taitava ja taiteellisesti kunnianhimoinen valokuvaaja - ette kuitenkaan ole hänestä kuulleet, koska hän on aina kuvannut omaksi ja lähipiirin iloksi.

Kuinka luontokuvia siis otetaan? Luontokuvaaja suunnittelee kuvia vuosikausia ja tekee kaikenlaisia moraalin rajamaillakin horjuvia valmisteluita, jotta sommittelu ja valotus olisivat täydelliset? Vai meneekö hän vain luontoon ja ryhtyy räpsimään? Minä suosin jälkimmäistä filosofiaa: otetaan vastaan, mitä luonto sillä hetkellä tarjoaa. Yhtymäkohta löytyy perinteisestä suomalaisesta metsästyskulttuurista. Riistaa pyydetään - otetaan vastaan se, mitä metsä tahtoo antaa. Mitään ei vaadita tai oteta väkisin. Luontoon tulee mennä nöyränä ja kunnioittaen, kuin kirkkoon. Minulle on täysin vieras ajatus, että hyvän luontokuvan vuoksi kaadettaisiin puita tai muuten ryhdyttäisiin mestaroimaan luontoa. Haaskakuvaustakaan en täysin ymmärrä. Ihminen ei ole luonnon herra vaan sen vieras. Yhtä lailla pyrin liikkumaan luonnossa kävellen tai hiihtäen niin, ettei käynnistäni jää jälkeä. Esimerkiksi Pallaksen uudet, ilmeisesti polkupyöräilijöiden vuoksi rakennetut murskepolut herättävät vain surua. Pysykööt poissa sellaiset kulkijat, joiden vuoksi maaperään pitää kajota!

Yllä oleva kuukkelikuva on viimeiseltä Pallaksen-retkeltäni. Se on otettu kännykkäkameralla lainkaan suunnittelematta. Sillä ei voitettaisi palkintoja luontokuvakilpailuissa. Tietenkin kuva on aina valokuvaajan valintojen tulos eikä esitä luontoa sellaisena, kuin se silmälle näyttäytyy. Enemmänkin se kertoo siitä, kuinka kuvaaja ymmärtää näkemänsä. En siis väitä, että mikään näistä satunnaisista räpsäisyistä kuvaisi kohdettaan yhtään todenmukaisemmin kuin rankastikaan käsitelty tai lavastettu luontokuva.

Eräässä maisemakäsitystä pohtineessa tieteellisessä teoksessa väitettiin, että kansallisromanttiset taiteilijat liioittelivat maalauksissaan, koska maalausten maisemat ovat mahtipontisempia kuin samoista paikoista otetut valokuvat. Mielestäni romanttiset maalaukset kuitenkin vastaavat kokemusta paremmin kuin valokuvat. Kamerahan ei koskaan tallenna maisemaa sellaisena kuin silmä sen näkee. Etenkin tunturin valokuvaaminen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Lisään tuohon oikealle vielä yhden pokkariräpsäisyn. Paikka on Vuontisjärvi. Parhaat kuvat otetaan kameralla, jota jaksaa kantaa mukana. Tykkään kulkea pitkiä matkoja, mutten ole järin innostunut kantamaan paljon tavaraa. Digijärjestelmäkameraa en tästäkään syystä pidä juuri koskaan mukana. Viikonlopun ansiosta harkitsen vakavasti, siirtyisinkö takaisin filmiaikaan. Vanhoissa diakuvissa tilantuntu ja luonnon illuusio on huikea latteisiin digikuviin verrattuna. Oikea filmikamera on myös kevyempi ja käytännöllisempi kuljettaa mukana.

maanantai 16. marraskuuta 2015

John Simon: Koneen ruhtinas

Etsin jotain aivan muuta elämänkertaa, mutta Koneen ruhtinas sattui silmiin kirjaston hyllyssä. Ensimmäisen kerran luin kirjan heti sen ilmestyttyä vuonna 2009. Varmaan muistatte - sehän oli silloin syksyn kohukirja ja sikainfluenssan lisäksi lööppilehtien keskeinen kiinnostuksenkohde. Pekka Herlinin poika, toimittaja Niklas Herlin julkaisi kirjan ilmestymisen alla kirjoituksen, jossa hän nimitteli isäänsä kusipääksi ja ihmishirviöksi.

Menestyneen miehen henkilökuvana kirja onkin aivan poikkeuksellinen ja ansaitsee kaiken huomion. Se ei vähättele Pekka Herlinin ansioita liikemiehenä, mutta myös asian toinen puoli tuodaan esiin. Kirjan mukaan Herlin oli toisaalta tarmokas ja lahjakas yritysjohtaja ja henkilönä sivistynyt, kohtelias ja hurmaava. Toisaalta häntä kuvataan persoonallisuushäiriöisenä alkoholistina, joka ei osannut asettua edes perheenjäsentensä asemaan, vaikka rakastikin näitä kai aivan vilpittömästi. Viimeisenä tekonaan hän pilasi lastensa keskinäiset välit lahjoittamalla salassa perheyrityksen päätösvallan vanhimmalle pojalleen Antille.

Omaisuus ei todellakaan tuo onnea. Pekka Herlin oli lapsuudestaan asti tuomittu seuraamaan isäänsä Koneen johtajana. Hän oli perheen ainoa poika, jolta odotettiin paljon, liikaa. Hänen suhteensa omiin vanhempiinsakaan ei ollut järin lämmin. Koulussa hän ei menestynyt, lähipiirin mukaan lukemis- ja keskittymisvaikeuksien vuoksi. Hänen vastuullaan oli perheyrityksen lisäksi myös suvun suuri maatila. Työelämän vaatimuksista hän selvisi, mutta hinnan tästä kaikesta maksoivat ennen kaikkea hänen omat lapsensa.

Vaikka Pekka Herlin kärsi ilmeisesti lukivaikeudesta, hän luki paljon, pikemmin oppiakseen kuin viihtyäkseen. Yksi hänen lempikirjoistaan oli Machiavellin Ruhtinas, johon elämänkerran nimikin viittaa. Se vastasi myös hänen käsityksiään johtamisesta. Herlin näki elämän nollasummapelinä, jossa joku aina häviää, kun toinen voittaa. Hän johti yritystään ja perhettään häikäilemättömästi ja näki salaliittoja kaikkialla. Herlinin kohtalo kuitenkin osoittaa, mihin näin kyyninen maailmankuva voi johtaa: pelon ja ahdistuksen täyttämään elämään, josta pystyy pakenemaan vain viinan voimalla.

Kirjan kirjoittaja John Simon on ollut pitkään Koneen palveluksessa. Siihenkin nähden on hämmentävää, kuinka suorasukainen ja kaunistelematon paljastuskirja elämänkerrasta on päätetty tehdä. Lisäksi ei voi kuin ihailla yhdysvaltalaisen Simonin sattuvia huomioita suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksista. Hän kuvaa niin pääkaupungin kieliryhmien välisiä kiistoja kuin maan avautumista toisen maailmansodan jälkeisestä säännöstelystä markkinatalousmaaksi.


John Simon: Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä (Otava 2009)

maanantai 9. marraskuuta 2015

Noin sata kirjaa, jotka kannattaa lukea

Sonja ideoi yön pimeinä tunteina sadan kirjan suosituslistan, ja pian myös Satu tarttui ajatukseen. Koska olen itsekin laatinut vastaavia listoja jo ennen blogin perustamista, en tietenkään voinut vastustaa kiusausta vaan päivitin oman listani. Tällä kertaa mukana on vain kirjoja, jotka olen oikeasti lukenut ja joista olen oikeasti pitänyt ainakin jossain vaiheessa elämää. Tarkoitus ei ole siis pohtia esimerkiksi kirjallisuutta, joka sivistyneen ihmisen olisi pitänyt lukea - tai jotain muuta korkealentoista. 

En ruvennut täyttämään listaan väkisin, joten en saanut aivan satasta täyteen, mutta toisaalta mukana on myös sarjoja, joten suositeltuja kirjoja on yli sata. Olen pyrkinyt esittelmään blogissani suosikkikirjojani, joten myös tässä bloggauksessa on linkit aiempiin kirjoituksiin. Osa kirjoista on turvallisia klassikoita, jotkut taas unohdettuja ja merkityksellisiä minulle hyvin henkilökohtaisista syistä. Jonkun olen saanut joululahjaksi, toiset olen löytänyt itse suurella vaivalla kirjastosta tai antikvariaatista. Jotkut kirjat kuuluvat niin selvästi johonkin elämänvaiheeseen, että tuskinpa enää niihin tartun ainakaan kirjoittaakseni niistä. Olen myös pudottanut listalta kirjoja, jotka olivat joskus tärkeitä, mutta tuskinpa enää niistä pitäisin. Esimerkiksi Hermann Hessen kirjoja en ole yli 25-vuotiaana juuri uskaltanut lukea, vaikka nuorena pidin niistä paljon. Luullakseni kokemus on yleinen. 


Toisaalta paljon hyviä ja rakkaita kirjoja on vuosien varrella unohtunut. Esimerkiksi meillä kotona oli kirjahyllyssä isän jäljiltä paljon klassisia poikakirjoja, joita luin paljon, mutta enpä enää muista niiden nimiä. Joskus pitäisi käydä lapsuudenkotini suuret kirjahyllyt ajatuksen kanssa läpi, heräteltävä henkiin muistot vaikuttavista lukukokemuksista. Myös dekkareita ahmin yläasteikäisenä, mutta niidenkään nimet eivät enää palaa mieleen.


Tietokirjoja listalla on paljon. Olen aina lukenut niitä lähes yhtä mielelläni kuin kaunokirjallisuutta. Olen pyrkinyt kokoamaan listalle kirjoja, jotka ovat jollain tavalla muuttaneet omaa ajatteluani tai joiden pariin olen palannut useamman kerran. Listasta huomaa, että olen kiinnostunut sellaisista asioista kuin historia, politiikka ja uskonto.


Toivottavasti listasta on iloa lukijalle. Uusia vinkkejä, tunnistamisen kokemuksia? Onko listalla tuttuja? Osa varmasti on lähes kaikille, mutta onko joku lukenut esimerkiksi suomentamattomia norjalaisia romaaneja, joita on on listalla muutama? Osa suomennetuistakin on harvinaisuuksia, joita ei löydä enää kuin hyvällä tuurilla antikvariaatista - tai vanhempien/isovanhempien kirjahyllystä, jos nämä ovat sattuneet harrastamaan kirjallisuutta.



Lasten- ja nuortenkirjoja 


1. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

2. Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio
3. Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär
4. Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
5. Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu
6. Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja
7. Nan Inger: Piglet-trilogia
8. Lisbeth Pahnke: Britta-sarja
9. Anthony Buckeridge: Jennings-sarja
10. Astrid Lindgren: Kalle Blomkvist-trilogia
11. Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
12. Edgar Rice Burroughs: Intiaanipäällikkö
13. Karl May: Hopeajärven aarre
14. Kaisa Ikola: Ylämaan sudet
15. Leif Hamre: Lentokone kadoksissa 
16. Jostein Gaarder: Sofian maailma

Runoja 


17. Eino Leino: Elämän laulu

18. Edith Södergren: Landet som icke är
19. Psalmien kirja (Vanha Testamentti)
20. J.L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat
21. Horatius: Oodit
22. Yrjö Jylhä: Kiirastuli
23. Eila Kivikk'aho: Kootut runot

Dekkareita 


24. Donald E. Westlake: Kuuma kivi

25. Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
26. Rex Stout: Liian monta kuolemaa
27. John Dickson Carr: Itsemurhien salaisuus
28. Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
29. Matti Laine: Ammattilainen
30. Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka
31. Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset

Klassikkoja 


32. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1-3

33. E.T.A. Hoffmann: Paholaisen eliksiirit
34. George Orwell: Vuonna 1984
35. Thomas Mann: Tohtori Faustus
36. Thomas Mann: Buddenbrookit
37. Alexandre Dumas: Monte Christon kreivi
38. Z. Topelius: Maamme kirja
39. Albert Camus: Sivullinen
40. Herman Hesse: Arosusi
41. Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
42. Novalis: Fragmentteja
43. Jaroslav Hasek: Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
44. Giovanni Boccaccio: Decamerone
45. Thomas De Quincey: Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset 
46. Väinö Linna: Tuntematon sotilas
47. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Muuta kaunokirjallisuutta 


48. Ulla-Lena Lundberg: Jää

49. H.P. Lovecraft: Varjo Innsmouthin yllä
50. Marek Hlasko: Vihasi ruoska
51. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
52. Miika Nousiainen: Maaninkavaara
53. James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
54. J. Pekka Mäkelä: Nedut
55. Jeffrey Eugenides: Middlesex
56. Guareschi Giovanni: Isä Camillon kylä
57. Riitta Vartti: Nuoruuden yliopistot
58. Arvi Järventaus: Satu-Ruijan maa
59. Johannes Mario Simmel: Ei aina kaviaaria
60. Hans Nicklisch: Isäpappa on yliveto
61. Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
62. Jan Guillou: Pahuus
63. Jan Guillou: Varkaiden markkinat
64. Mika Waltari: Johannes Angelos
65. David Lodge: Mukava homma
66. Mary Elgin: Ylämaan laulu
67. Eeva Tenhunen: Rakas perhe
68. Don Winslow: Kuolleiden päivät
69. Arne Nevanlinna: Isän maa
70. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
71. Saarnaajan kirja (Vanha Testamentti)
72. Kerstin Ekman: Sudentalja-trilogia
73. Anne Karin Elstad: Julie-sarja
74. Nærum, Botterli & Udnæs: Madonna-gåten
75. Aino Kontula: Rexi on homo ja opettajat hullui!
76. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
77. Umberto Eco: Foucault'n heiluri

Tietokirjoja ja muistelmia


78. Pasi Toiviainen: Ilmastonmuutos. Nyt.

79. Gunnar Sönsteby: Vastarintamies no 24
80. Veikko Litzen: Tie Nikeaan
81. Heikki Räisänen: Mihin varhaiset kristityt uskoivat
82. Elaine Pagels: Gnostilaiset evankeliumit
83. Sir Edmund Hillary: Kohti Everestin huippua
84. Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika
85. Osmo Soininvaara: Vihreä politiikka
86. Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan
87. Barbara Ehrenreich: Petetty keskiluokka
88. Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta
89. Harri Kalha: Tom of Finland
90. Pohjonen & Silvennoinen: Tuntematon Lauri Törni
91. Järvinen & Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen
92. Gary Valentine Lachman: Tajunnan alkemistit
93. Marko Nenonen: Noitavainot Euroopassa 1-2
94. Johanna Ilmikunnas: Kartanot, kapiot, rykmentit
95. Michel Foucault: Tarkkailla ja rangaista
96. Heinrich Harrer: Seitsemän vuotta Tiibetissä
97. Kari Kosmos: Bob Marley
98. Mötley Crüe: Törkytehdas

Lisäys 11.12.2015

99. Conan A. Ronan: Tähtienharrastajan käsikirja

(Miten saatoin unohtaa tämän? Pitihän minusta alun perin tulla isona tähtitieteilijä.)

PS Pahoittelen fontin muutoksia. En osaa korjata asiaa bloggerissa ilman, että kaikki linkit katoaisivat saman tien.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset

No nyt sitten luin Hyvän tytön hautajaiset, josta kirjoitin jo edellisessä päivityksessä. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska luen kirjan kuitenkin noin kerran vuodessa ja olen aikonut esitelläkin sen yhtenä kaikkien aikojen suosikeistani. Kirja on dekkari, mutta kuten Eeva Tenhusen kirjat muutenkin, se on myös paljon muuta. Joka lukukerralla voi nauttia tarinan lisäksi muun muassa intertekstuaalisista viittauksista, jotka paljastavat, että dekkarikirjailijakin voi pitää lukijaa sivistyneenä ihmisenä.

Päähenkilö, lehtori ja kirjailija Liisa Halla saa kesän korvalla samassa postissa kolme kirjettä pienestä kirkonkylästä, jossa hän on muutama vuosi aikaisemmin työskennellyt äidinkielen opettajan sijaisena. Kirjeissä pyydetään apua hänen mieheltään Martilta, joka on poliisi. Kirkonkylän lukion tähtioppilas Erica Kanerva on kuollut luokkaretkellä, eivätkä tytön äiti, ystävätär ja opettaja usko poliisin tulkintaan, itsemurhaan. Tarina avautuu vähitellen takautumien kautta, joissa sitä kertovat Liisan ja Martin lisäksi Erican paras ystävä ja ottosisar Caro (jonka ponnisteluja Intia-aiheisen aineen kirjoittamiseksi pääsimme seuraamaan edellisessä tekstissä). Martti puolisoineen osallistuu Erican hautajaisiin eräänlaisena kaksoisagenttina, joka esittää hautajaisvierasta esittävää rikospoliisia, jotta omaiset rauhoittuisivat. Jotain selviääkin, mutta samalla tulee lisää vainajia.

Hyvän tytön hautajaiset on erinomainen kirja, mutta tarinassa on inhottavatkin puolensa, jotka ovat vaivanneet minua siitä lähtien, kun luin kirjan ensimmäisen kerran hyvin nuorena. Kirja on aivan kauhean kyyninen. Siinä on aivan liikaa epäoikeudenmukaisuutta ja sattumanvaraisuutta, jotta oikeus tuntuisi voittavan. Yksi jos toinenkin henkilö joutuu kantamaan syyllisyyttä teoistaan ja laiminlyönneistään. Loppuun asti on epäselvää, kuka on syyllinen ja vastuussa mistäkin. Periaatteessa hyvät ihmiset tekevät pahoja asioita ihan vain inhimillisyyttään. Pahoille ei käy oikein mitenkään - paitsi että päähenkilöiden vastenmielisyys tekopyhyyttä ja pahantahtoisuutta kohtaan ei jää arvailujen varaan. Nimensä mukaisesti kirja kuvaa kilttien tyttöjen ja naisten kohtaloa aika masentavana.

Tiedättehän - ensin tyttöjen odotetaan olevan kilttejä ja menestyvän koulussa. Sitten heitä syyllistetään, koska he hyvien arvosanojensa vuoksi vievät pojille kuuluvat opiskelupaikat. Kun opinnot on suoritettu mallikkaasti, kiltit tytöt (ja pojat) saavat huomata, että olisi mieluummin kannattanut käyttää aika ainejärjestöbileissä ryypiskelyyn, koska niissä hankituilla kontakteilla todelliset asemat jaetaan.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat vieläpä 1970-luvulle ja pieneen vanhoilliseen kirkonkylään. Miljöö tuntuu jo lähtökohtaisesti aivan vieraalta, kun olen itse ehtinyt syntymään vasta 80-luvun puolella paljon vapaamielisemmässä yhteiskunnassa. Yhteisön paine ahdistaa kilttejä tyttöjä ja naisia, jotka kuitenkin myös kapinoivat ja jouduttavat siten omaa tuhoaan. Yksi kilteistä on 17-vuotias Erica, joka on lahjakas ja viehättävä mutta myös äitinsä kunnianhimon välikappale, joka suhteessa täydellinen tytär. Caro on kuin hänen vastakohtansa. Kun hän ei kiltteydellä pysty voittamaan ylivoimaista Ericaa, hän yrittää päinvastaista. Ericallakin on kuitenkin salainen puolensa ja hänen kapinansa on tuhoisampaa kuin Caron riekkuminen. Muistan vielä erinomaisesti sen ahtaan karsinan, johon minut kilttinä tyttönä tungettiin siitä riippumatta, halusinko tai mahduinko sinne mitenkään. Onneksi pelastauduin yliopistoon vieraalle paikkakunnalle ja oman tilan ja tahdon etsimisen seuraukset jäivät suht harmittomiksi. Tiedän omasta tuttavapiiristäni toisenlaisiakin kohtaloita.

Toinen tuhoon tuomittu kiltti tyttö on äidinkielen opettaja Aune, papintytär, johon on juurrutettu syyttävä omatunto. Häntä kuvataan pohjimmiltaan hyvänä ihmisenä, joka ei aidosti halua pahoittaa lähimmäistensä mieltä edes silloin, kun nämä ovat täysin kohtuuttomia häntä kohtaan. Hän on jäänyt naimattomaksi, mikä ei häntä itseään haittaa, mutta vanhapiikalehtorin asema kyläyhteisössä on onneton - ei ole väliä, kuinka hyväsydäminen, tyylikäs tai sivistynyt tämä on. Lopulta Aune päättää ottaa omansa takaisin ja saakin uudella määrätietoisuudellaan osakseen enemmän arvostusta kuin koskaan ennen. Mutta kaikella on hintansa, joka näyttää olevan entisille kilteille paljon kovempi kun alusta asti röyhkeille.

Kirjan sanoma on ehkä synkähkö, mutta siinä on myös huumoria. Jo teininä osasin arvostaa sitä, että romaanin päähenkilö voi olla arkipäiväinen, pulleahko naisihminen, joka joutuu hautajaisissa ahtautumaan pieneksi käyneeseen mustaan pukuun. Kellepä ei olisi joskus sattunut sellaista. Tarinassa sivuhenkilönä vilahtaa myös eräs lähisukulaiseni, nimettömänä mutta täysin tunnistettavasti.


Eeva Tenhunen: Hyvän hautajaiset (WSOY 1978)

maanantai 2. marraskuuta 2015

Louis Bromfield: Sateet tulivat

"Maa joka minua kiinnostaa" Caro riipusti paperin yläreunaan unohtaen taas kerran laskea Aunen määräämät viisi ruutua marginaaliksi. Hän veti tarmokkaan viivan otsikon alle. Viivottimella se olisi tietysti pitänyt vetää, mutta kun viivotin oli jäänyt matikanluokkaan. 
"Viime aikoina eksoottinen Intia on yhä enemmän alkanut kiinnostaa meitä kylmän Pohjolan asukkaita", Caro kirjoitti nopeasti ja pysähtyi sitten vetämään henkeä. ("Lattea alku" Aune olisi merkinnyt liian kapeaksi jääneeseen marginaaliin - jolleivät seitsemännen been kevään viimeiset aineet olosuhteiden pakosta olisi jääneet korjaamatta.) 
"Minäkin olen usein miettinyt mielessäni miltä tuntuisi osallistua jonkun Rahmaburan maharadjan järjestämään jännittävään tiikerinmetsästyssafariin..." 
Vai tehtiinkö safareja vain Afrikassa? Ehkä oli parempi sanoa sitä pelkästään metsästykseksi.  
Ainakin Caro tällä kertaa tiesi mistä puhui. Viimeksi hän oli lainannut kirjastosta Sateet tulivat -romaanin, lukenut ensimmäisen osan melkein loppuun - ja pitänyt siitä. 
Kellon soittoon mennessä hän oli onnistunut tukahduttamaan terveen järjen äänen - joka itsepintaisesti intti että kelvatakseen ylioppilastutkintolautakunnalle (ja Aunelle) aineen olisi temppelitanssijattarien ja kuunvalaisemien marmoripalatsien sijasta pitänyt keskittyä liikaväestöongelmiin ja Intian ja Kiinan suhteisiin - ja suorastaan nautti kirjoittamisesta.
Tämä pitkähkö katkelma lukiolaistytön pohdinnoista äidinkielen aineen äärellä on peräisin Eeva Tenhusen dekkarista Hyvän tytön hautajaiset (1978). Se oli myös ainoa, mitä tiesin Sateet tulivat -romaanista ennen kuin se sattumalta osui silmiin kirjaston hyllyssä. Tämä ei ole ainut kirja, jonka olen Eeva Tenhusen dekkarien innottamana lukenut - muita ovat muun muassa Bunyanin Kristityn vaellus ja koko joukko Fredmanin epistoloita. Dekkarillakin voi olla monta funktiota. Joka tapauksessa oli vaihteeksi hauskaa lukea kirjaa, josta ei ollut mitään ennakkokäsitystä, kun kirjaston kappaleessa ei takakansitekstiäkään ollut.

Raotan salaperäisyyden verhoa. Sateet tulivat on sekoitus viihderomaania, häpeilemätöntä orientalismia ja poliittista agendaa. Orientalismilla tarkoitan ajattelutapaa, jonka mukaan itämaiden asukkaat ovat perustavalla tavalla erilaisia kuin länsimaalaiset. Kirjassa Intiaa sekä ihannoidaan että halveksitaan suhteessa siirtomaaisäntien ajatteluun.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1936 ja (kuvitteelliseen?) Rantsipurin maakuntaan, jota hallitsevat vanha maharadza ja hänen puolisonsa maharani. Eletään siirtomaavallan iltaruskoa. On selvää, että vanhan ja turmeltuneen Euroopan on väistyttävä Intiasta, jonka odotetaan nousevan uuteen ylpeyden aikaan. Romaanin päähenkilöitä on ryhmä uudistusmielisiä eurooppalaisia, amerikkalaisia ja intialaisia, jotka pyrkivät edistyksellisen hallitsijaparin johdolla karsimaan maakunnasta köyhyyden, eriarvoisuuden ja taikauskon. Toisenlaisiakin henkilöitä pitkässä ja monipolvisessa tarinassa on: vanhaa järjestelmää kannattavia intialaisia typeryksiä, tekopyhiä lähetyssaarnaajia ja turmeltuneita siirtomaavallan edustajia, jotka eivät ole "kiinnostuneita Intiasta" vaan omasta edustaan.

Kirjan poliittinen julistus suuntautuu yhteiskunnallista eriarvoisuutta vastaan. Sitä ovat niin Intian kastijärjestelmä kuin Englannin luokkayhteiskuntakin. Tarinan hyvikset kritisoivat myös sukupuolten epätasa-arvoa ja rotuennakkoluuloja. Toisaalta päähenkilöidensä suulla kirjailija esittää varsin mustavalkoisia mielipiteitä siitä, millaisia eri etnisiin ryhmiin kuuluvat ihmiset ovat. Vaikka kaikki hyvikset ovat Intian asialla, intialaisia, erityisesti hinduja, kuvataan lapsenomaisiksi, alituisen taikauskoisen kauhun vallassa eläviksi olennoiksi, jotka eivät surkeimmillaan juuri apinoista eroa. Heidänkin alapuolellaan ovat vuoriston alkuasukkaat, villit ryöstelijät. He ovat melkein yhtä kauheita kuin intiaanit, joita vastaan joidenkin päähenkilöiden esi-isät ovat Amerikassa taistelleet. Erityisen kurja käsitys hyviksillä on vanhoillisista hinduista. Myös kristittyjen ahdasmielisyys ja tekopyhyys saa kyytiä, kun taas "muhamettilaisuutta" kuvataan maanläheisenä ja edistyksellisenä  uskonnon muotona. Kirjassa kuvataan myös luonnon ja teknologian taistelua, ja pitkään on epäselvää, kumpi pääsee voitolle. Kauan odotetut sateet nimittäin alkavat. Toisaalta ne tekevät maasta taas hedelmällisen, toisaalta ne saavat aikaan tulvia ja muita vitsauksia, jotka asettavat päähenkilöt koetukselle. Ei liene suurta ylitulkintaa väittää, että samalla taistelua käydään intialaisen tunteellisuuden ja järkiperäisen eurooppalaisuuden välillä.

Poliittinen paatos ei lisää tämänkään romaanin taiteellisia ansioita vaan päinvastoin tuskastuttaa lukijan. Vaikka kirja ei olekaan mielestäni mikään kaunokirjallinen mestariteos, siinä on onneksi myös ansioita, jotka peittävät alleen epäonnistumaan tuomitun poliittisen julistuksen. Orientalismista huolimatta kirjan kuvaus Intian väreistä, äänistä, tuoksuista ja kielten ja kansojen sekamelskasta sekä päähenkilöiden mielissä myllertävistä kielletyistä tunteista on lumoava. Eniten pidän muutamasta eurooppalaisesta päähenkilöstä, joilla on sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Intialaiset kuvataan kirjassa liian karikatyyrimaisesti, jotta hahmot olisivat oikein uskottavia tai samaistumiskelpoisia. Luettuani kirjaa lähes kuukauden jäin kaipaamaan henkilöitä, jotka olivat jo tulleet tutuiksi ja joiden elämän uusia käänteitä olin monen viikon ajan tottunut jännittämään.

Viihderomaanina kirja siis onnistuu. Se on myös jännittävää ajankuvaa - kertoohan se omasta kirjoittamisajastaan 1930-luvulla (ensimmäinen suomennettu painoskin jo vuodelta 1940). Eurooppalaisilla on taustallaan maailmansodan kauhut ja illuusioiden menettäminen. He tuntevat itsensä väsyneiksi ja kyllästyneiksi. Koko maanosa joutuu heidän odotustensa mukaan ennen pitkää väistymään nousevien kansakuntien tieltä. Tavallaanhan niin on käynytkin, kun Intia noin kymmenen vuotta kirjan tapahtumien jälkeen todella itsenäistyi ja on nykyään yksi maailmantalouden mahdeista. Eurooppa puolestaan joutui uuteen maailmansotaan, josta ei vuonna 1936 vielä mitään aavistetu.

Ehdottomasti Sateet tulivat kannatti lukea. Pitäisi etsiä kirjastosta enemmänkin kirjoja, joista ei tiedä ennalta mitään.


Louis Bromfield: Sateet tulivat (Suuri suomalainen kirjakerho 1970)
Alkuteos: The Rains Came (1937), suom. Helvi Vasara