Etsin jotain aivan muuta elämänkertaa, mutta Koneen ruhtinas sattui silmiin kirjaston hyllyssä. Ensimmäisen kerran luin kirjan heti sen ilmestyttyä vuonna 2009. Varmaan muistatte - sehän oli silloin syksyn kohukirja ja sikainfluenssan lisäksi lööppilehtien keskeinen kiinnostuksenkohde. Pekka Herlinin poika, toimittaja Niklas Herlin julkaisi kirjan ilmestymisen alla kirjoituksen, jossa hän nimitteli isäänsä kusipääksi ja ihmishirviöksi.
Menestyneen miehen henkilökuvana kirja onkin aivan poikkeuksellinen ja ansaitsee kaiken huomion. Se ei vähättele Pekka Herlinin ansioita liikemiehenä, mutta myös asian toinen puoli tuodaan esiin. Kirjan mukaan Herlin oli toisaalta tarmokas ja lahjakas yritysjohtaja ja henkilönä sivistynyt, kohtelias ja hurmaava. Toisaalta häntä kuvataan persoonallisuushäiriöisenä alkoholistina, joka ei osannut asettua edes perheenjäsentensä asemaan, vaikka rakastikin näitä kai aivan vilpittömästi. Viimeisenä tekonaan hän pilasi lastensa keskinäiset välit lahjoittamalla salassa perheyrityksen päätösvallan vanhimmalle pojalleen Antille.
Omaisuus ei todellakaan tuo onnea. Pekka Herlin oli lapsuudestaan asti tuomittu seuraamaan isäänsä Koneen johtajana. Hän oli perheen ainoa poika, jolta odotettiin paljon, liikaa. Hänen suhteensa omiin vanhempiinsakaan ei ollut järin lämmin. Koulussa hän ei menestynyt, lähipiirin mukaan lukemis- ja keskittymisvaikeuksien vuoksi. Hänen vastuullaan oli perheyrityksen lisäksi myös suvun suuri maatila. Työelämän vaatimuksista hän selvisi, mutta hinnan tästä kaikesta maksoivat ennen kaikkea hänen omat lapsensa.
Vaikka Pekka Herlin kärsi ilmeisesti lukivaikeudesta, hän luki paljon, pikemmin oppiakseen kuin viihtyäkseen. Yksi hänen lempikirjoistaan oli Machiavellin Ruhtinas, johon elämänkerran nimikin viittaa. Se vastasi myös hänen käsityksiään johtamisesta. Herlin näki elämän nollasummapelinä, jossa joku aina häviää, kun toinen voittaa. Hän johti yritystään ja perhettään häikäilemättömästi ja näki salaliittoja kaikkialla. Herlinin kohtalo kuitenkin osoittaa, mihin näin kyyninen maailmankuva voi johtaa: pelon ja ahdistuksen täyttämään elämään, josta pystyy pakenemaan vain viinan voimalla.
Kirjan kirjoittaja John Simon on ollut pitkään Koneen palveluksessa. Siihenkin nähden on hämmentävää, kuinka suorasukainen ja kaunistelematon paljastuskirja elämänkerrasta on päätetty tehdä. Lisäksi ei voi kuin ihailla yhdysvaltalaisen Simonin sattuvia huomioita suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksista. Hän kuvaa niin pääkaupungin kieliryhmien välisiä kiistoja kuin maan avautumista toisen maailmansodan jälkeisestä säännöstelystä markkinatalousmaaksi.
John Simon: Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä (Otava 2009)
Helekatin hieno kansikuva!
VastaaPoistaKyllä minuakin varmaan voisi kuvata persoonallisuushäiriöisenä alkoholistina ja ties minä. Machiavelli pitäisi varmaan joskus jaksaa lukea, ihan yleissivistyksen kannalta.
Varmaan ketä tahansa voidaan kuvata miten tahansa, mutta elämänkerrassa on näille väitteille ihan hyvät perustelut. Sinusta ei tekstiesi perusteella tule sellaista vaikutelmaa. ;)
PoistaTätä puitiin mediassa paljonkin. Minua ei nämä yleensä minua kiinnosta, joskin luin Aatos kirjan, kun sain lahjaksi. Lopulta se on joidenkin näkemys, varmasti osin totta. Mutta me kaikki olemme vajavaisia. En usko, että kovinkaan moni suomalainen pystyisi johtamaan Konetta. Nokian johtaminenkaan ei osoittautunut helpoksi eikä Soneran.
VastaaPoistaAntti Herlin taisi olla Nybergin haastattelussa. Minusta pojille pitää antaa työrauha ja yksityisyyden suoja. Isä asiaa koitettiin kaivaa toisesta kulmasta tv-lähetyksessä, huonoin tuloksin.
Minusta kirja on kuitenkin aika tyylikkäästi kirjoitettu ja tuo esiin myös päähenkilön toisen puolen, sen sivistyneen ja etevän yritysjohtajan. Perhe on kuitenkin halunnut kertoa kirjasssa myös ikävistä asioista, mikä on mielestäni myös hyvä asia. Suomessa on paljon perheitä, joissa lapset pelkäävät humalaisen vanhemman kotiintuloa.
Poista