Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset

No nyt sitten luin Hyvän tytön hautajaiset, josta kirjoitin jo edellisessä päivityksessä. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska luen kirjan kuitenkin noin kerran vuodessa ja olen aikonut esitelläkin sen yhtenä kaikkien aikojen suosikeistani. Kirja on dekkari, mutta kuten Eeva Tenhusen kirjat muutenkin, se on myös paljon muuta. Joka lukukerralla voi nauttia tarinan lisäksi muun muassa intertekstuaalisista viittauksista, jotka paljastavat, että dekkarikirjailijakin voi pitää lukijaa sivistyneenä ihmisenä.

Päähenkilö, lehtori ja kirjailija Liisa Halla saa kesän korvalla samassa postissa kolme kirjettä pienestä kirkonkylästä, jossa hän on muutama vuosi aikaisemmin työskennellyt äidinkielen opettajan sijaisena. Kirjeissä pyydetään apua hänen mieheltään Martilta, joka on poliisi. Kirkonkylän lukion tähtioppilas Erica Kanerva on kuollut luokkaretkellä, eivätkä tytön äiti, ystävätär ja opettaja usko poliisin tulkintaan, itsemurhaan. Tarina avautuu vähitellen takautumien kautta, joissa sitä kertovat Liisan ja Martin lisäksi Erican paras ystävä ja ottosisar Caro (jonka ponnisteluja Intia-aiheisen aineen kirjoittamiseksi pääsimme seuraamaan edellisessä tekstissä). Martti puolisoineen osallistuu Erican hautajaisiin eräänlaisena kaksoisagenttina, joka esittää hautajaisvierasta esittävää rikospoliisia, jotta omaiset rauhoittuisivat. Jotain selviääkin, mutta samalla tulee lisää vainajia.

Hyvän tytön hautajaiset on erinomainen kirja, mutta tarinassa on inhottavatkin puolensa, jotka ovat vaivanneet minua siitä lähtien, kun luin kirjan ensimmäisen kerran hyvin nuorena. Kirja on aivan kauhean kyyninen. Siinä on aivan liikaa epäoikeudenmukaisuutta ja sattumanvaraisuutta, jotta oikeus tuntuisi voittavan. Yksi jos toinenkin henkilö joutuu kantamaan syyllisyyttä teoistaan ja laiminlyönneistään. Loppuun asti on epäselvää, kuka on syyllinen ja vastuussa mistäkin. Periaatteessa hyvät ihmiset tekevät pahoja asioita ihan vain inhimillisyyttään. Pahoille ei käy oikein mitenkään - paitsi että päähenkilöiden vastenmielisyys tekopyhyyttä ja pahantahtoisuutta kohtaan ei jää arvailujen varaan. Nimensä mukaisesti kirja kuvaa kilttien tyttöjen ja naisten kohtaloa aika masentavana.

Tiedättehän - ensin tyttöjen odotetaan olevan kilttejä ja menestyvän koulussa. Sitten heitä syyllistetään, koska he hyvien arvosanojensa vuoksi vievät pojille kuuluvat opiskelupaikat. Kun opinnot on suoritettu mallikkaasti, kiltit tytöt (ja pojat) saavat huomata, että olisi mieluummin kannattanut käyttää aika ainejärjestöbileissä ryypiskelyyn, koska niissä hankituilla kontakteilla todelliset asemat jaetaan.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat vieläpä 1970-luvulle ja pieneen vanhoilliseen kirkonkylään. Miljöö tuntuu jo lähtökohtaisesti aivan vieraalta, kun olen itse ehtinyt syntymään vasta 80-luvun puolella paljon vapaamielisemmässä yhteiskunnassa. Yhteisön paine ahdistaa kilttejä tyttöjä ja naisia, jotka kuitenkin myös kapinoivat ja jouduttavat siten omaa tuhoaan. Yksi kilteistä on 17-vuotias Erica, joka on lahjakas ja viehättävä mutta myös äitinsä kunnianhimon välikappale, joka suhteessa täydellinen tytär. Caro on kuin hänen vastakohtansa. Kun hän ei kiltteydellä pysty voittamaan ylivoimaista Ericaa, hän yrittää päinvastaista. Ericallakin on kuitenkin salainen puolensa ja hänen kapinansa on tuhoisampaa kuin Caron riekkuminen. Muistan vielä erinomaisesti sen ahtaan karsinan, johon minut kilttinä tyttönä tungettiin siitä riippumatta, halusinko tai mahduinko sinne mitenkään. Onneksi pelastauduin yliopistoon vieraalle paikkakunnalle ja oman tilan ja tahdon etsimisen seuraukset jäivät suht harmittomiksi. Tiedän omasta tuttavapiiristäni toisenlaisiakin kohtaloita.

Toinen tuhoon tuomittu kiltti tyttö on äidinkielen opettaja Aune, papintytär, johon on juurrutettu syyttävä omatunto. Häntä kuvataan pohjimmiltaan hyvänä ihmisenä, joka ei aidosti halua pahoittaa lähimmäistensä mieltä edes silloin, kun nämä ovat täysin kohtuuttomia häntä kohtaan. Hän on jäänyt naimattomaksi, mikä ei häntä itseään haittaa, mutta vanhapiikalehtorin asema kyläyhteisössä on onneton - ei ole väliä, kuinka hyväsydäminen, tyylikäs tai sivistynyt tämä on. Lopulta Aune päättää ottaa omansa takaisin ja saakin uudella määrätietoisuudellaan osakseen enemmän arvostusta kuin koskaan ennen. Mutta kaikella on hintansa, joka näyttää olevan entisille kilteille paljon kovempi kun alusta asti röyhkeille.

Kirjan sanoma on ehkä synkähkö, mutta siinä on myös huumoria. Jo teininä osasin arvostaa sitä, että romaanin päähenkilö voi olla arkipäiväinen, pulleahko naisihminen, joka joutuu hautajaisissa ahtautumaan pieneksi käyneeseen mustaan pukuun. Kellepä ei olisi joskus sattunut sellaista. Tarinassa sivuhenkilönä vilahtaa myös eräs lähisukulaiseni, nimettömänä mutta täysin tunnistettavasti.


Eeva Tenhunen: Hyvän hautajaiset (WSOY 1978)